Jou dog.

 

Ulkona on ihanan kamala ilma ja kova tuuli. Olen tässä taas vaihteeksi lopettanut tupakanpolton, mikä tuppaa unohtumaan kun ottaa vähän höppänää (eli alkomahoolia). Siitä johtuen tuo alkon käyttö on ehkä lisääntynyt  - no ei nyt ehkä radikaalisti mutta kuitenkin - viime aikoina: vouhan sitä polttaa vähän viihdekäytössä...

Kävin tuossa hankkimassa lausuntoa ensi vuoden terapiaa varten psykiatrilla. Siellä mainitsin että olen huolissani juomisestani vaikka tuskin se poikkeaa kovin kamalsti suomalaisesta humalahakuisesta juomakulttuurista oikeastaan. Mä vaan oikeastaan en haluaisi juoda ollenkaan välttämättä. Sinänsä positiivista että nykyään sitä ei juo ahdistukseensa vaan jos juo niin nimenomaan ihanan nousuhumalan takia. Nykyään tuntuu että laskaria tulee aniharvoin, liekö syytä lääkityksen. Lääkitystä ollaan "ajamassa alas". Nykyisen psykiatrin mielestä olen ollut vähän turhan tuhdilla lääkityksellä, minkä ehkä voi allekirjoittaa sillä että joskus tuntuu että sitä on vaan ollut aika turta. Ehkä vähän liiankin hyvällä tuulella, jos niin nyt voi sanoa. Lekurikin sanoi että voisi olla hyvä ottaa vähän parempaa kontaktia omiin tuntemuksiinsa ja tunteisiinsa. Uskotaan. Olen itsekin sitä miettinyt.

Vuoden alusta alan tehdä taas täyttä päivää töissä. Oikeastaan ei pelota miten se menee, mutta toisaalta jossakin tajunnassa jyskyttää että homma voi kusta käsille myös. Mutta mä olen päättänyt yrittää selviytyä. Yleensä tähän aikaan vuodesta sitä on ollut jo ihan, ei nyt kuoleman kielissä, mutta ahdistunut vähenevästä valon määrästä. Mutta nyt sitä on polteltu kynttilöitä jo syyskuusta asti ja koitettu nauttia pimenevistä illoista. Ajatus katkesi..

Ai niin, psykiatri halusi tarkentaa sen edellisen psykiatrin tekemää lausuntoa siitä yleistyneestä ahdistuneisuudesta. Meinasi laittaa jotakin tyyliin krooninen masennus tai toistuva keskivaikea masennus tai vastaavaa sinne Kelalle. Jälkikäteen kun miettii niin varmaan sitä olikin aika masentunut viime syksynä, vuosi sitten (tämä syksy ei mielestäni ole ohi vielä kun katsoon ulos). Itkeskeli työterveyslääkärin vastaanotolla ja niin pois päin. Ja varmasti sen perusteella mitä kerroin lääkärille elämästäni niin varmaan se "krooninen" menee aika kohdille. Itse sitä ei vaan edes viime syksynä tajunnut että olisi ollut masentunut. Mutta eipä sitä ole aiemminkaan tajunnut. En kuitenkaan kokenut mitään yllätyksen tunnetta kun lekuri totesi kuulemansa perusteella reaktionsa ääneen. Ei siis tullut yllätyksenä. Toisaalta ja toisaalta. Jännä miten sitä voi tehdä tiivistelmän ihmisestä kun tapaa pari kertaa, eikö? Mutta en kuitenkaan väitä että olisi väärässä.

Joskus tuntuu oudolta kun täällä me Suomessa rampataan psykologeilla, terapeuteilla, psykiatreilla ynnä muilla konitohtoreilla kun ihmiset jossakin muualla maailmassa ei saa edes puhdasta juomavettä. Ja raha raha raha... ihmisten ahneus. Ja itsekin työskentelen yhtiössä joka tavoittelee tietenkin mahdollisimman isoa voittoa, asiakkaiden ja työntekijöiden selkänahasta, kuinkas muutenkaan. Mutta silti olen tuossa henkilökohtaisessa helvetin esikartanossa tutustunut hienoimpiin ihmisiin kuin vuosiin. En tiedä johtuuko se enemmän siitä millaisia ihmisä sinne on kerääntynyt vai siitä että oma asenne kanssaihmisiä kohtaan on muuttunut. Toisaalta haluan pois tekemään jotain enemmän merkityksellistä työtä ja toisaalta juuri nuo ihmiset ovat pitäneet mua siellä näinkin pitkään. Jos ois paska työyhteisö niin ois saanu paikka jo hatkat ja niin edelleen.

Juuh. Mä menen nyt nauttimaan mun kännisavut. Ja huomenna, jos luoja suo (kuka se sitten onkaan), niin ehkä muistan vielä kirjoittaneeni tänne jotakin. (Tänään en muistanut ennen kuin T muistutti). Ehkä en. Syytän lääkitystä.

 

T: Hepo

 

 Heippa.

 

Mä olen muuten lopettanut tupakanpolton. Paitsi että kun ottaa vähän alkkohoolia niin silloin olen sallinut itselleni pienen tupruttelun, eli tässä lasi nenän edessä taas istutaan. Viine kirjoitukseen en ota kantaa, silloin oli vähän enemmän linssit huurussa ja ylipäätään en ole varman että onko juopottelu sopivaa nykyisen lääkityksen kanssa (huomattu on, että muistamiseen saattaa jonkin verran vaikuttaa) suotavaa mutta koska en polta tupakkia ilman alkoholia niin sitten on pakkon vetää välillä pikku yömyssyt että saa norttia naamaan. :)

Olen alkanut taas harrastaa kävelyä. Pitkän aikaa oli sellainen olo ettei tehnyt mieli kävelylenkeille. Se yksi psykologi, jonka pakeilla olen käynyt muutaman kerran. suositteli liikiuntaa, eli nyt sairasloman (joo, sain jatkoaikaa aika paljoni..) aikana olen kulutellut Aurajoen rantoja aika tiuhaan radiota kuunnellen ja välillä vilkutellut muuttolinnuille toivotellen hyvää matkaa etelään. Sen verran pitkää saikkua tässä vietellän että hyvin kerkeisi itekin ottaa jonkin äkkilähdön etelään, jos uskaltaisi. Ei mua pelota että työnantaja saisi tietää pikku irtiotosta. Eikä siitä varmaan ole mitään sääntöjä mitä sairaslomalla saisi tai ei saisi tehdä, mutta jotenkin mulla on lapsuudesta jäänyt sellainen muistikuva että "kipeänäolosta" ei saisi nauttia vaan olla kotona ja kärsiä. Meidän äiti ei ainakaan päästänyt mua pentuna pihoille juoksentemaan (toisin kuin joidenkin pihakavereiden) sairaana, tai edes toipilaana. T: sairaanhoitajan tyvär.

Tänään kun vein roskia - olen siivonnut hulluna tänään, mikä lie maaninen kohtaus - sain oudon ahaa-elämyksen että minua on vain YKSI. Että vaikka mitä tapahtuisi ja kuka tekisi mitä, minua on vain yksi. En osaa sitä sen paremmin selittää. Ja yhtenä päivänä sain ajatuksen että mitä tahansa tapahtuisi, niin minulla on aina itseni. Vaikka kuka tekisi mitä, ja vaikka tuntuisi miten pahalta, vaikka olisin miten yksinäinen (sitä oikeastaan olen aika harvoin), niin minulla on aina MINÄ. Niin kauan kuin henki pihisee. Vaikka kukaan muu ei minusta välittäisi, niin silti yksi ihminen välittää. Minä.

Olen jo pidemmän aikaa, männä vuosina, pelännyt sitä aikaa kun vanhemmista aika jättää. Edelliseen viitaten mä teideän että vaikka kukaan muu kuin MINÄ ei väittäisi musta, vanhemmat välittävät. Ja sisko. Ainakin. Mua pelottaa se että äiti tai isä kuolee. Viime talvinen isän sairastelu antoi aika kovaa esimakua siitä ahdistuksesta, jota menettäminen aiheuttaa. Mua pelottaa että isä (on vanhempi kuin äiti) kuolee ennen kuin mä ehdin saada lapsia. Jos niitä koskaan tulen saamaan. Äidin kuolema.. no, jotenkin mä olen aina ajatellut, että se elää kauemmin kuin isä, onhan se nuorempikin. Sitten kun äiti ja isä on mennyt, niin sellaisia ihmisiä, jotka täydellä sydämellä jaksaa olla kiinostuneita mun pienestä elämästä on aika vähän. Kiitos heille jo valmiiksi siitä kaikesta, mitä ovat mun eteen tehneet. Ovat huomenna ajamassa tänne pohjoisesta, ja mua aina hirvittää kun ovat tien päällä. Turvallista matkaa teille!

Mä en muista, sanoinko mä jo, että joskus tuntuu niin kuin kelläkään ei olisi koskaan ikävä mua. Okei. Mä tunnustan, että olen liian saamaton tai pelokas osoittamaan itse ikävää muita ihmisiä kohtaan (esim. O!) ja siten en edes oikeastaan odota, että kukaan (tai niin kuin meillä täällä sanotaan, ketään) ottaisi yhteyttä muhun. Kukaan ei kaipaa mua. Se on saanut mut miettimään paljon. Mä olen ollut aika paska ihminen jos ketään ei kaipaa mua. Toisaalta kaikki on nykyään feispuukissa, mä en ole,. Sitä kautta ne kai pitää yhteyttä toisiinsa, en tiedä. Luulen niin. Mulla vaan tämä "sosiaalinen ahdistus" on rajoittanut niin paljon kanssakäymistä ihmisten kanssa etten halua edes ajatella. Huomiseksi olisi illaksi ohrelmaa, kun (meinasin sanoa entin, mutta ei ole, kuin nykyinen) yksi työkaveri, jonka kanssa olen jossakin määrin hengaillut, pyysi mua paariin kanssaan. Olen harkinnut. Omassa sisäisessä puheessani (joten psykiatrit ilmeisesti kutsuvat ajatuksia :D) olen miettinyt että millä verukkeella pääsisin eroon tästä kutsusta. Vaikka ei kai se tekisi pahaa että kävisi ihmisten ilmoilla vähän ihmettelemässä. Jotenkin vaan ahistaa sellainen. En tiedä mikä.

Asiasta kuudenteen. Olen miettinyt, että jospa alkaisi ihan uuden elämän. Tatuoijana. Alkaisi siis tehdä tatuointeja. Tällainen ajatus on pikku hiljaa hautunut päässä, en tiedä pääseekö tuo ajatus koskaan ajatusta pidemmälle, viivaksi vieraan tai tutumman iholle. Itselläni ei ole yhtään tautointia. Enkä ole varma, haluankokaan. Olisi ehkä outo ilmestys - tatuoija ilma tatuointeja. Kaipa sitä pitäisi olla ikään kuin kävelevä käyntikortti, mutta jos miettii niin harva varmaan (en mä tiedä??) tatuoi itseään, joten mitä väliä sillä on, onko itsellä tatuointeja vai ei. Kaipa sitä olisi vakuuttavampi maalattuna mutta väliäkö sillä, elämää tämä vain on. Mä tunnustan olevani sen verran nipo, että en kenen tahansa tekemää kuvaa iholleni loppuelämäksi hyväksyisi. Suurin osa näkemistäni tatskoista on sellaisia, mutta enpä niitä paljon ole nähnytkään. Toki joitakin ihan hienojakin on olliut seassa..

Jos jotakin kiinnostaisi ottaa vaikka oppilaaksi, yhdeksi päiväksi vaikka, katsomaan miten tatuointi syntyy, niin laittaa säpoa osoitteseen hepoliini.hotmail.com. Turku ois se paikkakunta, jossa suunnilleen liikuttais. Mutta ihmeessä liikutaan kyllä pidemmällekin. Ihan vaan kokeilin onneani. Ihan kuin tätä nyt kukaan näkis. Mutta ei se ota jos ei laitakaan, vai miten se sanonta meni. :D

 

Öit.

 

Heppa.

 

 

 

 

 

 

 

Tervehdys,

taas pitkästä aikaa. Aika menee niin äkkiä, ja niin pois päin. Pohdiskelin tuossa taannoin että lopettaisin koko "Elämäni tuuliviirinä" soopailun ja jatkaisin kirjoittelua jollakin muulla hiekkalaatikolla mutta pittää nyt kahtoa, niinku savolainen sanosis, sanos turkulainen.

Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Pääsääntöisesti elämä kuitenkin on kulkenut ihan normaalia arkea eteen päin; on tullut käytyä töissä, istuttua bussissa työmatkoja, istuttua kotona telkkarin ääressä... tullut käytyä jopa luistelemassa aika paljon viime aikoina, viimeeksi tänään, tosin lumituisku hieman hidasti jäällä liikkumistamme.

On tullut myös pohdittua elämän päättymisen mahdollisuutta lähiaikoina kun isukki joutui sairaalaan. No henki siinä pihisee vielä, leikkaukset tehtiin ja sen sellaiset mutta laittaahan tuo miettimään sitä mahdollisuutta että henkikin voi lähteä. Aika pelottavaa sellainen. En mä tosin sitä ole alkanut pelätä että itse kuolisi vaan sitä että olisi mukava että isä koittaisi nyt pysyä hengissä vaan, ei me vielä olla valmiita siitä luopumaan. Mutta ihan hyvässä hapessa se on siihen nähden mitä se voisi olla. En mielestäni ole mitenkään ennakkoasennoitunut tk-lääkäreitä kohtaan, mutta tässä raossa meinasi tulla - ja tulikin - lekurilla hippasen verran väärää diagnoosia tapauksen laadusta. En nyt erittele että mikä sairaus oli kyseessä, mutta tk-lekurin arviota tilanteesta voisi verrata siihen että sanoisi sydänkohtauspotilaalle että hänellä on vain vähän sydänsuruja... huhhuijaa. Kaikenlaisia puuaivoja.

On tullut myös totuteltua olemiseen "pahana" äitipuolena. On pitänyt sisäistyttää itselleen että mun nykyisen kultani eksä seuraa messissä hamaan hautaan saakka enemmän ja vähemmän taustalla, lasten takia (..). Hänen lastensa äiti, ja ex-vaimonsa, jopa sellaiseksi aikoinaan vihitty. Joskus välillä on tuntunut että sitä on vain joku outo "kolmas pyörä" jonkun toisen perheen kuvioissa kun lapsien viemisistä ja tuomisista soitettaan, viestitellään ja sovitaan, ja ehkä siinä sivussa joku joskus muistaa että "hei, hepoliinikin on kuvioissa nykyään, ehkä sen mielipiteelläkin oikeasti voisi olla jotakin painoarvoa jossakin asioissa välillä". Mutta pääasia että lasten äiti pääsee välillä bilettämään. Okei, vähän liioiteltu ja nauran hapanta naurua tähän väliin, en ollut kokonaan tosissaan. Mutta kokeilkaa itse, ei se ole aina niin helppoa olla tässäkään roolissa. Silti tämä on paljon mieluisampi rooli kuin moni muu aiemmin tässä elämässä. Ja mukavia lapsiahan ne on. Sitä mä en vaan vielä oikein purematta niele että lasten äiti, hänen eksänsä, siis minusta riippumatta "sanelee" että milloin lapset tulevat siis MINUN(kin) kotiini ja sitten kiltti kulta vaan että "joo joo, madam, sanasi on lakini, tehdään niin kuin sanot, pliiplaa".  Vaikka eihän se nyt ihan kai noinkaan ole, kai. Jotkut vaan tekee mitä vaan ettei tarvii alkaa riitelemään... köh. Mutta mukavia lapsiahan ne on, ei sillä. Sen äitin vaan voisi haihduttaa johonkin kolmanteen ulottuvuuteen :D (*mustikka*). Toisaalta siihen on varmaan syynsä miksi HÄN on ex, ja MÄ olen nykyinen.

Että jos on vaikeaa olla erossa omista lapsistaan, ymmärrän sen oikein hyvin. Ymmärrän senkin, että lasten kanssa asuvan pitää päästä joskus bilettämään. Ymmärrän myös sen, että PAHAN ÄITIPUOLENKIN pitää joskus saada olla omassa kotonaan vapaallansa tuulettamassa päähernettänsä rauhassa. Mun nähdäkseni pahat äitipuolet on vaan aika unohdettu ja vaietettu kansanosa, joiden tarpeet menevät aina viimeiseksi muiden tarpeiden jälkeen. On lasten tarpeet; "lapsilla on oikeus tavat isäänsä". On myös lasten isän tarpeet; "lasten isällä on oikeus tavata lapsiansa". On myöskin lasten äidin tarpeet; "no pitäähän silläkin joskus olla omaa aikaa. No entäs sitten lasten isän ja äitipuolen yhteiset tarpeet tai äitipuolen tarpeet. Mä tunnustan, olen itsekäs kun haluan omaakin aikaa itseni ja lasten isän kanssa, mutta jossakin määrin se on jopa terveellistä, sanotaan. Ja eikö se ole ihan normaalia?

 

Huhhuh. Sainpas sanottua. Ja onhan näistä puhuttukin, joskus vaan tuntuu ettei kukaan oikein kuule mitä mä oikeasti sanon. Tehdään vaan virhetulkintoja että "mikä tässä nyt on niin vaikeaa..." tai pahimmassa tapauksessa kuvitellaan etten halua olla "lapsipuolien" kanssa tekemissä. Saatana, ihminenhän mäkin sentään vaan olen, vaikka ex-Ukkelin sanoja lainaten olkenkin tällainen "täydellinen" prinsessa. ;P

Että tais lokille olla kuitenkin vielä käyttöä, eli lopetusneuvotteluja jatketaan sitten syssymmällä jos tuotanto näyttää lakkaavan kokonaan. Sii juu.

 

<3Heppa

 

 

Heippa.

 

Viime kerrasta onkin sitten vierähtänyt jo pidempi tovi. Jotenkin ahistanut koko paska bloki ja kun muutenkin saa päivät läpeensä näpytellä konetta ja tuijotella ruutua niin kai sen ymmärtää että välillä haluaa pitää vähän taukoa sellasesta toiminnasta. Eikä muutenkaan ole ollut haluja tilitellä asioita täällä, mikä joidenkin ajatusten suhteen saattaa jopa olla ihan järkevää kun muistaa että kaikki mitä tästä tuutista tulee ulos on ihan kaikkien luettavissa. Joo.

Operaatio paniikkihäiriön eliminoiminen on edelleen prosessissa. Sellasta pikku hiljaa paranevaa (ellei ota huomioon välttelykäyttäytymistä?) toipumistahan tämä on ollut sieltä keväästä asti. Nappia vedellän naamaan entiseen tahtiin, eikä tietyt asiat ahista enää niin paljon, ja jos alkaa ahistaa niin sitten on aina olemassa Nappi, jonka voi hulauttaa kurkusta alas. Lääkekehittelijöille kiitoksia vaan kovasti keskushermostoa laamaavista aineista. Hyvin toimii.

Kävin viime - mikäs päivä se nyt oli..no sanotaan - viikolla työpsykologin juttusilla. En varmaan ole vielä kirjoittanut että mut vakinaistettiin sinne työsorvin ääreen. Pomotäti vielä oikeen erikseen mainitsi ettei hän ajatellut mun paniikkihäiriön olevan mitenkään palkkaamista ehkäisevä tekijä. No, suoraan sanottuna, en mä sitä ollut epäillytkään ja olematta mitenkään itseriittoinen (sitä mun huonolla itsetunnolla nyt tuskin pystyisi edes olemaan vaikka haluaisi) mä olin melko varma että olin siinä porukassa, jolta tultaisiin kysymään halua vakiintua kyseiseen työympäristöön. Vaistoa tai jotain? En mä tiedä. No mutta siis mä kävin siellä työpsykologin juttusilla ja sain muutamia kotitehtäviä, kuten pohtia rentoumiskeinoja (kun se kysy miten mä rentoudun, vastasin että en osaa tuohon kyllä vastata mitään - huonosti). Sitten mun pitää ottaa selvää mitä paniikkihäiriöstä kirjoitetaan. Kolmanneksi, sen sijaan että velloisi vaan siinä paniikinpelkäämisen tunteessa, pitää alkaa tutkiskella omaa sisäistä puhettaan. Ja siispä päädyin taas tänne. Ei sillä että välttämättä tässä nyt alkaisin pohtia sitä negatiivista sisäistä ilmaisua, mutta kumminkin ajatusten "ylöslaittaminen" saattaisi selkiyttää vähän asiaa. Toisaalta, en mä tiedä onko siinä nyt mitään sen kummemmin epäselvää; kyllä mä tunnistan että maalailen päässä aina ties miten kamalia kauhukuvia kaikesta mitä kaikkea kamalaa saattaisi tapahtua. Eipä kovin tervettä pääherneelle. Sitä vaan pistää miettimään mistä moinen oikein juontaa... En mä väitä että se olisi kenenkään muun kuin itseni syy.

Mistä pääsinkin siihen että jos kehtaisin, ja ellen uskoisi (vähäsen) että "onni pitää piilottaa"(vai miten se meni), niin sanoisin että jollei tota typerää panikoimista oteta huomioon, olen pitkästä aikaa ihan helvetin tyytyväinen ja onnellisen oloinen. Saa "seesteisesti" (no kai sitä vähän saa aina liiotella) elellä ihana ja kultaisen T:n kanssa ilman että tarvii koko ajan olla varpaillaan että mitä toinen ajattelee. Vaikka kyllähän elämällä aina on varastossa tukku märkiä rättejä päin naamaa pläjäytettäviksi jos alkaa liikaa olotilastaan nauttimaan. Mutta kai sitä jos saa, saahan. Ei kai aina tarvii vaan murehtia ja kärsiä, eihän. Jotenkin sitä on vaan oppinut sellaseen "entisessä elämässä", niinhän. Kaippa sekin liittyy siihen sisäiseen puheeseen itsensä kanssa, että miten sitä asioihin suhtautuu. Perkele, mä meinasin vaan vetää hymyn korviin tästä lähin vaikka pommi putoisi keskelle lattiaa, T pettäis mua tusinan isotissisen älykön kanssa tai vaikka mitä tapahtuisi. Ja ellei hymy irtoo, ni sitten vaan Nappi poskeen ni ei tunnu missään. Mitähän se psykologi tästä ajattelisi. Mutta mun tee jäähtyy, ei kerkee jorisemaan nyt enempää. So long.

 

<3Heppa

 

 

Heissan murut.

 

Taaspa on vierähtänyt aikaa viimeisestä. Tässä vaihteeksi taas viettelen flunssaa. Jo seitsemättä päivää (voi perkele). Viikko takaperin alkoi tuntua että nuhaa pukkaa, ja siitä saakka on sitten pukannutkin. Tänään aamulla (no, oli se jo puol ykstoista) heräsin siihen että äiti soitti kysyäkseen että joko olen varannut lääkärinaikaa kun eilen siitä kimppakauppareissulla sittarissa oli puhetta (kun hilasin kärryjä silmänaluset mustana, puolikuolleena). Mä rohisin luuriin sille että en mä mitään lääkärissä ole käynyt, enkä mene, vaan töihin. Lopeteltiin puhelu ja mä raahauduin sänkyyn takasin nukkumaan. No enhän mä mitään unta siinä enää saanut, vaan aloin availla ääntä laulamalla - tai yrittämällä laulaa.. - pientä laulunpätkää. Totesin siinä sitten, että eihän siitä töihinmenosta perskele mitään tule jos mä en saa ääntä suustani ja soitin työnantajalle ja totesin luuriin tilanteen. Varmaan mun raakkuna oli niin vakuuttavan kuuloista että työnantajatäti lupasi vapauttaa mut töistä täksi päiväksi ihan siinä luurissa siltä istumalta (ja huomennahan mulla on muutenki vapaa). Kiitin kauniisti ja jatkoin "Jodie shoppailumatkalla"n katsomista (;)).

 

Että tässä sitä sitten ollaan hiljaa ja koitellaan parannella ääntä. Mä olen viimeisen vuoden aikana ollut kyllä enemmän flunssassa kuin koskaan yhden vuoden sisällä. Sitä se työnantajakin puhelimessa tiedusteli että onhan kaikki töissä ihan ok, ettei sen takia ole "flunssaa". Mä sille sanoin että paniikkihäiriö on ihan tässä hallinnassa, että ei mitään sellaista. Terveyskeskuksestakin onnistuin saamaan puhelinajan lekurille huomiselle kun tajusin että mun pilleripurkissa on joku saakelin salapohja, joka saa pilleritason pinnan kohoamaan purkin puoleen väliin vaikkei siellä ollut kuin muutama nappi jäljellä. Mutta tuskin se nyt luurissa sitä reseptiä uusii, en usko ainakaan. Mutta ihan sama sinne on sitten perseensä raahata jos haluaa naaman nähdä, kun ei tässä ole kuitenkaan mistään reseptikusetuksesta kyse. Se tyyppi joka tk:n päässä vastasi kuulosti vaan vähän vainoharhaiselta sen lääkkeen suhteen kun kerroin mistä nappulasta oli kyse. Ehkä pilleriveikot sitten yrittää huijata niiltä kovinkin paljon lääkkeitä?

 

Käytiin T:n kanssa käymässä rannikkoa sataviiskyt kilsaa ylöspäin tuossa viime viikolla vähän sen lähisukua moikkaamassa. Ihan kiva reissu, harmi vaan, että oli jo silloin tässä pirun nuhassa ja koko ajan piti ryystää ja tuhista ja olla muutenkin vähän puolikuollut... Parasta (?) tässä flunssassa on kuitenkin ettei paljon tupakkaa ole voinut poltella vaikka halua siihen välillä olisi ollutkin (ja välillä ei edes sitä haluakaan kyllä).

 

Mitäs tässä muuta... No, töissä tietty on tullut käytyä ahkeraan, ja kevät on taas jälleen kerran tullut ihan huomaamatta. Kuljen vieläkin talvitakissa. Pitäis hommata kai joku kevyempi takki. Kaippa tuolla kellarissakin jotakin rättejä olisi jos vaan jaksaisi kävellä portaat alas ja mennä penkomaan. Ja sitä paitsi kohta on jo toivottavasti niin kuuma kesä, ettei mitään takkia edes tarvii. Toppatakit ynnä muut villatakit silti voisi kiikuttaa keltsuun säilöön, joten reissua alakertaan tuskin voi välttää vaikka olisi kuinka laiska olo.

 

(ex-)Ukkelikin laitteli tuossa viime viikolla viestiä ja kysyi että käykö se nyt että koira tulisi hoitoon heinäkuussa (pariksi viikoksiko se oli?) tänne. No eikun tervetuloa, johan se onkin pitkä aika kun hauvelia on päässyt viimeeksi näkemään.  Mahtaako elukka enää edes tunnistaa. Ja mahtaakohan se syödä T:n elävältä? No, tuskin. Joku turkulainen koiranpaskiainen (luin lehdestä) meni muuten äitienpäiväaamuna Turun Majakkarannassa tappamaan jo muutenkin kovia kärsineen joutsenparin toisen osapuolen kuoliaaksi. Sitä edeltävänä päivänä joutsenparin pesä oli myrskyssä lähtenyt kellumaan kaislikosta ja uponnut mukanaan seitsemän munaa. Ei oo helppoo kellään. ...Nyt rupes ajatus pätkimään, joten taidan mennä keittämään vettä Carmolis-tippoja varten.

 

Mukavaa keväänjatkoa, sii juu. :)

 

<3Hepoliini

 

 

Heippa.

 

Pitkästä aikaa. Aika menee niin nopeeseen, että yhtäkkiä sitä huomaat että on melkeen kuukausi vierähtänyt ilman yhden yhtä blokitusta. Välillä käynyt mielessä, että pitäiskö hieman raapustaa, mutta toisaalta sitä ei ole ottanut mitään paineita tänne kirjoittelun säännöllisyydestä; kirjoittaa sitten kun siltä tuntuu ja jos tuntuu.

Muutaman kerran on kyllä ollut aikeissa ihan tuoreeltaan tänne kirjotella fiilareita, niin kuin vaikka silloin kun sairasloman jälkeen palasin töihin takaisin sorvin ääreen. Voi JESUS että mua pelotti ja jännitti sillon työpäivää edeltävänä päivänä ihan sikana. En mä edes muistanut että niin paljon voi jännittää, melkein olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin ja pistämään pään pensaaseen. Rohkaistuin kuitenkin rauhoittavan nappulan voimalla, jollaisia silloin sain tähän paniikkihäiriöön noiden normipillereiden ohelle tarvittaessa otettavaksi. Äiti terveysalan ammattilaisena kehoitti ottamaan yhden jo illalla ennen nukkumaanmenoa, näin tein, ja toisen vetäisin aamulla ennen töihinmenoa. Oli se aika iso kynnys istua siihen työpisteeseen taas tekemään hommia, mutta kiva oli huomata että sen verta tätä työtä on jo tehnyt että tietty rutiini itse työtön löytyi aikast äkkiä. Mutta eihän se ongelma tuossa työssä ole ollutkaan varsinaisesti vaan siinä työympäristössä, melussa, kiireessä ja kellon mukaan juoksemisessa. Nykyään koitan ottaa vähän rennommin varsinkin kellon tuojottelun suhteen. Maailma tuskin loppuu siihen jos kahvitauko venyy kaksi minuuttia...

 

Pomo-tätikin silloin työhönpaluun päivänä mua tuli jututtamaan ja kysyi että pitäisikö hänen olla musta huolissaan. Mä sitten avoimesti kerroin että miksi olin ollut sairaslomalla ja se suhtautui siihen tosin hyvin. Kertoi, etten ole ensimmäinen sillä työpaikalla jolla vastaavia oireita on ollut. Sitten se sanoi, että heti vaan lääkärille jos siltä alkaa tuntua ja taputti jopa olkapäälle ja oli muutenkin tosi ymmärtäväinen. Mähän mietin täällä kovasti ennen saikun loppumista että mitä mä sanon työkavereille jos kysyvät missä mä olen ollut. Ja voin sanoa, että yllättävän moni oli jopa huomannut ettei mua ollut töissä näkynyt kolmeen viikkoon;). Mä päätin sitten ottaa linjaksi, että kerron suoraan miksi olen ollut sairaslomalla, eikä kukaan niistä kysyjistä ole katsonut mitenkään kieroon, ja pari niistä oli itse jopa kärsinyt samoista oireista aikoinaan enemmän tai vähemmän.

 

Siellä se töissä on mennyt sitten aika taas. Oikeastaan vasta nyt pikku hiljaa tuntuu että niiden lääkkeiden vaikutus on alkanut kunnolla, ja vaikutus on alkanut myös tasaantua siinä mielessä ettei koko ajan ole paha olo ja yrjötä. Paitsi ennen töihinmenoa on kyllä ollut ihan psyykkistä yrjötystä... siis siinä mielessä että muisti tavallaan muistaa vielä panikoida vaikka mitään varsinaisia paniikkioireita ei olekaan ollut. En mä osaa selittää. No mutta siinäkin on yksi syy miksi sitä on vaan elbaillut vapaa-ajat ja pääasiassa maannut sängyllä ja katsonut telkkaria. Juu, kehtaan ylpeänä tunnustaa että vapaa-ajan harrastukseni ovat viime aikoina olleet noinkin yleviä... Mutta kaipa se tästä. Itse asiassa tänään pitkästä aikaa kun töiden jälkeen istuin sohvalla, ja oikeastaan jo työpäivän aikana tunsin sellaisen elämisen ilon pilkahduksen, ihan vaan tavallisista asioista. Siinä mielessä pitkästä aikaa, ja pilkahduksen, että sillä hetkellä tänään en muistanut ollenkaan jännittää "olemista". Tarkoitan sitä, että tään paniikkioireilun kanssa pitkään on ollut silleen että kotonakin sitä on vaan tuijotellut kelloa vapaa-aikana ja miettinyt että "nyt on kolme tuntia aikaa että pitää mennä nukkumaan, ja kun pitää mennä nukkumaan, niin sitten pitää herätä aamulla TÖIHIN, ja siellä odottaa taas jännitys siitä, että onko olo paniikkinen vai ei". Niinku että hohhoijaa. Kuka tollasia jaksaa kelata ilman pään leviämistä kovin pitkään. Ei kauhean rentoa toimintaa mustakaan.

 

Jooh. Sitten kun mulla lopulta (olen ollut taas siis aika paljon töissä) olisi oikeasti ollut aikaa kirjoittaa tänne, ja jopa halua, niin sain jonkun pirun influenssan ja puoltoista viikkoa olo oli niinku jollakin fakin zombilla. Pääsiäisenä mulla oli vapaata neljä päivää, ja oikein odotin sitä että sais tehdä jotakin tavallisesta poikkeavaa (lue: poistua vaikka neljän seinän sisältä), mutta tietty "tunnollisena" sairastuin juuri kun pääsin töistä ja vapaa-aika alkoi. Silloin kotiin päästyäni mittasin kuumeen, 38,6, ja samaa kuumeilua jatkui ainakin seuraavat 6 päivää. Pahimmillaan mittasin lukemat 39,5 parina päivänä ja jos olisi jossakin vaiheessa yöllä niinä päivinä työntänyt mittarin kainaloon (tai johonkin muuhun koloon) niin väitän, että kuumetta olisi ollut vieläkin enemmän. Vapaat meni siinä ja sitten juoksin lääkäriin ja sain vielä kolme päivää saikkua kaupan päälle. Sen jälkeen oli aika palata töihin vaikka aika heikossa hapessa olin vielä monta päivää senkin jälkeen.

 

Ja nyt olen sitten tässä. Pikku hiljaa mennään kevättä kohti. Eilen kävin moikkaamassa siskoa ja kummipoikaa hetken mielijohteesta kun pihalla vedin röökit töistä paluun kunniaksi. Tai toki mä soitin ennen kuin juoksin pihan poikki niille; tässä samassa pihapiirissä asustellaan. Yllättävän harvoin siihen nähden kyllä nähdään.

 

Mitäs muuta... No T oli pohjosessa käymässä ja kohta tulee kotio takas. Junalla puksutteli ees taas. Varmaan joskus tunnin päästä on täällä taas. Jännä oli pitkästä aikaa vietellä aikaa ihan itsensä kanssa. Mutta nyt mä taidan lopetella ja mennä vetäsemään röökin ranskikselta. Nähellään taas, ja aurinkoisia kevätpäiviä kaikille maantallaajille sinnenii!

 

Heippa!

 

<3Hepoliini

 

 

Heippa.

 

Mennyt taas muutama päivä tässä ilman raapustuksen raapustusta, mutta niin se välillä menee. Viime viikonloppuna tuli pitkästä aikaa vedettyä suomeksi sanottuna lärvit sekä perjantaina että lauantaina, ja alkuviikko menikin hyvin ihan vaan niistä toipuessa. Perjantaina maisteltiin T:n kanssa margaritoja täällä ja päädyttiin lähikuppilan kautta läheiseen karaååkkepaariin. En ole ihan varma lauloinko, joku hämärä muistikuva mulla jostakin "Lulusta" saattaisi olla. Paluumatka siitä kippolasta oli sinänsä hieman outo, että kävelimme kotiin ja kylkiäisiksi saatiin joku ihme tyyppi, jonka alkuperästä kummallakaan ei ollut mitään hajua. Kai se sieltä baarin edestä tarttu matkaan. Ällöttävää vaan oli, kun se tyyppi pokkana koitti hipeltää mun kädestä kiinni vaikka kävelin T:n kanssa käsi kädessä. Joillakin on pokkaa.

 

Lauantaina nähtiin sitten T:n veljeä ja pikkusiskoa, myöskin laulun ja iloliemen merkeissä. Kävin laulaa luikauttamassa Mombasan, ja jännitti ihan sikana vaikka olin jo muutaman rohkaisevan/krapularyypyn siinä ottanut pohjaksi. Mutta jännittäjä jännittää vaikka kolmen promillen humalassa jos niikseen tulee. Loppuillasta sainkin sitten jonkun vaihteen taas päälle ja alkoi tanssijalkaa vipattamaan... Lohduttautua voi sillä, että todennäköisesti kukaan siellä baarissa ei meidän seuruetta lukuunottamatta tuntenut tätä, joka niitä kummallisia tanssikuvioita välillä yksinkin siellä lattialla suoritti. Terveisiä Jorma Uotiselle: Muutan lausuntoani; harrastanhanpa mä tanssia! ;)

 

Eilen käytiin T:n kanssa seikkailemassa luontopolulla tuolla vähän kauempana Turusta. Ihan kiva pikku reissu oli, pitkospuita pitkin kipitettiin ja juotiin nuotiopaikalla teetä ja syötiin ruisleipää juustolla. Joku pieni karvamatokin nähtiin siinä polulla. Susia ei valitettavasti onnistuttu bongaamaan (ou rili...).

 

Tänään mulla olikin sitten se kontrollikäynti sillä omalla lääkärillä. Sängyssä väsyneenä arvoin että lähtisikö myöhemmällä bussilla, jolla ehkä juuri ja juuri ehtisi, vai aiemmalla, jolla ehtisi salettiin, ja kerkeisi vielä käydä vähän shoppailemassa ennen lekuriaikaa. No, menin sillä aiemmalla mutta shoppailu nyt rajoittui bussilipun täydentämiseen bussioffisella ja uuden hiustenhoitoaineen ostamiseen (joo tunnustan, kävin tuhlaamassa stokkalla..). Kun olin juuri astelemassa Hansasta Stokkalle inekseen, niin vastaan käveli pitkä mies, se kirjailija Riku Korhonen. Sellasen kahden metrin mitan nyt huomasi kauempaakin. Mulla kävi siinä salamana mielessä että muistelen lukeneeni jostakin tämän Rikun sanoneen että kun tuli tiettyyn ikään, niin huomasi etteivät naiset katso enää. Käsitin, että sitä on ikään kuin muuttunut naisten silmille näkymättömäksi (korjatkoon joku jos nyt puhun ihan omiani..). No mähän reippaana tyttönä ajattelin että katsotaan nyt sitten oikeen kunnolla, niin saa vähän naisten silmäyksiä sekin, ja katsoa napitin koko vastaankävely ajan minkä silmistä kerkesin. Mutta eihän se huomannut, eijjei. Mikä tragedia. Mä sitten ajattelin, että ehkä "vika" ei olekaan siinä, etteivät naiset ja tytöt häntä enää katsoisi ja huomaisi, vaan siinä, ettei hän huomaa, että häntä katsotaan ja huomataan (luulis kyllä että katsotaan nykyisellä julkisuusasteella). Tai sitten häntä eivät katso sellaiset naiset, jotka hän itse huomaa ja noteeraa vaan tällaiset tavalliset hepoliinit, jotka ovat menossa pällitohtorille stokkan hiusosaston kautta. Mä olin muuten se punaiseen huopatakkiin pukeutunut pitkä pitkätukka, joka käveli sua vastaan, terkkuja vaan Korhos-Rikulle!

 

Joo, palataas taas maan pinnalle. Lääkärin kanssa juteltiin että jos nyt maanantaina koitan mennä töihin ja katsotaan miten sujuu. Se kysy multa että miltä se nyt tuntuu, ja mä ite sanoin että kaipa se vois olla ihan jees kokeilla sitä töihinpaluuta. Vaikkakaan noi mömmöt ei kyllä vielä oikeen varmaan vaikuta kunnolla. luulen. Ja niin se tohtorikin sanos, että kahdesta neljään viikkoon voi mennä että alkaa vaikuttamaan. Sen takia, ja muutenkin, se määräsi lisäksi mulle jotakin rauhoittavaa lääkettä siltä varalta jos tulee paniikkikohtauksia. Siis sellasia mömmöjä, jotka vaikuttaa nopeesti, melkeen saman tien, ja joita voi tosiaan ottaa tarvittaessa. Näähän mitä mä nyt syön vaikuttaa vasta pidemmällä aikavälillä. Pikkasen kyllä jänskättää että miltä se työnteko maanantaina mahtaa "maistua", mutta onneksi on se takaportti, että voi häippästä jos alkaa ahistaa. Katotaan nyt miten tytön käy. Sitkäkin mä oon miettiny että mitä sanon mahdollisiin uteluihin saikkuloman syystä, mutta en ole vielä päättänyt kerronko asian niinku se on, vai valehtelenko. Niin joo, ja sitten se lääkäri nosti tään lääkkeen annostelua 20mg/pvä, joten katotaan lentääkö täällä kohta yrjö kun muutenkin on kuvottanu ja ollu huono olo niistä lääkkeistä.

 

Lekurin jälkeen kävin kirppiksellä äitimuorin kanssa. Löysin pari kivaa paitaa ja yhdet helmet. Ja tuli siinä hyllyjen välissä juoruttua niitä näitä ja vaikka mitä, sekä pohdittua siskon tulevan lapsen sukupuolta pikku potkuhousuja hypistellessä. Oli kuulemma siskonpoika laulanu mummollensa "Magdaleenaa" kun olivat jutelleet puhelimessa. Toisaalta, on siskonpojan suusta kyllä kuultu tilitystä pikkuveljestäkin, että en mä usko hänenkään tietävän kumpi sieltä tulee. Eikä ehkä pikkuväelle kannata kertoakaan moisia jos haluaa pitää salaisuuden synnytykseen asti. Äiti serkun pikkupoika joskus aikoinaan oli äitin ja isän luona perheineen kylässä, ja äiti oli antanut pikkupojalle sellaisen venäläisen maatuskanuken (vai mitä ne on joissa on mummoja sisäkkäin?)leikittäväksi, ja tää oli vetässyt sisemmän nuken sieltä ison nuken sisältä ja tokassu ääneen että "pikkusisko!". Ja pikkusiskohan sieltä oli sitten tullutkin lopulta.

 

Mutta nyt on niin nätti päivä, että pakko mennä pihalle sen kunniaksi yhdelle röökille. Olen tässä viime aikoina onnistunut vähentämään polttamista aika paljon, ellei laske viime viikonloppua mukaan. Mut kivaa torstaita vaan kaikille!

 

<3Hepoliini

 

 

Huomenta.

 

Tähän joutenolemiseen voisi helposti tottua. Taannoin töissä tupakkapaikalla yksi työkaveri ihmetteli ääneen, että "mitä tekemistä sitä sitten oikein keksisi" kun totesin harkitsevani palkattoman vapaan pyytämistä ihan muuten vain. Mä silloin ajattelin, että sitä tekisi yhtä sun toista, mitä ei työpäivinä kerkeäisi, mutta nyt kun tässä on saanut ja saa hillua miten vaan (kun kiire ei paina niskaa), sitä huomaa saavansa ajan kulumaan ihan vain miettimällä niitä näitä. On vaan ja antaa ajatuksen harhailla; ihanan rentouttavaa. Ja ihanan rentouttavaa huomata että sitä pystyy relaamaan. Ou sou nais.

 

Aamulla kävivät sieltä kierrätyskeskuksesta hakemassa tuon meitin vanhan sängyn pois. Kaksi tyyppiä sieltä putkahti näkökenttään kun ovisilmään kurkkasi. "Kierrätyskeskuksesta terve, sulla oli kuulemma täällä joku runkopatjasänky!". Mä sitten vinkkasin, että tuolla se napottaa oven takana seinää vasten pystyssä. Se toinen niistä tyypeistä arvioi että sen verran oli toinen reuna siitä sängystä painunut, ettei enää kaupaksi kävisi, joten hakumaksun lisäksi sain pulittaa myös kierrätysmaksun. Siitä tosin sain hieman alennusta kun meni ääneen möläyttämään alemman hinnan ennen kuin tarkisti papereista mitä oikeasti kustansi moinen. Kolikkonorsusta keräsin loppusumman kasaan, kun veikkasi ettei viiskymppisestä ole antaa takaisin. Sitten sanoin mielessä heipat sängylle ja kiitin lyhyehköstä mutta hyvästä yhteisestä taivaleesta ja menin juomaan teetä ja katsomaan hömppäpömppää telkkarista.

 

Samalla huomasin että puhelin vilkuttaa täyttä. Pitäisi varmaan ostaa uusi kapula että mahtuisi enemmän tavaraa inekseen, mulla kun tuppaa puhelin ihan huomaamatta täyttymään kaikenlaisista viesteistä, joita ei malta poistella. Äitihän se siellä oli jotakin megapitkää viestiä taas kirjoitellut jo eilen illalla. Sisko oli käynyt siellä kylässä ja "juorunnut" (tosin mun luvalla) tästä saikulla olemisesta. En muista kirjoitinko mutta törmäsin siskoon eilen pihalla kun olin menossa lähikauppaan ostamaan aamupalaa. Siinä sivussa tuli luonteva hetki kertoa tästä saikkuilusta kun talutettiin yhdessä siskonpoikaa päiväpuistoon leikkimään.

 

En mä tiedä väsyttääkö nua lääkkeet tai mitä, mutta vähän "höhhö" olo ollut niiden nappailun alkamisen jälkeen. Tosin käyttöohjeessa luki että pikku sivuoireiden pitäisi mennä ohi jonkin ajan kuluttua aloittamisesta, että sitä odotellessa. Kai se pää koittaa totuttautua kun tungetaan lisäserotoniinia sinne. Muuten olo on ollut oikein jees, mitä nyt pientä epämääräistä pahoinvointia, mutta kaipa sekin menee sitten ohi juu.

 

Ajattelin että jos kävisi kylvyssä, söisi ja ottaisi jonkin hyvän kirjan ja alkaisi lukea pitkästä aikaa, nyt kun on aikaa. Varmaan menee hetki arpoessa että mitähän sitä lukisi, valinnanvaraa meinaan on kertynyt hyllyille notkumaan. Voisi heittäyä vattalleen tuonne uudelle sängylle, vetää alkovin verhot (juu, siinä on verhot sivulla, punaista ja mustaa) kiinni ja pistää lukien.

 

Eipä mulla nyt kyllä ollut tämän järkevämpiä ajatuksia tässä just nyt, kunhan vaan kävin heittämässä heipan. Hyvää viikonlopun alkua kaikille vanhoille ja uusille maan asukeille. :)

 

<3Hepoliini

 

 

Heippati.

 

Ulkona paistaa aurinko. Kävin juuri ostamassa kaupasta tupakkaa ja samalla sain revittyä itestäni energiaa vielä sen verran, että kävelin lähimmälle pankkiautomaatille nostamaan rahaa. Jotenkin väsyttänyt ihan hirveästi tänään, johtuisko sitten uusista napeista vai huonohkosti nukutusta yöstä, en tiedä. Vähän tylsämielinen olo muutenkin tänään.

 

T:llä oli eilen vapaapäivä ja meillä oli aikaa vihdoin ja viimein kierrellä sänkykauppoja. Lähekkäin on mukava kyllä nukkua, mutta pidemmän päälle kai kroppa tarvii vähän suoristumistilaakin yön aikana, sen verta kapialla laverilla on unta nyt vedelty palloon täällä. Olihan siellä kaikenlaista komeeta jenkkisänkyä ja runkopatjaa, mutta yhdessä puodissa se myyjäukkeli teki tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Ei kylläkään mitään Kummisetä-tyylistä tarjousta, vaan yhdestä esittelysetistä niin edukkaan hinnan latas tiskiin että kelpas meille. Vähän mua himotti yks sellanen tonnin maksava paketti, mutta jos melkeen samanlaisen saa puoleen hintaan, niin onhan se mukava kun jää rahaa vähän enemmän jemmaan pahan päivän varalle.

 

Nyt mä olen silmät ristissä koittanut tehdä täällä tilaa uutta sänkyä varten, vaikka olo on suoraan sanottuna ollut aika perseestä, noin fyysisesti. Mulla on pyörinyt viime keväästä asti täällä purkamattomia laatikoita, joita tänään uskaltauduin taas availemaan. Lopputuloksena pino sekä tyhjiä että täysiä laatikoita... Ja imuroinkin, ja vein roskiin vanhoja lehtiä ynnä muuta roinaa, mutta ihan pakko todeta että samalta täällä näyttää kuin ennen "siivoamistakin". Aika turhauttavaa.

 

Mua huvitti eilen siellä sänkykaupoilla. Taidetaan olla T:n kanssa kumpikin vähän sellaisia "päätöksentekokyvyttömiä". Tai no, se on ehkä väärä ilmaisu, mutta jos me ei oltais tartuttu siihen huonekalu-ukon tarjoukseen, niin varmaan vielä ensi vuoden keväänäkin oltais kierrelty kalukauppoja huokaillen "pitää katella", "mietitään asiaa", "täytyy pohtia". Mä ainakin tunnustan olevani huono tekemään päätöksiä tosta noin vaan. Siksipä mä yllätin itseni äsken iloisesti ja hommasin kierrätyskeskuksen tyypit hakemaan tuon vanhan sängyn pois alta. Ihan ihmeissäänhän tässä saa olla kun jotakin osaa organisoida ihan omin päin. Katotaan vaan miten täällä mahtuu hetken aikaa olemaan yhden ison jenkkisängyn ja yhden pienemmän kanssa; se nouto kun järjestyi vasta perjantaille, ja uusi sänky tulee jo huomenna.

 

Saikkulomalle kuuluu muutenkin ihan ok. Aloitin eilen tosiaan nappailemaan niitä nappeja, ja taas meinasi silmät pyöriä päässä kun luki sitä haittavaikutusten kirjoa, jota napit saattaisivat aiheuttaa. No, ei passaa uskoa mitään liian kirjaimellisesti, pitänee kuitenkin tarkistaa kuuluuko epämääräinen fyysinen pahoinvointi niihin haittavaikutuksiin. Vähän mua on tässä mietityttänyt kanssa että miten vaikkapa T suhtautuu nyt tähän mun...viiraamiseeni, mutta hyvin se tuntuu tämän ottavan. Siskolle (aika vaikea varmaan pitkään näytellä työssäkäyvää kun asutaan samassa pihapiirissä) tai muille lähisukulaisille (lue vanhemmat) en ole mitään tästä puhunut kun jotenkin se ei tunnu luontevalta ottaa varta vasten ilmoitusluonteista puhelua tyyliin että "pällilomaa tässä vietellään niin kauan että lääkitys alkaa vaikuttaa". Katotaan nyt, jos tulis joku luonteva tilaisuus, että puhuisko sitä vai olisko hiljaa.

 

Ei mulla kai tällä kertaa mitään sen kummempaa. Pitää varmaan mennä vähän syömään jotakin että jaksaa pitää elintoimintoja yllä. Sii juu.

 

<3Hepoliini

 

 

 

Howdy.

 

Teitin oma kotihullu täällä pihisee taas. Tässä on uusi viikko ponkaistu taas vauhtiin.. tai no, vauhtiin ja vauhtiin.

 

Kävin siellä lääkäritätillä tänään. Aamulla kun heräsin niin en siis ollut lainkaan varma, että mihinkä sieltä lääkäriltä tie johtaa, kotiin vaiko töihin (vaiko vaatekaupan ja apteekin kautta kotiin). Taas piti vähän psyykata itseään, ettei mene sanat solmuun, niin kuin siellä terkkarilla meinasi mennä kun oli niin yllättävä se tieto siitä "ei ole oikeutta työpsykologiin"- tiedosta, vai miten sen nyt sanois. Nythän tässä menee kirjotussormi kohta solmuun... No mutta siis, oikeen kiva lääkäri oli, ja käytiin pikatsusti läpi asiat, jotka olin viime viikolla tilittänyt ensin sille lääkärille, ja sitten tiivistettynä ("paniikkia pukkaa") sille terkkarille. Sitten se vähän kyseli, ja mä vähän vastailin. Ja sitten se sanoi, että kyllä hän näkisi että aloitetaan tällainen pikku lääkitys nyt siihen paniikkihäiriöoireisiin kahden viikon sairasloman siivittämänä. Mulla meinas siinä vaiheessa suu loksahtaa auki kun kuulin ne maagiset ja ihanat sanat "kaksi viikkoa sairaslomaa". Siis ei sillä, että taaskaan mitään saikkua olisin sieltä ollut kalastelemassa sen takia, että työteko ei vaan nyt "huvita", vaan ihan sen takia, että kun tuntui (onneksi ei tarvinnut alkaa vakuuttelemaan) olon olevan pienen breikin tarpeessa. Kiitos lääkäri!

 

Sitten se sanoi, että yleensä noita paniikkisysteemejä pukkaa ihmisillä kaikenlaisissa elämän solmukohdissa. Ei se varsinaisesti kysynyt että mitä solmuja mulla on ollut, mutta mä ajattelin kertoa kysymättäkin sen, että vuoden sisään on kyllä oikeastaan tapahtunut aika paljon. Jos ajattelee, että kahdentoista kuukauden sisään sitä on ollut ensin muuttamassa Kuopioon, todennut ajatuksen syystä tai toisesta mahdottomaksi omalle kohdalle, mikä johti osaltaan eroon U:sta, minkä totesin vasta aika myöhäisessä vaiheessa kun oltiin jo yhteisiä kamoja pakattu laatikoihin. Samaan syssyyn piti purkaa vanhat lootat ja pakata omat pikku nyssykät omiin pikku laatikoihin, hommata kämppä parin viikon sisään (toukokuussa), ja samaan syssyyn aloitin työt tuossa nykyisessä työpaikassa, että ei siinä kerennyt paljon pysähtymään. Siitä saakka sitä on sitten painanut kuin höyryjuna tuota työtä, työtä ja työtä. Ja siinä jossakin välissä tutustuminen T:hen, ja sen pikku nyssyköiden muuttaminen tänne mun - meidän - luokse. Se lääkäri siihen vaan sanoi, että joskus sitä tuntuu, että sitä on ihan ookoo, ja kaikki asiat on jo käsitelty jne., mutta sitten elimistö muistuttaa niistä hommista just järjestämällä jotakin vaikka paniikkioireiden kaltaista. Ja se syy/muutos elämässä voi olla niin ikään nega- kuin positiivinenkin.

 

No nythän mulla oli melkeen koko viime viikkokin saikkua, ja ehdin pitkästä aikaa jopa ajatella jotakin. Varmaan se, ettei tännekään ole tullut kirjoiteltua johtuu vaan siitä, ettei ole liiemmin ollut aikaa ajatella, kun on ollut niin kiire vaan stressata. No nythän mä tietysti tunnollisena työntekijänä koen huonoa omaatuntoa tästä saikulla olemisesta, mutta lääkärikin totes, ettei siihen ole mitään syytä, että työnantajakin saa olla vaan tyytyväinen kun töihin palaa levännyt (ja lääkitty) ja työhönkykenevä työntekijä. No, katotaan sitten sitten, mutta eiköhän tää tosiaan tästä kun saa vähän aikaa hengähtää, jos vaan osaan ottaa tästä nyt irti sen minkä pitäisi.

 

Samoja nappeja se määräsi mitä olen joskus aiemminkin popsinut. En mä tiennytkään, että niitä käytetään myös paniikkihäiriön hoitoon, ja samat napit tepsii kuulemma myös PMS-oireisiin! En mä siinä vastaanotolla viittinyt alkaa kiljumaan riemusta, mutta siis toihan on ihan mahtava nappi, jos PeeäMäSsäkin lähtee siinä samaan syssyyn. Aika lievänä annoksena sitä nyt on tarkoitus vedellä, jostakin syystä kuitenkin tuntuu vähän epämääräisesti epämiellyttävältä kun pitää alkaa taas nappia popsimaan, mutta jos (ja kun) se sen vaatii, niin olen valmis siitä hyvästä lääkitsemään itseäni, jos se tekee musta taas paniikittoman. Puol vuotta ois kuulemma sellanen minimi, mitä tuohon vaivaan niitä pitäisi syödä.

 

Onnistuneen lääkärisession päätteeksi palkitsin itseni käymällä Indiskassa rättiostoksilla, ja työnantajan ilmoituksella pitkähköstä saikusta. Ihan pakko sanoa ääneen, että (miten sen nyt suomeksi sanoisi..) mä näin tämän tulevan. Siis mitenkään ketään syyllistämättä, mutta mähän pyysin sitä palkatonta vapaata, kun tuntu, että alkoi olla sen tarpeessa, ja sitähän en nyt sitten silloin saanut, niin nyt ollaan sitten palkallisella "vapaalla". Millonkohan ne työelämässä oppii kuuntelemaan pientä rahaatuottavaa työntekijäyksikköänsä ja tämän pienen pieniä tarpeita.

 

Tietty ellen mä olisi tällainen "rikas länsimaalainen", niin eihän mulla olisi mitään mahdollisuuksia pitää/saada tällaisia palkallisia sairaslomia. Tuolla sitä miljoonat ja miljoonat ihmiset painaa pää kainalossa, ja tekee mitä pitää, koska on pakko, hengenpitimiksi. Että kai tässä pitäisi vaan koota pääherneensä ja olla tyytyväinen siihen mitä on... ja niinhän mä olenkin. Mä vaan mietin, että mitä niissä köyhyysloukoissa sitten tehdään, kun pääherne alkaa hajoamaan. Tuskin siellä tulee joku slummitohtori ja antaa kolmen viikon vapautuksen elämästä, vai mitä luulette? Muistui tässä nimimerkki yön-Timon lausahdus jostakin etuoikeutetusta nartusta, vai miten se oli. Mut ei voi mittää, joskus se on nartunkin levättävä ja pidettävä pällolomaa, jos haluaa olla hengissäoleva etuoikeutettu.

 

Hyvää viikonalkua kaikille terveille, hulluille ja siltä valiltä!

<3Hepoliini, etuoikeutettu länsimaalainen hyväosainen narttu (?)

 

 

Jou (joupa jou..)

 

Heräsin tänään suht reippain mielin valmiina päivän tehtävääni, mikä siis oli käydä siellä työterveyshoitajalla tilittämässä että tarttis kuulemma käydä psykologin juttusilla...

 

...No heräsin siinä, kävin suihkussa ja sudin tukan niin siloseksi kuin sen nyt vaan pystyy, uudella perkeleen kalliilla hiuksiinjätettävällä hoitoaineella. Myös pitkätukkainen työkaveri sitä merkkiä suositteli kun kysyi että millä mä sitten hoidan hiuksia kun valittelin että tukka lähtee ja hapsottaa latvoista miten sattuu. No enivei, kampasin siis naamani ja läksin toiveikkaana kaupunkiin. Poikkesin matkalla työnantajan offisella hakemassa "lähetelapun" sinne terkkarille. Sellasen tarvii, että näkevät jonkun sitoutuneen maksamaankin sen keikan.

 

Siitä kätevästi hyppäsin kadun toiselle puolelle lääkäritaloon, ilmoittauduin, ja kipitin terkkarin vastaanoton ulkopuolelle odottamaan. Odotellessa luin aiheeseen sopivasti Hyvä Terveys- lehdestä artikkelia siitä, miten ihmiset kokevat "hyvän lääkärin" ja muuta vastaavaa. No sitten olikin mun vuoro. Terkkari huikkasi ovella että "Moi.". Mä olin ihan että, okei, moi; normaalisti niillä kun on tapana sentään kätellä ja esittäytyä. Muutenkin mä aistin heti siitä akasta että ei taida meidän kemiat oikein kulkea yksiin. No mutta ei siinä mitään, kulkee tai on kulkematta, mutta sitten kun kerroin syyn että miksi olin tullut, niin tämä sanoo että "teidän työnantaja ei kustanna työpsykologilla käyntejä". Mä olin ihan että mitä hittoa, "mutta kun se lääkäri sano(s)...". Tämä sitten selittää että "kun sä kävit siellä toisessa talossa niin ei se lääkäri tiennyt.". No onko se saatana mun vika ettei se lääkäri tiennyt. Miten vaikeaa voi olla informaation kulkeminen saman lääkäritalon sisällä toimipiste A:sta toimipiste B:hen?? Muutenkin se ämmä oli niin nuiva, ettei tehnyt sille mieli mitään tilitellä. Se kysy että mikäs nyt on olotila sitten, kun kerroin että saikulla tässä olen (ja lue sieltä paperista, lääkäri LUPAS lähettää tänne tietoa siitä käynnistä), että luulenko olevani työkykyinen maanantaina. Mä sanoin sille, että tuskin mä mitään ihmeparanemista tässä välissä tulen kokemaan. Vaikea sanoa olenko työkykyinen maanantaina, miten määritellään työkykyinen? Jos se on sitä, että selviydyn hengissä työpäivästä, niin kyllä, olen työkykyinen maanantaina. Mutta sen takia mä sinne lääkäriin menin, että voisin selviytyä työpäivästä niin kuin "normaalit" ihmiset tekevät...jesus sentään.

 

No sitten se sanoi, että omalle työpaikkalääkärille olisi aika vasta ensiviikon loppuviikosta. Mä siihen että "aha". Mä luulen että tää terkkari oli taas sarjassamme niitä ihmisiä, jotka saa kiksejä siitä kun voivat kokea "hallitsevansa" muita ihmisiä, pätemään sen kautta miten onnistuvat vaikuttamaan pienen ihmisen kalenterimerkintöihin. Niin suuressa hyvyydessään onnistui maanantaille löytämään jollekin muulle lääkärille ajan. Jotakin se höpisi joistakin "muista keskustelukanavista.." mutta mulla mielenkiinto lopahti siinä jossakin vaiheessa kommunikoida tään henkilön kanssa. Ja sekin taisi huomata sen, koska lopussa totesi että "tuskin meidän kannattaa tässä sen enempää keskustella niistä asioista", johon mä vastasin että "niinpä". Jotenkin sitä ei yhtään tuntunu kiinnostavan. En mä sillä, että tarviiskaan mun pikku ongelmat kiinnostaa, mutta eikö se nyt pitäisi koittaa edes työn puolesta näytellä vähän kiinnostunutta...

 

No sitten häippäsin sieltä, ja mietin kotimatkalla että en mä oikeastaan koe tarvitsevani mitään psykologia. Joskus niitä on tullut kokeiltua, aika huonolla menestyksellä. Tavallaan psykologilla on ihan mielenkiintoista käydä, jos on kiinnostunut psykologiasta. Kaikki on (ollut) tavallaan niin ennaltaarvattavaa. Joskus Kuopioaikoina rupes vähän nupista viiraamaan, oli epämääräistä ahdistusta yms., ja terveyskeskuslääkäri kysyi haluanko käydä viiden kerran satsin psykologilla juttelemassa (siihen oli kuulemma suoriltaan mahdollisuus), ja mä sanoin, että ei siitä kai haittaakaan ole. No ei siitä ollut haittaa, mutta eipä ollut hyötyäkään. Lopuksi psyko totesi että eipä hän susta oikeen enempää irti saanut, eikä meillä sen kummempaa yhteistä säveltä löytynyt. Itsehoitona jatkoin nappien popsimista, tietämättä mihin niitä oikeastaan popsin.

 

Seuraavan kerran tein tuttavuutta kriisikeskuksen psykologin kanssa, kun olin pettänyt ukkelia työkaverin kanssa, kokenut jonkinlaisen henkisen romahduksen, ja lopettanut samaan syssyyn työt siinä työpaikassa. Ukkelihan mut taisi sinne "pakottaa". U itse kävi siellä myös, ja tarkoitus oli käydä myös yhdessä, mutta sitten äkillinen muutto Turkuun katkaisi ne käynnit siellä. Se psyko oli oikein mukava, mutta ei siitäkään oikein mitään hyötyä ollut, kunhan jutusteltiin asioista aina tunti, ja se siinä. Tai, no oli siitä se hyöty, että se sai mut ajattelemaan että joku aiemmin koettu parisuhdeväkivalta on kuitenkin aika rankka kokemus, että olenko kertonut siitä U:lle. No, olinhan mä kertonut, jotenkin se, että saa turpaan on kuitenkin helpompi jakaa, kuin se että päässä vähän vonksottaa joskus johonkin suuntaan, "hahhah". Psykon mielestä mun olisi pitänyt saattaa se mun eksä vastuuseen teoistaan, kun totesin että mitä se ois hyödyttänyt, jos niistä rikosilmoituksen olisi tehnyt. Ja kyllähän mä sillon poliisille koitin vinkua, mutta ei niitä kiinnostanut.

 

No sitten seuraavan kerran tein tuttavuutta Turussa ammatinvalintapsykologin kanssa. Kävin silloin työkkärissä tuhlaamassa meidän kummankin aikaa tekemällä erinäisiä testejä, ja toteamassa suuntautuvuuteni niihin asioihin, jotka nyt olivat jo ennestään tiedossa. Lopulta se ammatinvalintapsykogin oli jo ihan helisemässä mun kanssa, kun en tiennyt mistään mitään. Kai se oli tottunut että ihmiset saavat jonkun ahaa-elämyksen niillä käynneillänsä? Aika iso aika muutamalla käynnillä sitten kulutettiin jauhamalla ihan muun elämän asioita, kun se kerran totesi että mun ajatukset taitaa olla vähän muualla... Tuosta on nyt pari kesää aikaa.

 

No mutta pontti oli se, että jos mä muuten oon ihan ookoo (en mä tiedä olenko;)), ja ongelma tuntuu olevan siinä, että saan paniikkikohtauksia työpaikkalla, niin eikö siihen voi vain määrätä jotakin nappia, joka vie sen paniikin pois? Siis jos sellaisia nappeja on. En mä jaksa alkaa vatvoa elämää jostakin lapsuudesta asti (niin kuin sen Kuopiopsykon kanssa olisi pitänyt), ja koittaa keksiä, ja saada päähän kaikki mahdolliset muistot, että oliko syy nyt tässä, vai tuossa, mikä oli se laukaiseva tekijä, että puoli elämää on mennyt IHAN TURHAAN(!) panikoidessa asioista, jotka ovat suurelle osalle ihmisistä ihan normikamaa, ja päivittäistä elämää. Mä tiedostan syyt, jotka ovat niitä "horrorille" altistavia tekijöitä. Eikö se riitä?  Enkä olisi uskonut päästäväni suusta jotakin tällaista. Mun mielipide kun kuitenkin on se, että ihmisiä jätetään liian paljon pelkkien nappien varaan, oman onnensa nojaan, ja sitten saadaan ajoittain kerätä näiden ihmisten palasia milloin teiden varsilta, milloin joen pohjasta, kun nappi ei olekaan auttanut. Tarkoitin vaan sitä, että aina ei ole kait edes tarkoituksenmukaista repiä vanhoja haavoja uudestaan ja uudestaan auki, vatvoa vanhaa, kun kai tässä elämässä olisi tarkoitus mennä eteen päin. Siis sillä, että jos syytä ei vaan ole, niin kai sitä voi kärsiä paniikista ilman mitään yhtä tiettyä vatvottavaa syytäkin?

 

Huh. No, no ja no. Nyt muolle tuli taas sellainen "pipipää tilittää"-olo, mutta kai se on sitten ihan oikeellinen diagnoosi. Puspus.

 

<3Hepoliini

 

 

Moi.

 

Välillä tuntuu aika pirun typerältä kirjoitella näitä jaarituksia, kun kukaan ei koskaan inahdakaan mihinkään mitään. In mai ääs blokit on jotakin sosiaalisia kammioita... Mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli, että jos ei saa palautetta ollenkaan (no, O..:)), niin ei saa myöskään negatiivista palautetta. Eli oikeastaan pitäisi olla vaan tyytyväinen blogin nykyiseen elintilaan. Mutta kuka nyt aina jaksaa pelkkiä monologeja pidellä. Minä.

 

Olen sairaslomalla. Tai en kutsuisi sairaslomaksi sitä armollista aikaa, jonka terveydenhoitaja mulle vastaanotollaan tänään kirjoitti. Pikemminkin yksi ylimääräinen "vapaapäivä", jota sitäkään ei voi kyllä kovin vapaasti käyttää, kun pitää homehtua sisällä ja sairastaa. Meidän työnantaja näetkääs (no mitä tässä turhaan monikkoja käyttelee) on antanut tekkarille luvan kirjoittaa vain kaksi saikkupäivää kerralla. Joten kun tänään lähdin kesken työpäivän - että osasin olla idiootti, päivän päätteeksi kai olisi saanut kaksi SEURAAVAA päivää saikkua? - niin huomisen olen varsinaisesti saikulla, ja keskiviikoksi olisi tarkoitus parantua. Niin kuin lupasin terveydenhoitajallekin, joka hänkin, luonnehdittuaan kurkkuni loistavan "influenssan sateenkaaren värisenä" (??), näytti hieman pahoittelevalta saikun lyhyyden suhteen. Eihän tässä maailmassa nyt työnantajan piikkiin mitään sairasteta saatana.

 

Hyvältähän (melkeen) tää olo tässä jo tuntuu, kun saa olla hiljaa. Kun ei tarvitse puhua, ei kurkkuakaan kutita, jolloin ei ala yskittää, mikä on aika vittumaista puhetyöläisen kannalta. Ainakin kesken asiakastapahtuman. Siksipä mä luovutinkin kesken päivän, kun ei vaan enää huvittanut kitkutella sairaan ja terveen välimaastossa. Päätin että olen enemmän sairas kuin terve. Poskia särkee, ja otsaa polttelee oudosti, ja kyllä tuota kurkkuakin kutittelee vaikkei ole moneen tuntiin tarvinnut sanoa sanaakaan. T:kin lähti töihin melkeen saman tien kun mä tulin viettämään syntistä sairaslomaani.

 

Mutta eihän sitä saikullakaan nyt vaan maata, eihän. Jo kohta päätin tarttua imurinvarteen kun rupesi pölynnieleminen vituttamaan sen verran. Aika veemäistä tuollaisesta villamatosta imuroida puoliksi norjalaisen pumpulikarvaisen kissan pumpuleita. Kun ei niitä nyt karvoiksi voi sanoa hyvällä tahdollakaan, sellaista pirun villaa. Ärrä-kissa ei vaan oikeen tykkää imuroinnista, ja tässä uudessa luukussa se aina ensin menee mikron taakse piiloon, ja kun mä etenen keittiöön (keittokoppiin) niin sitten kauheassa kaaressa hyppää sieltä ja juokseen kylpyhuoneeseen (vessakoppiin) piiloon. Senkin turkki kai olisi vähän pesun tarpeessa, mutta ei sitä hommaa ilman verj´nuarmuja kykene tekemään. Paitsi tukevassa niska-perse- otteessa, mitä en usko kenenkään eläinystävän suosittelevan. Vai? Siihen oli kuitenkin männä vuonna pakko turvautua kun otus siinä yhdessä vaiheessa ripuloi oikeen kunnolla. Nam.

 

Kauhean äkkiä on menny nää viime kuukaudet. Siitä alkaa kohta olla jo vuosi kun ukkelin kanssa päätettiin lähteä eri reiteille. Mä olen tyytyväinen kun ei kuitenkaan erottu sillä tavalla ovet paukkuen, ettei voitaisi väleissä olla. Itellä kun ne parin aikaisemman pitkähkömmän suhteen erot eivät menneet aivan yhtä kivuttomasti, vaikka ei ero R:stä missään nimessä millään tavalla kivutonta ollut, ei pidä käsittää väärin.

 

T sai mut yksi ilta miettimään aiempaa elämää ja eksiä, kun muistutti mua siitä, miten joskus aikoinaan seurustelin itseäni aikakin paljon vanhemman ihmisen kanssa, ja totesi itse olevansa tyytyväinen, kun on kuitenkin kunnolla saanut olla nuori. Mä en koskaan varsinaisesti ole myöhemmässä elämässä jäänyt katumaan mitään mennyttä elämää ja elettyä (kun ei niille mitään voi), mutta pari päivää sitten tupakalla työpaikan pihalla mietin, että missäköhän mäkin mahtaisin nyt olla, jos en olisi alkanut sakkolihaisena (joku kutsuisi sitä alaikäiseen sekaantumiseksi) seukata sen vanhemman työtävieroksuvan pitkätukan (P) kanssa. Nykyään koenkin lievää vastahakoisuutta pitkiä mustia miesten hiuksia kohtaan.Paljon mä kyllä siltä opinkin elämästä, paljon myös kantapään kautta, eikä kaikki hyvää. Ehkä musta ois voinu tulla jotain ihan muuta. Kuitenkin selvää on se, että ellen olisi tutustunut - ja viettänyt kuutta ja puolta vuotta sen kanssa - P:iin, niin en olisi salettiin tavannut seuraavaa eksääni, joka muutoin oikein reippaana nuorena (isä kutsui mua silloin kehdonryöstäjäksi) sarjakuvaintoilijana (M) päätyi lopulta mätkimään multa naaman mustaksi muutamaankin otteeseen. Ei sen äiti kyllä ihan tainnut uskoa, että rappusissa voisi sillä tavalla kaatua. Meidän isä ei ainakaan. Se sanoi, että jos se tekee sen kerran, niin se tekee sen toisenkin kerran. Mites se meni, että isä on aina oikeassa? No mutta M jäi sitten runsaan parin vuoden yhteiselostelun jälkeen taka-alalle, kun törmäsin Ukkeliin. Se oli siinä vanha suhde ja uusi myös. Ehkä tälleen jälkikäteen mietittynä vedettiin kamat yhteen pikkasen liian ripeesti, koska aika karikkoista oli meidän alkuaika jo aika piankin. Mä taisin viedä omat vanhat traumani siihen soppaan mukaan, ja ukkelilla oli sitten omat murheensa siihen aikaan... No mutta tämän seurustelujanaani koskevan lyhyen referaatin tarkoituksena oli sanoa, että Ukkeli on eka ihminen, jota mua oikeesti edes kiinnostaa joskus nähdä vielä tulevassakin elämässä. Että kai me yhdessä jotain oikeinkin tehtiin, tuli (ja jäikin kai) meistä kuitenkin hyviä kavereita. Vai?

 

Että sitten mietin uudestaan sitä, että olenko mä sössinyt koko tähän astisen pienen elämäni vain elämällä kaikenlaisia parisuhteita unohtamalla kaiken muun mitä elämässä "kuuluisi" ja voisi tehdä. Mutta ei kai musta olisi tullut sitä mikä mä nyt olen, ellen olisi kaikkia niitä koukeroita käynyt läpi, mihin niidenkin tyyppien kanssa joutui. En mä silti sano että olisin täysin tyytyväinen siihen mitä mä nyt olen. Kuitenkin tyytyväisempi kuin koskaan ennen. Luulisin. Muistelisin. Ehkä. Että kiitos kaikille eksille että olette opettaneet NIIN paljon tästä elämästä. Mut ois se köykänenkin laps...nuoruus ollu ihan jees silti (terkut niille parille ekalle). ;)

 

No mutta nyt mä olen taas puhunut ihan tarpeeksi, sain riittämiin avautua ja monoilla. Mukavaa viikonalkua kaikille entisille, nykyisille, ystäville ja sydänystäville. Heippa.

 

<3Hepoliini

 

P.S. Toissa yönä näin unta että istuin Laurin Tähkän kyydissä autossa, etupenkillä. Lauri tietty ajoi. Mentiin sellaisia pieniä sivuteitä pitkin jossakin pienellä paikkakunnalla. Mä sitten kysyin Laurilta että "Voitaisko me ajaa jonkun marketin kautta, että kaikki näkis kenen kanssa mä oon liikenteessä?", johon Lauri Tähkänen vastasi että "Totta kai voidaan.".

Siis miten noloja unia sitä voi nähdä? "Voitaisko me ajaa jonkun marketin kautta...", jesus sentään! :)

 

 

Huomenta.

 

Olin viikonloppuna pari yötä yövuorossa ja hyvin huomaa että on unirytmi heittänyt vähän kuperkeikkaa iteksensä. Heräsin tuossa yhden maissa, sama homma eilenkin; vapaapäiviä nääs tässä saan vietellä, tosin tänään iltapuhteena on joku työpaikan tilaisuus, jonka päätteeksi näytetään elokuva, ja jopa ihan oikeassa leffateatterissa. Siis sillä vaan, että ei kai sitä nyt vapaallakaan pääse töistä eroon, vaikka ihan vapaaehtoinen se ehtoo onkin.

 

T meni eilen nukkumaan jo herra ties miten aikaisin. No, ei kai se niin aikaisin ollut, kun ottaa huomioon että sillä oli seiskaan herääminen tänään. Mä siinä katselin kaiken maailman ohjelmat telkusta mitä ikinä vaan kykenin sietämään, ettei tarviis mennä vielä sänkyyn pyörimään. Ei sillä, mukavaa sänkyseuraahan mulla siellä ois ollu, mutta jos menee virkeänä petiin niin Erkkikin tietää ettei siitä mitään (unta) tule. Siinä joskus varttia yli yhden päätin että nyt vois uni tulla simmuun. Ja paskan marjat. Se on muuten jännä miten aivot yöaikaan kykenevät paremman ajattelun puutteessa kaivamaan jotakin ikivanhojakin juttuja jostakin poimujensa kätköistä. Harmi kun ei enää muista puoliakaan, yöllä meinaan mietin että täytyy raapustaa alas jotakin mitä tuli mietittyä.

 

Toisaalta en mä tiedä oisko niissä ajatuksissa ollut mitään sen kiinnostavampaa, niin kuin muutenkaan mun elämässä. Olenkin miettinyt että pitäisi perustaa pari uutta kategoriaa tänne lokiin, joissa voi päästää sisäisen mummonsa vapaaksi ja alkaa muistella menneitä oikein urakalla. Niin kuin sellaisia pieniä tarinoita siitä, että minkälaisten vaiheiden (no en mä tiedä onko 3-kymppisellä nyt vielä niin suuria vaiheita ollut...) kautta hepoliinista tuli tällainen luuseri kuin sitä nyt on. Ihan vaan omaksi iloksi. Toisaalta niistä varmaan tulisi taas niin masentavia ja synkkiä jutusteluita että parempi varmaan jättää väliin, heh.

 

Tai mistä sitä tietää. Yöllä kun mietin ja annoin ajatusten vaan kuljeksia - vaikka olisi pitänyt koittaa saada unta - keksin vihdoin ja viimein ekastakin eksästä jotakin hyvää sanottavaa. Siis en mitenkään aktiivisesti pohdiskellut kyseistä henkilöä, tai edes ajattele muutenkaan häntä juuri koskaan, jostakin vaan putkahti mieleen. Mä olin ihan unohtanut että se alun perin oli ihan kuin eri henkilö verrattuna siihen mitä se lopulta oli... Liekö siinäkin tapahtunut jokin muistojen aikakultautuminen sitten, mutta niin se vaan oli. Mutta en mä jaksa siitä nyt jauhaa, mulla on muutenkin tuli perseen alla, että pitäis mennä suihkuun ja syödäkin ennen kuin pitää lähteä sinne työpaikan infopäiville... Tässä kerkeä mitään vanhoja muistelemaan. Perhana.

 

Kai mulla oli jotakin sata asiaa mielessä joista ois kirjottanu, mutta en mä nyt muista, ja ei kai sillä siksi mitään väliäkään ole. Jos mä ensi yönä en saa unta, niin sitten avaan koneen ja naputtelen ajatuksia saman tien "paperille". Joo. Että ihan hyvin tässä menee ja silleen. Sii juu. Suihkuun -->

 

<3Hepoliini

 

 

No heippa.

 

Pitäisi varmaan käydä useammin vilkaisemassa mitä elämää täällä blogimaassa oikeen vietetään. Muutama tovi meni kun ihmettelin Vuodatuksen uutta ulkoasua ja kategorioiden mystistä katoamista ynnä muuta, ynnä muuta. Käyttäjäkuva on edelleen kateissa, saa nähdä mistä kolosta senkin tempoisi taas esille; mun koneessa olevat kuvat kun ovat siellä sun täällä sikin sokin, ja vissiin kuvagalleriassa pätee joku uusi sääntö että julkaisemattomat kuvat päätyvät johonkin virtuaaliroskikseen. Jooh.

 

No siis ensinnäkin, oikein hyvää uutta vuotta. Ja toisekseen, jos joku olisi sattunut kaipailemaan (en kyllä enää usko, että tässä elämässä kukaan olisi jäänyt koskaan perään kaipailemaan(paitsi ukkeli(ja sekin meni(onneksi)jo sillä ohi:) ))), niin pahoittelut, että katosin taas kuin tuhka tuuleen. Tuntuu vaan että sitä on ollut, ja on edelleen, niin kiinni tuossa työssä, että välillä ei energiaa ole muuhun kuin siihen, että keräät itsesi kasaan siihen malliin että voit kävellä sinne työpaikalle ilman minkäänlaista paniikkikohtausta. No, ehkä mä vähän liioittelen, kuten tapana on, mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä mulla menee aika iso osa energiasta ihan vaan henkiseen selviytymiseen. Tällainen murehtija kun sitä on. Ja mitä sitä sitten murehtii? Pitäisi varmaan keksiä uusia henkisiä haasteita, mutta murhetta voi repiä vaikka siitä, että joutuuko istumaan sen, tai sen lähelle tai vaikka sellaiselle paikalle mitä inhoaa. Tai vaikka että onko kahvihuone ruokatunnilla täpötäynnä. Ai että miksi se on kiinnostava murehtimisen aihe. No kysykää joltain joka on joskus saanut paniikkikohtauksia julkisista syömingeistä ja pelkää (loppuelämänsä) että se uusiutuu. Ylipäätään melu ja hälinä altistavat hermostukselle ja jännittämiselle. Ja muita ihmisiä nyt olen luonnostaan pelännyt muutenkin aina, että sen kanssa luulisi jo oppineen elämään, hahhah. Aika hyvinhän kyllä olen sosiaalisen elämäni (jota ei siis koskaan ole oikeasti ollutkaan) onnistunut kutistamaan niihin pelkäämiini (mutta ihaniin) työkavereihin, sekä Teehen (ihanin).

 

Joku arkipsykologi nyt jossakin pihahtaa ruutupaperivihkonsa ja lyikkärinsä kanssa että pitää ihmisellä olla muitakin suhteita kuin parisuhde, mutta jos ei perkele ole, niin sitten ei ole, ja sillä siisti. Ja sitä paitsi niin kauan kuin T ei ole jättämässä mua, niin nautin hänen seurastaan oikein mielellään ne liikenevät vapaa-ajan hetket, kun saamme olla OIKEASTI yhdessä. Siis ilman että jommalla kummalla häämöttää niskassa tuleva työpäivä. Meillä kun nuo yhteiset vapaapäivät tuntuvat olevan aika kortilla... No, eihän sitä tietenkään voi tietää että jos T vaikka tapaisi jonkun kauniimman ja nuoremman(?(hmn...vai vanhemman?)), ja PIENEMMÄN ja tummemman tai tulisemman vaikka jo heti huomenna, ja sanoisi että "Solong vaan heppaliini, se on moro nyt!". Tai sitten muuten vaan yhtäkkiä huomaisi että teki virheen tullessaan tänne mun luokse. Sitä mä ehkä enemmänkin pelkään aina välillä. Oishan sillä aika hyvät syyt olla jossakin muuallakin. Ja vaikka mä mielestäni olen aina entisessä elämässä karman hengessä saanut maksaa joka vitun ikisestä "töppäyksestä" tavalla tai toisella, niin en ole varma, olenko vielä maksanut siitä, että viime keväänä kaksi viikkoa ennen yhteistä muuttoa heitin R:lle päin naamaa, että mä en lähde sen mukaan. Okei, siis varmasti tein ihan oikean ratkaisun, kun jäin, mutta ihan väärällä tavalla. Mutta tulee niitä hetkiä, kun pitää ajatella mikä on itselle parasta, vaikka ympäristö siitä kärsisikin, tai muuten sitä kärsii sitte itte... joo...

 

Kuule kun piti ihan jostakin muusta jauhaa kuin jostakin jättämisistä ja eroista, tai peloista. Mutta kaipa se "silmä silmästä"-sääntö (siis mä oikeasti uskon että sitä saa mitä tilaa) on siinä mielessä armelias, että voisi mut jättää jo hetkeksi rauhaan, ja antaisi nyt sitten nauttia tästä, mitä mulla nyt on. Tarkoitan että eikö sitä voisi laskea mukaan listan "mäkin olen kärsinyt"- puolelle, jos joskus aiemmassa elämässä on saanut ite paskaa niskaan. Ja jos ei se riitä, niin sen ainakin pitäisi riittää, että sitä itte itteään tuomitsee kaikista viheliäistä tekosistaan. Ellei ajoissa, niin sitten myöhemmin. Joo, mä just päätin että kyllä se saa luvan riittää. Muussa tapauksessa mun pitäisi koko ajan elää pelossa että saisin vaikka T:n taholta kokea vastaavan kohtalon mitä itse olen kylvänyt, vai miten se sananlasku meni.

 

No siis töitä ja töitä oon paiskinut, olen syönyt kukkunut ja nukkunut, silloin kun on unta tullut. Välillä ollut ongelmia unen saamisen kanssa, ja sitten sitä silloin väsyneenä alkaa kelailemaan kaikkea, ja on poissaoleva ja henkisesti pahoinvoiva, eikä silti saa sanaa suustaan, vaikka lähellä olisi ihminen, jota salettiin kiinnostaa miten mulla menee. Siitä mä olen sata varman kuitenkin. Ja jos en siitä voi olla varma, niin sitten mut saa virallisesti jo julistaa maailman huonoimmaksi ihmistuntijaksi. No mut siis, väsyneenä sitä kelaa kaikkea: Tässä "paska"duunissa(ihan hyvä työ se oikeasti kai on) sitä vaan on, ei musta koskaan tullut/tule "mitään", kukaan ei tykkää musta, olen sosiaalisesti vammainen enkä kykene mihinkään normaaleihin ystävyyssuhteisiin, lapsia nyt en ainakaan koskaan tule saamaan (okei, mä tunnustan, kyllä mä niitä haluaisin) ja kaikilla muilla on omia lapsia ja siitä nyt ei ainakaan saa olla kateellinen, vaikka onkin ja sitten pelkää että jos joku nyt sillä siunaamalla hetkellä näkisi pään sisälle, kun sitä vetää röökiä paha silmä katseessä, mieli mustana ja valmiina taas (kerran kuussa) vetämään ne ranteet henkisesti auki, niin sitten ainakin se T:kin juoksee ja lujaa. No kyllä mä sitten yks ilta tuossa sille tunnustin, että pikkasen oli nyt ahdistanut ja tirautin pari kyyneltäkin, oikeasti aika montakin, mutta ei se sitä varmaan siinä pimeässä, kun oltiin peiton alla, nähnyt. Mutta nyt mä luulen että alkaa taas olla jo parempi aika kuusta, kun alkaa pms-ahistus helpottamaan. Tai mistä mä tiedän mistä se johtuu, mutta jos kerran kuussa ahistaa aina samoihin aikoihin, niin tarviiko siihen jotakin saatanan kristallipalloa tai tohtorintutkintoa että voi sanoa mistä se johtuu.

 

Niinpä. Siispä tämänpäiväinen työhöntulotarkastuskin meni ihan nappiin. "Sopiva" raapusti hoitsu paperiin siihen kohtaan missä kysyttiin että käykö tää tyyppi tähän hommaan. Käytiin siinä jumankauta pituutta ja painoa myöten veriarvojen kautta kaikki vanhat masennusjaksotkin suullisesti läpi. Sain tietää mm. että aamusta (kävin aamulla vaa'alla ekan kerran sitten kesän...tai kevään) olin lihonut päivään mennessä 3 kiloa, ja viime pituuden mittauksesta (muistaakseni R mittasi mut jokunen vuos sitten maalla) olin kasvanut 1,5 senttiä. Veriarvotkin kuulemma olivat ihan priimakamaa. henkisestä heitosta täti (pitäisköhän lopetta tädittely jo näinä päivinä (hei kamoon, se oli oikeasti ehkä 5 vuotta mua vanhempi)) sanoi että "tiedät sitten mitä tehdä jos tulee taas sellaisia oireita?" Mä kohautin olkapäitä, mihin se sanoi, että sinne niitten työterveyteen voi kanssa aina mennä juttelemaan jos tuntee tarvetta. Mä sanoin, että ihan hyvin menee jees, näinä päivinä, että joskus vaan tuntuu että on loman tarpeessa, ei sen kummempaa. Että ihan normaalia tää henkinen elämä nykyään on johonkin aiempaan verrattuna (sitä en sanonut vaan ajattelin).

 

Jaari jaari. Sanoinko jo hyvää uutta vuotta? No mutta uutena vuotena oltiin täällä kotosalla, juotiin skumppaa (mä sain avata pullon, jee!) ja punkkua (3 litran kanisteri, ei se ihan kokonaan mennyt)), kuunneltiin musaa ja valvottiin (muistaakseni) aika myöhään. Rankaistiin myös kameraa ottamalla hienoja näpsyjä toisistamme, ihan kuule vaatteet päällä ja asiallisina...kai. Pitänee tarkistaa kameran sisältö vielä. No mutta mulla oli kuitenkin se uudenvuodenpäivä vapaata, mutta T:llä oli (ah, kuinka en ylläty näsitä vapaapäivien eriaikaisuuksista taaskaan) töitä. Mä jäin siinä illalla itekseni sohvalle möllöttämään puolikrapulaisessa tilassa, ehkä hieman säikkynä ja lievästi ahdistuneena siitä, miten hirveän määrän sitä kykenee kaatamaan viinaa kurkustaan alas ilman oksentelua (en muista) ja sammumista (en muista). No siis istun siinä sohvalla peiton alla, kun vessasta alkaa kuulua hanan lorinaa. Mä että "mitä helvettiä!". Kissakin nukkui tyytyväisenä omassa korituolissaan (juu, se omi sen mun viime toukokuisen roskisdyykkauskeikan antimen itselleen), kuka valuttaa vettä?! Pakkohan se oli rohkaistua ja mennä vessaan katsomaan. Vielä käsienpesualtaan hana iloisesti valuttaa vettä oikeen kunnolla itekseen, siis siihen malliin että väkisinkin tulisi ummikolle mieleen että pakkohan se hana on ollut vääntää auki. Pikkasen oli silmät lautasina sen jälkeen hetken aikaa, mutta en kuitenkaan kutsunut Piiriä paikalle. Vielä. Ja sitä paitsi jos tässä kämpässä asuu kummitus, niin sen on pakko olla kiltti. Ai miksi vai. No tuu ite kattomaan.

 

Nyt mä meen tupakalle. Sekin olisi kuulemma hyvä lopettaa, kun suvussa on kaikenmaailman sydän/veri/suonitauteja. No mutta ei tänään viitti ainakaan. Öitä sit.

 

<3Hepoliini

 

 

Huomenta.

Kävin juuri päivän ensimmäisellä tupsulla vaihteeksi ihan tuolla pihalla. Törmäsin pitkästä aikaa alakerran tytsyyn, jonka kanssa vaihdamme aina nähdessä kuulumisia vaikka ei edes toisiemme nimiä tiedetä. Yhteinen tuhkapurkki tekee läheiseksi.

Olin viime yönä vaihteeksi yövuorossa, jesus sentään, että voi väsyttää. Tuntuu niin kuin olisi kännissä. Illalla vielä pähkäilin, että kävisikö terkkarilla, kun oli hieman lämpöä, mutta päätin tsempata kuitenkin ja raahauduin töihin. Aika pahasti päätä jomotteli mutta se meni jossakin vaiheessa yötä ohi. Lueskelin siinä työn lomassa maanantaina ostamaani Lauri Tähkä&Elonkerjuu- kirjaa "Ilo joka elättelöö". Kirjakaupasta sen bongasin itselleni myöhästyneeksi synttärilahjaksi, ja kun kyselin hintaa, niin kirjakaupan täti käski käydä tiskillä vielä kysäisemässä, olisiko siellä signeerattuja versioita vielä jäljellä; kirjan kyhääjä kun oli käynyt heillä siellä vieraana paria päivää aikaisemmin. No, mähän sitten kysäisin, ja yksi kappale vielä löytyi kun yhdessä jouluapulaistontun kanssa ne kaikki pirun kirjat plärättiin läpi. Olisihan tuo ilman nimmariakin mennyt; nimi kun nyt on vaan nimi, kuten kolmekymmentäkin on vain pelkkä numero...

Kiinnostava kirjanen. Mietin siinä lukiessa, että olisipa hienoa jos itselläkin olisi vastaava tiivis porukka, jonka kanssa olisi voinut nähdä ja kokea yhteisiä asioita läpi aikojen. Tietysti ulkopuolelta katsoen homma näyttää aina eriltä kuin sisärenkaasta. Mutta olisihan se... Kateellinen? Ehkä. Tahtoo helavyön? Kyllä. :)

Viime viikkoinen ahdistuspahdistuskin meni ohi. Siis aivan kamalat PMS-oireet, veikkaisin. Pitänee hommata asiaan jotakin hoitoa, tai muuten vedän joku kerta vielä ranteet auki. Kaikkea ne hormonit sitten teettää. No, en mä varmaan ranteita auki vedä, mutta henkinen olo joskus noina aikoina tekee mielen tekemään mieli tehdä niin. Hyi olkoon. Jossakin telkkariohjelmassa oli, että jollakin ihme soijaruokavaliolla voisi luonnollisin keinoin jeesia kyseistä pirullista oireilua. Pitänee testata. Tai en mä muista oliko se soija, joku vastaava rehu kummiskin. Hyvä kuitenkin tunnistaa että mihin se olo liittyy, sitä kun välillä pelkää omaa hajoamistaan, kun siitä on kokemusta.

Mistä tuli mieleen, että välillä tuntuu niin kuin sitä yrittäisi pitää itseään jossakin pumpulikuplassa, ettei mikään pääse koskettamaan tai satuttamaan. Kauhean ylireagoiva "itsesuojeluvaisto", kehittynyt heppaevoluution kuluessa kai. Viha-rakkaus-suhde rutiineihin. Toisaalta tekisi mieli ottaa ja repäistä, mutta  toisaalta sitä on niin tapojensa orja, ettei sitä saa mitään repäistyä, perkele. Tai ei kai sitä edes repäisyksi voisi sanoa, jos hieman tekisi jotakin tavallisuudesta ja normikuvioista poikkeavaa. Ja vaikka kyllä tykkään ihan työstäni ja näistä kuvioista, mitkä tänne nyt on kehittynyt, tekisi mieli päästä vähäksi aikaa jonnekin pois täältä Turusta. Lähtisi vaan katselemaan paikkoja, irti arkikuvioista. Mutta mihkäs täältä pääset, kun olet kiinni siinä työssä... Mietin kyllä että voisi pyytää palkatonta vapaata jossakin vaiheessa kevättä, mutta eipä paljon reissailu kevättalvisessa Suomessa napeksi. Kesällä reissaamisessa on kuitenkin eri tavalla tunnelmaa (eikä ole perse jäässä, jos jää tien poskeen(ja tietty että voisi jäädä tien poskeen, olisi hyvä ensin olla se ajokorttikin...)). Ehkäpä mä hommaan ensi kesäksi ajokortin ja kesäauton, avaan ikkunat ja annan lämpimän tuulen puhaltaa naamalle kun kuuntelen hyvää poppista radiosta.. Olispa jo kesä... Tahtoo lomaa! Tai ehkä T lainaisi mulle sen autoa, kuka tietää (ja lähtisi hyvässä lykyssä mukaan seikkailemaan).

Tänä vuonna ei ollut tilaisuutta käydä edes Kainuun suunnalla, ehkäpä ensi kesä tuo siihen taas korjauksen. Joku joskus kysyi, että missä tunnen olevani eniten kotona, ja silloin vastasin, että siellä.

T on töissä. Meni lupautumaan vielä lisätöihinkin illalla pariksi tunniksi, kun muuten olisi ollut niin lyhyt päivä. Ei kuulemma osannut kieltäytyä, kun kysyttiin. Ihan ymmärrettävää niin kiltiltä ihmiseltä, toisaalta. Itelläni on joskus ollut vaikeuksia sanoa ei, mutta sitä taitoa olen koittanut opetella kieltäytymällä säännöllisesti noista tarjotuista lisätöistä. Kyllä sitä muutenkin saa olla ihan riittämiin työn parissa, ja kuten aiemmin sanottu, ei se rahakirstun kartuttelu niin kamalasti nappaile, hyvin näillä on nyt tullut muutenkin toimeen. Ja kaipa ne siellä töissäkin ymmärtää, että tarvii ihminen vapaatakin. Ei sitä kuitenkaan työlleen elä, ellei satu sitten olemaan kutsumusammatissa, vai miten se meni. En mä kyllä osaa sanoa, että mille sitä sitten elää. Kunhan vaan elelee - syö, leikkii ja nukkuu.

Bussissa eilen töihin mennessä mietin että jotakin aktiviteettia pitäisi kyllä kehittää tähän elämään. Harkitsin taas sen viulun ostamista. Tällä hetkellä olisi jopa varaa joku halpa tehdasvalmisteinen palikka ostaakin, kunhan vain tietäisi, että millaisen. Harkitsenkin rohkaistumista, ja musiikkikauppaan astelemista, jospa niiltä saisi vähemmän ylimielistä kohtelua kuin lapsuusaikoina, kun kävi Soitin Laineella kieliostoksilla, ja joku ylimielinen kusipää suunnilleen nauroi päin naamaa. Tarkemmin mietittyäni, kaksi sekuntia, taidankin ostaa viuluni jostakin muusta kaupasta, ihan vaan vanhojen aikojen muistoksi. Viuluahan mä olen aina halunnut soittaa- Lapsena kovana askartelijana kyhäsin kasaan leikkiviulun liimaamalla paljon aanelosia päällekkäin ja leikkaamalla sen viulun muotoon. Viimeistely tapahtui värillisillä tuseilla. Jousena muistaakseni toimi maalaussivellin. Sattuman kautta aloin kuitenkin soittaa sitä selloa, johon intohimoa ei koskaan löytynyt, vaikka sellon ääni on ehkä joskus kauniimpi kuin viulun. Ei siinä ole kuitenkaan samaa fiilaria kuin viulusessa.

Joo... Käläkälä. Mä taidan jatkaa itseni elvytysoperaatiota. Huomenna on varmaan pakko käydä vielä viimeisillä jouluostoksilla vaikka ei paljon kyllä vanhaa paniikkihäiriöistä kiinnostaisi ruuhkakaupoille mennäkään. Ja ei kai se pakko olisikaan. Vaikka onkin. Ja nytkin pitäisi kai juosta johonkin ruokakauppaan, mutta ei vaan oikeasti jaksa. Ehkä sitä voisi tilata pitsaa?

Heippa ja mukavaa viikonloppua!


<3Heppa

Väsyttää niin perkeleesti. Neljäs päivä töissä vapaalla kirmailun jälkeen. Ehti sitten tulla kolmet kympitkin täyteen tuossa keksiviikkosena ilman sen kummempia seremonioita. T:ltä sain ihan perkeleen hienon uuden digijärjestelmäkameeran lahjaksi, siskolta rannekorun ja äitiltä sitä rahaa, mitä hieman osasin odottaakin. Sainpa äitiltä sen vanhan kultaisen paksun rannekilluttimen - hänen silmäteränsä. On saanut sen joskus 60-luvulla vissiin rippilahjaksi. Sitten erinäiset odotetut ja odottamattomat ihmiset onnittelivat tekstiviestein, joskin koko muu suku (paitsi nuorin isoveli), plus kummit ynnä muut vastaavat olivat autiaasti unohtaneet tällaisen vähäpätöisen pikku merkkipaalun hepan elämässä. Ei sillä, että olisin odottanutkaan yhtään mitään sen kummempaa. Pohjanmaalainenkin pihahti tekstiviestillä, jonka jälkeen juteltiin hieman luurissa, jonka jälkeen asiaa puitiin ihan kivoissa merkeissä täällä kotosalla. Taisi T olla hieman mustis(vaikkakaan ei varmaan tykkää kun sanon sen tässä näin), kun tietää, mitä mäkin olen herra pohjalaisesta oikein ajatellut ja tunneskellut. No, mä sanoin sille, ettei tarvii olla; sekä minä, että pohjis ollaan siirrytty mitä ilmeisemmin siihen kuuluisaan seuraavaan ruutuun, hehheh. No mutta ei siitä sen enempää.

Toista pohjanmaalaista kattelin telkkarista tuossa vähän aiemmin illalla, nimittäin sitä Lauri Tähkää ja Elonkerjuuta. Kumma juttu, mutta vieläkään en ole kyseiseen herraan onnistunut törmäämään lenkkipolulla (toivossa on hyvä elää, hahhah), vaikka kaiketi se jossakin täällä päin viime tiedon mukaan asustelee. Johtuisikohan se vaikkapa siitä, että herra Tähkä viettänee suurimman osan ajastaan niillä keikoilla, mutta myös siitä, että mua ei järin missään lenkkipoluilla nykyään kukaan onnistu näkemään ;). Joo... mutta kiva olisi joskus niitäkin käydä katsomassa, koskaan en ole vielä onnistunut viemään itseäni niitten keikalle, perskele. Mutta ehkä sit joku päivä, kuka tietää.

Tänään olisi ollut työkaverin 3-kymppis-juhlat tuolla sityssä eräässä isossa perinteikkäässä turkulaisyökerhossa (vai miksikä niitä kutsutaan nykyään), ja toinen työkaveri jo tekstarilla hätyytteli, että tulepas tänne, niin kilistetään sullekin, mutta oikeesti oon niin väsynyt, että suihku ja sen jälkeinen käpertyminen sohvan nurkkaan houkuttavat paljon enemmän kuin kukkuminen ylhäällä yömyöhään. Kai mä olen vähän tylsä ihminen, kun nukkuminen kiinnostaa enemmän kuin se kukkuminen...?

Jännä muuten huomata, ettei mitään dramaattista "yhden yön muutosta" tapahtunut ikänumeron vaihtumisen jälkeen. Paremminkin nyt on olo ihan jees, kun ei tarvii enää odotella milloin se mittari raksahtaa siihen tappiin. Jos rehellisiä ollaan, niin keskiviikkona kyllä hieman kävi mielessä, että apua, nyt mä oon jo 30, ja kello senkun tikittää, mutta se meni noin kahdessa sekunnissa ohi. Bussissa tosin totesin, että aika on mennyt niin pirun äkkiä (no, vähän liioittelua kehiin) kaksikymppisestä kolmekymppiseen, että jos jotakin haluaa tehdä, niin paras tehdä se sitten, eikä vain suunnitella, ettei tarvii sitten kärsiä mistään kamalasta neljänkympin riisistä - joka itseni tuntien alkaa kylläkin joka tapauksessa viimeistään kun 35 kilahtaa matkamittariin. No, toivottavasti mä olen siihen mennessä saanut jotakin hyvääkin aikaiseksi.

Pikkasen alkoi Hepo-mamman menojalkaa vipattamaan kun katsoi Laurin Tähkäilyä telkusta. Ostin sen kunniaksi yhden lonkeron kaupasta =D. Mä en voi sille mitään, mutta mulle tulee niistä biiseistä aina mieleen viime vuoden syksy ja talvi, kun tarvoin länsi-Turku - Raision lenkkipoluilla koiran kanssa, ja kuuntelin MP-kolmosestani kyseisiä viisuja ja haikeilin. En mä edes muistanut taas ennen kuin tänään, että mulla oli sellainenkin soittopeli. Pitääpä joskus piipahtaa vanhoilla kotipoluilla, jos vaikka ensi keväänä menisi katsomaan kun sinivuokot alkavat kukkimaan ojanpientareilla (viime keväänä niitä oli ainakin paljon). No mutta menojalan vipatus vaihtui siihen totaaliseen väsymykseen sitten. Parempi varmaan olla kuuntelematta sen enempiä mitään tunnekanavia avaavia kappaleita, ettei pääherne ylirasitu.

T lähti yövuoroon. Meillä on nyt sillä tavalla "kivasti", että vuorot menevät ihan ristiin: kun hän tulee kotio, mä lähden töihin, ja toisin päin. Mutta kaipa sitä kaikenlaista kestää aikansa, vaikka päällään seisten. Ja kyllä mä tykkään välillä olla ihan omissa oloissanikin, mutta rajansa kaikella määrällä kummiskin, vai mitä. Tiistaina on taas vapaapäivä, ja mietin, että josko sitä menisi kamppaajalle (käyn keskimäärin 2 kertaa kymmenessä vuodessa kampaajalla...), ja laittaisi tukan uuteen kuosiin. Hei, älkää peljätkö, tuon teille suuren ilon, en meinannut hankkiutua hiustupsusta kokonaan eroon, vaan hieman vaan siistiä latvaa, ja kerjätä siihen hieman kerroksia, jos mahdollista, kun alkaa tää tavispitkätukka jo hieman kyllästyttämään (kun töissäkin kaikilla on niin hienot tukat;)). Mutta tuskin mä mihinkään jaksan mennä, ja kai niihin pitää joku aikakin varata? Ehkä mä tyydyn leikkaamaankin vähän latvaa tuossa suihkuttelun jälkeen vaikka sitten ihan ite. Tai sitten en.

Sitten mä mietin niitä synttärijuhlistuksia siihen itsenäisyyspäivä-viikonloppuun, mutta tuskin siitäkään mitään tulee, ainakaan jos haluan että T osallistuu niihin - se kun on jo veljensä kanssa sopinut jotakin ihme toimintaa sille illalle keskenään. En nyt viitsi vinkata mistä ne silloin oikeen löytää, mutta sanotaanko että joskus muutaman kerran turpaanottaneena en jaksa paljon sellaisia aktiviteetteja katella. Ei sillä, että mua olisi mukaan pyydettykään (eikä olisi toki tarvinnutkaan(enkä olisi mennytkään)). Toki mä voisin harkita vastaavasti jotakin tyttöjen iltaa samaiseen ajankohtaan, hmn... Ei niin paha idea? Se vaan nyt sattuisi olemaan pitkään aikaan viikonloppu, jolloin jotakin menotouhua voisi edes käytännön syistä (asun töissä) harkita. Saas nähä.

Tänään ja eilen olen myös pitkästä aikaa tykännyt (oikeasti) tehdä työtä jota teen, siitä huolimatta, että päivät tuntuvat joskus kuolettavan pitkiltä. Ihmiset ovat välillä vaan niin hauskoja ja mukaviakin. Harmi, että en voi puhua niistä sen enempää... Näinä irtisanomisten aikoina on kuitenkin ihan kiva kun ON se työpaikka, josta vielä jää (pikkasen, ei lottovoiton verran) rahaa tilillekin. Ja jos alkaisin asioista kertoilemaan, voisi olla että pomo-täti näyttäisi ulko-ovea aikast pikaseen Hepalle. Ei olisi vissiin meinaan eka kerta siinä talossa... Maailma on kuitenkin niin pieni.

Mutta sellaista. Mä luulen, että mun lonkero on nyt jäähtynyt nautittavan asteiseksi jääkaapissa ja menen hakemaan sen, pistän takin päälle, otan tupakin, avaan ranskiksen oven, sytytän tupakin, avaan lonkerotölkin, hörppään siitä vähän ja vedän kunnon savut keuhkoseen. Työpaikalla kyllä esitettiin jotakin tupakanlopettamispropagandaa, jossa sanottiin että 3-kymppisenä polttamisen lopettaminen pidentää odotettavissaolevaa elinikää kymmenellä vuodella. Aika outoa että sitä eläisi siten 10 vuotta pidempään kuin normaali tupakoimaton! ;)

Sii juu.

<3Hepoliini

Tervehdys pitkästä aikaa.

Viettelin tuossa hieman hiljaiseloa blokin suhteen; ei vain huvittanut kirjoitella tänä aikana mitään, varsinkin kun ennen taukoa sisältö tuntui menevän koko ajan vain vatvomisen puolelle. En mä kyllä mitenkään tarkoituksella ole ajatuslaatikostani erossa pysytellyt, yksinkertaisesti ei vaan kiinnostanut kirjoitella mitään jostakin syystä. Nyt ajattelin kuitenkin yrittää, onhan tänään viimeinen päivä alle 3-kymppisenä, huomenna tulee sitten pyöreitä vuosia täyteen.

En mä silti ajatellut mitään välitilinpäätöstä tehdä tähänastisesta elämästäni. Tietysti voisin todeta että "näin kolmekymppisenä olen paljon tasaisempi ja tyytyväisempi kun parikymppisenä" tai että "mistään hinnasta en haluaisi olla enää 18-vuotias". Toisaalta se on kyllä totta, siis se, että olen paljon tasaisempi ja tyytyväisempi noin kokonaisuutena elämiseen ja itseeni kuin epävarmana parikymppisenä. Tai en mä tiedä, olinko mä silloin mitenkään epävarmempi (tai nyt yhtään varmempi), ehkä paremminkin epävakaisempi. Samanlainen hermoilija mä kuitenkin olen yhä edelleen, nyt vaan tiedostan nuorempien vuosien vastakohtana että suurin osa hermoilusta on ihan turhaa.

Mitäs muuta mä olen tässä numeroiden vaihtumisen edellä tehnyt... Noo, työpaikan pikkujoulut olivat tuossa välillä, tosin siitäkin on jo aikaa. Tyylilleni uskollisena kävin toki tanssaamassa siellä pomotätien tarkkaavaisten silmien alla. Ihan hauskat kekkerit olivat ne, joskin eri tahoilla hieman mustista aiheuttivat...
hehheh. Ja teinpä sen jälkeen senkin ihmeen - pämpättyäni sidukkaa naamariin koko illan - että menin töihin seuraavana päivänä (jo iltapäivästä). Olen tainnut opetella juomista ilman krapulaa?

Tulihan tuossa viime viikonloppunakin T:n kanssa vähän viiniä maisteltua. Yön myöhätunnilla siinä huomasin että tupakat olivat uhkaavasti loppu, ja raahauduin (jos T:ltä kysyisi, niin verbin raahautua tilalla lukisi varmaan kirmata)lähikippolaan ostamaan röökiä. Koska olin niin mukavassa nousuhuppelissa, niin jäin vielä yhdelle siiderille siihen ja bongasin tiskiltä jonkun entisen vapaapalokuntalaisen, joka nykyään kunnostautuu pelaamalla pokeria. Selvin päin oli moinen kaveri siellä, ja istahti samaan pöytään jutustelemaan. No sitten T reipastui kotosalla, ja tuli katsomaan että missä heppaliini oikein viipyilee. Saattoihan se pahalta näyttää kun heti siellä istuskeli jonkun toverin kanssa samassa pöydässä, mutta sulassa sovussa kuitenkin siinä istuttiin loppupätkä kolmistaan samassa pöydässä ja juotiin sidukka/battery loppuun. Käytiinpä pokerimiehen kyydillä katsomassa vielä onko eräs toinen lähikippola auki, mutta ei se ollut, joten pokerimies heitti meitit kotio siitä. Seuraavana päivänä olo oli sellainen, että päätin juomisten saavan riittää mun osalta ainakin vähäksi aikaa...

...Toisaalta. Itsenäisyyspäiväviikonloppuna mulla olisi vapaata, ja aikaa jopa juhlia niitä synttäreitä jos siltä tuntuisi. Mutta toisaalta, tää kämppä on niin pieni, ettei tänne oikein ketään mahdu, ja taas toisaalta (tai kolmannelta...), haitanneisiko tuo, en mä edes tiedä ketä mä tänne pyytäisin, ja vaikka tietäisinkin, niin tulisiko kukaan. Ja jos ei tulisi, niin en ole varma haluanko ottaa siitä selvää. Siispä ainakin huomisen, varsinaisen synttäripäivän, vietän "iloisesti" työtä tehden iltavuorossa. Mietin että pitäisikö ostaa kauheat määrät vaikka karkkia, ja viedä työkavereille päivän kunniaksi, mutta enpä tiiä, sellaiset hössötykset yleensä saavat mut vain hermostumaan. Toisaalta, en tiedä myöskään onko sellainen elämä mitään elämää, että välttelee vain hermostumisen tunnetta. Ja vielä kerran toisaalta, (ex-)Ukkelia siteeratakseni, ehkä mä tarviin vain niin tappavan tasaista elämää, että pysyn kuosissani ja aitain sisäpuolella. Jotakin sen suustaista muistan sen joskus todenneen, joskin hieman eri asiayhteydessä. Sen mä ainakin voin sanoa, että mitään tunnevuoristorataa en enää näinä päivinä kaipaile, tai ainakaan tarkoituksella haeskele...

Eilen olin muuten saikkulomalla, tänään vain tavallisella vapaalla. Ei, en ollut flunssassa, vaan pissin verta toissailtana. Sitten kun terkkarilla kävin eilen, niin passitti tietty virtsatestiin, todettuaan ettei veren kuseminen oikein kuulu virtsatietulehduksen taudinkuvaan. Jotakin valkosoluja siellä oli ollut, ja verisoluja, ja sain puhelinreseptin siihen...virtsatietulehdukseen. Musta tuntui siellä käynnillä ettei se akka edes uskonut mun tarinaani siitä verestä, vaan epäili että haeskelen vain saikkua. Mikä puoliksi oli totta, koska jouduin kerjäämään sen loppupäivän itse sairaslomaksi, perhele. Ja sitä paitsi, kyllä mä ainakin mieluummin olen kotona kuin töissä, mutta ei kai se silti tarkoita sitä, että ei saisi oikeasti huolestua väärän värisestä ureasta? Sitten kun odottelin sen terkkarin puhelinsoittoa niistä koetuloksista, olin jo melkein varma että sieltä tulee joku tyyliin syöpätuomio. Sitä se ei kyllä kertonut, että jos se veripissa ei kuulu moisen taudin taudinkuvaan, niin mihin se sitten kuuluu. Hmn, pitäisiköhän vähän guuglata... Joo mutta tosi kiinnostavaa. Vähän tuntuu että noista antibiooteista tulee paha olo vaan, muuten alkaa olla ihan ok olo (ei enää kuseta koko ajan), vaikka jollakin oudolla tavalla hermostuttaa koko ajan (tai sitten se johtuu siitä että join taas kahvia(ei mulle SAA antaa kahvia!)).

Kohta meinasin kipittää suihkuun, ja sitten illemmalla menen käymään vanhempien luona, vissiin saan samalla jonkun synttärilahjan, epäilen, että rahaa. Vaikka viikonloppuna viinipäissäni taisin vastata äitin tekstiviestiin että "viulu oli oikein kiva joskin kallis", kun tämä kysyi mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi. No, katotaan mitä sieltä nyt tulee. Viuluviestissä kyllä muistaakseni totesin että "kortti riittää", mutta äiti oli siitä vähän eri mieltä. Ehkä mä ostan sen viulun sitten itse.. Niin! Ja nyt mulla olisi kyllä vihdoin ja viimein varaa ostaa se piirtopöytä/kynähiirikin! Olin jo ihan unohtanut koko vehkeen. Eipä sillä, mitäpä tällainen harrastelijapiirtäjä sellaisella edes tekisikään, ja missä välissä edes ehtisin mitään piirtämäänkään kun tuntuu että aina vain on töissä. Tai paremminkin aika kulkee liian nopeesti, ja yhtäkkiä huomaatkin että on taas aika painaa pää tyynyyn ja ahtautua sänkyyn.

Siitä tulikin mieleen, että varmaan yksi syy siihen miksi ei ole huvittanut kirjoitella, on siinä, että olen viime kuukauden aikana nukkunut ihan vitun (nuoriso saa kiroilla vielä, perkele) huonosti. Öisin olen katsellut kelloa: kaksi, neljä ja kuusi, ei unta, unen häivähdys. Ja sitten jos on saanut nukuttua, niin on öisin kuitenkin heräillyt. Onneksi viimeiset kolme tai neljä yötä olen saanut nukuttua. Huomaakohan asiayhteyttä jos totean että olen samanaikaisesti ollut vapaalla.

Ukkelinkin kanssa soittelin tuossa, olikohan se nyt lauantaina vai milloin. Ihan kiva oli kuulla hänenkin ääntänsä pitkästä aikaa, oli vaan kovassa flunssassa siellä. Niin kuin oli T:kin täällä. Mä olen siltä vielä toistaiseksi säästynyt.

Eräs seikka sai mut myös miettimään pohjanmaalaista, siis sitä, että mikä mahtaa olla heikäläisen tilanne tällä hetkellä. En nyt valitettavasti pysty sanomaan mistä moisen oivalluksen sain, mutta se liittyy hepoliinin loputtomaan uteliaisuuteen, ja tavallaan työhönkin. No mutta, ehkäpä mun ei tarviikaan tietää. Utelias olen silti.

Tulipas taas suollettua sitä sun tätä, eikä oikein mitään. Loppuun voin todeta että en ole ostanut hevosta, en ole ostanut omaa ihanaa pikku puutaloa, enkä ole lisääntynyt. Siis ennen tätä kolkytvuotissynttäriä. Niinhän mä joskus ajattelin että ehtisin kaiken tuon ennen sitä tekemään, hahhah. Mutta aika menee niin nopeasti, lapset. En myöskään ole käynyt autokoulua, enkä varmaan mitään muutakaan mitä olen ajatellut tekeväni ennen sitä ja sun tätä. Mutta parasta on, ettei asiat sen kummemmin haittailekaan, vaikka aina menkkojen aikaan pieni masennus valtaakin mielialaa. Musta meinaan tuntuu etten koskaan tulekaan lisääntymään. Mutta toisaalta, oisiko se sitten niin kamalaa. Ainahan mä voin sitten sijoittaa siihen heppaan. Sen nimeksi voisi tulla vaikka...hmn...Hepoliini Junior? Joo, voi kuolema, nyt mä lopetan tään paskanjauhamisen ja menen suihkuun selvittelemään takkutukkaani, joka kyllä kohta alkaa kaivata jonkun ammattilaisen saksituntumaa (vai oliko se tappituntuma...). Eikös kolmekymppisenä ole yleensä tapana leikata palmikot paks, ja siirtyä aikuisten naisten maailmaan? ;)

Heippa!


<3Hepoliini, 29vee

Yötä.

Meinasin jo käydä unille, mutta iltatupsua ranksikselta polttaessani mietin jos kuitenkin raapustaisi vielä pari riviä ylös. Istun täällä pimeässä telkkarin valon hämyssä, ja koitan saada sormet osumaan oikeille nappuloille...

No ensin pakollinen toteaminen työkuvioista, olipa ihan pirun pitkä ja väsyttävä päivä, mutta tulipa tehtyä. Vielä huominen pitäisi jaksaa ja sitten tiistaina on (mielestäni jo aika ansaittu) vapaapäivä. Sen jälkeen mulla on seuraava viikonloppukin jopa vapaa, mutta ilokseni tänään sain tajuta työkaverin toimesta, että sehän on piru pyhää koko loppuviikko, että tuskinpa tulee sinne ostoksille (joiden tekoa olen viivytellyt, minkä olen ehtinyt) kuitenkaan lähdettyä, kun eihän mikään paikka ole prkl auki! Hah. No, jospa sitten tiistaina, pitää katsoa.

Ja sitten. Ukkelia näin taas eilen, toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Tuli Turun kautta hakemaan otusta hoidosta, ja siinä sitten samalla kun kävin moikkaamassa koiraa, näin myös Ukkelia. Vähän jännät fiilarit tavallaan kun toinen on kuitenkin niin tuttu, mutta kuitenkin nyt elelee ihan uudenlaista elämää siellä jossakin. Totta on tosiaankin varmaan, että U on niistä meidän ajoista muuttunut. Ulos päin nähden (tai mitä "antoi itsestään ulos") muutos on ollut ainakin jollakin tavalla hyvä. Vaikka vähän oudoltahan se tuntuu jollakin tavalla vaihtaa eksän kanssa kuulumisia "nykyisistä" ja jostakin "lyyliasioista", heh...

Äsken tuolla jossakin jotakin lukaisin, ja mulle tuli sellainen pelko, että toivottavasti mun näkeminen ei mitenkään sekoittanut Ukkelin tunnepakkia (liikaa). Tai paraskin minä nyt sitten sanomaan, kun itse tuolla aiemmin jo taisin todeta jotain sen kaltaista itselleni tapahtuneen sen ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Ja olihan se eilenkin jotenkin haikeaa "lähettää" toinen taas matkaan sinne jonnekin kauas. T:kin taitaa pelätä, että mulla ei nyt ole oikein selkeät sävelet päässä, ja sehän vaara tässä julkisessa ajattelemisessa on, että kun kumartaa toiseen suuntaan, niin pyllistää toiseen... Tänäänkin se taas kysyi, että mitä mä olen oikein miettinyt, johon mä, että mistä niin. No, että kaduttaako mua se, kun erosin U:sta. En osannut siihen oikein sanoa juuta, enkä jaata, koska aihepiiri olisi kaivannut kuitenkin hieman syväluotaavampaa käsittelyä (ja koska olin niin väsynyt, niin en jaksanut), kuin sen, että olisi siihen voinut vain yhdellä sanalla vastata tyhjentävästi. On monia asioita kuitenkin, mitä varmasti siinä erossa kadun, kuten vaikka se, että toimin todella typerällä ja epäkypsällä tavalla sen koko "prosessin hoitamisessa"...

Niin, ja taas me puhutaan tästä, sori vaan.

En mä tiedä, vähän ajatuspakki sillä tavalla hukassa. Jotenkin tuntuu, että paras antaa ajatusten muhia rauhassa vaan, jos jotakin muhittavaa on. Ettei lähde soitellen sotaan, ja ettei taas onnistu saamaan tuhoa aikaiseksi ympärillään (mitä siis teen jatkuvasti, ihan tietoisesti, kun tätä lokia kirjoitan ja päästän asianomaisetkin pääni sisälle(eli jotakin kai voisi pitää ihan omana tietonaankin?))keskeneräsillä ajatuksilla.

Sain sen käsityksen, että U:n mielestä mun ja sen olisi ihan hyvä puhua joskus kasvotusten kaikista asioista, ja rehellisesti olen kyllä sitä mieltä, ettei se ainakaan pahentaisi yhtään mitään. Silloin joskus keväällä, kun mä tein lähtöä, ja U teki lähtöä sinne susirajalle, niin kumpikin oli niin lukossa jollakin tavalla, ettei me osattu puhua oikein mistään mitään. Sulassa sovussa jaeltiin levyjä ja pyyhkeitä, ja pidäteltiin itkuja siihen asti kun muuttoauto starttasi pihasta - ja se oli siinä. En mä sitten tiedä, miksi ei silloin mitään puhuttu, mutta kai se oli sitä, että pitkän aikaa meidän oli (sanokaa joku toki, jos olen väärässä) aika vaikea puhua mistään ns. tärkeistä asioista muutenkaan(?).

Tavallaan musta tuntuu, että kaivan omaa hautaani kun kirjoittelen näitä vasta kypsymisasteella (ja puoliksimietittyjä) olevia ajatuksia, mutta yksi motiivi siihen on juuri se, että saan ainakin yrittää sanoa jotakin mitä mielessä pyörii (vaikkei nyt niin pyörisikään koko ajan). Ääneen puhuminen kun on oikeasti ainakin sata kertaa vaikeampaa. Mun tekisi mieli tämän raapustelun yhetydessä viitata U:n lokiin, ja "vastata" joihinkin siellä olleisiin pohdintoihin, mutta en mä tiedä, ei se taida olla kovin reilu tapa käsitellä asiaa, kun U:kin on jättänyt viittailematta omassaan mun lokiin (ainakin suurimmaksi osaksi). Kiitos siitä.

En mä tiedä, mä taidan olla vähän liian unen tarpeessa jatkaakseni tästä aiheesta tällä erää enempää (kun en nyt päässyt edes alkua pidemmälle, heh..). Mulla on aiheeseen liittyen ajatuksia ja tunteita, joita mä en osaa vielä sijoittaa paikoilleen, saatika sanoiksi (missä lienee myös osasyy siihen, kun en T:lle osaanut suoraan vastata kysymykseensä). Kaipa se on niin, että uudenlaista palapeliä kootessa siihen menee kauemmin aikaa, kuin jos kokoaisi vanhaa ja tuttua palapeliä. Siis niin kuin, että mitäs tässä nyt, mikä pala kuuluu mihinkin, ja millä tavalla, ja miksi. Eikä pidä nyt juosta kenenkään karkuun, tai ylitulkita mitään rivien välistä, Hepoliini tässä vaan koittaa selkiinnyttää ajatuksiaan, ja se on aina aika tuskainen, pitkällinen ja sekava projekti. Ja joskus jopa EHKÄ johtaa johonkin hyväänkin lopputulokseen (niiden matkalla poroksi palaneiden siltojen jatkeeksi).


<3Hepoliini (minä minä minä...)

P.S. Kauniita unosia joka iikalle.

Huomenta.

Välillä sitä lokissa puhuu ikään kuin vain itsekseen, ajattelee ääneen tai puhuu vaan paskaa lämpimikseen, ikään kuin ajatuksia selvittääkseen. Kyllähän mä ymmärrän, että se voi kuulostaa aika minäkeskeiseltä ja itserakkaalta puhua aina vaan omista asioistaan täällä, ja tunnustan, että ei mulla sinänsä ole niin mielenkiintoinen pääkopan sisältö, että olisin ihmeissäni kun porukka on kadonnut johonkin (okei, paitsi sinä O). Hieman hävettää tunnustaa, että olo on kuin hiekka-aavikolle yksin jätetyllä - ilman vesileiliä... Mutta niinhän se meni, että paras tapa äänestää on jaloillaan.

Joku jossakin joskus lätisi, ettei voisi olla turhempaa blokisisältöä, kuin puhua blokissa blokista. No, mutta kun tämä nyt on hepoliinin pääherneen kaatopaikka - tai ainakin väliaikaiskoti - niin täällähän jauhetaan blokista ja lukijamääristä ja tilaajien tippumisista, jos se koetaan jollakin tapaa täällä omassa pääherneessä tarpeelliseksi. Jos sensuroisin Vaikka edeltävän tästäkin turhasta kappaleesta pois, niin eikö se olisi aika tekopyhää tehdä niin vain miellyttääkseen jotakin tuntematonta tahoa jossakin, joka on päättänyt omassa pääherneessään, että hänen mielestään moinen "keskustelu"(itsepuhelu) on turhaa. No nii-i.

Mä veikkaan, että jokunenkin virtuaalisielu on saattanut laskea 1+1, kun on lukenut (piipahtanut täällä) hepoliinilaa ja sitten eksynyt U:n lokitukseen. No, eilenhän punaviinihuuruissa "tunnustin" (onko siinä jotain pahaa muka häh(taidan olla vieläkin vähän huuruissa(mutta en ehkä punaviinistä..))), että mesettelin Ukkelin kanssa. Sattumalta muistin, että mullahan on se vanhakin mese olemassa, vaikka muuten käytän messengeriä nykyään...öö...en oikeastaan ollenkaan. Sieltä sitten bongasin Ukkelin online-tilasta, ja päätin kysäistä mitä kuuluu. Aika tovihan siinä vierähti jutustellessa niitä näitä, mutta silti ainakin mulle tuli siitä tuokiosta sellainen hyvä fiilari, etenkin sen suhteen, ettei U taida kantaa mulle kuitenkaan mistään sen suurempaa kaunaa. Se on tällaiselle ihmiselle, joka on monia siltoja takanaan pannut roihuamaan, aika merkittävä tieto. Ja ihan täysin uusi kokemus tässä elämässä on se, että eksän kanssa voi olla jopa ihan asiallisissa puheväleissä, että eiköhän ne Ukkelin, ja hänen vuosikausia sitten tekemiensä mokien vatvomiset lopu nyt tähän, ja omien mokieni siinä sivussa. Tiiän että typerää on ollut vatvoa sellasia vieläkin, mikä on ollutta ja mennyttä. Jotenkin se eilinen mesekeskustelu avasi jonkun uuden portin mun päässäni, ja sulki ehkä sitten jonkun vanhan. Kai mä sain sitten tahallaan häneltä vastauksen johonkin mieltä kaihertaneeseen sieltä rivien välistä. Nyt mä toivon U:lle vaan kaikkea hyvää.

Tää mun unikaveri (joka vetelee tuolla sikeitä yövuoron jälkeen) ei kyllä välttämättä riemastu siitä, että olen U:n kanssa ollut yhteydessä. Sitten mulla tuli mieleen äitimuorin kanssa käymäni toissapäiväinen puhelu, jossa äiti totesi että mä olen kyllä varmaan vähän liian kiltti. Siis minä, hepoliini, ei hän (vaikka onkin), uskokaa tai sitten älkää uskoko. No, kiltti ja kiltti, mutta ehkä hieman liian joustava ainakin ollut. Ja sitten mä mietin, että pitääkö mun olla pitämättä Ukkeliin yhteyttä (no, satunnaista mesekeskustelua nyt tuskin voi luonnehtia jatkuvammaksi yhteydenpidoksi)vain sen seikan takia, että joku saattaa vetää siitä herneen nenukkaan? Mistä päästään taas siihen aiheeseen, että onko sitä aina tarpeellista tuikata kaikkia siltoja takanaan palamaan ihan poroksi. Viimeisin silta, jonka olen polttanut - tai ainakin luulen niin - johti pohjanmaalaisen luokse. Enhän mä koskaan ole väittänytkään, että olisin mikään ihmissuhde-ekspertti, itse asiassa voisin vaikka vannoa, että olen sanonut ääneen olevani huono pitämään niitä kasassa. Onkohan mulle sitten tullut joku pakonomainen tarve näyttää, että kykenen "aikuismaisesti" olemaan ystäviä U:n kanssa sen aika kitkerältä maituneen eron jälkeen? Jaa-a, en osaa sanoa. Enkä tiedä miksi mulla on olo, että mun pitää puolustella jollekin tarvettani olla kadottamatta koko entistä elämää johonkin taivaan tuuliin, varsinkin kun tässä on saanut huomata eräänkin vanhan elämän seuraavan aika tiukasti tuntumassa mukana hamaan tulevaisuuteen asti. Kaipa se yhteinen entinen "rekkukin" voi olla sitten syy pidellä niitä yhteyksiä aivan yhtä hyvin? Päätelkää itse, mitä tuolla tarkoitin.

Että siis kaiken kaikkiaan itsenikin tuntien ja tämän shitin sisältöä tarkastellen, en ole lainkaan yllättynyt ettei voisi vähempää napeksia. Positiivista tässä kai sentään on se, etten ole ennen tätä lausetta puhunut sanaakaan töistä, mikä alkaa kyllä välillä jo tursuamaan korvista ulos. Tänäkin aamuna viitsivät vielä vapaapäivänä hättyytellä tekstarin muodossa lisätienestimahdollisuudella. No, mä kerron nyt kaikille "suuren" salaisuuden: en mä siellä töissä sen takia ole, että saisin haalittua itselleni niin paljon rahaa kuin kerkeän, vaan ihan vain sen vuoksi, että saa vuokran maksettua ja saunapalvikinkkua leivän päälle. Onko joku muka ehtinyt tässä maassa rikastua ainoastaan tuntityötä tekemällä? I don´t think so. Ainakin tällä hetkellä mulle riittää se turvallisuuden tunne, että raha mitä suuremmalla todennäköisyydellä tulee riittämään seuraavaan palkkapäivään ja kaikkiin laskuihin. En mä kummiskaan siellä millään ihan nälkäpalkalla ole. Mutta lisätyöt saavat jäädä niille, jotka sitä rahaa haluavat yrittää haalia. Jos mä saisin valita, niin edelleenkin kannattaisin kuusituntista työpäivää, ettei koko elämää tarviis vietellä jossakin työn äärellä. Nyt on tullut tehtyä keskimäärin enemmän kuin se kahdeksankin tuntia... Että se siitä työstäpuhumattomuudesta.

Tosin eilen tupakkapaikalla pohdiskelin työkaverille ääneen sitä mahdollisuutta että menisi näin "vanhoilla" päivillään autokouluun. Toveri työntekijä oli juuri saanut ajokortin, ja kysyttyäni häneltä onnittelujen jälkeen paljonko moinen maksaa, tulin siihen tulokseen että ainakin siinä puljussa se on perskeles paljon halvempaa kuin mä olin luullut. Vaikka ei sitä kyllä halvaksi voikaan sanoa. Siinä voisi olla yksi syy hankkia lisätienestiä, tosin muutto töihin asumaan voisi radikaalisti heikentaa sitä mahdollisuutta että sitä koskaan ehtisi käymään oikeasti missään ajotunneilla.

Ulkona taitaa sataa vettä, niin kuin aina mun vapailla muutenkin. Mä mietin, että mitäköhän sitä tässä tekisi oikeen vapaapäivän ratoksi. Varmaan ohjelmassa on ainakin Unikaverin lepyttelyä ja herneenkiskomista nenästä, vaikka luulisi senkin tajuavan, ettei U ole sille mikään uhka. Jopa Ukkeli itse on sanonut päässeensä musta yli jo ties millon, eikä enää haikaile mun perään. Ja vaikka Unikaveri - sanotaan nyt tästä lähin vaikka T(ettei mee Uut sekasin..)- ei sitä ääneen sanoisikaan, niin voin tässä nyt todeta ääneen, että siitä näkyy ainakin sadan kilometrin päähän kun sillä päässä joku raksuttaa kunnolla. Siitä, että mikä siellä milloinkin raksuttaa, mulla ei oikeastaan ole paljonkaan hajua. Joo, kyllähän se tätä lokia lukee, ja kerran totesikin, että onhan se hyvä, että edes tätä kautta saa tietää mitä mun päässä liikkuu. No, mä siihen sitten sanoin, että hyvähän se on, että edes toinen tietää. Mä taidan oikeasti olla tosi ilkeä ihminen, mutta silloin kyllä sanoin vain ääneen juuri sen, miltä sillä hetkellä tuntui. T taitaa vaan olla niin herkkä, että sitten jää pohdiskelemaan moisia? Ja jos T toivoo, että mä puhuisin sille (mikä nyt ylipäätään on mulle aika vaikeaa toimintaa, avautuminen ääneen), niin kyllä mäkin piru vie toivon, että se puhuu mulle, ja kertoo mulle, mitä mielessä liikkuu. Homma toimii paremmin kahteen suuntaan. Ja sillä ei edes ole lokia, mistä mä voisin sen mielenkäänteitä tulkiskella vapaasti. Vaikka kyllähän se on väittänyt, että puhuu sitten, kun jotakin puhuttavaa on. Joo-o, joo-o. :)

Ohhoh, mihinköhän mun ajatus oikein lähti harhailemaan. Nyt tuli sellainen olo, että pitäisi äkkiä sensuroida koko paska, ennen kuin kukaan ehtii tätä lukemaan, mutta koska mulla ei näytä olevan minkäänlaista itsesäilytysvaistoa, niin eetteriin vaan koko paska kerralla. Mulla nyt vain oli tuollaisia ajatuksia tänään, en mä ole kuulkaa itse saanut omaa päätä valita tänne pallolle syntyessä, hehheh. Minä minä minä, miiinä minä minä minä... Joku päivä lupaan puhua vielä jostakin muustakin, kuin itsestäni.

Että sitä odotellessa vai? ;)


<3Hepoliini

Moi.

Ja heippa taas pitkästä aikaa. Mulla on vapaapäivä tänään. Katselin tuossa viikolla uusia työvuorojani vain saadakseni todeta että mulla on seuraavan kerran kahden peräkkäisen vapaan "putki" vasta marraskuun alussa! Eli käytännössä se tarkoittaa sitä että asun seuraavan kuukauden työpaikalla ja harkitsen vakavasti työmakuupussin ostamista siltä varalta ettei jaksa töistä enää kotiin siirtyä ollenkaan, kun välillä vuorot menevät sillä tavalla että kun illalla pääsee, niin aamulla pitää taas olla työpaikkalla suonikohjuja kasvattamassa. Ainakin elän siinä uskossa että ahkeralla istumisella voi saada verenkierron lakkaamaan jaloista ja muusta ruumiista miltei kokonaan. Ja jos jossakin vaiheessa alkaa tulla työ korvista ulos, niin aion käyttää tuota tietoa häikäilemättä hyväkseni päättääkseni päiväni juuri siten.

Taidan alkaa olla muutenkin vähän loman tarpeessa kun eräskin päivä tässä viikolla työpaikan pihalla viereisen tontin työmaanosturin latvaa tuijotellessani harkitsin ottavani palkatonta vapaata viimeistään helmikuussa, ja vähintään viikon. Nythän on sillä tavalla, että aloitettuani taas "kunniallisen" elämän työtä tekevänä ihmisenä, pisin vapaa-aika sinä aikana on ollut neljä päivää heinäkuun lopussa, ja siinäkin oli ihan vitunmoinen fiksaaminen että moisen sai aikaiseksi. Ja nyt kun on tuota työtä-yksi vapaa-lisää työtä-taas yksi vapaa-vielä vitusti enemmän työtä-ja vain yksi vapaa- systeemiä luvassa niin kahden päivänkin vapaa alkaisi tuntua jo luksukselta - mutta sen tunteen aikaansaamiseen työnantaja sitten vissiin juuri pyrkiikin?

No sen lisäksi että moisia pyörittelin päässäni on vapaapäivän kunniaksi "Hei, me leivotaan kerran vuodessa!" toteutunut taas tänään. Koska en omista sen hienompia kokkikirjoja päätin tehdä tulista tomaattipiirakkaa siskon reseptin mukaan ja yllättää "unikaverin" lihattomalla välipalalla. Mä vaan sanon, että sen reseptin keksijä on varmaan kärsinyt tekemisen puutteessa koska voi olla mahdollista niin vähien raaka-aineiden pohjalta loihtia niin aikaavievä ja työläs toimenpide. Mutta piirakasta tuli kuulemma hyvää, ja kyllä mä siitä itekin tykkäsin. Olisin tehnyt vielä sellaista vähän toisenlaista perunasalaattia, mutta kysyttyäni lähikaupan myyjättäreltä punaviinietikkaa ja saatuani vastaukseksi että "meillä on vain yhdenlaista etikkaa(köh..)" päätin unohtaa sen projektin tuonnemmaksi. ja kai sitä poropeukalle riittää että saa yhden päivän aikana (no, sen kerran vuodessa...) yhden tuotteen valmiiksi ilman sen suurempia kommelluksia...

Nautiskelen tässä lasillista punaviiniä, joka on jäämistöä viime viikonlopun kolmen litran viinikanisterista, jonka ostimme "unikaverin" kanssa käytyämme heräteostoksilla siinä yhdessä isossa ruotsalaisessa putiikissa Raision puolella, joka vilahtaa myös noissa yksissä kuvissa tuolla sivupalkin sivuilla... Viime viikonloppunahan me vedettiin persiit olille oikeen kunnolla Unikaverin kanssa, tai ainakin mä totesin vetäneeni kun tervehdin YO-kylän baarin vessanpönttöä kunnon kumarruksella, ensin kuunneltuani pöydässä unikaverin juttua siitä, että miten mun pitää puhua sille jos joku asia painaa mun mieltä. Siinä vaiheessa tequilat alkoivat vissiinkin pyöriä liikaa päässä ja totesin, paha olo, ja juoksin vessaan. Seuraava päivä menikin puhtaasti sängyssä maaten, pitsaa syöden ja nukkuen...

En mä sitten tiedä, onko musta tullut jotenkin sulkeutuneempi kuin ennen, tai sitten on vain niin, että vaihteeksi joku jopa huomaa sen, siis sen, etten mä ole niin kova tilittämään omista asioistani ja päänsisuksestani, siis muuten kuin kirjoittamalla. Ja mitä tulee siihen, että viimeeksi totesin että ukkelin ikävöinnistä ei joissakin piireissä oikein tykättäisi, niin osui ja upposi. Silti päätin etten ala sen kummemmin sensuroimaan itseäni täällä blokissa sen takia, tai sen jälkeenkään - sitä teen muussa elämässä jo muutenkin kyllästymiseen asti. Ainakin luulen, että se voi alkaa joitakin jossakin vaiheessa tympimään, vaikka itseäni se ei haittaakaan. T: estoinen persoona

Maistuupa vähän liian hyvälle tuo punkku. Ellei olisi työpäivä taas vaihteeksi huomenna, juoksisin Alkoon ostamaan lisää ilolientä. Vaikka toisaalta pomo ei ole huomenna paikalla, niin sama kai, vaikka sitä olisi kännissä töissä? Sitten vaan muka ottaisi käsien desinfiointipullossa desinfiointiainetta (haisee viinalle, on alkoholipitoista), että kaikki luulisivat löyhkän tulevan siitä. No, vitsi vain. Ehkä.

Niin joo, sain tänään tekstiviestin! Kyllä, se on uutinen, koska eipä tuo luuri pahemmin muuten piippaile. Ei olisi mitenkään itsesäälistä todeta, ettei mua pahemmin kukaan kaipaile, se on vain puhdas fakta. No mutta äiteellä oli sellaista asiaa, että olivat menossa taas isän kotikonnuille kainuuseen. Ja vihjaisi se siinä sivussa, että olisi sillä ollut mulle jotakin asiaakin, mutta puhuu mieluummin kasvotusten sitten kun ovat palanneet. No, mä melkein arvaan mitä asiaa sillä olisi ollut, vaikken sitä nyt tässä sanokaan, mutta sanokaa mun sanoneen, että tällä kertaa arvasin salettiin oikein. Äitillä on vaan niin suuri sydän, ei se voi sille mitään.

Mukavaa viikonloppua.


<3Hepoliini

P.S. Ai niin. Viime yönä seikkailin jossakin homeisessa vanhassa puutalossa, joka oli hieno, mutta päästetty huonoon kuntoon. Siellä taisi asua jotakin kummituksiakin. Aika kiire tuli pois siitä "kolmen savupiipun talosta"...

Hei ja huomenta.

Vietän tässä vapaapäivää. Tuli nukuttua aika pitkään. Ensin heräsin siihen kun unikaveri teki töihinlähtöä ja seuraavan kerran kun puhelin soi laukussa eteisen lattialla. Se oli taas joku kaupustelija varmaan, ainakin näytti numerolta, josta jo kerran aiemmin otin selvää. Ei mulla ainakaan pitäisi olla mitään tekemistä minkään "Holiday-clubin" kanssa, jesus sentään.

Mitä tulee tuohon "unikaveriin", niin hölmömpikin varmaan tajuaa etten nyt puhu mistää kissassa, vaikka sekin kovin aktiivisesti välillä koittaa lähellä nukkua, ja lähellä herätellä keskellä yötä pomppimalla sinne telkkarin päälle. Niin siis sitä piti sanoa, että jotenkin se tuntuu kamalan vaikealta tästä ihmisestä kirjoittaa tänne suoraan, kun tietää ketkä kaikki tätäkin blokia lukevat. Onkohan jotenkin itsekeskeistä luulla, että joku siitä voisi pahoittaa mielensä että olen löytänyt jonkun ihmisen tähän mun elämääni. Varmaan se on. Enkä mä tiedä, miksi se nyt ketään (esin. ukkelia) loukkaisi, kun itsekin juuri hänen blokiaan lukeneena saatoin todeta että siellä puhutaan paljon avoimemmin kaikenlaisista vastaavista asioista. Kaipa mä olen siinäkin suhteessa estyneempi, kun suoraan en voi mitään sanoa. Jotenkin vain tuntuu siltä, että kun mä olin silloin keväällä se "jättävä" (ehkä "suhteenpäättävä" olisi oikeampi ilmaisu) osapuoli, niin pitäisi koittaa olla jotenkin hienotunteisempi noitten asioitten suhteen, tiedä häntä. Mutta ei kai sitä missään ole sellaista parisuhdelakia, jossa olisi määrätty joku lakisääteinen suruaika, jonka jälkeen vasta on sopivaa seukkailla jonkun uuden ihmisen kanssa?

Ukkelia olen miettinyt paljon tässä viime aikoina. Varmaan se laukesi siinä kun otti alkuviikosta yhteyttä ja siinä sitten alkoi pohtia että miten silläkin menee ja miten pärjää. Ja jos mä nyt sanoisin, että mulla on ollut jopa U:ta välillä vähän ikävä, niin joku muu siitä voisi taas loukkaantua. No, kai se on ihan luonnollista että joskus on ikävä ihmisiä, niin kuin muutenkin. Mä olen myös miettinyt sitä, että mahdoinko mä koskaan pyytää ukkelilta kunnolla anteeksi niitä pettämisiäni. Siis silloin ensinnäkin kun jaoin persettä Kuopiossa sille työkaverilleni ja toisekseen siitä toissakesäisestä, kun pohjanmaalaisen kanssa kävin siellä Helsingin suunnilla nusasemassa... Toissa kesänähän mä en ollut lainkaan katuva koko asian suhteen (työkaverista kyllä pyysin anteeksi jo aiemmin, vai mitä?), koska - tunnustan - olin niin lääpälläni siihen ihmiseen silloin. Taisin jopa olla niin törkeä että sanoin U:lle päin naamaa, että mua ei kaduta pätkääkään. Eli ukkeli, jos olet kuulolla, niin mä pyydän sulta anteeksi, että kohtelin sua niin huonosti meidän yhdessäoloaikana. Toivottavasti sun ei tarvii enää kokea vastaavaa koskaan.

Mietin samaan syssyyn myös, että mikä siinä mun ja U:n jutussa loppujen lopuksi oikein meni pieleen, niin kaiken (ihan kaiken, puolin ja toisin) jälkeen musta vain tuntui että luottamuspula oli niin suuri, ettei siitä tullut yhtään mitään, yhteiselosta. Kumpikaan ei luottanut toiseen.

No, menipä taas vanhain kaiveluksi, huhhuijaa, piti vain päästä sanomaan, mutta palataan kuitenkin nykyhetkeen. Olen tässä kuunnellut Tuula Amberlaa ja juonut teetä, ja nauttinut hiljaisuudesta (musiikki ei haittaa hiljaisuudesta nauttimista). Sitä kun päivät läpeensä kuuntelee ja juttelee ihmisten kanssa, niin tarvii välillä hetken ihan omissa oloissaan, tai muuten mulla ainakin pimahtaa päässä. Se, että saa nukuttua kunnolla tietysti edesauttaa pimahtamattomuutta. Kahtena yönä peräjälkeen olen tosin nähnyt unta että joku heiluu aseen kanssa tappotarkoituksella. Toissa yönä olin linja-autossa istumassa matkalla jonnekin, kun bussiin tuli joku tyypiskö, josta aistin että sillä oli pahat mielessä. Käsi povarissa se tuli istumaan mun viereiselle kohdalle keskikäytävän toiselle puolelle, ja mä luulin että nyt se ampuu mut siihen paikkaan ja maastouduin edessä olevan penkin alle, laitoin kädet silmille ja huusin paniikissa "Älä ammu mua!" ja itkin. No mutta se tyyppi sitten alkoikin tähtäillä sillä aseella omaa päätänsä, ja sanoi että ei hän mua ammu. En muista posauttiko se päätänsä toiseen ulottuvuuteen, mutta verta sillä ainakin alkoi valua ohimolta pitkin poskea. Viime yönä näin unta, että joku lapsilauma jahtasi mua sitten oikein tappamistarkoituksella. Mä piileksin jollakin oudolla omakotitaloalueella ne kakarat perässä, ja oli mulla siinä vissiin "unikaverikin" mukana. Lopulta onnistuttiin pakenemaan johonkin pimeään metsään kun ensin oltiin jo melkein umpikujassa jonkin piikkilankaiadan takana. Haluaako joku tulkita taas?

Noista tuli sitten mieleen, että joskus kauan kauan sitten näin ehkä kaikkein kamalimman uneni. Siinä istuin sohvalla yöpuku päällä, haulikko sylissä, piippu leuan alla ja ammuin itseni. Muistan sen paniikin siitä unesta kun tajusin että se oli nyt tässä.

Mukavaa viikonloppua kaikille.

<3Hepoliini

P.S. Kuuntele tästä

Huomenta.

En muista milloin olisin viimeeksi noussut sängystä ensimmäisen kerran vasta puolen päivän jälkeen, paitsi sitten tänään. Ei vaan huvittanut nousta yhtään sen aiemmin, eikä onneksi tarvinnutkaan koska mulla on vieläkin vapaapäivä. Nyt syöpöttelen tässä leipää ja juon kestosuodattimella suodatettua paskanmakuista kahvia ja katselen sekä kuuntelen miten talonmies haravoi pihalla puusta pudonneita kellastuneita lehtiä. Ei sillä ainakaan kamala kiire näytä olevan.

Näin viime yönä taas ihan sikamaisen outoja unia. Mistä unet oikein kumpuavat, mä alan yhä enemmän ja enemmän uskoa että niillä ei järin ole minkäänlaista todellisuuspohjaa. Pelkkiä mielikuvituksen heijastuksia pääherneessä.

Tai mitä sanotte vaikka tästä seuraavasta (siis uni viime yöltä):
Olen lapsuudenkodissani omassa huoneessa juuri menossa nukkumaan. Ikkunasta näkyy tähtitaivas mutta sitten isä tulee huoneeseen ja vetää rullaverhon alas. Aistin että jotakin pahaa on tapahtumassa. Makaan sängyssä hiljaa ja isä tulee lähemmäs. Hän käy päälleni ja pitää minua kiinni, mä koitan huutaa äitiä minkä kurkusta pystyn mutta suusta tulee vaan hiljaista pihinää. Isä sanoo että "sulla on mulle jotakin näytettävää". Seuraavaksi olen äitin ja isän makuuhuoneessa herättämässä äitiä ja äiti kysyy että mitä oikein tapahtui. Muuta en sitten muista siitä unesta enää kuin että laitoin T:lle siinä unessa tekstiviestin että mitä oli tapahtunut, mutta koskaan en siihen mitään vastausta saanut.

Unia on tietysti aika vaikea kuvailla (jokainen kykyjensä mukaan) muille mitenkään niitä vastaavasti mutta ihan vitun ahdistava uni, ei voi muuta sanoa. Haluaako joku tulkita, hahhah.

Näin myös unta että olin jonkinlaisen tekojoen varrella, jossa oli todella kirkas vesi, ja vettä varmaan kolme neljä metriä mutta pohjaan asti näki ihan selvästi. Siinä oli jonkinlainen sauna-ilta alkamassa, joskin hieman erikoisessa seurassa: Ennen saunan lämpiämistä Salattujen Elämien (se tv-sarja) "Ossi" ja Emmerdalen (myös tv-sarja) "Eric Pollard" riitelivät puiston penkillä siinä joen varressa, sillä seurauksella että "Ossi" mätkähti maahan istumaan kamalaan vesilätäkköön ja jäi siihen myös istumaan kuin kiukutteleva pikkukakara, kädet puuskassa. Siinä vaiheessa vettä satoi muutenkin kaatamalla. Mä olin vaihtamassa bikinejä päälle peruskouluaikaisen luokkakaverin (no, ei me mitään kavereita oltu..)kanssa, joka muuten ysiluokalla kommentoi yhtäkkiä rintojani (tai mitä ne nyt sit ovatkin)aika ikävällä tavalla yhdellä liikuntatunnilla, kun olimme jousiampumassa. Kyllä sellaset jää mieleen, että en mä tiedä miksi mun oma pääni halusi kiusata mua laittamalla mut samaan vaatteidenvaihtotilanteeseen sen havukan kanssa.

Seuraavassa unessa oli paljon hevosia, joista yhtä mun piti ohjastaa, tosin aika heikolla tuloksella. Siinä joku urpo sitten naukui ohjeita, että päin persettä menee sen hevosen kanssa.

Taisin mä jotakin muutakin nähdä, mutta kissan sutiminen hiekkalaatikolla keskeytti unet. Paskaahan se oli taas onnistunut raahamaan eteisen lattialle, jota tuotetta löytyi myöhemmin päivänäöllä myös läppärini vierestä pöydältä. Aamuyöstä siivosin myös kissan oksennukset lattialta, kuunneltuani sitä ennen uudestaan hillitöntä sutimista laatikolla, kun ensin oli nuollut persiitänsä mun sängyn vieressä. Kai sitä sitten oksentaa kun syö paskaa, vai... Haaveilin myös aamulla jonkinlaisesta unilääkkeestä. Naapurin dorkakin aktivoitui taas hakkaamaan seinään tasaisen sarjan naputuksia, minkä jälkeen toiminta loppui kuin seinään. Alan olla vakuuttunut että siinä on kyse jonkilaisesta pakkotoiminnosta. Musta tuntuu, että se ääni voisi tulla siitä kun nakuttaa turvalukolla ulko-oveen; "nak-nak, nak-nak, nak-nak, nak-nak,nak-nak, nak-nak, nak-nak, nak-nak". Mutta kyllähän tämän kämpän edellinen asukas vihjaisi että tuolla ylempänä joku pähkinätapaus saattaa asustellakin.

Mutta mukavaa viikonalkua.


<3Hepoliini

Huomenta.

Odottelen tässä kahvin tippumista. Heräsin juuri vaikka kello olisi ollut soittamassa vasta yhdentoista aikaan. Eilen ajattelin että "VUHUU!", huomenna saa nukkua pitkään ja rauhassa" mutta pitäisihän se jo kokemuksesta tietää ettei sitä koskaan saa kuitenkaan rauhassa sikeitä vedellä.

Ainakaan parista syystä. No ensinnäkin eilen huomasin että kissalla on ripuli. Joo. Istuin ihan muina hepoliineina tässä koneen äärellä ku kissa hyppäsi (tällä kertaa se ei halunnut kirjoittaa mitään) tuosta läppärin ohi pöydälle. Mä mietin että enhän mä vielä mitään suklaata ole ostanut, joka olisi voinut sulaa pöydälle kunnes tajusin että kissa jätti paskaleimoja siihen pöydälle aina kun laski persiinsä alas. No, siinä sitten siivosin sen takapuolen. Toisella kertaa ku oli käynyt hiekkalaatikolla niin sen peräpää (siis hei kuvitelkaa että pumpulipallo ja kissa saavat lapsen; tämän turkki on juuri sellainen, niin pehmeä(vielä pehmeämpikin)) oli niin siivottomassa kuosissa ettei mulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin laskea istuttavan kylpyammeeni pohjalle vettä, ottaa kissa ja työntää se sinne ammeen pohjalle talapuoli edellä. Noo, eihän siitä ensin mitään tullut, mutta kunnon niskaote helpotti hieman toimenpidettä ja säästyin sentään verj´nuarmuilta käsivarsissa.

No miten tämä sitten liittyy viime öiseen nukkumiseen niin "kello jotakin ties mitä en muista" (5.30) herään siihen kun kissa oksentaa. Ja meikäläinen tietty ylhäällä saman tien. Siivosin siinä sitten tuotokset ja kävin takaisin sänkyyn ja koitin estellä haisevaa pakettia parkkeeraamasta mun tyynylleni. Joo, aika tylyä hyljeksiä kipiää kissaa, mutta mä en mielellään halua paskaa mun päänaluselleni, vaikkakin joskus jonkun kikkareen olenkin tyynyn alta löytänyt... Sitten se oksentaa kohta uudestaan. Mulla alkoi siinä vaiheessa vähän jo pukata paniikkia että mikäs tällä eläimellä oikeen on, "antakaa luuri, kelle mä soitan (no numeropalveluun tietysti...)!?". Päätin kuitenkin pikasiivouksen jälkeen mennä takaisin nukkumaan ja katsoa tähän aamuun että vieläkö kisu on hengissä, kun ei se muuten mitenkään sairaalloiselta vaikuta. Nenukkakin on niin pirteän kostea ja samalla tavalla kehrään kuin muutenkin.

Täytyy varmaan kysyä siskolta neuvoa kissa-asiaan kun menen sinne kahdentoista maissa syömään ja juhlimaan etukäteisesti siskonpojan nimppareita. (kauhea hanhi(?)parvi lensi talon yli, huippaa päässä kun nousin katsomaan ikkunasta). Sillä kun on ne omansa olleet jo pikkasen pidempään.

Niin, ja se toinen syy miksi unet jäivät liian lyhyeksi - siis siinä mielessä lyhyeksi että on vähän univelkaa ja menin nukkumaankin vasta puoli kahdelta - on se (voi vittu, antakaa jostakin mies, täällä taitaa olla TAAS ampiainen! APUA!(no kävin vapauttamassa sen ulos ihan itse...jotaki tässäkin oppii)), että ylhäältä alkoi kuulua taas jotakin ihmeen hankausääntä. Siis mikä perkele siinä on että ne eivät saa sitä remppaa kerralla tehtyä pois alta (jo pikku hiljaa) vaan viikkotolkulla pitää käydä silloin tällöin (katsovat listasta kaiketi mun yövuorot sekä vapaapäivät..) kirskuttamassa jotakin työvälinettä seinään?! Ensin ajattelin että koitan vielä nukuksia, mutta mitä turhaan, vituilleen se lepäämissuunnitelma meni kuitenkin. Saa nähdä mitä ohjelmaa ensi yöksi järjestyy.

Nyt se kahvi on varmaan valmista (kissa naukuu ja hankaa eteisen kaapin ovea...(kerjää huomiota)) ja voin nauttia virkeänä tästä hurmaavasta vapaapäivän aamun rentoudesta ( *nauraa mustat silmänaluset kipeenä*) kuppi höyryävää kaffia(onkohan maito vanhentunut, hmn..sokeria sentään taitaa olla) kourassa ja lukea rappiksesta löytämiäni Muoto- lehtiä (ja kuolla kateudesta kun joku pystyy elättämään itsensä kuvittajana (ja kehtaa asua vielä jossakin hienossa ja mielenkiintoisessa paikassa, prkl(no eiku oikeesti tosi hienoa sellanen(sille)))).

Mukavaa (viikon)lopunalkua hassut!

<3Hepoliini

Heippa ja huomenta.

Valmistaudun tässä lähtemään töihin, pukkaa vähän lisäkoultusta, mikä on ihan jees. Ajattelin jos pitkästä aikaa hyppäisi pyörän selkään ja polkisi sinne kun ulkonakin on niin nätti ilma. Koko viikko kuusituntisia päiviä, mikä sopii paremmin kuin hyvin koska tuntuu että koko ajan kulkee silmät ristissä. Voi vaan kuvitella miten kalpea musta tulee ensi talvena kun eipä ole pahemmin väriä tarttunut naamariin tämän kesän aikana (plus sitten ne silmät ristissä, plus mustat silmänaluset siihen kaupan päälle...).

Mitäs tässä muuta... no eipä paljon mitään. Sunnuntaina vietin vapaapäivää, sekin meni kuin vilauksessa ohi. Pitäisi varmaan koittaa elellä ihan päivä kerrallaan mutta väkisinkin sitä huomaa jo ajattelevansa ensi viikonlopun ruhtinaallista kahden päivän perättäistä vapaata. Joskus, kun töissä (tai muutenkin) aika ei tunnu kuluvan millään niin kuvittelen itseni siihen hetkeen kun astun hissin ovesta sisään ja laskeudun vapaa-aikaan. Se on vähän niin kuin matkustaisi ajassa eteen päin. Ja jos oikein tökkivä aamu on, niin saatan tehdä saman jo paluumatkapysäkin kohdalla ja näen itseni hyppäävän kotiinpaluubussiin työpaikan jälkeen. Musta tuntuu että mun ajantaju on jäänyt jotenkin lapsen tasolle, kun aika kuluu niin VITUN hitaasti. Mutta odottavan aika on pitkä, vai miten se sanonta meni.

Viime yönä näin taas jotain ihan ihmeellisiä unia. En nyt paljon muista, mutta olin voittanut jonkun lappilaisen kaupan arvonnassa oikeuden ostaa 60 kiloa poronlihaa jollakin kupongilla jostakin marketista, joka kuitenkin sijaitsi jossakin Turun kupeessa. Outoa... Ja sitten mentiin sitä kaupan sijaintia vissiin autolla metsästämään. Taisi jopa ukkelikin vilahtaa siinä unessa jossakin ominaisuudessa. Mutta sanokaa nyt, mitä mä tekisin kuudellakymmenellä kilolla poronlihaa, siis kamoon alitajunta!

Eilen näin siskoa vilaukselta pihalla, tai kävin juttelemassa sen ja vesselin kanssa, piipahtipa jopa äiti&isä siinä paikalla hakemassa kameransa takaisin. Ovat lähdössä reissun päälle. Muuten en olekaan sitten pitkään aikaan nähnyt yhtään ketään. Paitsi töissä. Että sellaista. Eipä mulla muuta nyt, pitää varmaan kammata naama ja suunnitella sitä siirtymistä sinne työmaalle.

<3Hepoliini

Howdy!

Aamuisin kun hyppään bussiin, ja etsin vapaan paikan autosta, yleensä suurin osa kanssamatkustajista on ulkomaalaisia. Tai no, ehkä hieman liioiteltua, mutta ainakin vähintään kolmasosa...ainakin tiettyyn aikaan aamusta.

Torilla bussista lappaa ulos eri taustoja ja värisävyjä edustavia ihmisiä, joita kuitenkin yhdistää (no ei nyt IHAN kaikkia, mutta monia) yhteinen asia - keltainen paita. Tiettävästi ovat menossa siivoamaan ruotsinlaivoja, on valistunut (ja vähemmän sivistynyt) arvaukseni. Tänä aamuna taas mietin, siinä (no, on siellä muutama suomalaisen näköinenkin tallaaja aina seassa) heitä ikkunasta bussin jalkomatkaa odotellessa katsellessani, että johtuuko ulkomaalaistaustaisten käyttö puhtauspuuhissa siitä, ettei alkuasukkaita kiinnosta moiset duunit, vai siitä, että ulkomaalaisille "voi" maksaa (ehkä, vain arvaus, ei mikään syytös, ei tarvii heitellä mitään kanteita perään(pelkkää pohdintaa)) pikkasen kehnompaa liksaa, kuin suomalaisille. Ihan vaan siltä pohjalta nyt heitän tällaisen ilmoille, kun ex-työpaikassa MYÖS suurin osa yösiivoojista oli ulkomaalaisia. Kerran sitten joltakin heistä kysäisin, että minkäslaista palkkaa heille maksetaan, että kai ihan TESsin mukaista, niin tämä vastasi kysymyksellä, että "minkä TESsin"... No, en jaksa jatkaa kiihkoamista mistään palkka-asioista, mutta lukekaa pointti jostakin rivien välistä, jos huvittaa.

Työpäivä meni ihan sutjakkaasti, ja hommat maistuivat jopa siihen malliin että piristyin päivän aikana, yöllä kun tuppasi yksin pimeässä sängyssä vatsa kipeänä vähän ahdistamaan. Mutta kaipa voin syyttää esimerkiksi hormoneja ja niiden tasojen heittelyitä niistä inhottavista ahdistuksen tunteista vaikka sitten.

Kotiinpaluumatkalla poikkesin vihdoin ja viimein paikallisliikenteen toimistossa lataamassa bussikorttiin lisää hönkää. Olen pitkittänyt (lue: unohtanut moisen mahdollisuuden...köh) siellä käyntiä, mutta koska säätkin nyt ovat olleet mitä ovat olleet, niin tulee varmaan ajeltua enemmän bussilla kuin pyörällä, joten kuukausikortilla säästää rahaa verrattuna kertalipuskaan. Toisaalta, nyt kun ostin niitä matkoja siihen läpyskään, niin voimme odottaa sään pikaista lämpenemistä ja syyshelteitä. Ihan vaan sen takia, että sitten voisi ajella pyörällä ja bussimatkat menisivät ihan hukkaan (mähän en sateella ajele). En mä mitenkään kyllä usko siihen, että kohtalo olisi jollakin tavalla mua vastaan varsinaisesti...

No hyppäsin siitä sitten taas uuteen bussiin, kun bongasin erittäin hunnutetun (vain silmät näkyvissä) leidin kadunkulmasta lapsensa kanssa napottamassa. Aloin siinä sitten miettiä, että mahtaa se tuntua oudolta ihan vieraassa maassa ja vieraiden tapojen keskellä katsella meitä ei-hunnutettuja kanssaeläjiä. Ollaankohan me alkuasukkaat sitten huntuväen mielestä jotenkin "alastomia"? Voisi se olla vähän ahdistavaa, jos näin olisi. Siis sen huntuihmisen näkökulmasta. Hmn...

Sitten pomppasin bussista Siwan kulmalla ja kävin ostamassa kaupasta vähän tarviketta kotio. Ja sitten olen tässä vähän tietokoneillut ja elpynyt päivän hommista. Alkaa mielialakin tosiaan olla taas jo hieman normaalimpi (hehhe). Yöllä, kun uni ei meinannut tulla, herkuttelin ajatuksella, että tekisin kärsimyskukkani lehdistä unettavaa "teetä" ja hörppäisin sen naamariin. Eilen meinaan vähän kuuklailin kärsimyskukkaa, ja sillä vissiin on sellaisiakin vaikutuksia. Mitkäköhän osat siitä voisi käyttää, lehdet? Vai voisiko lehtiä käyttää salaatin tapaan vaikka leivän päällä. No, pitää katsoa ja pohtia kun seuraavan kerran ei meinaa saada unta - jos on niin epätoivoisella tuulella (ja kukka vielä hengissä silloin). Nyt mä istahdan hetkeksi soffalle ja katson Kyllä Jeeves hoitaa telkusta. Heippa kullanmurut.

<3Hepoliini

No hei.

Heräsin tänään vasta puoli kahdelta poran ääneen. Mieleeni palautui Irenen kommentti, jossa sanottiin jotakin pyhäpäivän lepuuttamisesta, tai sinne päin... Tällä kertaa en kuitenkaan marssinut yläkertaan, vaan ajattelin että yksi avautuminen per viikko on ihan riittävä, ja tulihan sitä kuitenkin nukuttua runsaat viisi tuntia siinä työvuoron päätteeksi.

Aika hutera olo oli, kun kömmin sängystä ylös. Tiesi taas valvoneensa. Pistin kaffet tippumaan, latasin pyykkiä koneeseen ja laitoin pölynimurin toimintakuntoiseksi kunnon pakanan tavoin sunnuntaisiivousta varten. Siinä sitten pikku sumussa imuroin ensin puoli kämppää, join välissä kahvit ja söin sämpylöitä, ja jatkoin koirankoppini toisen puoliskon kanssa operaatiota "kissankarvat (ja vähän muutkin) imussa". Sitten pesin lattiat, ja koitin piileskellä sisään paistavaa aurinkoa konetta pöydän ääressä naputellen. Siis ei kai sitä nyt turhaan voi antaa auringonsäteiden näivettää sisätiloissa kalpeentunutta hipiäänsä, eihän?

Banaanikärpäsiä ei muuten ole kauheasti näkynyt. Johtuisikohan siitä, että lakkasin ostamasta enää banaaneja tähän talouteen. Ja muutenkaan ei ole heppalandiassa pahemmin hetelmiä syöty viime aikoina. Vesimelonia kyllä ostin eilen kaupasta, kun ensin olin nähnyt unta että söin melonia (siis sitä hedelmää, senkin pervot!). Varmaan ne pirun pörrääjät löytävät seuraavaksi tiensä jääkaappiin, missä säilytän arvokasta etelän hetelmääni. En ole vielä ostanut etikkaa, en muistanut, mutta jospa seuraavalla ostosreissulla katsastaisi Siwan etikkavalikoimat lävitse (ja samalla ehdottaisi sitä niksiä myös niille kaupan eukoille...). Mähän alan kuulostaa joltakin mummolta, kun puhun vaan siivoamisesta ja tuholaisten hävittämisestä! Mut sellasta se on, vanhuus ei tule yksin (tai sitten tulee), hahhah.

Siitä tulikin mieleen, että mietin tuossa taas yksi päivä bussin ikkunasta lasittunein silmin tuijotellessani, että minkälainen määrä muiden ihmisten seuran kaipaamattomuutta on oikein normaalia. Kaipa sitä sitten saa viihtyä omissakin oloissaankin. Se on vaan niin kamalan vaikea (noin keskimäärin) keksiä joillekin puolituntemattomille (kuten työkavereille)(tai tutuillekaan) mitään sanottavaa. Olen kamala, tunnustan. Ei vaan kiinnosta aukoa suutaan jostakin ihan mistä vaan - paitsi tietysti täällä lokissa, jossa saan olla ihan niin tylsä kuin haluan. Ehkä se on sitten ihan hyvä, ettei koe mitään ylenpalttista "miellyttämisenhalua" lajitovereitaan kohtaan. Joku sanoisi sitä kai epäsosiaalisuudeksi. Lässyn lässyn, en mä taida nyt itsekään taas saada oman ajatukseni päästä kiinni. Laitetaan se vaikka väsymyksen piikkiin...köh.

Mutta sitten joskus sitä tapaa ihmisiä, joiden kanssa on sekä helppo puhua, että olla hiljaa, ilman vaivaantumisen ja pakottamisen tunnetta. Harmi, ettei niin tapahtdu kauhean usein. Vika on varmaan ihan itsessäni. Olen kuitenkin koittanut suhtautua näin "vanhemmiten" lajitovereihin suht avoimin mielin, ja ilman ennakkoluuloja. Jo nykyinen työkin vaatii tietynlaista sietokykyä ihmisten ääliömäisyyttä kohtaan...

Mistä päästään siihen, että huomenna menen taas iltavuoroon, ja sitten onkin (ihana) vapaapäivä, jonka jälkeen kolme päivää puurtamista, ja sitten ruhtinaallinen herkkupala/palkinto vaivannäöstä: VIIKONLOPPUvapaa! Paitti sama kai se minä päivänä vapaata viettelee, kun eipä tässä sen kummepia menoja ole kalenteriin rustailtu. Ja enhän mä sitä paitsi edes omista kalenteria.

Että sellaista. Taidan keitellä vähän teetä, ja odottaa menisikö tämä mystinen (valvomisesta johtuva?) fyysinen huono olo jonnekin kuuseen sen myötä. No...sanotaan nyt vielä, että en mä rehellisyyden nimissä ihan itestään nyt täällä haluaisin olla. Voisin tilata sellaisen pitkän ja tummahkon paketin(no en tarkottanu SITÄ, tuhmat!) pikapostina tänne sieltä jostakin 700 kilometrin päästä (muistakaa laittaa laatikkoon ilmareikiä!). Mutta kaikkea ei voi saada, ainakaan yhdellä kertaa. Jos koskaan. Siis kaikkea.

<3Hepoliini

Heippa.

Sitä on taas melkein viikko vierähtänyt edellisestä tilityksestä, mutta leikkimielisesti marttyyrinomaisesti voisin todeta, että eipä ole tainnut kukaan kauheasti kaipaillakaan, ja vuodatuksenkin taso on varmaan sillä välin hetkellisesti noussut, kun en ole ollut latelemassa latteuksiani tänne. Mutta terve taas vaan.

Näin aika vittumaista unta viime yönä. Olin näyttämässä "uutta tuttavuutta" eräälle kaverilleni tämän luona. No, kaveripa sitten alkoi omia "uusista" itselleen, hihkui vessasta keimailevaan tyyliin: "Uusi tuttavuuuuuus, tuutko vähän auttamaan...?". Ja täähän juoksi kaverin perässä kuin mikäkin. Kaveri oli humalassa siinä unessa ja kaatui (liekö ollut teeskentelyä?) suorin jaloin aivan tuttavuuden nokan eteen, jolloin tuttavuuteni kävi makuulleen kaverin viereen ja siinä ne alkoivat kimpassa kihnuttaa toisiaan. Mulla paloi päreet siinä vaiheessa unta, ja marssin pahan silmän kera heidän ohitseen tuupaten tahallaan tuttavuutta ulos lampsiessani. Taisipa se perässä tulla, mutta ihmetteli vain, mistä mä oikein mahdoin suuttua... Hyi hitto, mikä uni, yök.

Nyt mä sitten olen ollut hereillä varmaan puolisen tuntia. Eilen illalla meni töissä taas myöhään, pääsin yhdeltätoista, mutta kotona olin vasta lähemmälti kahtatoista, koska jouduin odottamaan bussia pysäkillä aika pitkään. Kovin oli ilma jo sellainen syksyisen kirpakka siihen aikaan, niin kuin on muuten nytkin, jos multa kysytään. Taisi olla kesäsäät sitten siinä tämän vuoden osilta? Nyt mun täytyy tunnustaa, että en mä kesäretkeltäni silloin tyhjin käsin kotiin palannut. Jotain sieltä tarttui mukaan, jotain, joka lähti eilen taas kohti omia kotiseutujaan sinne pirun pohjoisrannikolle. Joinakin hetkinä 700 kilometriä tuntuu vaan kauhean pitkältä välimatkalta, joskus sitä ei edes huomaakaan (siis jos sitä ei ajattele sen kummemmin). Bussissa sanottiin heipat, mä jatkoin matkaani töihin, ja tuttavuus juna-asemalle... Vaikka varmaan melkeen työstä se junalla matkustaminenkin saattaa joskus käydä.

Tänään mulla on taas iltavuoro. Huomenna ja ylihuomenna menen yöhön hoitamaan sairaan suomikansan sielun sopukoita rakkaudella ja ammattitaidottomuudella (tulkitkaa miten haluatte..hahhah). Olisi pitänyt Lumppuihinkin tehdä yksi kuvasydeemi jo ajat sitten, mutta eipä ole ehtinyt, kun ensin olin siellä retkellä ja sitten... olen ollut töissä, ja viettänyt aikaa harvinaisen vieraani kanssa. No, mutta ehkäpä mä huomenna tartun vapisevin sormin taas hiiren varteen ja alan värkätä kuvia. Sitä paitsi huomenna on PALKKAPÄIVÄ, että josko sitä juoksisi vihdoin ja viimein lähimpään kynähiirikauppaan, ja ostaisi sen vehkeen, ja alkaisi saada aikaan hieman tasokkaampia kuvia. Siis ainakin teoriassa. Toinen vaihtoehto on, että hommaan skannerin, ja rupean pitkästä aikaa piirtämään taas ihan käsin - siis muitakin töhryjä, kuin mitä työpäivän aikana saan aikaiseksi suttupapereihin.

Jeps. Nyt olisi kiva kuunnella (sängyllä selällään maaten) Tuttavuuden pehmeällä ja syvällä äänellä luettuna taas joku ahdistava ja kokemuksia koskettava Juha Seppälän novelli siitä mun kirjastosta lainaamastani tiilestä, mutta koska hän ei ole saatavilla, niin taidan pukea ylleni ja mennä ostamaan tupakkaa ja ruokaa lähikaupasta, jonka hedelmävalikoimasta olen tainnut kantaa sen pirun (perkeleen hermojariepovan!!) banaanikärpäsarmeijan tänne mukanani. Että jos jollakin on vinkkejä (harkitsen liekinheitintä) miten niistä pääsee eroon (lopullisesti), niin kertoo ystävällisesti(pliis)(ettei tarvitse liekittää tätä kämppää(vaikka mulla onkin kotivakuutus jo)).

Sii juu,

<3Hepoliini

Huomenta.

Olen ollut hereillä vajaan tunnin. Mä voisin vaikka vannoa, että heräsin ääneen, joka kuuluu mesestä kun hotmailiin tulee sähköpostia, mutta ei kai se ollut mahdollista, kun ei mulla ole kone yöllä auki sentään ollut. Näin taas jotain ihan pimahtaneita uniakin. Olin jossakin eläinpuiston tapaisessa, ja mulla oli videokamera, jolla kuvasin, kun ankkaperhe uiskenteli peräsulat pystyssä pitkin jotakin allasreittä jonossa eteen päin. Sitten poljin polkupyörällä, tapasin siskon ja sen lapsen, kunnes löysin itseni joltakin vuokrahuvilalta, joka sinne sisään mennessäni sijaitsi vielä jossakin rannalla, mutta samalla muiden talojen välissä, ja jonka lattialta poimin vedessä sieläksi hioutuneen kiven, pistin sen taskuuni ja myöhemmin suuhuni, huomatakseni että se olikin suklaata. Talosta poistuttuani, olivat muut rakennukset poistuneet, ja jäljellä oli vain vuokrahuvila, kamera ja minä. Jotenkin oli "syntinen" olo, kun olin pihistänyt kivikarkkia sieltä, mutta harkitsin heti samaan hengen vetoon uutta retkeä paikkaan, jossa kivetkin ovat karkkia. Ja koko retken kuvasin siis videokameralla. Outoa siinä oli se, että välillä näyin itsekin kuvassa, vaikka olin kameran takana.

Äsken tupakilla pihalla istuessani mietin sitä kirjaa, jota aloin yöllä lukea. Siitä mulla jonkin epämääräisen sillan kautta tuli mieleen, etten oikeastaan koskaan ole tainnut lukea yhtään elämänkertaa. Ja siitä mulla tuli mieleen se, kun joskus olen joidenkin kuullut puhuvan/kirjoittavan, miten arveluttavaa on se, että jotkut tilittävät koko elämänsä sisällön jonnekin nettiin ja blokiin. Ja siitä mulle tuli mieleen se, että ovatko ns. "elämäkerrat" sitten oikeasti jotakin tarinaa, eivätkä faktaa ollenkaan. Että mitä eroa on siinä, että kirjoittaa jonkun elämäkerran kansien väliin, vai sitten siinä, että raapustaa paloja elämästään melkein reaaliaikaisesti kaikkien tutkittavaksi ja luettavaksi. Varmaan eroa on ainakin siinä, että blokkaamalla ei tarvitse muistella, mitä sinäkin sumuisena aamuna vuonna 2007 mahdoit ajatella ja tehdä kun menit sinne ja tänne. En mä tiedä. Taidan lopettaa pohdinnan tähän, ei mun aivokapasiteetti yllä nyt mihinkään syväluotaavampiin analyyseihin tuollaisista höpöajatuksista... Mutta miltä kuulostaisi elämäkerta kuvina? Siis ei yhtään tekstiä(no, ehkä ihan vähän), mutta paljon kuvia, yhden elämän verran? Niin, ja kansien välissä. Varmaan joku on sellaisen tehnytkin(niin kuin tässä maailmassa kaiken muunkin), mutta tarviiko sitä pyörää keksiä kahta kertaa.

Juon tässä teetä. Pervoimmille lukijoilleni voin tarjota aamunamupalana informaation siitä, että mulla ei ole hupparin alla yhtään mitään. No hehheh, siis että vaatteet päällä tässä jopa istutaan(tällä kertaa). Mietiskelin vaan, että pitäisi varmaan käydä kaupassakin ja tehdä jotain ruokaa. Jotenkin sitä ei vaan yhtään keksi, mitä sitä voisi syödä. Mua kun ei ole kuitenkaan siunattu ihan kamalasti millään luovan ruoanlaiton taidoilla. Ja sitä paitsi, lähikaupan valikoima on myös yksi ruokavaliota rajoittava tekijä, ellei sitten halua polkaista tuonne hieman kauemmas isompaan kauppaan. Pääasia kai kuitenkin syömisessä on se, että saa vatsansa täyteen, mutta vielä parempi on, että ruoka myös maistuu(hyvältä).

Mulla on silmät ihan ristissä. En oikeasti tiedä, miten pysyn hereillä ensi yön, ja yövuoro kestää vielä 10 tuntia! Voi luoja! Ja sitten tässä hieman jännityksellä odottelen, että ukkeli pihahtaisi itsestään jotakin, että milloin tulee täällä piipahtamaan. Nehän olivat keskenään sopineet, meidän äitin kanssa, että U saa yöpyä äitin ja isän luona nämä pari yötä, jotka Turussa viettää. Ja mun pitää antaa sille avain, koska Ä&I ovat siellä pohjoisessa kesälomaa viettämässä. Ja mä kuulin tästä vasta jälkikäteen, eli en ollut moisia kuvioita mukana säätämässä. Kaippa se on sitten ihan ok... Mahtaakohan koira enää muistaakaan mua. Vaikka mähän se aina eniten sen kanssa lenkkiäkin väänsin ulkona. Että ehkäpä se muistaa. Mä en nyt ole ihan varma, mutta huomenaamuna ukkeli taitaa jättää sen mun huomaan, kun menee omille asioilleen. Saakohan sitä sitten nukuttua yövuoron päätteeksi, kun elukka täällä pyörii, ja varmaan ihmettelee että mihin on tällä kertaa oikein joutunut. No, sen näkee sitten huomenna. Mutta luulisi kymmenen tunnin yövuoron jälkeen unien maistuvan.

Me saatiin muuten eilen uudet työvuorolistat. Jos onnistuisin vaihtamaan ensi viikon perjantain vuoron jonkun kanssa, niin mulla oliki ruhtinaalliset neljä(!) päivää vapaata putkeen siinä välissä. Täytyy nyt katsoa, että onko sitä mitään tähdellistä syytä saada niin "pitkää" vapaata itselleen samaan syssyyn...

Siijuu leitör. Mä koitan nyt keksiä jotakin tekemistä. Vähän levoton olo.

<3Hepoliini

Iltaa.

Palasin vähän aikaa sitten töistä. Normireittiä siinä polkiessani jokijuottoloiden ohitse, päätin pistäytyä matkan varrella kirkkopuiston grillillä hakemassa iltapalaksi kepappia. Tarkemmin sanottuna pitakepappia. Oli se melkeen lämmintä vielä, kun kotiin asti ehdin. Kerran aikaisemmin olen siitä iltapalat hakenut, ja ihan syötäväksi havainnut.

Aamulla oli fiilarit aika persesuolesta, varmaan se huokui aiemmasta kirjoituksestakin läpi. En tiedä, mikä sitten oikein mätti, mutta töitä siinä puurtaessa(vai voiko sitä puurtamiseksi sanoa)katosivat moiset kökköajatukset päästä hiljalleen. En edes ensimmäisten neljän tunnin aikana muistanut melkeen seurata työaikapalkkia ollenkaan, vaan aika kului omalla painollaan aika mukavasti eteen päin. Sen lisäksi, että aiemmin olen jo tehnyt havainnon siitä, että työajan kulumisen tunne(nopeasti) on suoraan verrannollinen siihen, missä kohtaa taloa sitä persettään puuduttaa, niin nyt voisin lisätä, että se on myös hyvin todennnäköisesti suoraan verrannollinen siihen, kenen läheisyydessä sitä persettään siellä puuduttaa. Joidenkin ihmisten lähellä sitä kokee vaan olonsa rennommaksi kuin toisten, ja sekin vaikuttaa siihen, miten hyvin sitä jaksaa olla laskematta sekunteja.

Pomotätikin kävi tänään vaihtamassa pari sanaa mun kanssa, ja kysyi miten on mennyt. Kertoi samalla, että "Poika" on poistunut keskuudestamme. Ei kuitenkaan ajasta ikuisuuteen, vaan toisenlaisten haasteiden pariin, vai miten sen nyt ilmaisisi... En viitsi tarkemmin repostella, hehhe. Vissiin meni vaan pojalla hieman sukset ristiin talon tapojen kanssa, tai jotain. Ellei meno miellytä, sitä voi joutua lähteä kävelemään, sanos hepoliini.

Nyt sitten istun tässä vatsa täynnä lihaa&leipää. Huomenna onkin aika mielenkiintoinen päivä omalla tavallaan. Ukkeli tulee meinaan Turkuun, ja mäkin näen sen sitten. Ja näen koiran, pitkästä aikaa. Mun tekisi mieli kysyä siltä yhtä asiaa... Lueskelin meinaan jostakin(niin mistäköhän), että oli törmännyt mun kaveriin paikallisessa baarissa, ja olivat vaihtaneet numeroita. No, mun pieni pääherneeni siinä toimitti pienen laskutoimituksen: Ukkelin nykyinen sukupuolikäyttäytyminen+"törmääminen" mun kaveriin+puhelinnumero=seksiä MUN kaverin kanssa?. Periaatteessa ihan sama, mitä tekevät, ovat vapaita aikuisia ihmisiä, mutta kyllä se jokseenkin oudolta tuntuisi, jos mun kaverini alkaisi leikkiä jotain seksileikkejä mun eksäni kanssa. Mutta kuten sanoin, antaa mennä vaan, jos kokevat sen jostakin syystä tarpeelliseksi. Tai tietty, voihan se olla, että vaihtoivat numeroita vain "päiväkahviseuraa" ajatellen. Ööö...tarkoitan siis kahviseuraa ajatellen. Hehheh... Tuon voisi tietysti ottaa halutessaan vittuiluna, mutta ei se sitä ollut. Ehkä.

Eipä tässä varmaan sitten oikeen muuta ole ehtinyt päässä liikkumaan, ajattelin keittää teetä ja lukea vähän kirjaa. Eilen illalla luinkin jo sen "Kelvottomia ohjeita pienten pilttien kasvatukseen"-kirjan, ja varmaan nauru kuului naapuriin asti kun käkätin peiton alla itekseni sen läpyskän hassuille kuville ja jutuille. Hauska kaavio oli muun muassa "käänteissuhde tarjottujen vihannesten ja syödyn ruoan välillä", jokainen voi sitten itse arvata, minkä näköinen se kuvio oli. Vaikka kyllä mä lapsena söin mieluummin rehuja kuin lihaa. Oikeasti melkeen inhosin lihaa pikkutyttönä, ja muutenkin kunnostauduin omituisuudella tykkäämällä kalasta vastoin monien muiden ikätovereiden makutottumuksia... Niin siis olinko mä menossa pois tästä koneen äärestä, vai pitikö mun kertoa muka joku elämäntarina tähän päätteeksi vielä, hahha. Siispä teetä, kirjaa ja tupakkaa. En ole vielä päättänyt, koitanko valvoa ihan sikamyöhään, koska huomenna menen yövuoroon. Vaihtoehtoisesti voin herätä aamulla todella aikaisin(*yrjöää ajatuksestakin*), ja nukkua huomenna päivällä - sou not going to happen, omat unitottumukset(yö on unta varten) tuntien. Nyt saa sitten heittää ehdotuksia, missä vaiheessa yövuoroa multa lähtee taju kankaalle.

<3Hepoliini

Helou.

Nonni. Vapaapäivä sitten alkaa häämöttää loppuansa. Mitäs mä olen tänään tehnytkään... Aamulla heräsin epämiellyttävästi kevyeen vatsakipuun, vaikka unta olisi palloon vielä riittänytkin. Muistelin lainanneeni siskolta puolitoista viikkoa sitten eräänä iltana pihalla särkynappia, ja kuumeisesti koitin aktivoida päähernettä muistamaan, minne olin mokoman puudutusnapin oikein piilottanut. Onneksi kipu on aika voimakas motivaattori, joten keksin pillerin majailevan pohjalla yhden monista käsilaukuistani. Harmi vaan, että se oli Panadolia(antimainos, ei maksettu), joista ei ole v***nkaan apua v****kivuissa.

Vetäisin kuitenkin pana-napin naamariin aamupalan sekä teen painikkeena ja aloin suunnitella retkeä apteekkiin. Tietokone auki, ja lähiapteekin koordinaatit löytyivät melkeen kuin apteekin hyllyltä. Polkupyörän päälle, ja sykellystä lääkepuotiin. Kiva kun nykyään särkylääkkeitäkin(siis sellasia jotka auttavatkin, eli muuta ku panadolia, eli IBUprofeiinia) myydään useamman kuin kymmenen kappaleen pakkauksissa, joten otin varuilta heti kolmenkymmenen tabletin pakkauksen mukaan. On sitten seuraavaakin kipukohtausta varten mömmöt valmiina jemmassa.

Samalla reissulla päätin eksyä lähikirjastoon, joka sijaitsee ihan kevyen matkan päässä kotikonnusta. Teki mieli vissiin pohjustaa tulevaa lainauskieltoa; mulla kun on tapana olla aika huono palauttamaan aineistoa ajoissa takaisin lainapaikkaan. Jos joku viime vuonna haaveili lukevansa Turussa kirjat "Itke, Alegria" tai "Linnunradan käsikirja liftareille", niin mä voin tunnustaa, että panttasin niitä kotona varmaan puoli vuotta... sorry ihmiset. Muistan vielä, miten poskia alkoi kuumottaa kun vaelsin nöyränä ja katuvana uuden pääkirjaston puhtoiseen hiljaisuuteen niitä palauttamaan viime kesänä. Lapsena olin ihan yhtä juntti. Äiti meinasi repiä pelihousunsa, kun kerran ihan hukkasin kirjastoautosta lainaamani "Tintti kuun kamaralla"-sarjiksen, joka sitten vuosia myöhemmin löytyi jostakin romujeni joukosta, ja jonka äiti joutui tilipussistaan korvaamaan silloin kirjastolle. Kerran olivat myös ystävyyssuhteet koetuksella, kun en muistanut palauttaa ajoissa kaverin omalla kortillaan mulle lainaamia opuksia lastenkirjastoon... auts. Mutta nyt meinasin parantaa tapani - kyllä ihmiset voivat muuttua, vai mitä? Oikein uhalla lainasin kerralla (enemmän haastetta/ pohjaa lainauskiellolle) neljä kirjaa: 1.Kelvottomia ohjeita lasten kasvatukseen(Alice Beaven), 2.Oikku ja vapaus(Juha Seppälä), 3.Ripaskaa(Ivan Tykki) ja 4.Mustelmilla(Anna Quindlen). Aika reipas saa olla, että ehtii lainausajan puitteissa ne lukasta. Huvikseen tsekkasin, että löytyykö SusuPetalin "Taikkarin mäellä" myös mun lähikirjastosta, ja löytyihän se sieltä muiden runo-opusten hellästä puristuksesta.

Sitä lastenkasvatusopasta(aika kreisi kirjanen, hehheh(huumoria)) olen vähän lueskellut, mutta muuten on tietokone pitänyt mut naulittuna tähän pöydän ääreen siihen malliin että kohta tilaan jostakin hieromapalvelusta(kai niilläkin on kotiinkuljetus?!) jonkun puristelemaan mun niskojani. Kylpy voisi tehdä hyvää, mutta ei uskalla oikeen tähän aikaan alkaa lorisuttelemaan vettä tuolla, kun tässä talossa seinät ovat paperia, vai miten se meni... Yksikin päivä naapurista kuului aivan selvää naisen laulua, kun makasin juuri hyvin levänneenä ja heränneenä runkopatjallani lattianrajassa (unen)pöpperöisenä. Kappaleesta en kyllä saanut mitään selvää. Varmaan munkin viheltelyt, onnettomat hoilotusyritykset ja muut ääntelyt ovat sitten kaikuneet kanssaeläjien korviin saakka... Terveisiä vaan naapureille.

Että sisällä on tullut oltua. Sisko soitti tuossa illalla, kuuluvuus oli ihan perseestä. Miten kuuluvuus voikin olla niin suolesta, vaikka toinen asuu pihan toisella puolella?! No, se sitten ehdotti, että tulee käymään täällä, niin voidaan vähän rupatella. Vaihdettiin siinä pikkasen kuulumisia, keittelin siinä myös kaffet, ja hankin ainakin itselleni kamalan kofeiinitäpinän. Johtui varmaan siitä, kun ei kiinnostanut käydä tänään kaupassa hankkimassa kunnon ruokaa, joten oli vähän nälkä jo päällä siinä.

Siitä tulikin muuten mieleen, että kun olin lämmittämässä viimeisillä voimillani - tosin jo aiemmin, ennen siskon vierailua - lihapiirakkaa, niin multa kärähti sulake keittiöstä. Se tapahtui sillä tavalla, että kun mikro oli kuumentamassa lihistä, niin erehdyin laittamaan vedenkeittimen samalla päälle, ja siinä sitten myös ihan samalla meni sähköt. Mä olin ihan että MITÄÄH, KRIISI! Ja enhän mä muistanut että missä niitä sulakkeita oli. Katsastin sulaketaulua, niin eihän siellä missään lukenut millainen töttörö siihen pitäisi vaihtaa. Soitin sitten reippaana huoltomiehelle, ja kysyin että mistä hitosta mä tiedän millanen sulake mun pitää siihen vaihtaa/hommata, kun ei siellä lue missään sitä. No, se sitten kysyi, että oliko siinä sellainen värikäs juttu perässä, joka oli pongahtanut siitä ulos. Mä sanoin että joo, oli, johon se esitti uuden kysymyksen, että minkä VÄRINEN se juttu oli ollut. Mä sitten sanoin sille, että kai se oli punainen, ehkä. Sitten se tiesi kertoa, että kyseessä olikin 10 amppeerin sulake. Aika viksu ukko, mun mielestä, ohhoh. Kiitin kauniisti tästä vapauttavasta tiedosta, ja ukko vielä totesi äänellä, josta kuulsi läpi tietoisuus mun epätietoisuudesta, että soittaisin uudestaan, jos tulisi vielä mutkia sulakematkaan. No ei kai sitä voi kaikkea tietää! Huomenna pitää varmaan soittaa sinne uudestaan (vihdoinkin), koska mun vessanpönttö suoltaa vettä ulos paikoista joista ei pitäisi...köh. Että kyllä täällä muitakin kuin sulakehommia riittää. Onneksi mä muuten löysin sitten sellainen punaperäisen sulakkeen tuolta yhdestä purkamattomasta banaanilaatikosta(joita täällä vielä lojuu nurkissa).

Huomenna on taas töitä, tuntuu niin kuin ei olisi melkein poissa ollutkaan. Jos vähän lukisi vielä sitä älyvapaata lastenkasvatuskirjaa, tai vaihtoehtoisesti tarttuisi joko kirjaan "Mustelmilla" tai sitten mun omaan kappaleeseeni painotuotteesta "Rebekka", jonka joskus olen muistaakseni äitin kirjahyllystä pöllinyt, mutta jota en koskaan ole (muistaakseni) vielä lukenut. Joku sitä mulle tänään meinaan suositteli. Joku, jolla on aika hyvä maku, niin pitää varmaan uskoa sen suosituksia?

Nyt mä menen käymään tupakilla. Niin, tupakkalakkoalue, on nyt virallisesti sitten tupakkalakkoRIKKURIalue, katsokaa vaikka sivupalkista. Hyvää yötä vaan kaikille, toivottaapi hepoliini täältä pyykin kostuttamasta heppakopistansa. Pitäisköhän sulkea "näyteikkunakin" jo tältä päivältä, kun alkaa olla ulkonakin pimeää...

<3Hepoliini

Heippa.

Terveisiä sateisesta suomineidon alapäästä. Olen istunut koko päivän töissä koneen ääressä mutta uhmaan vielä hartiajännitystä sepustelemalla muutaman pikku rivisen tänne satunnaisten lukijain ihmeteltäväksi. Pitäisi varmaan ilmoittautua taas joogaan, kun on päässyt unohtumaan kaikki vartaloa availevat liikekuviot, joitaviime vuonna siskon kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti kävimme joogakurssilla oppimassa. Varmaan tekisi katsokaas ihan hyvää liikehtiä muullakin kropalla kuin yläkeholla, vaikka polkupyöräily onkin edesauttanut vyönreiän siirtymistä astetta kireämmälle. Siis voiko olla totta, että mulla tasapaksulla onkin vyötärö?!

Työpäivä meni ihanan nopeasti. Aamulla polkaisin pyörän päälle vaikka illalla katsoin Forecan sivuilta sadetta olevan luvassa. Mutta ihan samapa tuo oli kastua sitten kotiin päin polkiessa kun pystyin vaihtamaan vaatteet kuiviin heti kun olin käynyt Siwasta hakemassa lohtuVIINERIN, lohtuSUFFELIPUFFEJA, lohtuTUPAKKIA ja lohtujotakinvielämitäenmuista lievittämään sateen kastelemaan itseäni. Oikeesti jos mä tunnustan, niin musta oli mukava polkea sateessa, ja muutenkin tykkään olla sateessa. Kunhan ei sada koko kesää! Ehkä mulle tulikin vaan nälässä makeanhimo... Töissä on muutenkin viikonloppuisin paljon leppeämpi olla kuin arkena. Jotenkin se viikonlopun seesteinen(hmn..) tunnelma kai kantautuu sitten niihinkin kuvioihin. Ihmiset ovat rennompia, joka paikassa(ehkä).

Huomenna onkin sitten ihan sikapitkä päivä, mutta ajattelin kestää sen sillä aatoksella, että rahaa ropisee sunnuntaityöstä normaalia enemmän. Ihanaa muuten, kun ei ole tarvinnut laskea vaikkapa kaupassa joka ikistä penniä, jonka kuluttaa! Tai ehkä se laskeminen ei silti pahaa tekisi, mutta onneksi mulla ei kuitenkaan ole(?) tapana muuten tuhlailla kamalasti. Kai... en ainakaan tunnusta.

Niskat rutisee ja veri ei kierrä päähän asti(jos on koskaan kiertänytkään), mutta jatketaas vielä vähäsen.

Äitiltä tuli muuten juuri nyt viesti, että ovat päässeet perille. Ja siellä perskeles kehtaa leuhkia, että aurinko paistaa! Saakelin lomalaiset, heh. No, onneksi ei tälläkään kertaa käynyt mitään siellä tien päällä... Kuulemma eivät menneetkään ukkelin kautta viemässä kamoja, koska sen työvuoro oli vaihtunut. Hmn...

Siitä tulikin mieleen, että olen ollut rivien välistä(tai ei siinä mikään kamalan syvällinen tulkitsija tarvinnut olla) ymmärtäväni, että ukkelin "palapeliin" on vissiin löytynyt uusi palanen. Junou, uusi ihminen. Eiku vuan, sanos savolainen. Pitäisköhän mun heittää tähän joku vastaruikutus, että kestipä puoltoista kuukautta unohtaa kuuden ja puolen vuoden suhde. No hei, kamoon, leikki leikkinä! Tosi hienoa, jos alkaa elämä saada hieman valoisampia puolia hänen elämässään, ihan vilpittömästi olen sitä mieltä. Onnea vaan ukkelille uuden tuttavuuden löytämisestä!

Jeps. Mä taidan nyt keitellä jotakin kuumaa juotavaa, lohtuviinerin vedin naamaan jo heti kun tulin kotiin, mutta vielä tuolla on namia, jos namihimo yltyy sietämättömäksi. Ja kaippa sitä voisi jotain oikeaakin ruokaa tehdä/syödä. Sitten kaivan edelliset kaksi Me Naiset- läpyskää esiin, ja luen sen jatkotarinan vihdoin loppuun. Niin! Missä vitussa viipyy mun uusin Me Naiset(*punastus*)?! Täytyypä ottaa vihaista(mutta ystävällistä(kyllä, sellainenkin tunteilu ON mahdollista)) puhelua johonkin asiakaspalveluun heti kun tekee mieli taas luurissa roikkua. Se on moro!

<3Hepoliini

Haudi!

Terveisiä hepoliinilasta. Kerrataas taas jälleen kerran vähän päivän tapahtumia, ja vähän eilisiäkin...

...Viime yönä en meinannut saada unenpäästä kiinni. Päässä ei varsinaisesti liikkunut mitään sen kummempaa(ai ei vai, pölö, älä VALEHTELE itelles!), mutta tuijottelin kattoa ja seiniä ja ulkoa kajastavaa katulampun valoa. Väsytti ihan pirusti, mutta oli sillä tavalla aika epämääräisesti epämiellyttävä olo pääherneessä. No se sitten johti siihen, että aamulla olin ihan v****(mikäköhän sensuuri muhun nykyään on iskenyt kiroilun suhteen?!)väsynyt. Menin bussilla töihin vaikka jos olisin kulkenut pyörällä, olisin voinut lähteä myöhemmin - kevyt ristiriitako tuossa asiassa?

Töissä haukottelin ainakin 500 kertaa, vaikka jossakin vaiheessa sekosin laskuista. Mitään sen kummempia mokailuja ei silmät ristissä- olotila kuitenkaan aiheuttanut, vaikka yhden aika "pahan"(joo, ihan "kauheeta", hui) kämmin onnistuin vahingossa tekaisemaan, ja sitten loppupäivästä meinasi olla silläviisiin väsynyt, että meinasi alkaa naurattamaan ihan väärillä hetkillä, ja sanat menivät solmuun jne.... Sellasta se teettää. Väsymyksen lisäksi olin aika pirun allapäin silloin aamulla.

Kun pääsin töistä, niin isitaksi kävi hakemassa mut niiden luokse kyläilemään, halusivat nähdä mua ja siskoa, ennen kuin lähtevät hurjastelemaan pohjoiseen, äitimuorilla kun alkoi kesäloma. Mä teen nykyään joka kerta mielessäni ristinmerkkiä kun tiedän niiden olevan tienpäällä. Mun mielestä isukki tarvitsisi uudet silmälasit(vähintään...), mutta niillä taitaa olla paremmat suojelusenkelit kuin mulla jumalattomalla (kirkonjäsenellä(KÖH)).

No käytiin - me "perheen" neljä blondia(enemmän tai vähemmän), sisko, poju, minä ja äiti - leikkimässä ja pelaamassa viereisellä kentällä vähäsen. Mä väitän että mun sisäilman kalvennuttaman hipiänikin sai edes murusen väriä pintaan siinä samalla, vaikka niin olenkin ollut tänä kesänä (liikaa) poissa auringosta. Äiti ja isä asuvat yhä samoilla kulmilla, joilla mä asuin lapsenakin, ja kävimme vanhan kotitaloni takapihalla istumassa hiekkalaatikon reunalla ja keinumassa. Sisko antoi mulle vauhtia (en ymmärrä edes punastua), ja siskonpoika mulkoili kuulemma mustasukkaisena viereisessä keinussa, heh. Jotenkin tuntui, että kaikki paikat olivat kutistuneet sitten lapsuuden kesistä. Hyvin palautui mieleen kaikki muistot, ja helppo oli palauttaa mieleen että missä sitä aina kavereiden kanssa tehtiin mitäkin. "Tuolla hypittiin aina hyppynarua, ja tuossa aina keväisin istuttiin ensimmäisiä kertoja ilman pitkähihaisia ensimmäisissä lämpimissä auringonsäteissä". "Tuolla keinuttiin, ja laulettiin Dingon Autiotaloa oikeassa punaisessa ilta-auringossa kasettimankkarin säestämänä". "Tuossa roikuttiin kaverin kanssa samanlaiset shortsit jalassa pikkulikkoina pyykkinaruissa, ja tuolla oli maailman isoin lätäkkö aina keväisin...".

Nyt mä sitten napotan täällä uudessa kopissani, ja kokoilen uusia muistikuvia elämästä päänuppiin. Kuuntelen radiota. Äsken huudatin taas vähän Nightwishin Highest Hopesia, mutta sitten alkoi hermostuttamaan se, kun juuri eilen sitä kuuntelin niin paljon, vaikka niin paljon siitä koksusta tykkäänkin. Nyt soi radio Suomipoppi sit vaihteeksi taas. Ah, niin helppoa. Sain itsestäni sen verran irti, että asensin musavehkeeseen loputkin kaksi (toimivaa) kaiutinta paikoilleen. Kuuluupa vähän paremmin sitten äänet naapuriinkin.

Kissa istuu pöydällä tuossa mun edessä ja mulkoilee ulkona vapaana (aina) napottavaa naapurin kattia. Välillä se kutsuu sitä joinakin päivinä säälittävästi, ja olen miettinyt, että pakko varmaan laittaa Rompullekin naru välillä massun ympärille, ja viedä se pihalle. Siinä on vaan se paskamainen puoli, että säikkyy kuin sekopäinen kaikkia äkillisiä kovia ääniä. Mutta ainahan sitä voi soittaa palokunnan pojat paikalle sitä puusta noutamaan?

Että eipä tässä kummempia. Palkkaakin oli taas rapsahtanut vähän tilille, ja koko viikonlopun olen töissä. Mutta vanha viidakon sanontakin jo sanoo että "Kun on aikaa, ei ole rahaa; ja kun on rahaa, ei ole aikaa". Mutta en valita, ihan hyvä paikkahan tuo työmaa on aikaansa kulutella. Saa jopa käyttää omia vaatteita, hehheh. Mitäs mun piti vielä sanoa jotakin, mutta se unohtui. Niin, äiti ja isä käyvät sitten Ukkelin luona viemässä koiruudelle sen lelut täältä multa(vihdoin ja viimein)lauantaina kun ajavat sinne Kainuun suunnalle. No, ei se ollut se, mitä mun piti sanoa, mutta ehkä se vielä tulee mieleen... Nyt tupsulle, sitten ehkä suihkuun ja sitten vaan oleilua ennen tuutiluuta ja nukkumattia. Siijuu.

Niin ja O, tervetuloa miehekkeen kanssa ensi viikonloppuna tänne mun luo. :)

<3Hepoliini

P.S. "Over the hills and far away"

Howdy.

Tänään pääsin taas pitkästä aikaa viilettämään pyörällä töihin, siis niin kuin säiden puolesta. Menin nukkumaan aika myöhään ja nukuin muistaakseni koko yön aina kellon soittoon asti, hyvä niin. Siinä sitten availin silmiäni ja haukoin happea parhaassa vauhdissa kohti "rahasampoa"(köh) kun puhelin soi. Äkkijarrutusta kehiin, mutta en ehtinyt vastaamaan, joten soitin sinne takaisin. Joku mies siellä vastasi ja mulla meni vähän aikaa tajuta että se oli mun vuokranantaja, kun eihän mulla sellaisia numeroita nyt toki missään tallessa ole(vielä). Se halusi tarkistaa että olenko jo tilannut sen liitännän veskiin ja ostanut maalia(olen ja en ole). Noo, matka siitä jatkui joen rantaan, kunnes kirjaston kohdalla joku partasuti oli jakamassa neuvoja että "tästä eteen päin taluta". Mä olin ihan että "aha", ja talutin kiltisti sen pätkän. No paluumatkalla kotiin siellä oli koko joenranta siltä pätkältä kummallakin puolella jotakin fakin markkinakojuja täynnä, joten piti hieman kiertäen vääntää siitä ohi. Mistäköhän sitä huomenna sitten oikeen ajaisi työpaikalle, kamalaa kun mennään tuolla tavalla sotkemaan ihmisten turvallisia ja tuttuja reittejä, *kriisissä*.

Työpäivä meni yllättävän nopeasti tällä kertaa. Olen tullut siihen tulokseen, että työpäivän pituuden tunne on suoraan verrannollinen siihen, missä työpisteessä sitä päivänsä suorittaa. Täytyy koittaa pitää se mielessä kun valitsee takapuolelleen puudutuskohdetta jatkossa.

Sisko oli laittanut kesken työpäivän tekstiviestin että "Soita HETI!" ja sitten siinä oli perässä sellainen kiukkunaaman kuva. Se oli äitin kanssa ollut yhteyksissä erinäisistä asioista ja halusi multa tarkistaa asian oikean laidan. Sitten se taas muistutti mua, miten mun pitäisi joskus sanoa Ä:lle suoraan päin naamaa mitä mä kaikesta mahdollisesta oikein ajattelen. Mä sitten siskoselle totesin, että olen tehnyt oman kantani ko. asiaa kohtaan jo hyvin selväksi. En nyt sen tarkemmin jaksa selvittää että mistä oikein puhuimme. Sanotaan nyt kuitenkin että puheenaiheena oli Ukkeli (muun muassa).

Eilen vietin vapaapäivää siivoamalla tätä läävää hieman asuttavamman näköiseksi, en muista puhuinko siitä jo, en varmaan (en muista kirjoittaneeni eilen). Kannoin laatikoita kellariin ja siinä (taas) mietin että miten sitä on voinut yhdelle ihmiselle romua tarttua hihaan niin paljon. Jos olisi ollut viisas, niin olisin tehnyt koko paskasta juhannuskokon ja laittanut palamaan... Tai sitten: tervetuloa vaan tonkimaan sinne kaikki, jos löytyisi jotakin, mille olisi käyttöä!

Aika persiistä nää tällaset myöhään alkavat/loppuvat päivät, kun tuntuu että ilta menee sen jälkeen niin nopeasti. Toisaalta saa nukkua vähän pidempään, mikä on ihan ookoo. Eipä mulla tässä paljoa taas päässä liiku. Töissä tuli vähän matalapainetta mieleen kun seurasi eräänkin työkaveriporukan iloitsemista kun huomasivat kaikki olevansa samaan aikaan töissä. Päätin siinä että kun pääsen kotiin niin nyyhkytän marttyyrina sängyllä maaten vedet silmissä, että miten mun sosiaalinen elämäni on ihan persesuolesta, mutta kotiin päästyäni tulin järkiini sen verran, että muistin taas, ettei se mua paljoa haittaakaan yksin napotella, hehheh. Säälittävää SUUNNITELLA tollasia (huomaa taas että hormoonit ovat tulleet "toiselle kierrokselle"...)!

Että sellaista. Samaa samariinia vain. Niin, ostin mä Siwasta lohtujäätelön, jonka jo söin, sekä lohtuviinerin, jonka kohta syön kahvin kanssa. Alkaa meinaan teenlutkutus jo pikku hiljaa kyllästyttämään. Tupakkaa palaa silti entiseen tahtiin, joten oiskohan aika päivittää tuo "Tupakkalakkoalue"- kyltti tuolla sivupalkissa ajan tasalle...köh. Peace&Love.

<3Hepoliini

Heippati.

Nukuin tänään pitkään ja antaumuksella, vasta puoli kahdeltatoista könysin sängystä ylös, vaikka heräsin oikeesti jo kyllä vähän aiemmin. Piti ottaa nyt ilo irti ihan vaan siitä että saattoi kölliä peiton alla ihan rauhassa ilman herätyskellon ärsyttävää ininää. Joskus aikoinaan (ekseks)eksällä oli kirjallisuutta opiskeleva kaveri, jolla oli tyttökaveri(joka myös opiskeli kirjallisuutta), joka oli jostakin pohjanmaalta kotoisin, jolla oli pikkusisko, jolla oli kuulemma herätyskello, joka sanoi aamulla että "nyt on uusi päivä taas, aika herätä" tai jotain sellaista. Joku Muumikello se taisi olla. Mietin vaan, että kyllä sellaiseen ääneen olisi paljon mukavampi herätä ku siihen tavalliseen "pi-pi-pi-pi! pi-pi-pi-pi!"- töksäyttelyyn, joka vihloo korvia(ja joka tekisi mieli vaientaa heittämällä kello seinään aina silloin tällöin).

Mulla tuli äsken jostakin mieleen(en herranjumala nyt tiiä että minkä takia..), että mulla oli kuulemma lapsena aina tapana piirtää sarjakuvia ja juttuja, joihin sitten sanelin tekstit, jotka äiti kirjoitti ylös. Mun ensimmäisiä "runoja"(köhhöh, ja hahhah) oli pätkä joka meni jotenkin: "Kopo pieni yllään, oli kävelyllään". Varmaan äiti siitä veti omat johtopäätöksensä, ja jatkossa mua enemmänkin kannustettiin sitten tuohon kuvallisen ilmaisun puoleen kirjallisen sijaan. Lapsena mulla oli myös kunnianhimoisia aatoksia kirjoittaa oma kirja sen aikaisten Anni Polvien ja muiden lukuelämysten innoittamana. Projekti alkoi aina sillä tavalla että ensin hommasin tyhjän kirjan/vihkosen ja koristelin siihen hienon kannen. Homma sitten aina tyrehtyi siihen, että keskittymiskyky loppui kesken parin ensimmäisen aukeaman jälkeen, hehheh. Että ne niistä hepoliinin teinikirjoista sitten. Ja sen jälkeen olenkin keskittynyt vain lukemaan muiden tuotoksia. Mutta hienoa oli silloin joskus kun fanitin Tiina-kirjoja, kun sain läjän omistuskirjoitettuja opuksia itseltään Anni Polvalta. Meidän äiti siihen tutustui silloin joskus jossakin(en sano missä), ja oli kertonut sille miten innokas  annipolvittaja mä oikeen olin.

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Me Naisista lukijoiden kirjoituskilpailun satoa. Sellasia rakkausaiheisia tarinoita. Oonkohan taas jotenkin herkällä tuulella kun vedet tuli ihan silmiin siinä kun pääherne käsitteli lukemaansa... Se on tää "krapulapäivää" seuraava päivä aina vielä vähän sellaista henkisesti herkkää aikaa. Tai sitten mulla on taas se aika kuusta (siis se toinen puolikas kiertoa) kun PMS pistää päätään pintaan. Vähän väsyttääkin, ja tuntuu kuin olisi jäänyt jyrän alle noin fyysisesti. Ajattelin, että olisin polkenut pyörällä käymään läheisessä isommassa marketissa, mutta täytyy nyt katsoa, jos sitä jaksaa/huvittaa. Tai sitten voisin mennä vähän ulos käppäilemään, ja käydä vaikka joen rannassa katsomassa hevosia. Mutta sitä ennen mä suunnittelin käyväni päiväkylvyssä, jos siinä tulisi huuhdeltua vielä loput alkoholihuurut iholta pois, joita olen tässä haihdutellut. Ja kylvyn pitää olla NIIN kuuma että juuri ja juuri kestää mennä sinne veteen. Sitten ankat sinne lillumaan, ja kylpyainetta(namin tuoksuista:)) sekaan ja hepoliini sinne joukon jatkoksi pulikoimaan. Ai vitsi, nyt olisi kiva mennä uimaan, mutta se vaatisi jo niin suuria ponnisteluja(pyörällä polkemista ja muuta) ettei jaksa.

Mukavaa päivää kaikille, toivottavasti juhannus on sujunut hyvin.

<3Hepoliini

Howdy.

Ukkeli sitten pihahti aamulla tekstiviestin muodossa olevansa hengissä. Ihan kiva tietää. Oli kuulemma ollut eilen puhelin äänettömällä koko päivän, mikä nyt on ihan ymmärrettävää, joskus tekisi meinaan itekkin mieli heittää luuri seinään. Joskus aikoinaan muuten teinkin niin, kun jälleen kerran tokaeksän kanssa tuli riitaa, ja mulla keitti päässä ja nakkasin ensin eksän luurin seinään, ja sen hajoamisesta vittuuntuneena vielä omani perässä. Muistaakseni sen jälkeen lätty vähän lätisi... Äiti silloin ihmetteli kun kumpaakaan ei saanut langan päähän muutamaan päivään, jolloin valehtelin (hyihyi mua!!) että olin pudottanut kapulani Kallaveteen. Ei saisi valehdella, se on niin rumaa.

On varmaan taas ne päivät tulossa. Lueskelin tuossa Oho-lehteä(ilmainen näytenumero), ja melkein sain tipan linssiin kun ensin luin, miten mallikelpoinen äiti Reese Witherspoon on, ja heti sen perään liikutuin siitä ettei promoottori Kalle Keskinen rehentele rahoillaan. Hohhoijaa! Voisinkohan saada lobotomian kaltaisen aivokevennyksen, kiitos?! No mutta säästyin itkukohtaukselta ainoastaan muutamalla tosi syvällä huokauksella. Paitsi että sitten mä selasin myös Hevoshullun näytenumeroa(WTF?!) ja taas meinasin liikuttua, kun siinä oli niin traaginen sarjis. Se kertoi vissiin jostakin tytöstä, jota ei enää kiinnostanut treenata hepalla niin ahkeraan mutta sitten se ei uskaltanut kertoa sen vanhemmille siitä, koska ne olivat uhranneet niin paljon AIKAA ja RAHAA tyttärensä harrastukseen... No, oli siinä onnellinen loppu, mutta ei mun lapsuusaikana heppahullussa mitään burn outteja muistaakseni saatu. Vissiin ajan henki on muuttunut kultaisista lapsuuden kasarivuosista?

Mä tässä aamulla soitin lähikauppaan ja kerjäsin niiltä pahvilaatikoita. No se kaupan setä (taisi olla itse kauppias luurissa) sanoi, että keskiviikkona ja perjantaina hänellä on isommat kuormapäivät, että tulepa silloin hakemaan laatikoita. Mä kiitin kauniisti ja kuuklasin seuraavaksi nykyisen vuokranantajan puhelinnumeron netistä, ja soitin että milloin mun pitää palauttaa tämän kämpän avaimet. Maanantaina kello 12.00 pitää viimeistään olla avaimet niiden tiskillä siellä. Sitten mä kysyin, että mites se uusi asukas sitten saa ne avaimet, mutta totesin sivulauseessa, ettei se periaatteessa kyllä olekaan yhtään mun murheeni ja kiitin kauniisti tästä tiedosta tiedusteltuani ensin takuuvuokrarahan palautuspäivää. Kuulemma parin viikon päästä muutosta olisivat tilillä. Sitten vasta! Mikä hitto siinäkin voi maksaa niin kauan, en tajua. Pääasia että tulevat ne rahat, muunlainen ratkaisu ei tule kyllä kyseeseenkään, tai muuten hepoliini käy vähän huutamassa siellä toimistolla jonkun raskaan työpäivän päätteeksi.

Nyt odottelen että kello liikahtaisi eteen päin sen verran että pääsen tekemään sitä työsopimusta. Löysin jopa sen verokortin eilen. "Isitaksi" tulee hakemaan mut, koska olen niin laiska paska, etten voi käyttää julkisia... No eikun käydään samalla metsästämässä mulle niitä laatikoita, mä kun en rupea odottamaan mihinkään keskiviikkoon, että saan pakata loput kamat pakettiin. Ajattelin käydä samalla reissulla myös kinuamassa uuden kämpän avaimia. Eikös nyt ole viikko 22 tai joku sellainen? No oli mikä oli, niin tällä viikolla saan käydä hakemassa ne avaimet mun pikku kopperoiseeni. Sitten voisikin jo alkaa raahata tavaraa sinne vaikka samoin tein.

Että sellasta. Pikku ahdituspahdistusta meinas pukata ja nyyhkistä typeristä asioista näin aamutuimaan (ai aamu...), mutta sen siitä saa, kun murehtii liikaa. Tarinalla oli siis kai opetuskin: lisää empatiakyvyttömyyttä kehiin? Hyvää päivänjatkoa itse kullekin säädylle.

<3Hepoliini

Heipsun!

Olin eilen illalla siskon luona katselemassa Euroviisuja yömyöhään. Ehkä sinne meneminen johtui kyllä enemmän siitä, että teki mieli päästä jonnekin täältä neljän seinän sisältä, kuin itse viisuista, jotka loppukohden alkoivat olla jo aika puuduttavaa höttöä. Kiltisti katselimme - minä, sisko ja sen mies - kuitenkin laulut loppuun, jonka jälkeen siskon mies nakkasi mut autolla takaisin kotiin. Sitten rupesin nukkumaan, ja heräsin vasta yhdeltätoista...

Siskon mies kävi mut sinne hakemassakin eilen. Ajattelin siitä läheisestä Siwasta käydä hakemassa pari siideriä mulle ja siskolle, ja hainkin. No eikö kysynyt se Siwan kassa multa papereita: "Sulla olikin varmaan paperit", se sanoi, ja mä vastasin että "pakko on kantaa mukana...". Ja se muija oli itse varmaan nuorempi kuin mä, voisin vaikka vannoa. Mä sitten taas mietin, että johtuuko se mun pukeutumistyylistä vai mistä, kun ihan lapseksi luullaan aina silloin tällöin. Sama juttu niiden "onko sulla opiskelijakorttia, oletko opiskelija" kyselyiden kanssa. "Joo, ei ole, valmistuin viisi vuotta sitten...".

Koitin tuossa hieman etsiskellä verokorttia noiden miljoonien ympäriinsä leijailevien paperiliuskojen seasta, kun se pitäisi ottaa huomenna mukaan kun menen tekemään työsopimusta. No en ole vielä löytänyt, mutta lajittelelinpa siinä samalla hieman tiliotteita ja muita papereita omiin pinoihinsa, ja siinä samalla muistin että voisi/pitäisi tehdä se muuttoilmoituskin. No eikun nettiin ja osoitteet uusiksi. Pitäisi varmaan yrittää keskittyä yhteen asiaan kerralla mutta joskus se on niin pirun vaikeaa, kun tässä nytkin tuli taas noin sata asiaa mieleen, jotka pitäisi hoitaa alta pois ennen muuttoa. Ja sitten siinä ohessa kun vielä tunnustelee fiilareita uutta työpaikkaa kohtaan, niin onko ihme, että keskittyminen vähän herpaantuu?

Siskon mieskin siinä soitti kun istuin paperipino sylissä (sekalainen kasa vaikka mitä lippusia...T: järjestelyihme) että oli kysynyt yhdeltä kaveriltaan sen pakettiautoa (ja myös sitä kaveria) lainaan ensi lauantaina mun muuttoa varten. Tosi hienoa, mä nau'uin puhelimeen. On muuten sama tyyppi kyseessä, joka aikoinaan kävi muuttamassa siskon kotoa pois. Mä olin silloin vasta, mitä, kuusitoista, joten hyvin on tässä vuosien varrellla tulleet niin siskon mies, kuin sen kaikki 100 kaveriakin tutuksi. Tuntuu vaan silti, että aina sitä on vaan niitten silmissä se "siskon pieni pikkusisko" :D. Ihan ookoo, emmä sillä. Sisko ja sen mies ovat olleet yhdessä jo kolmetoista vuotta. Hyvin ovat hekin saaneet sivusta seurata Hepoliinin seuraelämän myötä- ja vastamäkiä. No, sellaista se on.

Kovasti meinaa se uusi työ viedä ajatuksista tilaa tällä hetkellä. Mä tuossa taas sorruin polttelemaan tupakkia, vaikka eilen hetken aikaa tuntuikin että voisi jo lopettaa nortin pyörittelyn suupielessä, ja parvekkeella istuessa ajattelin sitä työpaikkaa. Silloin kun mä kävin siellä, niin tuli ihan hyvät vibat niistä työtiloista. Miellyttävä valaistus, LÄMPIMÄT sisätilat ja miellyttävän hiljaista (hyvä akustiikka), vaikka samoissa tilossa on paljon ihmisiä töissä. Eli just kaikkea, mitä ainakaan noin päällisin puolin ei helvetin esikartanossa (eli eks-työpaikassa) ollut. Toivottavasti mä sopeudun sinne, ja alan pärjätä niissä hommissa. Ja toivottavasti mun piilossa ollut panikointi sosiaalisissa tilanteissa ei ala mitenkään aktivoitumaan, kun olisihan se vähän noloa, että ekana päivänä vaikka kahvipöydässä nakkaisi vahingossa teet viuruskaverin syliin, kun saisi jonkun paniikkikohtauksen... Joskus aikoinaan meinaan nimenomaan ruokailu "väentungoksessa" saattoi aiheuttaa jonkilaista pakoreaktiota nuoressa Hepoliinissa. Mutta luulen, ettei siitä tule mitään ongelmaa tuolla. Ehkä...

Jooh, olipas taas paljastus. Vituttaa vaan, kun elämässään sitä on antanut kaikenlaisten pelkojen määrätä niin paljon tekemistä. Joskus vaikka kymmenen vuotta sitten en ikimaailmassa olisi voinut kuvitellakaan suoriutuvani tulevan työn kaltaisesta hommasta. Nyt se tuntuu vain kiinnostavalta, ehkä alkuun hieman haastavalta(tavallaan, kun oppii uutta)ja myös vähän pelottavalta. Mutta vain sen verran, että aistit ovat avoinna sitä hommaa varten. (Joo, eiku mä oon ihan paniikissa kohta ja valehtelen itelleni!!! ;D) Mut eiköhän se siitä. Mä jatkan papereiden lajittelua, josko sitä löytäisi sen etsimänsäkin (sitten kun olen siinä välillä tehnyt kymmenen muuta hommaa, joihin olen saanut inspiksen). Hyviä päivänjatkoja. Ja voimia.

<3Hepoliini

Huomenta!

Onneksi tämä bloki ei ole mikään näköpuhelin, voisi olla aika kamalan näköinen hepoliini täällä vastassa. Mä kampesin vasta äsken itseni sängystä ylös, kun totesin siinä peiton alla, että eihän mulla kai tässä mitään sen kummempaa ohjelmaa ole, niin miksi sitten nousta turhaan liian aikaisin. Paitsi tuli siinä varmaan sata asiaa, jotka pitäisi vielä hoitaa ennen sitä muuttoa; kuten muuttoilmoituksen tekeminen, jonkinlaisen kulkupelin hommaaminen, jonkun hommaaminen kantamaan pesukonetta uuteen kämppään ja niin pois päin... No sitten mä en jaksanut enää muuta kuin keskittyä kokoamaan eilisiltana viskikahvilla sekoitettua päätäni, ja päätin, että hommat kyllä järjestyy jotenkin...

Siis joo, tuli eilen hieman otettua muutama rentouttava drinksu. Sitten kukuin ylhäällä vielä hävyttömän myöhään, ja hävyttömän paljon tuli poltettua tupakkia. nyt on eilen ostetussa askissa jäljellä yksi kääryle. Mä mietin, että jos ei menisikään kaupoille (sen lisäksi, ettei jaksa), vaan lopettaisi mokoman käryttelyn nyt tähän näin, kun ei tee edes mieli kun suussa maistuu kakkeli. Sitä paitsi on helpompi asua tupakkakieltoisessa asunnossa jatkossa, jos ei polta tupakkaa, niin voisin alkaa totuttelemaan hyvissä ajoin...köh.

Mietin siinä sängyssä peiton alla maatessani (kaikille pervoille voin kertoa, että mulla oli pelkät pikkupöksyt jalassa:D), että jospa kun tästä tokenee ja käy suihkussa, niin laittelisi kaapeista vaatteita jätesäkkeihin. Ja sitten voisi vielä ehtiä pesemään yhden suuren mummontekemän vaalean villamaton, jonka hain kellarista nyt kun ukkeli vei suurimman osan matoista mukanaan (koska ne oli sen). Siihen vaan joskus Oon ja mun kimppakämppäaikoina lorautin (vai oliko se mun eks ku lorautti) punaviiniä, josta jäi aika paha haalea jälki siihen. No, mutta joss ei anna pikkuasian vaikuttaa, niin eiköhän se siinä menisi ainakin siihen asti, kun saisi sisustusrahaa uudesta työstä. Ja sittenhän mulla on ehkä(??) varaa lopulta ostaa se piirtopöytäkin, vai mikä sen välineen virallinen nimi siis olikaan. Eli kyseessä on sama kapistus kuin kynähiiri, niin sillä pystyis sitten piirtämään vähän helpommin kuin tavallisella hiirellä, ja jälki voisi olla hieman erinäköistä...ehkä.

Mitäs tässä sitten muuta. Niin joo, siskon perhe kävi täällä eilen kun pyysin ne kylään. Siskonpoika oli oikee kunnon duracellpupu, huhhuh. Sitten se kipitti aika pitkän aikaa mun kissan perässä(outoa sanoa MUN kissan)ja kävi jopa kisun päälle makaamaan. No onneks Ärrä on aika pitkäpinnanen puolinorjalainen, eikä muutenkään ole hyökännyt koskaan ihmisen kimppuun muussa kuin herättelymielessä. Silloin se meinaan läpyttelee mua joskus tassulla poskelle ja puree sormista tai varpaista, ellen herää mielestään tarpeeksi nopeasti. Siskonporukat lähti vasta joskus puoli kymmeneltä, ehkä. Olikin mennyt kummipojan uniaika siinä jo ohi, ja hyvin huomasi, että kaksivuotiaalla alkoivat silmät lumpsia. Kaikki paikat piti tutkia, se kurkkas tv-tason alakaappiinki, jossa mä (ainakin eiliseen asti) säilytän mun viinoja. Mä sitten sille sanoin, että siellä on hepoliini-tädin aikuistenmehukaappi, laitetaas se kiinni. Parvekkeelta poika kerkes jo heitellä kissankuljetuskopan kannen alas, ja isinsä sitten kipitti sen sieltä hakemaan. On kuulemma pojan isä myös harrastanut sellaista parvekeheittelyä lapsena, mutta en viitsinyt siinä sanoa, että jossakin vaiheessa elämää myös hepoliini-tädiltä lentelivät mm. tuhkakupit ikkunoista pikku humalassa, kun eksän kanssa riideltiin...oi niitä aikoja, onneksi siitä on jo kauan. T: järkeä päässä nykyään vähän enemmän(ehkä) latinohepalla.

Jeps. Täytyy varmaan syödä jotakin ja käydä suihkussa. Sitten alan tehdä jotakin hyödyllistä, mutta pahasti tuntuu, että jotakin tärkeää meinaa sitä muuttoa ajatellen nyt unohtua. Niin ja verokortti pitää etsiä jostakin noiden satojen papereiden joukosta, kun ei täällä nykyään ole mikään enää entisellä paikallaan kun kaikki tavarat menivät sekaisin ukkelin lähtöä järjestellessä. Jep. Puspus, ja katellaan. Ja Oolllekin kiitoksia eilisestä puhelinseurasta. :)

<3Hepoliini

Huomenta!

En meinannut saada yöllä unta, kun mietin uutta tulevaa työpaikkaani ja loin siitä kaikenlaisia typeriäkin kauhukuvia päässäni. Luulen että ulkona alkoi tulla jo valoisaa kun sain viimein unenpäästä kiinni. Ainakin yöllä kun lähemmäs puoli kahta kun menin tupakille partsille, niin huomasi miten kesä alkaa olla ihan lähellä, kun taivas ei ollut enää ollenkaan tumma siihenkään aikaan.

No mutta kauhukuvista huolimatta simahdin jossakin vaiheessa ja nyt olen ollut jo varmaan tunnin hereillä (ehkä, vaikea sanoa). Laitoin teevettä kiehumaan, pistin radion päälle, avasin tietokoneen ja laittelin siinä teen valmiiksi samalla. Sitten sain päähäni, että haluan pistää tänään linkiksi erään biisin, ja koitin sitä katsella juutuubista. No mutta perskeles! Eihän tämä nettitikunpaskiainen jaksanut sitä pyörittää, joten vihdoin ja viimein luuria käteen ja soittamaan operaattorille. Avasin siiä samalla saunalahden sivut, josko tajuaisin itse miten sieltä saisi nostettua tehoja ylöspäin tuota liittymään varten, mutta jonotin kuitenkin samalla puhelimessa, josko sieltä sitten viimeistään vaikka se sama pätevä tyttö neuvoisi dorkaa hepoliinia internetin ihmeissä. Viistoista minuuttia mä kerkesin siinä luurissa laulamaan odotusmusiikin tahdissa kun löysin lopulta oikean kohdan, klikkasin hiirtä, nostin nopeutta(itse, vuhuu!!) ja suljin puhelimen. Hyvin muuten huomasi, että alkoi pinna siinä luurissa odotellessa kiristyä, tosin ei pahasti, mutta ties miten pitkään sitä olisi saanut odotella vielä. Mutta pitää muistaa, ettei se ole sen asiakaspalvelijan vika, jos on jonoa...köh.

Että sellaista. Juon tässä teetä yöpaita päällä, silmissä vielä unihiekkaa. Maanantaina menen muuten kirjoittamaan sopimuksen siitä työpaikasta sinne puljuun, joka mut sinne työnantajalle hoiti. Poika tulee samaan aikaan kuulemma, sanoi se rekrytäti kun soitti mulle eilen.

Mitäs muuta mulla tässä. No tosiaan yöllä aloin miettimään kaikkea mahdollista siinä kun uni ei tullut silmään, siis sen työpaikan tiimoilta. Varmaan mä sain niin pahat traumat siitä edellisestä työpaikastani, että on tosi vaikea usko, että vaikkapa mukavia työkavereita olisi olemassakaan. Mutta tuolla se "pomotäti" kehui kyllä että heillä on tosi hyvä ilmapiiri siellä, ja jotenkin mä aistin, kun siinä kateltiin paikat läpi, että ei se paskaa puhunut. No, sitten mä mietin että miten mä pärjään siinä hommassa, mutta onhan siinä tosiaan ensin se puolentoista viikon koulutusjakso, ja siltä ajalta saa myös palkan. Tosin sen harjoittelujakson palkka on pienempi kuin se oikea palkka, mutta jo se on saman verran, mitä mä tienasin eks-työpaikassa vasta loppuvaiheessa kolmannessa palkkaryhmässä.... Ja niihin tulee sitten vuorolisät vielä päälle. :)

Jeps. Piti vaan sanoa, että huomenta! Ja tässäpä se biisi, mikä ei nyt mulla ainakaan pyöri kovin hyvin (vielä, mut kohta pyörii kun tulee nopeutta puolet lisää, ehkä).

Leevi and The Leavings - Unelmia ja Toimistohommia


<3Hepoliini

Terveisiä ahdistulasta.

Huhhuijaa. Ukkeli tuli vielä tänään (kuten eilenkin) hakemaan loppuja tavaroitaan, ja mä siinä auttelin kantamaan autoon niitä tavaroita. Sitten viimeisessä erässä lähti koirakin, ja tietty ukkeli ite... Kävin tuolla pihalla saattamassa ja aika pahat fiilarithan siinä tuli puolin ja toisin. Mä tosin itkin vasta kotona kun ovi napsahti selän takana kiinni. Ahistaa. Nyt me täällä kissan kanssa napotetaan kahdestaan, ja kuunnellaan radiota. Mä meinasin äsken laittaa ruokaa, mutta nyt juuri tässä näin tajusin, että ei ole mikroakaan enää, joten jatkossa ruoka sit joko lämpeää uunissa, tai ei lämpene ollenkaan. Kai se jääkaappikylmä eilinen lihapullapyttipannu maistuu sitten sekin ihan hyvältä?

Aamulla jo kun heräsin, niin täällä nyyhkin itekseni vähän, kun unetkin jäivät aika vajaiki koska piti herätä ajoissa työpaikkahaastatteluun. Oikeen just sellanen "maailman paras päivä" sitäkin ajatellen. Eli ei ollut, mutta hyvä puoli siinä oli se, ettei ainakaan turhia jännitellyt. Sen sijaan päästin suustani kaikki mahdolliset ja mahdottomat sammakot varmaan. Mut ihan sama, jso näin meidän kesken sanotaan. Tai ei se nyt ihan saman tietenkään ole, mutta siitä huolimatta että auoin suutani miten sattuu, niin se nainen oli kiinnostunut mun palveluksistani. Sanoinko että se oli tavallaan sellanen esihaastatttelu, ja sitten se varsinainen työnantaja suorittaa vielä omat valintansa sen jälkeen. No nyt sanoin sitten. Siellähän ois yks vuoden määräaikaisuus vapaana, mut jotenkin ahdisti se ajatus (en tiedä miksi...), että pitäisi olla valmis sitoutumaan johonkin juttuun (juuri nyt) vuodeksi eteen päin. Siis mähän oon sen kämpän kanssa jo sen aikaa pallon jalassa, tai muuten ottavat vuokravakuudesta "rangaistusmaksun", jos siis lähden ennen sitä.

Mä sain kuitenkin huomiseen asti aikaa miettiä sitä työkuviota (ihme kyllä sen rehellisyydenpuuskan jälkeen, mitä siellä avauduin, heh...), että olisinko kiinnostunut vai en. No totta helvetissä mä olen kiinnostunut, ja sanoin se sielläkin oikeen jopa moneen kertaan. Mä oon kato niin hullu, että aattelen sitä työnantajaakin (vaikka ei yleensä ole kyllä tapana, hahaha :D) tässä tapauksessa, kun onhan se vittumaista kouluttaa joku siihen hommaan, ja sit se oiski kahden kuukauden päästä että "heippa, mä lähden nyt muihin hommiin". Mut onhan sitä tietty vapaus noissakin tapauksissa irtisanoutua samoin perustein ku muutenkin. Ja onhan siinä toki koeaika, että vois sitä monoa tulla persiille siitäkin suunnasta. Hyvähkö (oi, mikä sana) palkka siinä kyllä ois aika vaihtuvien työaikojen vastapainoksi, mikä sekin kyllä kiinnostaa - raha siis - kun tässä on pitäny "kitkutella" jo aika pitkään aika vähin rahoin. Hmn.

Nyt mä tässä sitten mietin että jaksaisko syödä vai ei. Hitto kun ei oo sitä telkkariakaan... Vielä ois se Me Naiset tuolla odottamassa omaa vuoroaan...

Siihen mä olen tyytyväinen, että sovittiin ukkelin kanssa, että pysytään väleissä ja ystävinä. Ja mä tiedän, että tää päätös (vai tiedänkö?? No tiedän..? No tiedän...) oli kuitenkin oikea pidemmän päälle meidän KUMMANKIN kannalta, vaikka ei joka hetki siltä tuntuiskaan (kummastakaan). Vaikeaa se silti on (kummallekin). Ja tulee kyllä koiraakin ikävä, varmaan sekä mulla että kissalla, ja kissalla tulee myös ukkelia ikävä, koska ukkeli on ruokkinut sitä paremmilla herkuilla kuin mä(ja muutenkin). No, mä keskityn nyt siihen, että muistan ruokkia sitä ylipäänsä, hah! :(

Joopa. Varmaan lopullisesti pääsee tästä uuteen alkuun sitten kun on kamat kannettu siihen mun uuteen kotiini, jonka ikkunasta voin pimeällä morsettaa taskulampulla siskolle viestejä niiden asuntoon. Ja ne voi kiikaroida mun asunnon tapahtumia omasta kämpästään. Paitsi että en ole varma, omistaako siskon perhe kiikareita (multa kyllä löytyy sellaset, ihan vaan lintujen kiikarointiin juu...). Ja mä voin katsoa omasta ikkunasta (tai huiskutella ranskalaiselta parvekkeelta) kun siskonpoika leikkii pihalla. Aika kiva kuitenkin silleen.

Joo. Jospa tää tästä. Hyvin huomaa miten sitä rauhottuu kun vähän kirjottelee. Ei ahdista enää niin paljon, eikä itketä (juuri nyt) enää. Sanon vaikka itelleni, ja ukkelille, että "kaikki kyllä järjestyy"!

Ja ukkelille: Onnea uuteen työpaikkaan, ja paljon onnea kokeen läpäisemisestä!! Hyvin se homma lähtee siitä menemään, oot vaan reipas, etkä murehdi liikaa. Ja paljon rapsutuksia A:lle. Siis tämä nyt siltä pohjalta, jos sattuu hän lukemaan tätä joskus.

Jeps. Mä meen nyt syömään sit jotakin, ennen kuin pökrään. Koko ajan pyörii mielessä, että pitäis mennä koiran kanssa ulos... No enää ei pidä, eikä enää ei saa. Pitää varmaan ostaa ne sauvat, ja teettää se "Elisabeth Taylor"- paita niitä ulkoiluja varten?

<3Hepoliini

Helou juu ool.

Tällä kertaa kirjottelen... vaihteeksi teetä juoden. Aamulla kun heräsin - tai ei se mikään aamu kyllä enää ollu, aamupäivä paremminkin - testasin AVECkia, eli mun uutta kahvinkeitintäni. Eka kerta Avecin kanssa ei ollut mikään jymymenestys, tuli sellasta päivänpaisteen läpipäästävää lirua siitä. No keitin toisen pannullisen ja laitoin puruja vähän enemmän kuin ekalla kerralla. Sitten oli jo ihan kahvinnäköistä, vaikka melkeen olinkin jo unohtanut että miltä kahvi näyttää, kun on tullu tätä teetä lipitettyä enemmän viime aikoina. Hyvin nousi kahvi nuppiin ja raajoihin, oikein sellainen kofeiiniduracellolo tuli siitä. Ehkä mun ei pitäisi juodakaan kahvia enää ollenkaan?

Viime yönä näin taas unta ("näin unta rakkaudesta...") että mun läppärin kansi, eli näyttö, ei pysynyt enää paikoillaan kun oli käytössä löystynyt niin pahasti. Siitä saakka kun sain tämän koneen, olen nähnyt tuollaisia painajaisia. Oishan se nyt ihana kamalaa jos niin kävis oikeesti, KRIISIhän se ois! Huh! Näin myös blokiaiheista unta, mutta ei siitä sen enempää. Ja sitten näin vielä jotakin painajaista, jossa joku hullu nainen yritti porata muhun poralla reikiä hullunkiitlo silmissä, ja mä juoksin sitä jossakin hotellissa karkuun. Siellä oli myös Kauniitten ja rohkeitten BRIDGET, joka valmistautui häihin. Mä taisin olla sen kaaso! Hah ja huh, mitä unia. Ilmankos olenkin ihan väsynyt, kun tullu kateltua koko yö pelottavia kuvia. Niin, ja joku auto-onnettomuusuni oli myös siinä seassa, en muista tarkemmin, paitsi se auto oli ihan rusina. Toivottavasti ei ollut mikään ennenuni...

Ukkeli tulee tänään sitten Turkuun. Se laittoi aamulla viestiä, että siellä sataa lunta. Mä sitten sille sanoin, että kannattaa varmaan odottaa, jos se keli siitä hieman paranisi, ettei käy mitään vahinkoa kun kesärenkailla ajelee lumisateessa... Vähän meinas tuossa aamulla ahdistaa kun heräsi, ja illalla nukkumaanmennessäkin, mutta sain kuitenkin nukuttua, kun ensin luin jonnekin yhteen asti Me Naisia (salainen pahe, joo tosi salainen) sängyssäni. Niille jotka eivär lue Me Naiset- lehteä, voin suositella "Viikon olennaisten" lukemista kyseisestä lehdestä, jos ei muuten akkainlehdet kiinnosta. Musta siinä on ainakin yleensä tosi hauskoja juttuja.

Herättyäni ja Avecin pöristelemien (aika äänekäs kone) kahvien naamariin heittämisen jälkeen kävelin tihkusateessa kaupalle ostamaan kissanruokaa ja tupakkaa. Koira oli tottakai mukana. Ihme hidastelua taas se matkanteko, huhhuijaa. Koko ajan sai nykiä siihen vauhtia, perhana, ja toistella "mennääs nyt, tule", kun ei oikeen kiinnosta kuluttaa jollakin pirun kauppareissulla koko päivää. Ja sitä paitsi kun on vasta parantumassa siitä aika kamalasta flunssasta niin ei oikeen halua palelluttaa itseään kylmässä seisoskelemalla. Olihan mulla kyllä villapaita ja takki päällä, sekä jopa kumpparit jalassa.

Joko mä kerroin että mun uudella pölynimurillanikin on aika vetävä nimi? No en tainnut kertoa, mutta rokkihengessä sen nimi ei voi olla mikään muu kuin ROCKY! En tunnusta, että se nimi olisi vaikuttanut juuri kyseisen imurin valitsemiseen... No, mietin vaan, että pitäisiköhän kunnon epäuskovaisen ja pyhäpäivän häpäisijän tavoin alkaa hinata ROKKIkonetta pitkin hepoliinilan lattioita, kohta saan muuten syljeskellä karvapalloja yhdessä kissan kanssa hengityselimistä ulos. Eli rokki soimaan ja Rokkia rankasemaan? No, jos ei ihan heti vaan keittäisi lisää teetä, kävisi (taas) tupakilla, ja lukisi sen naistenlehden loppuun. Siinä oli joku uusi jatkokertomus, jossa päähenkilö on juuri eronnut nainen...hmn. Vaikka täytyy tunnustaa, että edellisen jatkokertomuksen skippasin jostakin syystä kokonaan välistä. (ja sitä edellisen). Jees, teetä naamariin ja aivot narikkaan hetkeksi! Puspus!

<3Hepoliini

Heissan.

Ei kyllä mitään hajua, että mitä kaikkea mä viimeeksi tilitin tänne, mutta lähdetään nyt sitten ihan vaan (jälleen kerran) siltä pohjalta, että raapustan mitä mieleen pälkähtää.

Eilen illalla otin vähän kuppia itseni kanssa. Ensin meinasin juoda vain punkkupullon jämät viime kerrasta, mutta eihän se nyt siihen jäänyt, ja kun ei muutakaan tekemistä muka ollut, niin hulahti siinä yhden jos toisenkin tyyppistä drinksua naamarista alas. Sitä ennen kyllä loppuivat tupakit ja rohkaisin itseni polkemaan tupakanostoon lähibaariin, jossa en ollutkaan koskaan ennen käynyt. Join siinä samalla yhden pienen. Niin, PIENEN, en tiedä mikä mielenhäiriö oikeen tuli, kun tilasin. Kuka juo mitään pieniä, iso se olla pitää. Siis ostin kaiken hyvän lisäksi vielä siis OLUTTA. Oonkohan mä tulossa vanhaksi... No heitin kaljat naamaan ja palasin kotiin ryyppäämään.

Oon kanssa siinä soiteltiin myös illan mittaan, terveisiä vaan Oolle. Matkalla sinne baariin olin huomannut että yhdessä roskakatoksessa oli ihan ookoonnäkönen vanha rottinkituoli. No yöllä - mitäköhän se kello olis ollut, ehkä jotain yksi yöllä?? - sitten humalassa koiran kanssa hipsin sinne roskakatokselle ja kannoin sen tuolin kotiin. Pakko oli antaa koiran juosta vapaana, kun muuten ei ois kädet riittäny. Hyvin pysy siinä helmoissa, on se sellanen mammanpoika tuo koira kuitenkin...

Ai niin, ellen ole sanonut niin mä saan sen kämpän, jossa on hyvä hinta-laatusuhde. Eivät ottaneet sitten mitään DI:ä siihen, hah. Ja arvatkaa mitä se eukko kysyi multa kun soitti. No että asunko mä vielä VANHEMPIEN luona KOTONA siihen asti! Mä olin ihan että häh, no en asu, en ole asunut kotona kymmeneen vuoteen. Vissiin se sitten hämäsi kun äiti oli siellä mukana sitä koppia (ihanaa koppia) katsomassa. Mun oma pikku pesäni, heh(ei mitään kaksimielisyyksiä siellä, mä NÄIN!!).

Tänään äiti laittoi sitten viestiä (T: mammantyttö...) että haluanko lähteä katsomaan digiboksia niiden kyydissä, tai jos muuten pitää päästä käymään jossakin. No, pikkasen siinä huippas päästä, mutta mitään krapulaa ei ollut, joten olin suostuvainen. Eli nyt mulla on sitten digiboksi, mutta se ei käy tähän talouteen, kun tää on kaapeli, ja se uus on antenni. Siks tietty on, kun se uus kämppä on antennitalossa(soitin siskolle ja varmistin, köh). Ja sitten mulla on pölynimurikin, ja sitten äiti osti mulle etukäteistuparilahjaksi kahvinkeittimen. Mä lahjotin saman tien sen murukahvipurkin niille. Kävin samalla reissulla myös ruokaostoksilla. Jotenkin tosi vaikeaa aatella, että miten paljon sitä tarvitsisi mitäkin, kun ostaa vaan itselleen sapuskaa. No, noista, mitä nyt sieltä tarttui hihaan, syö jo aika monta päivää. Melkeen unohtu ostaa maidot, mikä ois ollu sitten ihan kamalaa - olla ilman maitoa meinaan.

Koiran kanssa menin kirjaimellisesti metsään. Se juoksi ihan innoissaan siellä vapaana. Tuhma hepoliini, kun päästää koiran vapaaksi. Oltiin sitten melkeen jo kotona, ja koira oli säilynyt yllättävän puhtaana, mutta ihan viimisen sadan metrin pyykillä se heittäytyi sellaiseen uuteen mustaan multaan kierimään. Ne kun on levittäny tuonne sellasta, perkele. Siinä oli aika mustavalkonen koira sen jälkeen suihkun alla suihkuteltavana kun kotiin asti päästiin. Naama sillä oli pahimman näköinen. Mä vaan raakasti päästin suihkusta vettä sen päälle, oppiipa olemaan kierimäti.

Pitäis varmaan testata tuota uutta imuria. Täällä kun pyörii tuota pirun koirankarvaa pitkin lattioita, vaikka toissapäivänä juuri siivosin täällä. No loppuu kohta sekin... Mut saa nähdä että jaksaako sitä. Toisaalta vois lämmittää saunan, ja sitten mulla on minttujäätelöä, niin voisin syödä sitä, ja sitten mulla on poppareita, niin voisin syödä niitä, ja sitten vois mennä unille, tai jotakin. Olipas monta sitteniä tuossa.

Tupakkaa on palanut ihan mukavaa tahtia... Ukkelin kanssa hieman mesetin tuossa, kun tuntu, että pitää vähän puhua sen kanssa. Ei siitä sen enempää kuitenkaan täällä. Voimia vaan ukkelillekin. No, huomenna se tulee Turkuun, kun sen pitää mennä sinne kokeeseen maanantaina. Iltapäivällä sano tulevansa tännekin. Tervetuloa.

Mä meen nyt tekemään jotakin, vaikka polttamaan yhden tupakin, ja keittämään teetä. Tai sitten kahvia...no jos teetä kummiskin. Ehkä. Mukavaa illanjatkoa, puspus.

<3Hepoliini

Heippa.

Ekan kerran tässä kirjottelen ukkelin lähdettyä Kuopioon. Eilen oli hänen muuttopäivänsä ja mäkin tietty siinä auttelin. Ja sitten ukkeli lähti, ja mä jäin tänne. No, tuleehan se vielä koiran hakemaan pois, mutta mutta... On täällä aika autiota ja hyvin kaikuu, kun tavara on kämpästä hävinnyt.

Olen aika kamalan väsynyt. Nettikin kyllä on toiminut koko ajan, mutta ei vaan oo jaksanu tilitellä mitään tänne blokiin. Yllättäen sain kyllä unta viime yönä, mutta aika hektisiä päiviä tässä ollut ja muutenkin kuitenkin aika kovia aikoja elellään, että kai ne mehut siitä haihtuu sitten. En mä nytkään jaksa mitään syväluotaavaaa kirjotella, kunhan nyt pihisen olevani hengissä.

Muutto meni silleen mukamas aika kivuttomasti, ja aattelin, että eihän tää nyt niin paha ollutkaan. Siis eilen. No...sitten tuli iltapäivä, ja kävin äiti&isän kanssa vähän asioilla ja siinä autossa istuessa iski kunnon ahistus päälle, ja sit kotona se ahistus jatku ja lopulta tuli itkukin. Nyt taas vähän ahdistaa, mutta kyllä se varmaan siitä. Ja jos ukkeli luet tätä, niin kyllä se sullakin sitten helpottaa pikku hiljaa, vaikka nyt tuntuukin vaikealta. Mä meinasin kirjottaa sulle vielä oman kirjeen, kunhan saan siihen voimia tarpeeks. Siis jos nyt luet tään, ni tiedät sit. Nih.

Huhhuijaa... Kai sitä sitten pitää vaan mennä päivä kerrallaan, eikä pidä miettiä liikaa kaikkia asioita. Vaikka helpompi se on sanoa ku sitten sellaisessa tilanteessa, kun tulee kaikki hyvät muistot mieleen, kun sitten koittaa käytännössä toimia sen mukaan. Se musta kuitenkin on ollut ja on tosi hyvä ja hieno asia, ettei olla ovet paukkuen tästä lähdetty eri suuntiin, vaan ollaan voitu käyttäytyä kuin aikuiset ihmiset (ainaki toistaiseksi)... Kun minkä takia sitä sitten pitäis alkaa jotain vihatunnetta pitää yllä sellasta ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin ollut tärkeä ja iso osa omaa elämää. Ja tietty se ois mukava, jos nyt jatkossakin, jos vaikka törmätään, ni ei tarviis vaihtaa kadunpuolta, kuten eksien kanssa mulla on tupannu tähän asti olemaan. Kurjaa se on sellanenkin meinaan. (Vai mitä ukkeli?).

Ja tietty sitä toivoo, että itse ja se toinenkin, saa sitten oman elämän mallilleen ja kuntoon pikku hiljaa, vaikka vaikeaa se alussa tietysti onkin, ja helposti voi alkaa masentamaan, ja itkettämään. Mutta sitten kun itkut on itketty, ni paistaa se toivon mukaan sinne risukasaankin taas.

Mulla ei piru oo telkkaria täällä!! Tai on mulla telkkari, mutta ei oo digidigipokspoksia!! Yhyy! Ja tänään tulee SUOMEN peliki, perhana. Ja oishan se mukava, että vois kattoa "aivot pois- kuutiota" ja olla ajattelematta mitään, jos oikeen pahat fiilarit iskee. Mutta LUOJAN KIITOS netti sentään toimii. Niin ja radio, kiitos ukkelin, joka jätti mulle tuon poppikoneen. Kiitos siitä vielä.

Viime yönä juuri kun olin saamassa unen päästä kiinni, niin havahduin kamalaan (meidän...siis ukkelin:( ) koiran haukkuun. Ja sitten se juoksi eteiseen, ikään kuin sieltä olisi joku tulossa. Mä vaan mietin siinä kun sain melkeen sydänhalvauksen, että miten mä sitten oikeen saan yksinään (ilman koiran turvaa) nukuttua, kun alan yöllä säikkymään jotakin, ehkä. Pitää varmaan hommata jotain vahvaa lääkettä (esim. litra viskiä/ilta), että saa kunnon tainnutuksen...köh.

Huhhuh, sori tää on aika sekavaa, mutta huomaa taas, että helpottaa kun laittaa vaan vaikka hajanaisia ajatuksia ylös. Taidan mennä tupakille ja keittää murukahvia - ostin sellasta eilen ;) - tai sitten teetä. *huokaus*. Kyllä se tästä sit varmaan. Niin joo, odotan, että sieltä asuntopaikasta soitetaan mulle. Siis kävin kattomassa sitä yhtä kämppää, ellen ole kertonut (en ole tainnut ehtiä). Se olis kyllä tosi hyvä. Mutta jotenkin mä pelkään, etten mä kelpaa siihen asukiksi. Varmaan ei oikeen toi mun ammattinimeke vakuuta vaikka jonkun "diplomi-insinöörin" rinnalla... Jooh. Mukavaa päivänjatkoa. Puspus!!

<3Hepoliini

Iltaa.

Saattaa mennä jonku mielestä liiallisuuksiin, kun kirjoitan jo kolmatta kertaa tämän päivän aikana. No koittakaa kärsiä, se on nyt vaan mun tapani pitää näinä aikoina se pieni ja harhaileva ajatukseni ja pääherneeni kasassa.

Suunnitelmiin on nimittäin tullut hieman muutoksia. Ukkeli käy tosin huomenna hakemassa muuttoauton Kuopiosta, mutta mä en lähde mukaan, koska menen katsomaan sitä kämppää(joka toivottavasti on ihan hyvä). Sen sijaan, lupasin jossakin mielenhäiriössä lähteä muuttoavuksi sinne Kuopioon torstaina. Arvatkaa miksi. No siksi, koska ukkelin pitää vielä PALATA takaisin tänne, koska se sai uuden koeajan "vasta" - tai vasta ja vasta, kun ottaa huomioon, että se olisi voinut TOSIAAN olla vasta 28. päivä - maanantaille ja tiistaina sillä on vielä koulupäivä. Ja SITTEN se lähtee sinne Kuopioon... Jesus. Mun psyyke varmaan pimahtaa kohta, kun olin jo pitkät ajat psyykannut itseäni siihen, että se lähtee jo torstaina.

Joopa. Sitten tänään saapuivat Hepoliinin pöytä sekä sänky kotiinkuljetuksena. Ovikello soi, ja mä mietin, että kuka piru siellä NYT voi olla, mutta (huom.: MUTTA) menin silti avaamaan. No mä olin varmaan aidon yllättynyt kun sanoin että "ai te tulittekin nyt, mä olin ihan unohtanut!!". Se mies katto mua niinku jotakin avohoitopotilasta (jos nyt noin saa sanoa). Sitten se vielä valitti, ettei ole paskempaa hissiä nähnytkään. Mä siinä mietin, että missä palatseissa se mahtaa normaalisti niitä huonekalujaan oikeen kuljetella, kun kyllä mä ainakin oon pahempia koppeja nähnyt kuin tämän talon hissi. Koira pisti oikeen kunnon vahtivaihteen päälle, ja mä KUULIN(!!) kun toinen niistä ukoista sanoi että "oikeen mamman pikku vahti". Mä sanoin, että tää onki kuule ukko sellanen vahti, että munat pois! No, en sanonu, vaikka mieli tekikin.

Ja sitten seuraavana asiana: internet. Nyt on kuulkaa kullannuput sellaset näreet, että mulla menee kohta netti kiinni. Varmaan huomenna pelittää vielä mutta olikohan nyt 15. päivä kun on vikaa päivää tässä kämpässä tuo kiinteä (vai mikä se nyt on) yhteys. Tai siis mulla nyt on langaton, mutta se, mikä tulee seinästä, junou (ai dont nou meinaan). Olen kyllä tilannut itselleni sellaisen nettitikun, ja se leidi siellä langan päässä (neuvoi oikeen kädestä pitäen puhelimessa että miten se tilataan, koska olen niin tampio, etten itse osannut...)sanoi, että HYVÄLLÄ tuurilla tulee se tikku mulle postissa "JO" tällä viikolla. KRIISI!! Eli pahimmassa tapauksessa olen sitten muutaman päivän ilman nettiä, ja ilman blokia! Traumahan siitä tulee, ja vieroitusoire, kaiken muun hyvän päälle vielä!! Yhyy!! Mutta mä koita olla vielä positiivinen, ja toivon että se tikku nyt tulis sieltä kovinkin pian. Jos ei tule, niin sitten mua ei vaan näy täälläkään vähään aikaan, joten pitäkää putiikkia pystyssä mun puolesta. Jeah. Mutta kaippa tää vielä huomenna toimii.

Että sellaista. Jotenkin tuntuu, että jotakin asiaa mulla vielä oli, mutta en nyt muista. Kamalan heikko olo jotenkin ja näytän jo ihan zombilta! Tänään en melkein muistanut syödä ja juodakaan, ei hyvä. Kohta varmaan kilot karisee, kun unohtaa ruokkia itseään yksin asuessa. Tai onhan mulla tietty kissa naukumassa kintuissa lisää Gourmet Perlettiä (vaikka nyt loppuu senkin ostaminen, tonnikala saa luvan kelvata, nih!), että jos se toimisi ikään kuin muistutuksena omasta syömisestäkin, kuka tietää.

Mukavaa illan jatkoa. Puspus.

<3Hepoliini

Huomenta, KÖH!

Ensin katsastamme terveyspoliittisen tilanteen: vatsalihakset paskana, kohde (hepoliini) tarvitsee vähintään keskikokoisen  painijanvyön, että pystyisi yskimään. Vaihtoehtoisesti käy myös käpertyminen sikiöasentoon yskinnän ajaksi, tai kohteen omien käsien kietominen Heimlich-otteeseen ympärilleen, ilman sitä Heimlich-rutistusta. Yskimistä emme enää voi suositella vatsalihastreenin kehittyneimpänä muotona (liian tehokasta). Sanottakoon, että kohteen yskähdykset ovat vain enää pieniä tussahduksia vatsan kiputilasta johtuen.

Aamulla heräsin sitten toisenlaisen kohteen aiheuttamaan piipitykseen; nimittäin asuntovälittäjältä tuli tekstari, jossa kertoi asuntonäytön olevan 14.5. kello 14.45. Justjust. Muuten ihan kiva, mutta mun piti olla siihen aikaan huristamassa jossakin Kuopion suunnalla ukkelin kaverina hakemassa sitä muuttoautoa. Niin että mitä sitä tekisi, menekö katsomaan kämppää vai haenko autoa ukkelin kanssa, kuten lupasin, jolloin potentiaalinen tuleva koti menee sivusuun? Joo, en mä aattelutkaan, että asiat nyt voisivat mennä millään tavalla putkeen, kun ottaa vielä huomioon sen ukkelin kokeen persiilleen menemisen... Toivotaan nyt, että sen opettaja saisi järkättyä sille uuden koemahdollisuuden mahdollisimman pian!

Ja sitten tuli TOINEN tekstiviesti, äidiltä: "Hei Hepoliini! Onko flunssa nujertunut?", johon vastasin, että eipä juuri, ehkä vähän (aika kaunisteltua..) parempi on. No, sieltä tuli takaisin viesti, jossa äiti totesi, ettei yskänärsytystä lievittävästä yskänlääkkeestä olisi varmaan haittaa. OU RILI?? Nyt se tarjoutui siis hakemaan mulle sellaista yöksi, kun pääsee illalla töistä. Toivottavasti se on sentään jossakin nestemäisessä muodossa sitten. Ja voi siinä mun puolesta ollakin sitä kodeiinia, luulen meinaan että äiti on vaan keksinyt mun olevan allerginen sille mömmölle, ettei musta vaan kehittyisi mitään kodeiiniriippuvaista?

Että sellasta yleisellä rintamalla. Arvatkaa mikä mua alkaa kyrsimään? No mä en jaksaisi enää kuunnella sitä itkemistä siitä Juha Valjakkalan pakomatkasta, kun sitä ruoditaan puolilta ja toisin ja plaaplaaplaa. Tyyppi karkasi kotoa, ja piste. That's it. Kai siitä sitten voi repiä siitäkin uutista koko loppuelämän. Siis mähän kuuntelen nyt taas Radio Novaa (joo, ei pitäis, sieltä tulee vaan sitä ranteet auki- musaa), mutta kohta loppuu kuunteleminen. Sitä paitsi MÄ en lähtisi julkisessa radio-ohjelmassa arvostelemaan KOLMOISMURHAAJAN ratkaisuja, nih. *hermostunutta naurua* ;) Ja sitä paitsi, mitenkään Valjakkalaa (vai mikä sen nimi nykyään onkaan) puolustelematta, niin eikö se ala olla oikeuskäytännön mukaan olla jo pikku hiljaa sovittanut ne tekonsa (jos siis sellaisia tekoja voi millään vankeudella sovittaa KOSKAAN), siis lain(tai jonkin) mukaan? Vai onko joku joskus istunut elinkautisensa Suomessa loppuun asti, onko? Kertokaa, kun en tiedä, enkä jaksa ottaa selvää. Mutta se asia tietysti on erikseen, että jos kerran tappaa, niin mikä estää tekemästä sitä uudestaan (vaikka kolme kertaa). Ja mullahan oi sitten salainen osoite, ja numero, köh... Toki mielellään uskoisin siihen, että ihminen voi "tehdä parannuksen". Rikos-->rangaistus-->sovitus?--->parannus/uusi rikos?

Että sellaista täällä tänään. Ja pikku kuriositeettinä kerrottakoon, että löytyy hepan omasta suvustakin joku tuollainen musta lammas...tosin siinä kuviossa ei kukaan kuollut. Mutta kävi tää henkilö silti täällä Turussakin (junou missä...) istumassa. Että jos ette oo mulle kilttejä, ni mä kerron sille! (vitsivitsi...ehkä;)).

Puspus. *viaton*

<3Hepoliini

Huomenta!

Heräsin tässä vähän aikaa sitten vasta. Nuhaa pukkaa ja poskia/ylähammasrivejä särkee. Ensitöikseni herättyäni niistin nenästä ulos oikeen sellaista kunnon mukavaa vihreänkeltaista limaa (yök!!). Positiivista asiassa on se, siis tässä kipeystilassa, että kurkkuun ei enää satu niin paljon. Onkohan normaalia, että mulle tulee aina vasta toukokuussa joku saakelin flunssanpoikanen? Tai sitten tämä on jotakin allergista sorttia tämä oleminen. Lapsena mulle tuli keväisin aina jumalattoman kokoisia kutisevia patteja ympäri kehoa, mutta yksikään lääkäri ei päässyt perille, mistä moinen patteilu johtui (saakelin konitohtorit). Ja olihan mulla kai jotakin heinänuhaa myös niihin aikoihin mutta käsittääkseni ilmastonmuutos ei ole edennyt vielä siihen vaiheeseen, että toukokuussa olisi heinäaika, eihän?

Käynpäs taas niistämässä ja hakemassa kupin kahvia. *Aivastus*. Ukkeli on kotona, se nukkuu vielä kun sillä on vapaa-päivä. Ja kohtahan sillä loppuu ne kouluhommat kokonaan. Maanantaina menee "käytännön kokeeseen" ja se on sitten melkeen siinä. No tietysti sillä on vielä se työharjoittelujakso siellä Kuopiossa... No mutta sitä kahvia (ja räkäkin valuu kohta pitkin poskea, oi niin kauniisti).

No nyt on kahvia, ja ukkelikin taisi herätä. Niistin taas varmaan puoli desilitraa liimaa nenästä (yök!).

Ai niin. Ensin mietin, että en olisi kertonut mutta kerron kuitenkin. Olin siis eilen vahtimassa pientä lähisukulaistani. No, istuttiin siinä olohuoneen sohvalla siskon kanssa vierekkäin, ja kummipoika istui mun sylissä, naama muhun päin ja mä pidin sitä käsistä ja se venytti itseään edes takaisin siinä. Kunnes sen katse nauliintui mun paidan etumukseen... Ensin se vähän tuijotteli aika vakavana, sitten laittoi toisen käden toisen rinnan päälle ja toisen käden toisen rinnan päälle, ja sitten se tapitti mua suoraan silmiin. Mä katoin siskoa ja senkin ilme oli aika näkemisen arvoinen. No seuraavaksi lapsikulta ottikin kohteeksi mun kaula-aukon. Nappasi paidan kaula-aukosta kiinni ja kurkkasi paidan sisälle. Siinä vaiheessa siskon ilme oli jo aika näkemisen arvoinen, ja mä repesin nauramaan, kun en saanut sanaa suustani. Joo, ei varmaan ois pitänyt, mutta mä en voinu sille mitään. Mä nauroin paremmin kuin vähään aikaan.Sisko sitten torui poikaansa ettei saa kurkkia tätin kaula-aukosta sisälle. Mä kysyin siskolta, että onko poika osoittanut tällaisia taipumuksia muutenkin, niin kuulemma tää oli ihan eka kerta. :D Pienenä se on vitsa väännettävä, tervetuloa vaan sukuusi, kummipoika. ;)

Jooh. Tänään pitää varmaan käydä siellä vuokranantajan toimistolla. Oikeastaan oli tarkoitus mennä jo eilen, mutta kurkku oli aamulla niin kurjan tuntuinen, ettei tehnyt mieli lähteä tuonne pyöräilemään. Kun ei ollut käteistä, että olisi voinut mennä bussilla, ja täällä lähin automaatti on jossakin ties missä asti. No enpä tänäänkään meinannut polkea, sen verta kummiskin tajuaa asioista, ettei lähde kipeänä polkemaan. Ai hitto, että koskee näihin poskiin! Piru jos on joku poskiontelontulehdus. Aikoinaan Kuopiossa asuessa mulla oli yhtenä keväänä poskionetlotulehdus, ja kävelin terveyskeskukseen, ja kerroin että mulla on varmaan se. No, siellä akka vaan sanoi, että mistäs sä sitä voit tietää, joskus esimerkiksi viisaudenhampaat säteilee poskiin. No joojoo, kai mä nyt tiesin, kun oli aiemminkin ollut, saatanan terkkarijeesus! Sinä keväänä olinkin sitten niin kipeä, että pahimpana kipeyden hetkenä soitin äitille Turkuun ja pyysin että se lähettää mulle mun sellaisen vanhan lasten "kuvakiikarin", mihin ladataan sellaisia ympyröitä sisään ja sitten kuva näkyy kahtena. Miksikä niitä kutsutaan. Äiti oli ihan että ootkohan kovin terve kun sitä pyydät (no en ollu). Sitten siihen pitkän sairastelun (alkoi tammikuussa ja loppui varmaan toukokuussa) päälle tuli vielä penisilliiniallergiat ja vaikka mitkä. Ja opiskelut hieman kärsi ja viivästyivät. En siis sinä keväänä lintsannut pelkästä lintsaamisen ilosta... joo.

Että sellaista. "Minä juon nyt kahvia". Mukavaa päivänjatkoa, katotaan, jos tässä jotakin raporttia vielä tulee väännettyä vielä myöhemminkin. Muimui!

<3Hepoliini

Iltaa.

Tulin juuri koiralenkiltä kotio. Että jaksoi taas alkaa sen eläimen naama vituttamaan. Alkulenkki meni ihan hyvin; liikuttiin eteen päin tasaista tahtia, mutta loppulenkistä alkoi herra hyytymään jokaisen lajikaverin kusen kohdalle. Sitten mulla alkoi kiehua päässä siihen tyyliin, että teki mieli huutaa ääneen. Sen sijaan kävin tupakalla kun pääsin turvallisesti ja ehkä itseäni nolaamatta sisälle asti.

Mietin tuossa keittiössä vesilasi kädessä, kun huuhtelin sinisen tupakan kamalaa makua suustani, että mitäköhän tekemistä sitä keksisi käsille, sitten kun kohta joutuu tekemään noita lenkkejä ilman koiraa. Että pitäisikö sitä taipua entisen työterveyslääkärin suositukseen, joka kehotti mua sauvakävelemään, koska se tekisi hyvää mun hartiaseudulle, jos imago vaan kestää kyseisen toiminnan julkisilla paikoilla. Mitäköhän se silläkin tarkoitti, en ymmärrä... No en mä kyllä rehellisesti sanottuna tiedä, kestäisikö mulla kantti lähteä yksinään jotkut kepit käsissä viuhtomaan tuonne pitkin kävelyteitä. Varmaan ainakin vatsalihakset saisi harjoitusta kun naurusta ei tulisi loppua. "Sauvoilla on omat paikkansa", sanoo jo vanha viidakon lakikin?

Mä en oikeastaan haluaisi edes puhua koko asiasta, mutta sanon nyt kuitenkin, että näyttää vahvasti siltä, että ukkeli todellakin muuttaa sinne Kuopioon yksinään. Kaikki järjestelyt on tehty sitä silmällä pitäen. Jotenkin tuli siellä lenkillä todella epäonnistunut olo, siis sen suhteen, ettei nyt sitten saanut tätäkään suhdetta kestämään nähtävästi. Mä aattelin siinä käppäilessäni eräällä aika pitkällä suoralla, jonka varrella kasvaa isoja tammia, että sitä äitimuorin lausahdusta lainaten teettäisin itselleni paidan, jossa lukee "Olihan Elisabeth Taylorkin 8 kertaa naimisissa!". Väriltään se voisi olla ehkä musta, tai punainen. Ehkä mieluummin punainen. Se olisi ikään kuin sellaista henkilökohtaista sairaahkoa terapiapilaa. "Huumorilla siitä selviää", joopa.

Varmaan pitäisi alkaa sitten katelaa itelleenkin jotakin koppia, jota kai asunnoksikin kutsutaan. Ja varmaan pitäisi ilmoittaa sinne kurssillekin, että mä en lähdekään Savoon, vaikka mä oon melkeen 100% varma, että ne siellä tietää tasan tarkkaan tämän mun blokini osoitteen, ja ehtivät lukea sen täältä ennen kuin ehdin sanoa "Turku". Voi olla, että olen väärässä, mutta viimeeksi ne jostakin syystä olivat jo niin varmoja siitä mun Kuopioon muuttamisesta, ennen kuin ehdin mitään sanoa. No ihan sama mulle. Mä leikin, että kukaan ei tiedä yhtään mitään. Mietin myös, että saisikohan tässä luukussa asua vielä ensi kuun loppuun saakka, jos oikein kauniisti pyytäisi vuokranantajataholta. No, täytyy soittaa sinne. Ei vaan jaksaisi. Ja sitten jos/kun mä jään tänne Turkuun, niin pitää varmaan alkaa uudestaan kattelemaan sitä työpaikkaa täältä sitten. Sekin ahdistaa. Toivottavasti löytäisi jonkun tilapäisen/määräaikaisen pätkän tähän tilanteeseen, en kuitenkaan ole sata varma, haluanko sitoutua tähän kaupunkiin "loppuelämäkseni". Että varmaan johonkin ihmiskauppafirmaan voisi tässä tapauksessa ottaa ensisijaisesti yhteyttä...

Ahdistavaa, mutta eiköhän se siitä vielä hyväksi muutu (ahahaha...). Täytyy vaan koittaa pitää mielessä, että miksi mä en sinne Kuopioon halunnut. Sitäkin varten aion suunnitella muutaman sopivan sauvakävelypaidan teksteineen itteäni varten (mahdollista sauvakävelykaveria unohtamatta). Joo. Peace and love.

<3Hepoliini

Huomenta.

Kävin juuri koiraystäväni kanssa arviolta tunnin kävelyllä ulkona, "lenkkipolun" suunnalla, eli suomeksi sanottuna metsään mentiin. Melkein. Mutta lenkkipolkua pitkin. Ahha, olipas taas todella selkeää ulosantia. No mutta ei sen niin väliä. Ulkona tuli käytyä, siellä oli todella kaunis ilma. Ei ole yhtään krapulakaan, koska lopetin juomisen tarpeeksi ajoissa, ja vaihdoin muut litkut vihreään teehen, suljin tietokoneen, katsoin telkkaria (joo, tuijotin ruutua tajuamatta ohjelmasta mitään) kun ukkeli oli mennyt nukkumaan, ja nukahdin sohvalle, heräsin siitä kolmen aikaan yöllä ja kömmin sänkyyn, heräsin aamulla, keitin teetä ja menin napottamaan sohvalle teemukin kanssa katsomaan Kirppistä.

Joo. Ostin tosiaan eilen pullon kuohuviiniä. Avaamisen kanssa oli pikku hässäkkää, kun pätevänä tyttönä mua ei todellakaan huvittanut kysyä ukkelilta neuvoa, ja itse en ollut aiemmin avannut kuoharipulloa. Jostakin muistin syövereistä aivoni kaapaisivat nippelitiedon siitä, että jos haluaa avata kuohuviinipullon nätisti, niin sitä korkkia pitää kiertää jotenkin varovasti ja samalla pitää pullo vakaana, tai jotain muuta vastaavaa plaa-pla-plaata. No aloin sitten kiertää sitä korkkia, mutta ihmettelin, että miksi se ei perskeles sentään ala nousta sieltä, pelkästään kämmeniin sattu ihan pirusti. Joo. Siinä vaiheessa sitten tajusin, että siinähän on se METALLItsydeemi, joka pitäisi vissiin ensin kiertää auki, ja aloin kiertämään sitä auki, pullo pöydällä seisten. Onneksi oli se pullo pöydällä, eikä mun naamataulun edessä. Voin meinaan kertoa, että pikkasen tuli kylmä hiki kun se korkki lähti kuin tykin suusta metallijuttuineen päivineen ja posahti kattoon. Positiivisen ja onnistuneen(??) avaamisesta tekee se, että yhtään viiniä ei läikkynyt hukkaan. Tosin mahtaako se väljähtyä tuolla jääkaapissa, en meinaan saanut juotua sitä kuin yhden ison lasillisen... Jospa tänään joisi sitten loput, kuka tietää. Saa nyt nähdä.

Ukkeli ei sitten puhu mulle mitään. Ja varmaan sen saan nyt kertoa, olihan mulla sen kanssa puhetta siitä(tai siis hän informoi minua), ettei hänen sanomisiaan tänne enää raapustella. Nyt se on sitten todella helppoa, kun ei kerta puhu mitään. Mä meinaan eilen sille sanoin, että "mä olen tässä miettinyt, että olisiko parempi, että muutat itestään sinne Kuopioon". No sen se sanoi, että "arvasi, että jotain tällasta tulee kolme viikkoa ennen muuttoa, että onpa vitun kiva", tai muuta vastaavaa, mikä sisältää tuon ajatuksen. No, siinä myöhemmin illalla koitin varovasti tiedustella, että eikö hänellä ole mitään muuta sanottavaa, niin ei siihen kuulemma voi paljon mitään sanoa. Sitten ukkeli laittoi meidän äitille ja mun siskolle viestiä, ettei hän lähde tänään mummolaan. Meidän piti mennä sinne yhdessä koko porukka, ja siskon vesseleineen tulla meidän kyydissä. No äiti tietty sieltä alkoi pommittaa viestiä, että mikä meininki, ja niin edelleen. Kai mä nyt menen sitten niiden kyydissä käymään mummolassa, tai siis menen. Varttia vaille kaksi hakevat mut täältä. Toivotaan vaan, että äiti osaa nyt pitää naamansa sillä tavalla ummessa, ettei vaan ala vaikka ukkelille laittelemaan mitään tekstiviestiä, jossa sanoisi jotakin, mikä olisi ikään kuin muka mun ajatus. Nimimerkillä: "Kokemusta viime kesältä".

Vähän silleen pöljä olo nyt, kun ei oikeen tiedä, että missä tässä nyt mennään. Siispä menen juomaan nyt kupin kahvia, kun sitä kuulemma on, sen verta tuo sai suutaan auki. Jep. Mutta ei mulla mitään hätää juuri nyt ole. Ei me edes sillä tavalla riidelty eilen, enkä ollut missään vihatilassa, tai suuttunut, kun ukkelille sanoin mitä sanoin. Sanoin vaan, mitä olen itsekseni pohtinut(rehellisyys maan perii?). Niin.

<3Hepoliini

Heippa.

Käytiin tyhjentämässä kirpputoripaikka. Huomenna saa vasta tilitykset, mutta tuskin sieltä montaa ropoa tulee. Jotenkin aika vittumaiset fiilarit, käy ikään kuin ylikierroksilla. Äiti ja isäkin siellä piipahtivat hakemassa omia tavaroitaan pois, ja käytiin siinä samalla kahveella Cafe Piknikissä. Soitti sitten kurssiohjaaja, että onko suunnitelmat vielä samalla mallillaan, siis sen Kuopioon muuton suhteen, liekö lukenut mun blokia, vai mistä osasikaan juuri siitä kysyä. Sanoi, että ilmoittaisin hänelle, jos suunnitelmat muuttuvat, että voidaan sitten toimia sen mukaan. Suomeksi se varmaan tarkoittaa, että voidaan sitten etsiä mulle töitä täältä Turusta... No, mä sitten sinne luuriin huhuilin, siinä samalla kun äiti ihmetteli uutta kamerakännyänsä ääneen siinä, että "mä kyllä sitten ilmoitan, jos suunnitelmat muuttuvat". joku siitä sitten veti siinä pultit, ja alkoi tenttaamaan että mitkä ja mikä muuttuu, ai Kuopio vai. Mulla sitten kihahti päässä, ja totesin aika ikävään sävyyn että "niin just, juuri sitä tarkoitin"... Ai niin, mutta mähän en saanut täällä kertoa, mitä mulle on sanottu. Anteeksi.

Sitten mua alkoi (jo aiemmin) juopotuttamaan, ja päätin että tänään lähtee Alkosta viinipullo mukaan. No, käytiin siinä kaupassa tuhlaamassa rahaa (ihan liikaa) ja menin siitä itekseen pistäytymään viinakaupassa. Ensin mietin että otan pullon puna- tai valkoviiniä, mutta jostakin sain päähäni, että "mähän juhlin nyt", ja otinkin pullollisen KUOHUviiniä. Kai siitäkin tulee ihan riittävään humalaan, ettei tarvii miettiä yhtä sun toista. Nyt mulla on tässä tölkattuna tölkki elefanntiolutta, kun muuta ei ollut vielä kylmänä. Että kippis vaan. Ostin myös tupakka-askin, ihan varta vasten itteäni varten. Nyt oon jo polttanut kaksi, ja piru, että maistui hyvälle!

Jos ukkeli lukee tätä, niin mä lupaan sulle, ukkeli, että koitan puhua jostakin ihan muista asioista tästä lähtien kuin susta. Jos se tuntuu niin pahalta kerran...

No, mitäs mä sitten kertoisin? Kaalis tuolla boksissa ehdotti jotain "läksiäisiä". Ei yhtään paha idea, katotaan vaan ensin, että kenen läksiäisiä tässä oikeen aletaan vietellä, ahahaha! :D... :O Ja parvekkeella ollessa mietin, että ehkä me voitais jopa vaihtaa meseosotteita jossakin välissä, saatais sitten tyttöjen kesken rupatella, kun on noita asioita, mitkä tavallaan kuitenkin yhdistää? Tai siltä musta ainakin tuntuu. Vaikka mä olenkin tällanen luuserityötön, ja Kaalis on reipas työssäkäyvä perheenäiti. :) Kaalis?

Joo. Mixed feelings. Ulkona on ihan pirun nätti ilmakin. Mutta enpäs oo minä, joka tänään menee (kohta) kävelylle koiran kanssa, ei vaan riitä energiat jotenkin. Aika väsynyt olo tavallaan, noin fyysisestikin. Kai se vie voimia, kun yrittää leikkiä reipasta tyttöä. Ties millä nappikuurilla tässä vielä ollaan, vaikka kyllä rehellisesti sanottuna, jopa kaikkiin olosuhteisiin nähden, mulla on tasapainoisempi olo, kuin vuosikausiin! Jotain hyvää sentään. Mistään hinnasta en kääntäisi kelloa ajassa taakse päin, vaikka joskus niin olenkin haikaillut. Kai se sitten meinaan kuitenkin on niin, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Ainakin viimeistään joskus.

<3Hepoliini

P.S. Mombasa... Älkää ny kaikki juosko pois.

Edit. P.S. Pauhaava Sydän...

Heip!

Mä en nyt jaksaisi taas aloittaa tätä kirjoittelua inisemällä siitä, miten silmät lumpsii. No mutta, aloitan kuitenkin: silmät lumpsii, ahahaha...

Mä näin viime yönä unta, että blokkasin ja mesetin ja... Ja kun mä hetkellisesti käväisin tiedollisessa tilassa, huomasin että mun päähän perkele kelaa sanoja niissä unissa, mä "kuulin" ne "keskustelut", joita unessa kävin. Ja näin mä jotain muutakin unta, ja sitten aamulla oli ihan että huhhuijaa, ja mitäs tässä. Oliko selkeä? No hyvä, en kehtaa alkaa nyt rallattaa mistään kuumista aamuheräämisistä...hups. No, tietääpähän olevansa hengissä!! :D

Mulla on jo monta päivää soinut päässä tämä biisi. (Itse asiassa mä kuuntelen sitä nytkin...taas.) Vähän outoa, jollakin tavalla. Mä tykkään siitä viisusta kyllä kovastikin, ja tykkään myös hoilata sen mukana, varsinkin niissä kohdissa kun ne naisäänet tulee mukaan. Joo, en mä kyllä tiedä miltä SE sitten kuulostaa, heh.

Ukkeli lähti käymään postissa. Oli sitten tykännyt myydä navigaattorinsa nettikaupassa, ja lähti postittamaan sitä. Tarvitsemme kuulemma rahaa. Mä oon miettinyt, että olenko menettänyt viimeisen järjenhivenenkin (vai tullut lopulta järkiini), kun en jaksa koko ajan (ollenkaan) stressata yhtään mistään. Tässä sitä vaan mennään eteen päin ja murehditaan sitten kun on sen aika, eikä sitten kun joku niin määrää. Ja onhan se taas myymässä autoansakin. Mä sanoin piutpaut jo ajat sitten niille myyntihommille - kun mua aikasemmin mm. rahoittajan ominaisuudessa vedettiin niihin jutskiin mukaan - että mun puolesta vaihtaa vaan autoa niin tiuhaan kuin huvittaa. Kunhan mun ei tarvii ajatella mitään autoasioita. Ei niin sanotusti kiinnosta. Ja ei kai se mun tehtävä olekaan murehtia toimiiko, tai eikö toimi, se ja se auto nyt taas, vai ei? Enhän mä edes aja niillä...

Tuli tuossa mieleen, että enpä ole taas vähään aikaan piirtänyt mitään "järkevää", ja että pitäiskö taas tehdä joku kuvatus. Oisko jollakin jotain ideaa aiheesta?

Sori, ulosanti vähän nihkeää, mä meen kuuntelemaan musaa, kattelemaan kuvia, ja tekemään kaikenlaisia hommeleita, nyt kun saa hetken aikaa tässä olla rauhassa. Kun tuntuu, että yksi koko ajan tarkkailee, että mitä mä teen. Tai sitten mä olen vain harhainen, ja kuvittelen. Niin, joo, sain tänään YHDEN tekstiviestin (Jiiltä), niin heti se oli taas sellainen "epäilyttävä viesti", juu. Ehkä mun pitäisi sitten tarjoilla kaikki pikku "salaisuudet" (niin, mitkä...) sille yhdellä kertaa, niin se ois sitten siinä, ja asia selvä. Kato kun ei mulla saisi olla mitään omaa elämää. NIH. (oonpas mä taas tuhma, kun moisia puhelen..)

<3Hepoliini

Iltaa.

Menee varmaan vähän liiallisuuksiin, kun hepalta pukkaa jo viidettä(!?) heppajuttua tämän päivän aikana, mutta viittaan edelleen siihen, että omaa päätäkin tässä muun hauskan ohella hoidetaan, että siltä pohjalta nyt taas raaputan blokiruutua.

Ystäväni O(joka on ollut "kupilla" Sepulturan(!!) tyyppien kanssa!), soitti tuossa illansuussa mulle. Juteltiin siinä aika pitkät tovit, ja "käytiin yhdellä" siinä puhelimen välityksellä. Oolla (terkkuja vaan, O, tiedän että sä luet tämän vielä) kyllä taisi olla vähän vahvemmat juomat siellä kuin mulla. Ihan mahtavaa oli kuulla pitkästä aikaa vanhan rakkaan ystävän ääni. Ellei ukkeli olisi ollut kotona, niin olisi varmaan tullut tilitettyä asioita vähän perinpohjaisemminkin, kuka tietää. Mulle kun tuo luurissa roikkuminen ei tunnu sillä tavalla yhtä luontevalta kuin jos vaikkapa olisi ihan kasvotusten. mukavampi meinaan puhua asioista, kun näkee toisen naamataulun. Tai sitten, helpompi on kirjoittaakin kuin olla puhelimessa... No, pikkasen siinä pintaa raapaistiin ja O sanoi, että hän ei kyllä tajua, minkä takia ukkelin pitää mut sinne raahata, varsinkin kun muistaa, etten siellä kovin onnellinen ollut...eikös se jotenkin noin mennyt, O? Mä sitten sanoin siinä yhtä ja toista, lupasin soitella alkuviikosta uudelleen paremmalla ajalla (vaikka oltiinkin nytkin jo varmaan tunti puhelimessa).

Nooh. Tulin juuri saunasta. Ukkeli alkoi jälleen hiillostaa mua siitä muuttoasiasta. Ja mua alkoi ahdistamaan. Teki mieli sanoa, että "muuta sitten itestäsi sinne, perkele!", mutta en sitten sanonut kuitenkaan. Sanoinko muuten(että varmasti tulisi tilitettyä ihan kaikki...öööh, onkohan tää taas kovin korrektia..), että eilen ukkeli sanoi mulle, että mun naama on vituttanut sitä viime päivät? Ja tänään se taas sanoi, ettei pidä mun vittumaisesta asenteestani, kun pyysin sitä, mielestäni ihan kauniisti, lopettamaan nalkuttamisen kaikesta kun oltiin parvekkeella tupakalla...joo, on vähän repsahduksia taas sattunut...sori. Mä en vaan tajua, että minkä takia pikkuasioista pitää tehdä jotakin ongelmia. No mutta, siitä muuttoasiasta mä sitten kysyin ukkelilta, että haluaako se, että mä sanon sille NYT, että mä en aio sinne muuttaa, kun jotenkin tuntui, että se oikeen kerjäämällä kerjää sitä multa. No, ei kuulemma halunnut. Voi tsiisus! Minkä takia kaiken pitää olla aina niin hankalaa? Onko se joku luonnonlaki, että kidutuksen määrä tässä elämässä on jollakin tavalla vakio?? Tai sitten se koskee vaan hepoliinin elämää, ahahaha! Joo, tosi hauskaa...

"Nalkutinalkutinalkuti..."

Joo, en mä taas saanut kirjoitettua sitä, mitä mun piti, mutta ei kai se niin vakavaa ole(ai ei vai). Huomenna puolilta päivin starttaa sitten "heppakuljetus" kohti Tampereen suuntaa sinne synttäreille, turvallisesti isän ja äitin kyydissä, kuten pienten(?) kilttien(?) hepoliinien kuuluu. Kuten jo sanoin, ukkeli ei lähde mukaan... Ihan kiva kyllä nähdä noita veljiäkin, eiköhän se nuorempi isovelikin sinne saavu. Sen kanssa ollaan enemmän oltukin yhteyksissä tässä viime vuosina, kun heppaliinillekin on tullut tuota ikää lisää. Mehän ei olla meinaan veljien kanssa koskaan asuttu saman katon alla, harmi. Hyvä kun sekin on sellanen pitkä ja tumma, ja ite on tällanen vaalea lumppu. Joo, pitää koittaa vähän mainostaa veljeä, että kaikki tytöt vaan mulle meiliä, jos sellanen kiinnostaa, niin voin toimia parittajana, se on meinaan vapaa. (Juu, todella älytuulella oon tässä...). Vaikka kyllähän se niin on(!), että ei pitäisi tyytyä siihen ekaan vastaantulevaan, vaan odottaa, että se samanhenkinen ja oloinen sieltä jostakin putkahtaa...ja tää ei liittynyt edeltävään millään lailla. Niin.

Jos olisi ollut vähän aiemmin liikkeellä tuossa synttäriasiassa, niin olisi voinut "Lumppujen" kautta kysyä, mitä sinne pistäisi päälle, heh. Varmaan se on pakko laittaa se punainen hame, josta jo joskus "rekkakurssin" aikana vaahtosin. Ei oo kauheesti valinnanvaraa, vaikka tuskin ketään siellä kiinnostaa, mitä mulla on päällä. Pitää sitä silti koittaa olla hyvätapainen, vaikka osaan kyllä ilmeisesti olla kovin pahatapainenkin... Jooh. Että huomenna hepolandia (joo, eipä hurrata siellä!) vaikenee varmaan (ehkä, en lupaa) ainakin alkuiltaan asti. Vaikka jos oikeen kovat vierotusoireet iskee, niin eiköhän sitä saa koneen auki aamullakin. Save me, please!!

<3 Hepoliini

P.S. Type O Negative - Love You To Death

P.S.EDIT: Tää on O sulle: Ramstein - Du Hast (tämä soi siinä "malli-hepoliinin" "muotinäytöksessä" silloin(mistä oli puhe)...;))

Huomenta.

Mä olen tätä menoa kohta vähintään kävelevää zombia muistuttava ilmestys. Oli tuossa iltatuimaan pikku "keskustelut" ukkelin kanssa muuttoasiasta ja vähän asian sivustakin, sillä seurauksella, että mä lipesin jopa selvin päin polttamaan tupakkaa, montapa vielä. Tarvitsi nääs vähän hermojen lepuutusta, kun meni hepoliinilla taas välittäjäherneet päässä vähän sekaisin noita asioita pohtiessa. Sitten tuntui, että koko keskustelu tyssähti ja homma jäi silleen ja tolleen ja niin pois päin. Ja sitten mä valvoin yöllä ja mietin että jos tätä nukkumattomuutta jatkuu vielä hyvin monta päivää, niin mulla poksahtaa silmät päästä.

Kävin tuossa koiran kanssa ulkonakin jo, aika kylmä tuuli. Siinä se nähdään, että ei olisi yhtään liioiteltua pitää vieläkin pipoa päässä vaikka on jo kohta toukokuu. Nyt on korvat jäässä ja istun pipo päässä kirjoittamassa tätä, että pää lämpiäisi taas normaalitilaan. Mä olen varmaan unohtanut syödäkin tässä viime aikoina, kun ei oikeen jalka jaksanut kovin reippaasti nousta vatsan siinä kurniessa. Kai sitä pitäisi joku aamupuuro kehitellä tässä näin.

Eilen illalla, keskustelujen siis tyrehdyttyä hepoliini-näkökulmasta melko tuloksettomina(???), piirtelin vielä muutamia kuvia "Lumppuja" varten, ja sain jopa ensimmäisen tekstinkin sinne valmiiksi. Nyt vaan odotan, että tulisi sopivan hiljainen rako siellä Lumpuissa ja Lurekseissa, että saisi sen oman tungettua sinne väliin. Ei vaan malttaisi millään odottaa, heh, mutta kai se niin on että kärsivällisyys palkitaan ja sitten luonne kasvaa, tai jotakin.

Näin sitten viime yönä aika "kivaa" unta. Olin ensin jossakin sairaalassa, ja siellä oli töissä myös "Grayn anatomiasta"(juu, telkkarinkuluttaja tuntee kaikki mahdolliset sarjat ja kökkösarjat) se yksi lääkäri, mikäköhän sen nimi oli. Sitten päädyin mutkan kautta ylittämään jotakin ojantapaista ja jalka lipesi ja löysin itseni hukkumasta lehmän kusee ja paskaan, jota kai joksin lietesäiliöksikin sanotaan. Aika mukava kohtalo, toivottavasti se ei ollut ennenuni! Vaikka harvemmin sitä tulee nykyään missään maatiloilla notkuttua kun mummolassakaan ei ole ollut lehmiä enää muutamaan vuoteen. Silloin aikoinaan, kun vielä oli, niin serkku (siihen aikaan jotain 2vee, nyt jo kai kohta18vee) oli jo putoamassa vastaavaan lietealtaaseen (oliko reunat vielä rakenteilla vai miten lie ollut..), kun eno sai juuri ja juuri napattua sitä käsivarresta kiinni! Voi vaan kuvitella, että mitä siinä olisi tapahtunut, ellei olisi saanut kädestä otetta.

Vanhemmalta isolta veljeltä tuli äsken viesti, että heitin keskimmäinen poika täyttää kohta 18 vuotta ja kutsuttiin oikeen kahveelle sinne heille. On se aika kummallista, kun ite oon tullut tädiksi jo, mitä, 8-vuotiaana ja veljenpojilla ja mulla on vähemmän ikäeroa noin keskimäärin kuin veljellä ja mulla keskenään. Mä oon vanhemman veljen nuorimman kummikin, ja täytyy sanoa, että tuota kummintehtävääni olen todella surkeasti hoitanut, syystä tai toisesta. Vaikka ei kai siihen ole mitään puolustusta. Mutta olen nyt viime vuosina koittanut aktivoitua edes vähäsen paremmin. Mähän olin juuri rippikoulusta ulospukattu, kun sen nappulat ristiäisiä vietettiin, ja kohta sekin jo iso mies. Aika menee pelottavan nopeaan....hmn ja köh.

Joo, kai se on jotakin syötävä, vaikkei niin maistuisikaan. Mulla nuo henkisen puolen pohdittavat asiat tuppaa aina viemään ruokahalun nääs, kai se on merkki hengissäolemisesta sekin, hah :D...

<3 Hepoliini

Heii...

Mä oon ihan poikki. Kummasti lähtee ihmisestä mehut kun juoksentelee kaksivuotiaan kanssa, leikkii piilosta, kukkuu-leikkiä, lennättää sitä kuin lentokonetta, lukee kolme kirjaa (ainakin), katselee valokuvia, soittaa lasten syntikkaa ja tanssii kaksivuotiaan kanssa, katselee kuuta ikkunasta 10 kertaa putkeen, miettiin mikä on "bobo" ja niin edelleen... Ja kaikki tämä suunnilleen kahdessa tunnissa ja vielä vähän lisää aktiviteettia siihen päälle.

Kai tuon homman olisi voinut jotenkin rauhallisemminkin vetää, mutta enhän mä osaa muuta kuin yrittää miellyttää mun ainoaa siskonpoikaani, silloin harvoin kun mua ihan niille paikan päälle vahdiksi pyydetään. On se vaan ihan samannäköinen kuin sisko vanhoissa valokuvissa. Vaalea kihara tukka ja söpö hymy. Ja yhtä villi vähintään kuin tätinsä ;D

Jotenkin siinä pojan kanssa touhutessa ja ikkunasta variksia ynnä muita harakankaltaisia jalolintuja lentopuuhissaan katsellessa iski jotenkin ihan kammottava olo siitä, miten oma elämä on mennyt verrattuna vaikkapa juuri siskon ja sen miehen tarinaan... Nehän tutustui jo silloin kun mä asuin vielä kotona. Siskonmies kävi siinä kaikki armeijat ja sen sellaiset ja kun hepoliinilla on ukot vaihtuneet, niin sisko ja sen mies vaan porskuttaa toisiinsa tyytyväisinä eteen päin. Nyt joku voisi mussuttaa jotakin "arjen kestämisestä" tai jotakin muuta paskaa. Mutta en mä kyllä sanoisi, että mun entiset suhteeni ovat mihinkään arjen kestämättömyyteen kaatuneet. Ja mietin taas sitten siinä samalla, että on aika kurja lähteä, ja jättää tänne kaikki tuollaiset sulostukset kuten siskon pieni poitsu.

No joo...en mä tiedä. Sisko ja miehensä siinä esitteli mulle vielä uusimpia tanssikuvioitaan, ennen kuin siskonmies heitti mut kotiin. Mä nauroin vatsa kippurassa kun siskonmies selitti mulle miten sisko oli siellä tanssitunnilla antanut sille ohjeita. Mutta ettei menisi toisten elämän paljasteluksi, niin en kerro yhtään sen enempää. Hauskaa mulla oli kyllä kaikin puolin. Sain jopa itse pienen alkeiskurssin foxin(??) saloihin siinä sivussa. Kuka ilmoittautuu tanssipartneriksi?

Nyt mä sitten napotan täällä kotona, ja odotan että ruoka valmistuu uunissa. On nuo syömiset jääneet vähän vähälle tänään. Taas sain yhdeltä kuulla siitä miten mä vaan blokkaan. Kai se olisi tyytyväinen sitten jos istuisin vaan tekemättä ja ajattelematta yhtään mitään. No, olipas ilkeästi sanottu...Mä vetoan väsymystilaan (vaikkei niin saisikaan tehdä). Mutta mikä siinä on että sillä on oikeus arvostella mun netin käyttöä kun taas sen netin käytössä ei ole koskaan ollut mitään kummallista. Ja nyt mä valitan, ja mä en pidä siitä. Nälkä. Mä meen syömään ja sitten addiktoidun takaisin koneen ääreen(kunnes ehkä nukahdan), kun ei meillä joillakin (terkkuja vaan sille yhdelle anonyymille vielä) ole kuitenkaan paljon muuta elämää. (ai ei vai...).

<3 Hepoliini

Heippa.

Mulla ei ole sitten mitään muistikuvaa, että mitä olen tänne jo tänään tilittänyt, enkä jaksa tarkistaa (muuten saisin plärätä koko lokin läpi, eikä sellaista jaksa kai kukaan tehdä...?;)) Eli, olen kovin pahoillani, jos toistan hirveästi itseäni (taas jälleen kerran), mulla kun taitaa olla siihen muutenkin vähän taipumusta.

Ukkeli lähti vaihtamaan kesärenkaita. Sitä ennen käytiin kaupassa ja mä kävin koiran kanssa ulkona. No, siinä kun tultiin kaupasta, päätin avata sanaisen arkkuni ja sanoa ukkelille, että mitä mä viime yönä oikeen mietiskelin kun sängyssä hereillä ittekseni pyöriskelin unta saamatta. Mä kun vielä jaksan kuvitella, (kuten ehkä jotkut muutkin kaltaiseni) että rehellisyys muka palkittaisiin jollakin, jota myös ymmärtämykseksi kutsutaan. Löysin itseni meinaan aukomasta suustani sellaisia lausahduksia kuten "mietin viime yönä että onkohan se Kuopioon muutto virhe" ja "Tässä Kuopioon muutossa on nyt kyllä kyse jostakin suuremmasta kulminaatiopisteestä, joka tuntuisi määräävän koko loppuelämän suunnan". Tuon jälkimmäisen kohdalla mä tiesin jo lausahdusta suusta päästäessäni ettei ukkeli moista ymmärtäisi kuitenkaan. Ja lopputulos oli (kuten jo ääneen siinäkin pelkäsin etukäteen, että viitsinköhän sanoa yhtään mitään), että ukkeli möksähti, käsitti kaiken (no, melkein kaiken...) väärin ja sanoi mulle, ettei jaksa nyt kuunnella "mun kiukuttelua"(!). Siinä vaiheessa musta tuntui taas (jälleen kerran), että taistelen tuulimyllyjä vastaan ja pohdin että onkohan meidän kommunikaatio koskaan pelannut kovin hyvin.

No, asia painaistiin taka-alalle keittämällä kahvit ja syömällä Prismasta ostetut ylikalliit hillomunkit. Mä sitten ukkelille esitin hypoteesin, että voisiko olla niin, että niihin mun "epäilyksiini" Kuopioon muuttoa (tai mitä ikinä kohtaan se sitten oikeasti kohdistuukaan..) kohtaan voisi suhtautua jollakin muulla tavalla. Esitin jopa (aika vittumaisen ilkeästi, ehkä jonkun mielestä), että olisiko "normaali" sutautuminen siihen asiaan se, että yrittää YMMÄRTÄÄ ja jos ei muuta keksi, niin hokee vaikka mantraa "kyllä kaikki järjestyy". Mä niin haluaisin joskus kuulla, että joku sanoisi mulle, että kyllä kaikki järjestyy, ja sitten kaikki järjestyisi, kaikki olisi selkeää, ja perhoset liitäisivät kukasta kukkaan ja aurinko paistaisi aina elämänsä loppuun asti. Niin. Mutta ei... Mun pitää siis olla vaan vahva.

Oon mä joskus miettinyt, että oiskohan elämä naisen kanssa jotenkin erilaista, että ymmärtäiskö kaksi naista toisiaan paremmin kuin naismies-pari. Mutta kun mä EN OLE lesbo, niin minkäs voit! Ja sitä paitsi olen huomannut, että aina joskus elämä kiikuttaa kuitenkin niitä samalla aaltopituudella olevia kolmijalkaisiakin vastaan (olkoon tämä lausunto täysin irrallinen edellisestä vuodatuksesta, ettei tule mitään väärinkäsityksiä kotirintamalla..). Ja silloin sitä miettii. Asioita. Jees. Pakko oli taas vähän vuodattaa. On tää elämä sellaista, ettei siitä ota erkkikään selvää... :) Kuppi teetä ja sympatiaa, kiitos.

<3 Hepoliini

Huomenta.

Se on uusi viikko taas sitten kai. Ukkeli lähti tuossa jokin aika sitten "kouluun" ja mä katsastin uudet työpaikat Kuopiossa (mikä edes muuten on Dumperinkuljettaja??), mutta eihän siellä taaskaan ollut paljon mitään uutta.

Mietin tuossa yksi päivä, että tämän vuoden aikana ajan todella sen ajokortin(kaiken mitä vielä pystyy kerralla ajamaan), sitten alan ajamaan rekkaa tai muuta vastaavaa, kun se on mahdollista(ei kauhean todennäköistä..). Ei se hoitotyö ehkä olekaan mua varten, vaikka meidän äiti mulle yksi päivä laittoi viestin että "sinä jos kuka olet lämminhenkinen ja ymmärtäväinen (tms.) ihminen, joka tulee loistavasti lasten kanssa toimeen", kun mä olin siltä kysynyt, mitä se ammatti-ihmisen näkökulmasta ("heittää äitin viitan pois"..) luulisi mun mahdollisuuksistani kyseiselle alalle. No, se ei varmaan lue mun blokia, mutta kyllä mä olen aina tullut lasten kanssa toimeen, ei sitä voi kiistää. Tai ehkä paremminkin lapset jotenkin näkee musta, että mun kanssa tulee toimeen. En tiedä miksi, mutta niin se yleensä aina on ollut. "Koira koiran tunnistaa", vai miten se vanha viidakon sanonta meni. Lapsihan mä itekkin olen. Vaikka tään hepoliinin materiaalin voisikin nyt ja samalla virallisesti julistaa K-18 ikärajalliseksi! Monestakin syystä, vaan ei siitä, että täältä mitään "aikuismateriaalia" löytyis...kai sentään? Tai sitten on kyllä aika oudot mielihalut jollakin. :D

Yöllä en meinannut saada unta, kun ensin tuli valvottua ihan liian pitkään (kateltiin vielä "Yli synkän virran"..) ja sitten päässä pyöri taas miljoona ajatusta. Nyt mä näytän siltä kuin olisin itkenyt silmät päästäni; ne nääs punottaa vähän väsymystään. Mä jopa yöllä ajattelin että nyt oon tekemässä kamalan virheen sen muuton suhteen, ja kannoin jo mielessäni kamat äiti&isän (joo, tiedetään, säälittävä ratkaisuvisio..) ylimääräiseen huoneeseen. No, mutta aamu aina kirkastaa aisteja (vai kirkastaako). Ja kai se on (?) ihan normaalia, että mielessä käy uuden ja tuntemattoman edessä aina yhtä sun toista...vai? Niin mä luulisin ainakin.

Sitten mä olin ihan täpinöissäni kun sain Susupilta sen kutsun kirjoittamaan "Lumppuja ja Lureksia"- blogia, enkä varmaan senkään takia saanut unta. No, eikö jo heti joku anonyymi käynyt itkemässä anonyymin kommenttinsa mun "lumppu-mainokseni" kommenttiboksiin, että joillakin on muutakin elämää kuin katsella sellaisia. No, noitahan kai tulee, mutta arvon anonyymi siellä jossakin. Tervetuloa kommentoimaan seuraavaksi ihan vaikka nimimerkillä, tai kuten tuolla yhdessä toisessa loorassakin mainitaan: "Ellei meno miellytä, voi lähteä kävelemään", että ei sun turhaan kannata täälläkään notkua, kun kerta parempaakin tekemistä on! :D

Jepulis. Piti ihan sanoa, jäi siitä paska maku suuhun, ja mullehan ei vittu vittuilla ilman vastaväitteitä. Mä ennoo mikää fakin jeesus. Olkoonkin lapsellista, mutta mä en vaan osaa kääntää toista poskea. Mua onkin varmaan sen takia aina niin kiva provosoida. Mutta se asenne johtunee mun pimeästä taustastani, jossa lätty lätisi ja sana kaikui. Terkkuja vaan erinäisille ihmisille. Nonni, nyt tää menee taas niille vesille, kun en halua, joten lopetan. Ja menen keittämään teetä, kun vatsa ei jostakin syystä suostunut ottamaan kahvia vastaan tänä aamuna...

<3 hepoliini

P.S. 22 Pistepirkko - Birdy

Huomenta!

Tulipas eilen sitten saunottua illan päätteeksi. Se tässä kämpässä on ollut ihan kiva kun on tuo sauna. Varmaan mä olen jo jossakin vaiheessa sanonutkin että mut on ekan kerran kannettu kantokopassa varmaan johonkin joulusaunaan kuukauden ikäisenä. Että ilmankos sitten tykkää saunoa. Mutta ei siinä mitään, on siinä tulevassakin kämpässä sauna. Saa vaan nähdä että minkälainen sauna. Vielä enemmän kyllä kiinnostais tietää että minkälainen se kämppä on, nythän siitä ei tiedä kuin osoitteen, sijainnin, talotyypin ja neliöt, noin suunnilleen. Tuli ostettua sika säkissä.

No, siinä saunan jälkeen mulla iski sellainen ihan pienen pieni ahdistus pitkästä aikaa(?), että onkohan tää elämä nyt menossa ihan oikeaan suuntaan, vai onko taas tullut tehtyä hätiköity ja liian pikainen ratkaisu väärältä pohjalta. Mutta toisaalta, mä uskon että tämän elämän määrä täällä on suht vakio siitä huolimatta mitä ihminen tekee, että kai se loppujen lopuksi on ihan sama, millä tavalla sitä elämänkokemusta kartuttaa? No tuo nyt oli vähän huonosti ilmaistu, en mä osaa selittää. Kai mä yritin sanoa sitä että jokainen kokemus on yhtä tärkeä ja niin pois päin. Jopa niistä paskoista kokemuksista voi ammentaa jotakin, ellei sitten muuta, niin tulevaisuudessa voi niistä kerätä "kohumateriaalia" hepoliinin mahdollista "kohuelämänkertaa" varten ;D? No joo... Kai silläkin on sitten joku opetus että saa turpaansa puolelta sekä toiselta. Sitäkin eilen mietin, kun jossakin aihetta hieman tuli sivuttua... Mutta siis ukkelihan ei mua oo hakannut vaikka joskus oon kyllä saanutkin aikoinaan väistellä "lentäviä lautasia".

Sitten mä mietin, että pitäisikö tilittää enemmän menneestä, nykyisestä vai tulevasta, ja tulin siihen lopputulokseen, että koskaa tää on mun oma loki, niin voin tilittää halutessani ihan mistä vaan tuntuu että tilitettävää on. Mulla kävi eilen (jostakin syystä) taas mielessä se miten ukkelin kanssa päädyttiin yhteen. En muista oonko sitä vielä kertonut, mutta jos en ole niin. Tai en mä jaksa...ketä kiinnostaa. Sitä paitsi miksi kaivaa omaa hautaansa kertomalla sellaisia asioita, joista mut on helppo leimata johonkin "muottiin". Voin mä tietty kertoa jos jotakin kiinnostaa, ei siinä sen kummenpaa oikeastaan ollut kuitenkaan kuin että seurustelin silloin vielä "hakkaajan" kanssa, kunnes O:n kanssa yks ilta mentiin viereiseen "olohuoneeseen" tapaamaan O:n kaveria, ukkelia, ja mä sitten siitä päädyin aika nopean tutkimusreissun jälkeen ukkelin kanssa kimppaan ja jätin hakkaajan tylysti nalli kalliolle, ja muutin ukkelin kanssa yhteiseen asuntoon asumaan kun oltiin tunnettu vasta, mitä, kaksi kuukautta? Joo, siinä sitten alettiin tutustua toisiimme (vertaa: "ostaa sika säkissä") samalla, kun kävin kaikkea tapahtunutta läpi itseni kanssa, eroa ja muuta sen sellaista. En voi suositella lämpimästi kenellekään, välttämättä. Tietysti, tapaukset on erilaisia ja joku tykkää äidistä ja joku tykkää hajottaa itseään, sanoo vanha viidakon sanonta.

En mä tiedä. Sitten mä mietin, että musta ois hauska joskus kirjoittaa/kertoa jostakin, mitä joku haluaisi tietää. Toisaalta, en mä tiedä haluaako kukaan tietää yhtään mitään, kun ei tänne mitään kysymyksiä sillä tavalla satele. Itse oon vaan niin utelias luonne, että mielelllän kyselisi yhdeltä sun toiselta joskus vähän kai liikaakin asioita. Joku voisi sanoa sen pohjalta, että älä akka tunge nenääsi muitten asioihin, mutta ei se ole sama asia. Ei mulla ole tapana puuttua sillä tavalla muiden asioihin. (ja nyt tässä välissä mä aloin miettiä, että mitähän vittua mä oikeen tilitän?? :D)

Joh. Eikun sitä vaan piti sanoa, että eilen alkoi vähän mietityttämään tämä elämän suunta. Mulla on pieni intuitio siitä, miten tässä voisi käydä, mutta annetaan sen vielä olla. Mä sitten kyllä lupaan/uhkaan tilittää katkeroituneena, jos "uhkakuva(t)(tai mi(t)kä lie)" käy toteen. Jepjep. Kai se niin on, että tää elämä on yksi suuri laskuvarjohyppy, sillä mahdollisuudella, että varjo ei koskaan aukeakaan.

<3 Hepoliini

P.S. Leonard Cohen - Suzanne

Huomentapäivää!

Pikkasen silmät vihertää tänään vielä keskimääräistä enemmän eilisten "viinijuhlien" takia, kai. Aamulla mä heräsin siihen, kun ukkeli kömpi sängystä ylös jo joskus puoli ysiltä ja mä aattelin että "voi luoja..", kun päässä vähän tykytti ajatushernettä ja olokin oli suoraan sanottuna aika paska(ja suussa maistui paska). No, onneksi mä sentään tein sen kanssa eilen diilin että käyttää koiran aamulla. Mutta pakkohan mun oli koota itseni ja meditoida huonohko happi pois ruumiista, ja aika hyvin siinä mielestäni onnistuin kun suihkussa liruttelun jälkeen löysin kummiskin itseni sieltä kirppikselta määrittelemässä ukkelille että mikä on "punainen T-paita" tai mikä "musta tunika". Olin nääs valmiiksi nimikoinut hintalaput kotona ja ukkeli sitten avuliaana kiinnitteli niitä hinnoittelupyssyllä siellä mun apuna. Kiitos siitä hänelle. Aika "tyhjäksi"(no, aika suhteellisen käsite) vaan jäi se paikka, että täytyy vielä tänään katella mistä kaikesta maallisesta romusta sitä olisi valmis luopumaan.

No, kun tultiin kirppikseltä takaisin kotipihaan/parkkipaikalle, niin hillitön parvi kurkia määki ja leijaili just tässä meidän kerrostalon yllä. Mä sitten jäin - kun hieman aivotoiminta on hitaahkoa näin punaviinittelyn jälkeisinä päivinä(valkkarillahan on ihan eri vaikutus) - toljottamaan suu auki silmät kohti taivasta niitä kurkia. Niitä oli varovaisen arvion mukaan varmaan 40 ja todella rehellisen arvion mukaan ehkä ainakin 30 kappaletta. Ja siis mähän puhun pääsääntöisesti totta, *kiillottaa ruostetta sädekehästään...". No, sanotaan, että pyrin ainakin siihen.

Mutta käytiin sitten siinä ohimennen (kun olin mielestäni autossa erittäin selkeästi ilmaissut tarpeeni kahvimukillista kohtaan...) ukkelin ehdotuksesta saman tien (mä ehdotin että käydään TÄNÄÄN, ei heti kirppisreissun päätteeksi)kellarissa tonkimassa tavaroita. No, löytyihän sieltä kaikkea jännää. Mun käteen sattui mm. mun ihan eka isältä saamani c-kasetti, joka tuli mun ekojen korvalappustereoiden mukana silloin joskus kauan sitten 80-luvun alkupuolella. Kuka haluaa arvata, mikä kasetti se oli? No mäpä kerron, kun ei kukaan kuitenkaan arvaa: se oli Jonnan(Tervomaa) "Tykkään susta", joka sisältää niinkin hienoja musiikillisia lahjoja maailmalle kuten; "Sadepisaroita", "Tummatukka surullinen", "Sano vaan", "Paras lahja", "Tykkään susta", "Minä ja Tuomas", "Vaikka hän ei tajuukaan", "Ensimmäinen", "Pistät pyörälle pään" ja "Kova kingi sä oot". No, siinähän tuli lueteltua jo kaikki biisit. Ja siis mä osaan varmaan vieläkin kaikki noiden viisujen sanat ulkoa, sen verta kova Jonna-fani olin kuitenkin pikku-Hepoliinina :D. Mehän jopa naapurin pojan johdolla "murtauduttiin" naapurin tyhjään kämppään leikkelemään sinne tulleista lehdistä Jonnan kuvia aikoinaan...ai mikä kamala tunnustus. Samainen poika yritti muuten antaa viisi vuotiaalle hepoliinille ensisuudelmankin aikoinaan, mutta mä olin jo pienenä kova pala; ei mua niin vaan pussailtu missään pihametsän kallioilla. Terkkuja vaan naapurin pojalle (ja muille pojille). Kuka haluaa tietää, miten sen ekan pusun sitten sain?

Mä taas viime yönä näin blokiaiheista unta. Onkohan tää mun addiktio mennyt taas hieman liian pitkälle, kun jatkuvaan blokijutut tunkee uniin. Kai mulla on sitten jonkinlaista taipumusta vähän yhden sun toisenlaisiin riippuvuuksiin...enkä nyt puhu mistään nautintoaineista. No siinä unessa oli (taas) tseppeliini ja minä. Me asuttiin samassa talossa, minä kai alakerrassa ja t yläkerrassa. Eli meitä erotti vain katto/lattia. Kummallakaan ei ollut vaatteita (joo seura tekee ja niin pois päin...;D) päällä, toinen makasi lattialla ja toinen katossa(?!) ja sen katon/lattian kautta olimme keskenämme jonkinlaisessa "yhteydessä", siis pidimme lattiakaton kautta yhteyttä toisiimme "sanallisesti" tai puhumalla tai jollakin tavalla, jota ei ole vielä keksitty. Outoa... Aamulla kun heräsin ("lattialta vaatteni keräsin..") niin muistin vielä, mitä me siinä puhuttiin mutta todellisuus kun iski päin näköä niin hyvin karisi unikuvatkin päästä. Saa tulkita unen ihan vapaasti, mutta mikään "seksiuni" se ei ollut, vaikka alasti oltiinkin(!) :D.

Joo...kai tässä pitää suorittaa jonkinlaisia elämäänpalautumisriittejä. Ukkeli tuolla pakkaa taas kovaa vauhtia ja kohta mulle ei jää oikeesti muuta kuin omat vähäiset esineeni ynnä muut. Mulla meinas mennä taas ukkeliin hermo siellä kellarissa kun sen huumorintaju ei meinannut oikeen venyä mun pikku vitsilleni jostakin ja silloin mulla yleensä menee hermo ja mä alan pohtia (se on varmaan joku refleksi) että mitä teen tyypin kanssa, joka ei edes ymmärrä mun sairaita vitsejäni. Ja mä sanoin sen sillekin siinä ääneen ihan hyvässä hengessä, kun otin käyttöön kaikkein rauhallisimman "rauha-äänensävyni" (ja sen vaarallisimmankin ehkä...tavallaan...silloin tietää, että räjähdys on ollut todella lähellä...köh.). No mutta, kai se on opettavaista sekin, että elää ihmisen kanssa, joka on aikalailla sun vastakohtas? Joskus täytyy muuten kertoa, miten mä ja ukkeli oikeen päädyttiin kimppaan. Tarinansa sekin ;). Sii juu, ool mai bloglovers! <=3 ... :D (sori, vähän levoton olo)

<3 Hepoliini

P.S. Niin ja nyt jos jollakin on asiallista asiaa, jota ei koe voivansa purkaa täällä näin, niin tuolla on nyt vihdoin s-postiosoite, jonne saa kyllä kirjoittaa, jos haluaa, ellen jo sanonut. (Sanoinkohan mä eilen, no ei voi muistaa).

Huomenta!

Yöllä kun menin nukkumaan ja makasin sängyssä, mulla soi päässä Tehosekoittimen biisi "Hetken tie on kevyt"(linkissä sanat). Joskus joku kappale jää päivätolkuiksi soimaan päähän. Tai jostakin kappaleesta tulee todella tärkeä syystä tai toisesta. Ja joskus joihinkin viisuihin liittyy niin kipeitä muistoja, että pelkkä kuuleminen aiheuttaa ahdistusta ja on melkeen pakko sammuttaa radio. Sen takia radio, koska yleensä niitä biisejä ei vapaaehtoisesti tule kuunneltua. Hitto kun en nyt osaa nimetä yhtään sellaista kappaletta nimeltä. Yöllä siis kuuntelin päästereoistani(eli pääherneestä) Tehosekointinta kunnes nukahdin.

Aamulla mä mietin, että olenkohan jo blokannut, blokannut ja blokannut hieman liikaa (hepoliini blokkaa, blokkaa ja blokkaa;)), kun kahtena peräkkäisenä yönä olen nähnyt unta sekä olemassaolevasta että olemassaolemattomasta(ilmeisesti) blokihenkilöstä. Edellisenä yönä näin unta, että olin ukkelin kanssa matkalla kotiin Helsingistä ja pysähdyimme taukopaikalle, jonka nimessä oli joku puu ja sen lisäksi ehkä joku harju tai lahti tms. luontoaiheinen nimeke. No, kun jalkauduimme autosta, niin joku tummatukkainen pitkä kaveri polki pyörällä meidän luokse ja antoi mulle lapun, jossa oli sen kaikki henkilötiedot puhelinnumeroita myöden. Se tyyppi tuntui tuntevan mut, mutta mä en tuntenut sitä. Se jopa tunnisti mut Hepoliiniksi, eikä mun siviiliminäkseni. Ja parasta oli, että mä näin siinä lapussa sen oman vuodatus-osoitteen, se oli tommy_x.x.vuodatus.net! Mä huvikseen guuglasin sen äsken, eikä mitään tommy_x.x:ää löytynyt. (damn, ois ollut jännä sattuma:))

No, viime yönä näin unta että hengailin ja juttelin(yllätys varmaan blokissa..)jonkun Tuntemattoman Blokihenkilön kanssa. Hitto, siitä unesta en enää muista enempää vaikka aamulla koitin painaa unen heti mieleen. Damn! Pitäis olla joku lehtiö yöpöydällä että voisi pitää kunnon uniyökirjaa!

Tai sitten mun unet karisi vaan aika radikaalisti(lienen selkeästi herkkäuninen) siinä vaiheessa, kun heräsin (ties miten varhain) siihen, että koira oksensi jossakin olohuoneen suunnalla. Yleensä se olen just mä, joka joudun siivoomaan noita sotkuja, mutta tällä kertaa mä en yksinkertaisesti jaksanut nousta korjaamaan mitään pukluja kesken kauneimpien unien, vaan ajattelin että sieltäpä ne löytyy kyllä aamullakin lattiaa syövyttämästä. Ukkelihan ne sieltä löysi sitten. En jaksanut mainita, ettei se tullut minään yllätyksenä, että laatoitettu on. Ties vaikka "oikeassa" sielun tilassa ollessaan U olisi maininnut siitä siivouspuolesta jotakin, kun ei voi koskaan ottaa toisesta täysin selvää. Enkä mä jaksa ainakaan juuri herättyäni mitään riitelyä; mä olen enemmänkin niitä aamulauhkeita mutta iltaväsykärttyjä(ei parane herättää jos nukahdan sohvalle;)).

Noo. Katsastin tuossa reippaan kurssilaisen tavoin jo uusimmat työpaikkailmoitukset. Eipä ollut kehumista...tai olisi siellä ollut joku metsänmittaushomma, mutta en tiedä haluanko viettää seuraavaa puolta vuotta poissa blokin(en ole riippuvainen) äärestä jossakin korvessa, vaikka korvesta pidänkin. Se kun olisi reissuhommaa. Siitäpä sain taas sysäyksen pohtia sitä oppisopimusjutskaa. No, mä voin nyt tässä ihan "meidän kesken" sanoa että olen miettynyt josko hakeutuisi tuonne hoitoalalle, mitenkään yksilöimättä sen tarkemmin (no enköhän mä senkin vielä rallata julki..). MUTTA. Mulla tuntuu olevan se vamma, etten osaa päättää yhtään mitään. Ja tänä aamuna mä vihdoin koin lopullisen ahaa-elämyksen että mistä se päättämättömyys johtuu. No se johtuu tasan siitä, että olen tehnyt NIIN paljon huonoja ja vääriä(oikeastaan melkeen 90% päätöksistä tässä elämässä on ollut huonoja) ratkaisuja, että en uskalla tehdä mitään sitovaa päätöstä, koska sitä pelkää jo valmiiksi että homma kusee kuitenkin jostakin syystä. Toisaalta sen takia päätös(ristiriitaista ehkä?) Kuopioon muuttamisestakin oli aika "helppo"; eipä ole turhia odotuksia ainakaan mistään onnistumisesta. Sanokaa mun sanoneen, että jotkut ihmiset ovat täällä pallolla vain sen takia, että toimisivat varoittavana esimerkkinä muille lajitovereille. Teen mä mitä tahansa, niin ei se johda *****(olen hienotunteinen, kiroilen tällä kertaa ainoastaan sensuroidusti) mihinkään. Ainakin ne, jotka mut reaalisissa tietää/tuntee, voisivat nyt tehdä aaltoja oikean johtopäätöksen tekemisen johdosta! (menköön se sitten vaikka siihen hyvään 10%:iin)

Että sellasta. Jotain pitäis tehdä, mutta mihinkään ei halua sitoutua: olen siis myös sitoutumiskammoinen(elämän suunnittelu vuodenkaan päähän on sula mahdottomuus), minkä tajuaminen omaa taustaa vasten tuntuu vähintään ristiriitaiselta informaatiolta. No jos jotain positiivista pitää asiasta etsiä, niin olen mä ainakin toistaiseksi sitoutunut sentään elämään tätä elämääni eteen päin...tai johonkin suuntaan ! :D

Jeps. Nyt jotain muuta välillä. Mutta olisikohan musta siihen "hoitotyöhön". Mitään neuloja mä en ainakaan kestä, että ehkä se suuntautuminen voisi olla terveiden ihmisten parissa?...vinkvink. En mä tiedä. Hohhoijaa. Mä meen keittään teetä, ja mietin asiaa. Ehkä sitä pitäis (taas) vaan tehdä ja katua sitten kun paska on housussa?

<3 hepoliini

Huomenats!

Hjuuston, wii hääv ö hjuuutsch proplem!! Mä saan kohta trauman. Millä mä nyt taas piirrän? Olen kolmekymmentä päivää nauttinut Photoshopin kokeiluversiosta ja nyt se on loppu. Olikin ihan liian hyvä että olisi voinutkaan kuvitella sitä käyttävänsä yhtään pidempään. Ei ole köyhällä helppoa, sano mun sanoneen; trialista trialiin sitä vaan juostaan. Nyt mulla on jo valmiiksi ladattuna - itse asiassa hommasin sen jo jokin aika sitten - se Gimp, mutta en ainakaan vielä osaa käyttää sitä kovin hyvin. Jos joku tietää, onko siinä Gimpissä sellainen toiminto että saman tien näkee kuvassa tehdyt muutokset niin voisitko kertoa(en ole keksinyt ainakaan miten se tehdään). Muuten se tuntuisi aika pöllöltä tehdä jotakin kuvaa ja summanmutikassa iskeä siihen jotakin efektejä ja sitten painaa ok, ja odottaa minkälainen ylläri sieltä sillä kertaa tulee(?). "Ai, tästä tulikin vihreä vaikka odotin punaista...".

Katselin tuossa taas vaihteeksi aamutelkkaria ja vielä ne jaksaa niistä Kanervan tekstiviesteistä repiä huumoria. Joku voisi ajatella jotakin muuta Kanervan eilisestä poisjäännistä siitä paneelista Virossa, mutta mun henkilökohtainen (tottakai hepoliinillakin pitää olla henkilökohtainen mielipide Kanervan tekstiviesteistä..) mielipide on, että on ihan ymmärrettävää että henkisesti voi olla aika lopussa kun joutuu moisen noitavainon kohteeksi. Mun mielestä saisi jo antaa asian olla, tai todellakin hoitaa sen päätökseen, jos siinä jonkun mielestä jotakin epäselvää vielä on. Kanerva on vaan jäävuoren huippu, tuskin meillä muutenkaan eduskunnassa mitään pyhimyksiä vaeltaa. Ja mitä tulee siihen että niitä viestejä julkaistaan jossakin juorulehdessä; mulla ei ainakaan menisi jakeluun/oikeustajuun, jos mun omia viestejäni julkaistaisiin jonkin lehden sivuilla vastoin mun tahtoani. Tietysti jos osapuolet ovat antaneet suostumuksensa niin on ihan eri asia. Piste. Ai niin, pitääkin muistaa poistaa parvekelaatikoista talviset kanervat mahdollisimman pian. Eikun siis, sen takia tästä aiheesta jauhoin, kun mun piti vaan sanoa että se Timo Airaksinen siinä ohjelmassa käytti niistä julkaistavaista viesteistä ilmaisua, että se asia tavallaan "huipentuu jonkinlaiseen tiedotusorgasmiin". Siinä sain päivän ekat makeet naurut.

Sitten mulla kävi mielessä, kun tuolla SusuPetaalin yhden tekstin (pohjantekijän linkki sivulla) kommenttiboksissa vilahteli myös legendaarinen sana "huora". Mainitsin siellä myös, että rakas siskoni kerran aikoinaan totesi mulle(kun olin varhaisteini) kaunistautuessani kaupungillelähtöä varten eteisen peilin edessä, että näytän ihan huoralta. Sen takia kuulemma kun mulla oli niin paljon meikkiä, kai... Mun mielestä kellään ei ole oikeutta minkäänlaisen meikkaamis- tai pukeutumistavan takia haukkua toista huoraksi, saatika leimata jonkun moraalia sen perusteella miltä naamari ja kroppa näyttävät. Itsekin sain aikoinaan siitä pienen opetuksen, kun pikkutyttösenä (varmaan jeesustelija-akkain moraalisaarnat olivat syöpyneet nuoren hepoliinin mieleen siinä vaiheessa...) erehdyin (!) kerran televisiota katsellessa sanomaan siellä esiityneestä Kata Kärkkäisestä "huora". Meidän isä veti ihan hirveät pultit tokaisustani, ja piti mulle pitkän luennon huora-sanan oikeammasta käyttötarkoituksesta. Jos en sitä ennen sanan merkitystä tiennyt, niin sitten tiesin.

Mä oon tässä muuten jo muutaman viikon odotellut milloinka posti toisi ilmoituksen että mun "Hippie-jeansit"(no ne oli tilausvahvistuksessa määritelty sillä tavalla uudestaan..) ovat saapuneet noudettaviksi. Kyllästyin meinaan koluamaan kauppoja siinä toivossa että löytäisin tarpeeksi pitkälahkeiset housut ilman että tarviis ottaa mitään tyyliin neljää numeroa suurempia farkkuja vaan sen takia ettei lahkeesta jää uupumaan kymmenen senttiä. Voin meinaan sanoa että ei se ole helppoa pitkäraajaisellakaan, ellei se ole helppoa lyhytraajaisellakaan. Minkä mä sille voin että mulla on metrin pituiset jalat (no hieman liioittelua - mutta vain hieman). Ja sitten mä nyt tähän sanon vielä mitä mä olen aina halunnut sanoa: Painorasismi. Siis jos ei ole helppoa olla ns. lihava, niin ei se ole helppoa olla hoikka tai normaalipainoinenkaan. Kun tuntuu että siellä kansan syvissä akkariveissä elää piilevä katkeruus luonnostaan hoikkaa väkeä kohtaan, ja sitten joidenkin pitää joka välissä itkeä miten "aina vaan hoikkia naisia pidetään kauniina, ja ihanina, ja naisellisina, ja että miksi vaan näitä lautoja(painorasisti!) rakastetaan miesten toimesta, ja plaaplaaplaa". Että ei niinku mikään saatana kelpaa, olet sitten laiha, normaali tai vähän pyöreämpi; aina joku saa sitä jonkun trauman! Ja vaikka olisit näitä kaikkia, niin siltikään niitä katkeria paskoja ei voi miellyttää.

Nyt mä menen hörppäämään rauhoittavaa teetä ja sitten alan pohtia tätä kuvankäsittelyllistä propleemia. Se on moro.

<3 Hepoliini

Huomenta.(Päivää?)

Se on sit vissiin kesäaika taas. Ukkeli eilen valitteli (kun sen oli ollut tarkoitus nukkua pitkään), ettei saanut aamulla nukutuksi pitkään, kun heräsi puoli yhdeksältä. No tänään se ponkaisi sängystä joskus yhdeksän jälkeen (siis talviaikaa, ei meillä nousta yöllä vääntämään viisaria..) ja näytti taas siltä että olisi voinut unta saada palloon vaikka puolille päivin. Mä lohdutin sitä sanomalla, että jos ajattelee että nyt kello onkin kesäaikaa jo melkeen puoli yksitoista, niin onhan se saanut nukuttua paljon pidempään kuin eilen! En tiedä sainko myytyä ukkelille tämän ajattelumallin.

No, nousin siitä itsekkin aamukaffelle ja puhuin ukkelin ympäri käymään koiran kanssa ulkona. Lupasin vastineeksi hoitaa sen "yövuoron". Siinä vaiheessa, kun homma oli jo sovittu, katsoin ikkunasta ulos ja huomasin että siellä sataa vettä. "Sataako siellä vettä!", totesin, ja ukkeli vastasi että "nytkö sä muka sen vasta huomasit". No ihan oikeesti huomasin sen vasta silloin vaikka ukkeli luulikin että mä sen takia vaan en halunnut mennä ison vaalean kanssa räpiköimään kuran keskelle...

Kattelin siinä sitten telkkarista ohjelmaa "Discovery Atlas - Kiinan monet kasvot" (tai joku vastaava), ja mun alkoi jostakin mystisestä syystä tehdä mieli kiinalaisesti maustettua nuudelisoppaa, jota tiesin löytyvän kaapista koska eilen sittarista ostettiin pari purkkia kyseistä tavaraa maistiaiseksi kun maksoivat vaan euron yhteensä. Laittelin siinä nuudelit valmiiksi ja palasin (todennäköisesti Kiinan propagandahallituksen tuottaman) ohjelman pariin. Liekö johtunut nuudelikeiton tulisuudesta vai olisiko "taas se aika kuusta(hullut päivät)" lähestymässä, kun mun piti ihan taistelemalla taistella ettei mulla olisi noussut vedet silmiin kun ohjelmassa nuori 12vee tyttö oli kymmenen vuoden ajan harjoitellut voimistelua kuusi tuntia päivässä, ja oli karsimassa pääsystä olympiajoukkueeseen, mutta sössi osuutensa puomilla ihan totaalisesti. Ja enhän mä nyt ukkelin nähden ala minkään ohjelman takia vollottaa, vaikka hyvähän siinä oli köhiä ja niiskuttaa tulilientä vuoroin haarukalla ja lusikalla lapioidessa. Ihme keittoa, mutta hyvää se oli, joskin tosiaan aika tulista. Ja sanottakoon että se tyttö pääsi siihen olympiajoukkueeseen kuitenkin saatuaan parhaat pisteet eritasopuomeilla. Siinä vaiheessa mä itkin melkeen onnen kyyneleitä. Että kymmenen pojoa noinkin hyvin onnistuneelle propagandamateriaalille!

Siinä vaiheessa mä aloin jostakin syystä pohtia Karjalan palauttamista Suomelle. Että mitä jos Karjala palautettaisiin, niin kenelle ne maat kuuluisivat? Alkuperäisille omistajilleen, Suomen valtiolle vai kenelle? Todennäköisesti jotkut rikkaat ostaisivat sieltä kaikki herkut (kuulemma ei siellä mitään herkkua enää ole) päältä ja alkuasukkaat jäisivät nuolemaan näppejään. Täytyykin kysyä mummolta, että miltä siitä tuntuisi jos Karjala palautuisi Suomelle mutta siitä huolimatta sillä ei olisi oikeutta (ja niillä muilla sukulaisilla) palata isiensä maille, kotiseudulleen. Mutta siis hei kamoon, eihän sitä tule koskaan tapahtumaan kuitenkaan, että turha spekuloihtia asiallakaan kai. Musta olisi kuitenkin kiva käydä siellä ja nähdä, mistä puusta hepoliinin juuret oikeen on veistelty.

Jep. Ja päivä jatkuu. :)

<3 Hepoliini

Huomenta.

En meinannut yöllä saada unta kun mietin mahdollisuutta että joutuisin viettämään kalakukkokaupungissa loppuelämäni. Ei pidä nyt käsittää väärin, mulla ei ole mitään kyseistä kaupunkia vastaan (ehkä). Mä vaan kuvittelin sieluni silmin itseni vaeltamassa Kuopion katuja ja ahdistuin. Ikään kuin happi olisi viety, rautapallo nakutettu nilkkaan ja kalterit isketty ympärille taivasta kehystämään. Ehkä lievää ylireagointia mutta tunne oli aika todellinen kuitenkin, heh.

Ja ei kai se tarkoita (huomatkaa, olen alkanut pohtia sitä vaihtoehtona?!), että jos sinne muuttaisi niin siellä tarvitsisi loppuelämää viettää (ja tämä taas oli kuin suoraan ukkelin propagandamateriaalista reväisty)? Asuminen siellä olisi varmaan kuitenkin halvempaa. Maksoin äsken meinaan nipun laskuja ja osan vuokrasta, minkä jälkeen tilille jäi palttia rapiat neljätoista euroa kun sitä ennen olin vähentänyt tilille jäävästä rahasta tulevan opintolainan lyhennyksen n. 130 euroa. Mutta onneksi mä olen rikas perijätär(no en oo), jolle äiti lahjoitti tuossa muutama hetki sitten pienen summan ns. metsärahoja. Se oli taas sarjassamme asioita, joista ei voinut kieltäytyä. Ja toisaalta, miksi kieltäytyä koska joskus se metsä sieltä vastaan kävelee kuitenkin perinnön muodossa... Ja toisaalta, ellei nyt olisi niitä muutamaa rahaa, niin ei tässä taas kahteen viikkoon syötäisi paljon mitään. Nyt joku voisi sanoa että "mitäs rilluttelit siellä baarissa viime viikonloppuna!", mutta siihen mä voisin sanoa että "pitää munkin perkele joskus päästä tuulettumaan täältä vankikopista!". Eikä tää konkurssi nyt siitä johdu. Se johtuu siitä että jatkuvasti pitää penniä venyttää muutenkin.

Eli jos muuttaisi Kuopioon, niin samankokoisen kämpän löytäisi varmaan satasen halvemmalla. Muita plussapuolia en nyt hakemallakaan ihan äkkiseltään siitä muutosta löydä. Sitä paitsi vaikka Kuopio on kuitenkin suht iso kaupunki niin tuntuu että sielläkin kaikki tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee SUT, joka "nakkelit bensaa ja palavia tulitikkuja siltoihin" lähtiessäsi ovet paukkuen pois. Tai sitten mun ylivilli mielikuvitus taas suurentelee asiaa.

Mistä mä edes saisin töitä sieltä kun en ole täältäkään mitään löytänyt? Kohta se on kuulkaa tytöt ja pojat niin että hepoliini lähtöö avion ulkopuoliseksi pariksi (eli AU-pairiksi, sitähän se tarkoittaa?) vähintään jonnekin Afrikkaan asti. Eilen kun katselin työpaikkailmoituksia niin vahingossa tulin hakeneeksi ilmoituksia hieman laajemmalta työssäkäyntialueelta ja huomasin, että mm. Botswanaan (eikös se ole Afrikassa) haettiin tällaista AU-paria. Sitten mä aattelin että mahtaisko ne näin "vanhaa" ottaakaan, mutta ei kai luulisi iän olevan mikään rasite. Siellä sitä makaisi Botswanassa hoitomukulan kanssa leijonien seassa ja siemailisi kylmää drinkkiä jonkun lihaksikkaan tumman miehen hieroessa öljyä kevyesti käristyneelle hipiälle(ni)... Joo. So not my fantasy... Eli palataan maan päälle ja todetaan että pahin mitä Kuopioon mahdolisesti muuttaessa voisi tapahtua, olisi se, että työvoimaviranomainen osoittaisi mut työhön mun entiseen työpaikkaani; koska nythän on olemassa se vakuutusoikeuden päätös siitä että se paikka hommineen on ihan just passeli mun ruumiille ja sielulle. Ja kaiken kukkuraksi ne hakee oikeasti tällä hetkellä 20:ntä kesätyöntekijää siihen puljuun. Eikun vaan jokainen mol.fi:hin tekemään salapoliisityötä...ja hekemaan töihin sinne. Mä voin suositella, ahhahahaha....

Että sellaasta tänään täällä. Jälleen (tällä kertaa) toteaisin että blokini nimi ei voisi paljon osuvampi enää olla. Ehkä "Elämäni tuuliviirin kanssa" voisi olla toinen varteenotettava nimiehdokas jos nimeä päättäisin syystä tai toisesta vaihtaa. Jep. Nyt tää menee keittämään tuopillisen teetä ja pohtimaan että mitä sitä sitten tekisi. Sori kun jauhan vaan tästä mutta pitää pohtia sitä hieman "ääneen", tai ainakin yrittää. Ukkelin kanssa eilen hieman keskusteltiin aiheesta, mikä johti siihen että mä poltin yhden tupakin illan päätteeksi. Saanks mä sorin. Hyihyi mua. Niin ja poltinhan mä viikonloppunakin muuten ku korsteeni... hyhhyh.

<3 Hepoliini

P.S. Kaunis ilma ulkona, kävin jo koiran kanssa juoksemassa läheisellä pellolla missä se juoksi lunta täynnä olevaan ojaan ja upposi sinne kokonaan. Ja mulla oli kerrankin hauskaa. :)

editPS: Vähän musakkia

Howdy.

Mietin että heittäisinkö arpaa, tai vetäisinkö pitkää tikkua siitä, haluanko jälleen tulla savolaiseksi turkulaisena olemisen sijaan. Kumpikin kuulostaa melkeen ihan yhtä pahalta vaihtoehdolta, ahhahaha....

Ukkeli laittoi meinaan tänään kesken päivän tekstiviestin että se saa sen työpaikan sieltä mistä sitä hakikin, jos vaan haluaa. (Nyt se tuli tuohon viereen muuten imitoimaan mun kirjoitustyyliäni ja mä leikin että huitaisen sitä nyrkillä, ja sanoin että menisi ystävällisesti laittamaan kahvia sen sijaan että vittuilee mulle. Siihen piti vielä lisätä että moisen toiminnan seurauksena voi olla se, että kostona tilitän kaiken julkisesti blokiin, mutten sanonut(vaan kirjoitan..)) Sitten kun se tuli kotiin niin "muutamalla" sanalla taas sivuutettiin koko homma, mä kun päin vastoin kaipaisin jotain kunnon keskustelua siitä asiasta. Mutta kai se niin on ettei ihmisestä väkipakolla saa mitään syväluotaavaa keskustelijaa väännettyä vaan itsestään se halu puhua täytyy lähteä. Nyt joku voisi tähän sanoa että hepoliinillä olisi muka tapana "pakottaa" mutta en mä suostu myöntämään ainakaan.

Että sellaista. Vaihtoehdot: Turku tai Kuopio. Turussa läheisimmät sukulaiset ja jopa joku(yksi...) vaivoin löydetty "hyvä tyyppi" (jota näkee kerran puolessa vuodessa). Kuopiossa taas entinen elämä ja joku kaverikin jopa. Jos lähtee sinne takaisin niin se on vähän kuin matkustaisi ajassa taakse päin. En tiedä. Se on niin vaikeaa tehdä päätöksiä kun kaikki ovat aina halunneet päättää kaiken mun puolesta. Tai sitten se on niin vaikeaa tehdä "näennäisiä" päätöksiä, kun joku on jo valmiiksi pedannut ratkaisun mieleisekseen. Jos mussa olisi yhtään särmää, niin vetäisin jo omat johtopäätökseni siitäkin. Ja eihän ne vaihtoehdot tietty noihin rajoitu jos lähtee hakemaan ihan uusia ajatusmalleja toimia...

Jeps. Suosittelenkin parisuhteen (tai millä ikinä nimellä sitä haluaakaan kutsua) lisäämistä viralliselle listalle, jota pidetään tehokkaista ja toimivista henkisen kidutuksen välineistä. :D

Mä en muuten ole koskaan ollut kunnolla sinkku. Siis jos laskee siitä lähtien kun varsinaisesti "tulin markkinoille". Saa esittää jatkokysymyksiä jos aihe kiinnostaa enemmän, heh. Piti vaan todeta. (Kai se jättää jälkensä)

<3 Hepoliini

Huomenta!

Vaikka ei se taida olla enää kovin huomen. Mä mietin, että oonkohan viettänyt liikaa aikaa täällä blokien äärellä koska aamulla juuri ennen kuin heräsin, näin unta, jossa "blokitoveri teppe(yksi hänen monista nimistään)" puhui mulle/mun kanssa jotakin. Se oli jonkinlainen keskustelu näiden blokien kommenttilaatikoilla käytävistä keskusteluista. Harmi etten muista enää tarkalleen sitä ilmaisua mitä teepee siinä unessa keskustelusta käytti, mutta sisällöltään se oli jotain mitä voisi myös "vuorovaikutteiseksi ilotteluksi" kutsua. Mutta se ilmaisu oli vaan paljon parempi. Jaa-a, onkohan mun aivot onnistuneet tietokoneruudun kautta imaisemaan promillen tepen verbaalisesta lahjakkakuudesta...varo vaan teppe, kohta vien loputkin tuhkat pesästä.

Eikä tuo ollut ensimmäinen uni, jonka tässä aivan lähiaikoina olen blokitovereista nähnyt. Yhtenä yönä kirjoittelin SusuPetalin kanssa viestejä blokin kautta, ja nämä viestit sitten tulostuivat jollakin mystisellä tavalla virkatuille pienille erimuotoisille "kuviolapuille" (en tiedä minkä laitteen kautta...), joita suunnittelin käyttäväni ensi jouluna joulukuusenkoristeina. Ihan skitsoa :).

Palataas tähän päivään tuolta unien maailmasta, niin kivaa kuin siellä olisikin viettää enemmän aikaa. Mä jäin aamulla nukkumaan vielä kun ukkeli lähti ajoihin. Ajattelin sallia sen itselleni koska kello oli siihen aikaan vasta seitsemän, eikä mulla ole mitään menoa, koska mut on jätetty kurssin puolesta yksin turhautumaan kuoliaaksi tänne kotiin, ja miettimään että "mitäs nyt". No, ukkeli siinä kävi sanomassa heipat ja totesi että ulkona on sitten ihan kamala lukimyräkkä. Mä aattelin että se taas liioittelee, ja käänsin kylkeä, mutta kun heräsin niin ikkunasta näin ettei se kauhean väärässä ollut. Eikun siinä sitten vaan michelinukko-takkia, toppahousua, pipoa ja vaelluskenkää päälle ja menoks. Päätin jo lähtiessä että tänään on se päivä kun aamupesu, tarkemmin sanottuna naamapesu, suoritetaan ulkona luonnonmateriaalilla, jota myös lumentapaiseksi kutsutaan. Remppamiehet (ne vaihtaa kaakeleita käytävän seinään koska joku ei ole aikanaan osannut kaakeloida niitä oikeanlaisella laastilla) ja naapurintäti pölähtivät vastaan alhaalla kun tulin hissistä, ja naapurintätikin varoitteli (pikkukoiransa kanssa) miten kamala ilma siellä on. "Juu, mä näin ikkunasta". Mukavastihan tuo 15m/sek.(?) lentävä lumi(vai mitä happosadetta lie ollut?) pisteli kasvoja kun vastatuuleen koiran kanssa pyyhällettiin. Jostakin kumman syystä mua ei edes harmittanut (meinasin sanoa vituttanut, mutta siistin suuni) tuo ilma - päinvastoin. Kummasti vaan virkisti noin fyysisesti ainakin, ja melkeen huomasin jonkun hymyntapaisen käväisevän suupielessä. Ehkä mut voi virallisesti kohta julistaa hulluksi.

Hymyntapainen kävi muuten eilenkin suupielessä tuolla koiralenkillä. Siinä ehtii aina miettiä yhtä ja toista kun elukka nuuhkii lajitoverien tekstareita puunkyljistä. Tuli taas mieleen käsite "määräaikainen parisuhde". Mietin että jos ukkelia ei olisi mun elämässä, ja jos laittaisi vielä hynttyyt yhteen jonkun kanssa, niin tekisi kirjallisen (!) sopimuksen parisuhteen laadusta; olisiko parisuhdesopimus määräaikainen vaiko ihan toistaiseksi voimassaoleva. Melkeen kallistuisin ehkä määräaikaisen puoleen, voisihan siihen sitten anoa jatkoaikaa, tai elleivät osapuolet määräajan kuluessa syystä tai toisesta näyttäisi kykeneväisyyttään tyydyttävään parisuhderatkaisuun, voitaisiin sopimuksen antaa raueta ja kumpikin jatkaisi omille tahoilleen tyytyväisinä. Tietysti siinä pitäisi olla lista erinäisiä pykäliä ja momentteja sekä muita sääntöjä liitteenä. Ja ehkä sopiva kesto ensimmäiselle määräaikaisjaksolle voisi olla jotakin kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen. Edellyttäen että siinä vaiheessa on jo käyty määräaikainen seurustelusuhde läpi.

Jees. Kuka kannattaa?

Mä taidan mennä nyt hillumaan (taas) työkkärin sivuille, että näyttäisi edes siltä että hakisi jotakin töitä (terveisiä vaan mun aina kannustavalle ukkelille sinne jonnekin). Etsin eilen myös(työpaikkojen ohella) tietoa oppisopimuksesta, mutta siinäkin on tietty se pieni pulma ettei oppisopimukseen voi mennä ilman työpaikkaa... ja tietysti olisi varmaan hyvä valita joku alakin, sitten kun ensin tietäisi että mistä kaupungista(!) sitä lähtisi hakemaan. Että hyvin selvät on sävelet noissa työasioissa. Ehdotuksia otetaan kernaasti vastaan. :)


<3 Hepoliini, luuseri omasta syystään?


LisäysP.S.: Metallica - Enter Sandman...

Heip.

Huomentapäivää. Katselin tuossa Simpsoneiden uusintaputkea telkkarista ja kuuntelin (joo, ei salakuunnella saisi) siinä sivukorvalla kun ukkeli jutteli - itse asiassa se on puhelimessa vieläkin - koiran kasvattajan kanssa. Mulle iski siinä samalla tarve hieman yrittää tilittää (kun se onnistumisprosessi siinä yrityksessä on jotain korkeintaan sen fifty-sixtyn luokkaa...heh) ja löysin itseni jälleen Elämäni tuuliviirilästä, jota myös hepolandiaksi tuttavallisemmin tykkään kutsua.

Ukkelilla ja kasvattajalla tuntuu meinaan olevan jälleen missio kasvattaa hepolinen-ukkelilan elukkamäärää yhdellä koiralla. Sen päättelin siitä, kun ukkeli totesi kasvattajalle että "ehkä toinen samanrotuinen voisi olla kuitenkin ihan kiva". Varmaan voisi juu, mutta kai mullakin on jotain sanottavaa asiaan niin kauan kuin saman katon alla asutaan?

Sitten mä olin taas kuulevinani jotain siitä Kuopioon muuttamisesta. Mitäänhän ei ole lukkoon lyöty, mutta siitä huolimatta yksi elää(?) jo kuten sinne oltaisiin lähdössä. Mulle tuli sellainen olo, että mä en välttämättä tarvitsisi mitään suurta elämänmuutosta jälleen; juuri kun tuntuu että olisi voinut pikku hiljaa jo olla siinä jamassa että saa jotakin järkevää TÄÄLLÄ aikaiseksi. Niin sitten yksi saa päähänsä TAAS että poishan täältä pitää päästä. Mutta tuollaista tapahtuu kun ei(?) tippaakaan välitetä toisten ihmisten herkistä sielunelämistä ja ajatellaan vaan omaa parastaan. No, okei. Ehkä hieman liioittelen mutta joskus tuntuu että ukkelilla pitää olla aina jokin vakiomäärä jotain ihme säätödraamaa käynnissä. Ja mä taas kaipaisin ihan normaalia tasaista elämää vaihteeksi. Siinäpä pähkinä purtavaksi. Ja kun mä en tosiaan jaksa aina uudestaan aloittaa alusta, ja taas alusta ja taas alusta; oon jo niin monta kertaa tehnyt sen tavalla tai toisella. Nyt joku voisi sanoa että "sellaista elämä on!", mutta mun näkemys on se, että ei elämän tarvitsisi sellaista välttämättä olla. Joo, ja ei. En osannut taaskaan kuvailla miltä tää asia musta oikeasti tuntuu. No vähän siltä kai kun joku heittelisi kapuloita rattaisiin.

Tuolla ulkona aamukävelyllä meinasi mennä hermot tuon koiran kanssa. No eihän se sen vika tietysti ole mutta joskus toivoisi että saisi YHDEN päivän olla rauhassa kotona, sisällä, ilman että tarvitsee juoksennella ihmisten ilmoilla mistään syystä. Aina kun koira käy mulla hermoon - se ei aina ole maailman yhteistyöhaluisin ja "kostaa" ylimääräiset hihnastanykimiset nykimällä takaisin (voimalla) - mä alan pilkkoa mielessäni halkoja. Kuvittelen suuren halkopinon, otan kirveen ja laitan palasiksi. Kai sitä jonkinlaiseksi vihanhallintakeinoksi voisi kutsua. Ja ellen mielikuvitushakkaa halkoja (jos se ei auta), niin mielikuvitusotan hihnan käteen ja pyöräytän pari kierrosta koiran kaulan ympärille...ja puristan. Siis ihan kuvitteellisesti. Nyt kai joku siellä ajattelee että hullu akka, mutta ei kai ajatus voi vahingoittaa? :D

Että sellaista. Eipä muistuta yhtään viime kevättä ei. Tavallaan ei muistutakaan, me ei meinaan riidellä samalla tavalla kuin silloin, mutta jotain yhtäläistä tässä asiassa nyt kuitenkin on. Yksi sana: sanelupolitiikka? Saa nyt nähdä, että mihin tässä vielä hepoliini päätyykään.

<3 Hepoliini

P.S. Nyt ukkeli vissiin suunnittelee alkavansa joksikin mitä voisi kutsua myös kennelinpitäjäksi...??? *vääntää ristinmerkkiä*. Mitä pahaa mä olen tehnyt että ansaitsen tällaisen elämän. Heh. Heh...

Heissan!

En olisi tänään jaksanut millään herätä. Illalla jo nukahdin telkkarin ääreen ja silti unta riitti aina kymmeneen saakka. Kai mun pitäisi nyt jaksaa hävetä kun nukun vaan "kaiket päivät" enkä ole ollut kuudesta asti valppaana tekemässä jotakin (entisen työpaikan malliin se tarkoittaa ihan mitä vaan kunhan näyttää puuhakkaalta. Se ei niinkään ole tärkeää mitä saa aikaiseksi vaan paljonko tekee...). No mutta enhän mä jaksa enää päätäni vaivata huonolla omallatunnolla siitä että elimistö saa tarpeeksi unta. Eikö se ole kuitenkin kaikkien parasta ajatellen parasta, että potentiaalinen orjatyövoiman pienyksikkö saa riittävät yöunensa, häh? Jaksaa sitten paremmin kantaa sirppiä ja vasaraa.

Mä näin yöllä unta että neljä doopermannia alkoi jahdata mua. En lähtenyt karkuun vaan kävin maahan polvilleen, kumarruin ja suojasin niskaa ja päätä käsivarsilla, eli olin ihan pienellä sykkyrällä. En tiedä miten siinä kävi koska heräsin ennen kuin doppikset saavuttivat minut.

Luulisin, että eilisellä koirasurmalla (vai miten sitä kutsuisi?) on tekemistä tuon unen kanssa. Eilenhän siis erään perheen koira oli surmannut perheen lapsen. Todella järkyttävä tapaus, ei voi muuta sanoa. No, katselin eilen uutisia ja löysin itseni vilkuilemasta meidän koiraa, joka levollisena makasi omalla paikallaan ja väkisinkin hiipi mieleen että "mitä jos". Mitä jos A joskus päätyy samanlaiseen tilanteeseen? Mistä sen voi tietää, vai voiko tietää mistään? Onko jotain merkkejä nähtävissä? Jotenkin vaikeaa uskoa että kukaan pystyisi ainakaan omassa perhekoirassaan näkemään mitään tappajan merkkejä...oli niitä sitten tai ei. En tiedä. En tunne koiria niin hyvin, mutta luulen tuntevani kuitenkin meidän A:n ja tältä istumalta sanoisin että se on kiltti koira(??). Mutta. Se on myös laumanvartija ja sillä on pääkopassa luontainen taipumus oman "lauman" suojeluun. Toisaalta, laumanvartija minun nähdäkseni (ja olen nähnyt viiden koiran louskuttavan leukoja A:n vieressä sen seistessä paikoillaan hiljaa) välttää viimeiseen asti kaikenlaisia konfliktitilanteita; niillä on pitkä pinna, tavallaan. En mä osaa muuta sanoa, kuin että en haluaisi tällä hetkellä omistaa mitään koiraa, joka etäisestikään muistuttaa Rottweileriä. Sitä pohdittiin tänään koirainomistajien keskuudessa melkeen järjestäen aamulenkkipolulla. Sen takia en haluaisi nyt olla rotikan omistaja koska tuo tapaus ei voi olla vaikuttamatta ihmisten asenteisiin. Ja lisäähän se pelkoa, ihan varmasti. Kuten myös ennakkoluuloja. Mielestäni koirien jalostuksessa pitäisi kuitenkin kiinnittää erityistä huomiota koiran luonteen kehittämiseen. Nyt en sano enää muuta koirista. Paitsi että onneksi meillä on vaan susi lampaan vaatteissa...siis lammas lampaan vaatteissa, piti sanomani...

Olen myös tänään miettinyt, että onko täällä blokimaassa olemassa kirjoittamattomia sääntöjä jostain käyttäytymis- tai toimimistavoista? Vähän kuin on etiketti ja netiketti, niin olisi myös jokin "ketti", jota jollakin tavalla noudatettaisiin täällä. Vaikkapa BLOKETTI? Aloin miettimään sitä (jostakin syystä) kun eksyin SusuPetalin blokista mutkan kautta Kirjailijan häiriöklinikalle. Ja sieltä tieni löysin jälleen SusuPetaliaan ja ADRESSIIN, jonka toki heti kävin allekirjoittamassa, käykää vaikka katsomassa (niin teille voi selvitä mm. hepoliinin sukunimi ;)) ja jos kiinnostaa niin allekirjoittamassa. No mutta jossakin siinä välissä aloin pohtimaan tuota blokettia. Silloin kun aloitin itse pitämään tätä blokia niin en edes tajunnut että kommentoidessa VOI laittaa oman blokiosoitteen siihen kommenttilaatikkoon! Tai vaikkapa sitä, että voisi(?) olla ihan kohteliasta käydä vastakommentilla, jos joku tulee omalle laatikolle kommentoimaan. Varmaan moni on ajatellut sen, etten ole käynyt vastavierailulla, olleen tylyyttä tai muuta vastaavaa. No nyt voin kertoa ettei mistään sellaisesta ole ollut kyse, vaan ihan siitä, että hepoliini on alusta pitäen kantapään kautta pikku hiljaa yrittänyt oppia ja luoda omaa tapaa toimia täällä blokimaassa. Eli minkälaisia "sääntöjä" täällä on? Vai onko mitään? Tai ellei sääntöjä, niin tapoja. Kokemuksia, näkemyksiä?

Jeps. Tuli taas niin pitkä, että ei tätä kukaan jaksa lukea? Pitäisikö pyrkiä siis lyhyyteen vai jatkaa pitkällä linjalla? En mä tiedä. Mä tykkään sanoa pitkästi (koska en osaa sanoa lyhyesti hyvästi). Hyvästi :)


<3 Hepoliini


P.S.
-Näin Savossa (Savon Sanomat) keskustellaan koirista, nyt.
-Turun Sanomien verkkosivujen koirajuttu, nyt.
-HS. keskustelut koirista ja lapsista, nyt.
-Karjalainen.fi, nyt.
-"Automiehet"(??) keskustelee koirista ja lapsista, nyt.
-MTV3 Internet koirista, nyt.
-...ja Aamulehti.fi
-...ja Kauppalehti.fi(keskustelu)
-Joo, eiköhän nuo riitä jo esimerkiksi, jostakin.

P.S. Ei itse tapaukseen(!)viitaten, vaan edellisten linkkien herättämien ajatusten pohjalta toteaisin, että vanhemmat voisivat opettaa lapsilleen että VIERAITA KOIRIA EI KOSKAAN kävellä oikopäätä käsi ojossa silittelemään kadulla ilman omistajan (kenenkään) lupaa. Ja suosittelen myös siellä kadulla kävelemään kauempaa kuin metrin etäisyydeltä (se on jo muutenkin suositeltavaa, ilman koiraakin) ellei halua että (hihnassaoleva) koira tulee iholle. Siis haistelemaankaan. Ja tämän sanon ihan ystävällisenä(:)) vihjeenä kaikille kanssaihmisille. Kiitos jo etukäteen! T: hepoliini (ei-niinkään-koiraihminen) ja Iso-A

No hei!

Nyt kun meillä on jo pari kolme kuukautta ollut tässä tuo ukkelin pihalta löytämä astianpesukone, niin pitää ihan mainita, että koneen (melko voimakasta) tasaisen rytmikästä ääntä kuunnellessa kummasti rentoutuu mieli. Sen ääni muistuttaa hieman rantaan huuhtoutuvien aaltojen ääntä, ja mua ainakin sellainen kohina rauhoittaa. Liekö sitten sen takia että sitä on koko pienen elämänsä asunut ja viettänyt aikaa erinäisten suurien vesien äärellä, niin kuin Meren (isolla, onhan meri iso), Kallaveden ja Oulujärven maisemissa...

Legenda kertoo, että Oulujärven rantojen talojen asukkaita on tuo "Oulunmeri" verottanut siihen tahtiin että melkeen joka toisesta tuvasta on jonkun tuo suuri ja arvaamaton järvi niellyt. No, kyllä mäkin olen tuntenut ihmisen, joka aikoinaan sinne lähti kalaan ja sille tielleen jäi. Tai ainakin sielu jäi, ruumis kyllä löydettiin myöhemmin ja haudattiin paikalliseen kirkkomaahan. Että jos joku suunnittelee veneretkeä kuulaana kesäpäivänä Oulujärvelle, niin suosittelen pelastusliivejä ja pysyttelemään rannan tuntumassa, ainakin jos on liikkeellä pelkällä soutuveneellä... Siellä kun tuo sää saattaa vaihtua yhtä nopeasti kuin Hepoliinin mieliala.

Tuosta edellisestä tuli mieleen jotakin kautta, että näin tuossa jokin aika sitten telkkarista hieman erilaisen dokumentin. Siinä oli mitattu miten paljon keskiverto maapallon asukas suunnilleen elämänsä aikana kuluttaa erilaisia asioita. Olipa siinä jopa tutkittu montako ihmistä ihminen elämänsä aikana tuntee, jos tuntemiseksi lasketaan se että tietää jonkun nimeltä (parin edeltävän vuoden ajalta). Kuulemma niitä henkilöitä kertyy yhteensä elämän aikana noin 1700 kappaletta, en osaa sanoa onko se mun mielestä paljon vai vähän. No anyway, kiinnostava ja hieman yllättävä tieto äkkiseltään oli mun mielestä ainakin se kun siinä väitettiin, että näistä 1700:sta keskivertohenkilön tuntemasta ihmisestä kymmenen (10!) tulee lopulta kuolemaan oman käden kautta, eli tekee itsemurhan. Musta se tuntui ensin kamalan paljolta! Mutta kun aloin sitä miettimään niin... Mä täytän tänä vuonna 30 (save me, please hurry!) ja pikaisen laskutoimituksen mukaan mun tuntemista ihmisistä on jo tähän mennessä viisi (5) tehnyt itsemurhan. Osassa tapauksista on kyllä ollut hieman hämärän peitossa tuo kuolemismuoto, että onko ollut vahinko vai jotain muuta... Neljä näistä ihmisistä on ollut miehiä ja yksi on ollut nainen. Eli jos lasketaan että mä voisin elää vaikka kasikymppiseksi, niin tätä menoa mun tuntemista ihmisistä vielä 8,3 ihmistä tulee tappamaan itsensä. Keitä he voisivat olla?

Joo, menee vähän synkeäksi, heh. Oikeestaan mun piti lätistä jostakin ihan muusta mutta syystä tai toisesta päädyin noille poluille.
Olen siis taas täällä kotona. Mikäköhän mun virallinen status on tällä hetkellä, kurssietätyöläinen? Mä voisin taas sanoa pari valittua sanaa mutta suoraan sanottuna en taida viitsiä. Mutta eiköhän senkin aika tule vielä. Käytiin lauantaina moikkaamassa meidän äitiä ja isää, ja sisko tuli sinne myös poikansa kanssa. Pojan isä oli karannut viihteelle lapsuudenystäviensä kanssa. Sisko sitten kysyi miten mulla on mennyt siellä kurssilla ja mitä olen tykännyt siitä. Mä sitten sanoin että en mä oikeen tiedä mitä ajatella mistäkin kuviosta... Sisko taas siihen vastasi kysymyksellä että "..onko niin että ihan rektumista on systeemit?". No hei. Mä en sanonut niin. Sisko kysyi. *kiillottaa sädekehää* :)

Mutta onhan se niin että joku tässä hommelissa nyt tökkii. Eli taidan mennä keittämään lisää teetä, ja pohtimaan sitä että missä kohtaa tässä kuviossa se vika on. Jos en meinaan mitään muuta osaa niin pohtia kuitenkin. Ehkä.

<3 Hepoliini

Heip!

Tulipa eilen vähän innostuttua tuon musiikin linkittämisen kanssa. No, se nyt oli sellainen pieni otos eilisen tutkimusmatkani tuloksista. Perään sitten todettakoon lain hengen mukaisesti (kuuliaisesti) että suunnaksi otetaan levykauppa jos innostutaan jotakin enemmänkin kuuntelemaan... :)

Joo, ei pää taas oikeen toimi. Tunnustan, otin eilenkin muutaman ja poltin myös muutaman. Mitenköhän päästinkin itseni lipsumaan varsinkin tuossa tupakka-asiassa. Johtuu varmaan jonkinlaisesta tarpeesta rikkoa noita itse itselleni luomia sääntöjä (F The Rules). Tai jotain. Nyt kun suussa maistuu kakkeli, niin eiköhän samaan syssyyn voi todeta että ei tarvis taas vähään aikaan maistua. Yäk. Ällöttävää. Mutta edeltäviin viitaten; musiikki ja alkoholi vähän kuin kuuluu yhteen, siksi kai innostuin värkkäämään sen typerän karaokeliininkin...

Pistin porisemaan kahvin kakkoskierroksen, josko sitä virkoaisi taas tähän elämään. Pikkasen meinaa olla jotain morkkiksentapaista ilmassa, siis tällä kertaa ihan vaan alkoholin itsensä aiheuttamassa muodossa, ei sen takia että olisin saanut päähäni tempaista jollain neronleimauksilla. Kai se niin on että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, pää ja kroppa elävät samaa elämää, eivätkä ole jotain toisistaan irrallisina leijuvia yksiköitä. Eli jos vetää viinaa tai muuta vastaavaa nautintoainetta (itseni tapauksessa tällä kertaa vähän olutta vain) niin sen huomaa sekä sielussa että ruumiissa. Eli siitä päätellen morkkis ilman mokailuja on ihan looginen olotila. Viimeiset kaksi aivosolua kamppailee henkiinjäämisestään?

Ovikellokin on soinut tänään jo muutamaan otteeseen. Eipä olla avattu, siellä on kuitenkin niitä pikku-noitia eikä täällä taida olla mitään annettavaa. Tietysti voisin yrittää sujauttaa muutaman ylijäämäoluttölkin tuolta jääkaapista lasten koreihin mutta siitä tulisi varmaan sanomista jälkikäteen. Sitä paitsi, ei se olut taida täällä ihan vähään aikaan loppua muutenkaan kuitenkaan. Sen verran paljon ukkeli sitä kantoi viimeiseltä laivareissulta mantereen puolelle. Eli täytyy vaan piilotella hiljaa tämä päivä, ja kuka tietää vaikka siellä olisi taas TV-lupatarkastaja noitain sijaan. Mutta tietystihän meillä teeveelupa löytyy...

Lueskelin aamutokkurassa päivän hesarit (Helsingin Sanomat) ja turkkarit (Turun Sanomat). Hesarissa oli jälleen juttua - yllätys yllätys - blokeista ja muutamakin blokkaaja sai ilmaista palstatilaa blokinsa mainostamiseen. En tosin ole vielä päättänyt mitä mieltä olen siitä, onko se hyvä vai huono asia blokin kannalta (joo, mä olen vaan kateellinen). Varmaan jos tavoittelee laajaa julkisuutta niin hesarin sunnuntainumerossa komeileminen ajaa tätä asiaa hyvin. Mutta jos haluaa pysytellä vähän piilommassa niin... Vai onkohan kuitenkin jokaisella blokkaajalla takaraivossa haave siitä että oma bloki tulisi suosituksi ja tunnetuksi? Varmaan jollakin(!) tasolla, muuten kirjoittaisimme ehkä salasanan takana? Ja sitä paitsi, olisiko salasanan takana oleva tuotos edes bloki sanan varsinaisessa merkityksessä. Mielipiteitä? Muuten siinä artikkelissa todettiin että suosituimmat blokit eivät suinkaan ole asiapitoisia vaan enemmänkin viihteellisiä. Suosituimpia blokeja olivat (blokilistan mukaan) (taas yllätys yllätys) "käsityöblokit" sekä "oman elämän paljastus" -blokit. Siinä lukiessa aloin sitten miettiä että mihinköhän kategoriaan sitä itsensä voisi niputtaa. Näkemyksiä?

Turun Sanomat kertoi taasen Kambodzalaisista lapsista. Siitä miten lapsia käytetään kuin kauppatavaraa ikään. Sitten lapset päätyvät kadulle myymään, kuka mitäkin (= tavaraa ja "tavaraa"). Ei hitto mene mulla jakeluun! Varmaan se artikkeli löytyy (en ole varma) jostakin Turun Sanomien nettisivuiltakin jos joku haluaa lukea enemmän. Ihan vaan sen takia nyt mainitsin että vaikka esimerkiksi hepolandiakaan ei ole mikään päivänpolttaviin kysymyksiin keskittyvä julkaisu niin se ei tarkoita että hepoliini persoonana keskittyisi vaan viihteellisiin asioihin. Kyllä mua kiinnostaa mitä maailmalla tapahtuu. Pitäisiköhän ottaa mallia muista ja perustaa vaikka joku rinnakkaisbloki sellaisille asioille? Mutta kuten Hesarissa mainittiin, ei ihmisiä kiinnosta asia, vaan viihde... Ei se silti toisaalta tarkoita että "asiasta" pitäisi sen takia hankkiutua eroon, vaan ehkä pikemminkin sitä että sen määrää pitäisi lisätä, ja tehdä sitä "historiankirjotusta maan matosen tasolla".

Huh. Vuodatus. Nyt menen huuhtelemaan suun sisäpintaa Moccamasterilla keitetyllä kahvilla. Niin, ja siinä olisi muuten yksi vinkki säästää luontoa - Käytä Moccamasteria! Tarvitset vain puolet normaalista kahviporomäärästä (mulle ei maksettu tuosta). Moccamaster - ja luonto kiittää. (vertaa: älä juo kahvia - ja luonto kiittää) ;)


<3 Hepoliini

Kas huomenta!

Kävin tuossa hetki sitten vielä pohtimassa tekstiviestittelyn syvintä olemusta edellisen postauksen (ja kuinka olen vältellytkään tätä sanaa...ja miksi(siksi, ettet ole ymmärtänyt sanan merkitystä, myönnä vaan hepo!), koska se on niin yksinkertainen ja kuvaava) kommenttilaatikossa mutta tuskin kyllä onnistuin mitään syväluotaavaa analyysia saamaan aikaiseksi, ei meinaan pää tunnu taas toimivan ihan kympillä. Kiteytettynä voisin neutraalihkon epäsuorasti todeta että moneen sataan tekstiviestiin mahtuu paljon asiaa...

Pää ei varmaan toimi sen takia että eilen illalla tuli otettua muutama vaniljasiideri ja sitten kun ne (kaksi, ei kai kaksi ole muutama?) loppuivat niin siirryin verottamaan ukkelin olutvarantoja. Alkoi siinä tekemään kummasti mieli tupakkaa ja nyt täytyy taas tunnustaa että kyllähän se syöpäkääryle tuosta suupielestä lopulta löytyi - vielä monta kertaakin. No, pääsinpä maistamaan miltä maistuu tupakka, jonka kartonkinhinta oli ollut kolme euroa. Ja samalla rahalla tuskin saat Suomesta yhtä askia. Ihan tuota poltteli, aamulla vaan maistui taas paska suussa.

No. Oltiin siinä tupakilla, minä sekä ukkeli yhtäaikaa, kun ukkeli harjoitteli taas shokkiefektin luomista. Ukkeli meinasi kertoa jotakin ja aloitteli tyyliin että mitenköhän mä tämän asian kertoisin. Mä aattelin siinä vaiheessa, että nyt se sanoo mulle, että sillä on jossakin joku pikkupimatsu mitä se käy höyläämässä koulusta kotiin palatessa tai muuta vastaavaa. No sellaisesta ei ollut kyse tällä kertaa, vaan ukkeli sanoi menevänsä työhaastatteluun ensi viikolla. Kuopioon! Mä olin ihan hoomoilasena, että mitä hittoa, missä välissä tämä on tapahtunut(??). Kuulemma oli jo joskus kolme viikkoa sitten hakenut sieltä työpaikkaa ja sieltä oli kutsuttu haastatteluun. Sanoin ukkelille että meinasi sitten tällä tavalla vaan ilmoitusluontoisena asiana kertoa asiasta, että olisko mitenkään ollut mahdollista valottaa asiaa jo aiemmin(??). Ukkeli sitten tähdensi ettei mistään viime kevään kaltaisesta (arvaan kyllä miksi sanoi näin...) ollut kyse vaan mun pitäisi nyt miettiä olisiko Kuopioon muutto millään tavalla luvuissa mukana, ja jos en sinne haluaisi niin sitten ei sinne lähtisi kumpikaan. No, oli miten oli, niin mun mielestä on aika pitkälle pedattu asiaa jos ollaan jo menossa työhaastatteluun sinne asti. Kaikesta huolimatta saatoin todeta että mun hermot on ainakin hieman raudoittuneet tässä ajan myötä, etten tuostakaan jaksanut edes hermostua. Kai se niin on että se mitä ei tapa niin vahvistaa? Joku lukija, joka ei nyt tiedä mistä puhun, voisi ajatella että eihän tuosta nyt kukaan mitään pultteja vetäisikään. Mutta taustoja vasten tarkasteltuna voisin todeta että on jopa aika törkeää toimia tuolla tavalla selän takana. Onko muilla samalla tavalla, että kodinjakaja vaan ilmoitusluontoisena asiana kertoo asioita tyyliin että "kahden kuukauden päästä voitais muuttaa 500 kilometrin päähän"? Toisaalta, mäkin alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä nykyistä elämäntapaa että ei se välttämättä olisi mikään muutos huonompaan suuntaan ainakaan. Sitä taas ei koskaan voi ennalta tietää. Ei elämässä mitään voi.

Välillä tuntuu noissa asioissa että mulla hämärtyy suhteellisuuden taju jollakin tavalla. Siis sen suhteen, että mikä on kohtuullista toimintaa, minkälaista kohtelua ihmisen pitää ottaa toisilta vastaan ja minkä verran (on jo liikaa). No, mä täysin tunnustan että en ole mikään enkeli muiden ihmisten kohtelun suhteen itsekään ollut mutta toimissani kuitenkin yritän saada mahdollisimman vähän pahaa aikaiseksi. Välillä tuntuu että siinä sitten itse (ja ehkä jopa joku muukin?) joutuu tavalla tai toisella häviämään, ymmärrätkös? Mutta eipä tämä maailma pyörikään vaan hepoliinin akselin ympäri. Kai mä pari plussapistettä saan siitä että luovun välillä jostakin sen takia että joillakin muilla olisi mahdollisimman hyvä olla? Vaikka marttyyripisteitä? ;D Kyllä mä toki itsekäskin osaan olla, joskus se jopa pukkaa päätänsä enemmän pinnalle kuin tavallisesti. Oikeestaan tämän blokin nimeksi voisikin vaihtaa "Itsekeskeisyyden ylistylaulu"? Aina vaan hepoliini sitä ja hepoliini tätä. Eilen illalla pienessä hiprakassa mietin että eikö kaikkien blokikirjoittajien/kuvittajien kannattaisi keskittyä välillä kuvaamaan oman aikansa tärkeitä asioita, omasta näkövinkkelistään, olisi sitten jälkipolvilla historiankirjoitusta ihan maan matosen näkökulmasta. Vaikka onhan täällä blokimaassa jo paljon hyviä  asiablokeja, että eiköhän me täällä tuuliviirilässä keskitytä vaan hyvällä omallatunnolla oman egon pönkittämiseen ;). Ja satunnaiset lukijat on edelleen oikeen tervetulleita vastapönkittäjäisiin! Täällä saa jokainen pönkittää niin paljon kuin haluaa ja mitä haluaa (hyvän maun rajoissa). :)

<3 Hepoliini

Howdy Stangers!

Nyt loppu sitten valokuvaamiset. Äiti kävi hakemassa kameralapsensa pois äsken. Mun mielestä kamera oli kyllä kotiutunut tänne jo niin hyvin että olisi voinut jäädäkin... No ehkä mäkin ansaitsen toimivan kameran siinä vaiheessa kun saan töitä ja säännöllistä rahaa (paljon). Ihan niin kuin Suomessa nyt työnteolla pääsisi rikastumaan. En vaan tiedä, miten tulen toimeen ilman että saan räpsiä kuvia, kun se oma räpsytin on ollut epäkunnossa siitä asti kun ukkelin kolmekymppisillä sitä humalassa hieman hienosäädin.

Äiti ja iskä olivat matkalla mummolaan, sinne ne vaeltaa säännöllisin väliajoin lankakuorman kanssa ettei mummo vahingossakaan pääsisi eroon käsitöistä ainakaan ennen kuin täyttää 80 vee syksyllä. Pyysivät muakin mukaan mutta ei oikeen ollut sellainen olo. Sitä paitsi mun pitää päivystää puhelimen kanssa jos vaikka kurssittajat kaipaavat, eikä reissata pitkin maakuntaa. No, näkis vaan että niillä olisi jotain asiaa... Ja toisekseen, ei ollut sellainen olo että jaksaisin vastailla mihinkään "no mites menee"-kyselyihin kun mä en oikeen osaa näytellä tunne-elämää muunlaiseksi mitä se on. Siis, en mä sillä, että mun tunne-elämä olisi jotenkin sekaisin mutta olisi saattanut lipsahtaa jotain "...on niin perseestä..."-tyyppistä luonnehdintaa asiainkuluista. Enkä mä tiedä, onko se sitä mitä haetaan sillä kun kysytään joltakin mitä kuuluu. Paitsi jos mä kysyn joltakin mitä kuuluu niin mielellään saisin rehellisen ja kaunistelemattoman vastauksen. Joskus tuntuu että ihmiset "suojelevat" elämiltään kun vastaukseksi saa jotain tyyliin "ihan hyvää". Tai sitten jos kuuluu ihan hyvää niin on se tietty ihan hyvä...en mä tiedä.

Surffailin tuossa aikani kuluksi netissä ja siinä samalla paikkoja katsastaessa(!) mietin miten kaikki on nykyään vähintään jossakin Irc-galleriassa, Facebookissa ja vaikka missä tuubissa. Ja mä en ole. Niin että pitäisiköhän sitä liittyä siihen samaan kerhoon, toisiko se jotain uutta ulottuvuutta tähän nettielämään? Joku jolla on kokemusta, kertoo? Mutta eikö olisi kamalaa kun olisit vaikka siellä feispuukissa ja kukaan ei haluaisi olla sun "kaveri" tai miten siellä ne kuviot meneekään. Sitten napotat yksinäsi jossakin hepokerhossa siellä...ehei. Kokeilinhan mä jo kerran liittyä koulukaverit.comiin ja yhden ainoan kerran sain yhteydenoton yhdeltä lukiokaverilta, joka ei varsinaisesti ollut todellakaan mikään kaveri. Mun mielestä edelläkuvaamani on(?) ihan pätevä syy pysyä poissa niistä paikoista. Mä luulen kuitenkin että jos joku (tuttu) haluaa ottaa yhteyttä, se osaa tehdä sen muutenkin. Tai ainakin pitäisi osata... Mutta jokainen tyylillään. Musta on ihan ookoo että on kaikkia tuollaisia jutskia. Eniten siinä feispuukissa epäilyttää kuitenkin se, että siellä esiinnytään omalla nimellä. En mä halua että kuka tahansa (vihollinen:D) voi vakoilla mua. Joku nyt kertoo, joka asiasta tietää, jos haluaa. Mä jätän nyt aiheen, ihan huvikseen vaan louskutin leukojani. :)

Tekstiviesteistä. Tuli tästä meidän ulkoministerin tekstiviestijupakasta puhetta ukkelin kanssa aamulla. Aaamu-TV oli siinä auki, ukkeli teki kouluun lähtöä ja samalla kuunteli miten teeveessä informoitiin (taas..) aiheesta (ketä oikeesti kiinnostaa!). Ukkeli siihen sitten toteamaan että mitä se kenellekään kuuluu jos Ile on lähettänytkin niitä viestejä. Mä sitten siihen totesin että periaatteessa olen ihan samaa mieltä, että eikös se ole yksityisasia. Pohdin samalla että mistäköhän on se tieto näistä viesteistä vuotanut julkisuuteen, johon ukkeli totesi että eikös se ämmä ole rallattanut tietonsa jollekin tiedotusvälineelle. Mä sitten siihen taas sanoin että kannattaisi varmaan ministeristason ihmisen kuitenkin miettiä että kenelle niitä viestejä lähettelee ja minkälaisia. Ukkeli siihen taas totesi että varmaan kuka tahansa muija olisi tehnyt samalla tavalla, siis kertonut tietonsa eteenpäin. Mä siihen sanoin että mä en ainakaan olisi kertonut, johon ukkeli sanoi että no suurin osa naisista kuitenkin olisi. No en jaksanut ottaa siihen kantaa. Sitten siinä pohdin vielä ääneen että eikös se muutenkin ole hieman arveluttavaa kun parisuhteessaoleva mieshenkilö lähestyy "perseenpyörittäjää" muutamalla sadalla tekstiviestillä, kun tuntui että ukkeli puolusteli (no ihan vapaasti saa toki puolustaa, en mä sillä) asian "miesnäkökulmaa". Ukkeli siihen sanoi merkitsevällä äänellä että niinkö mä ajattelen... Mä sille sitten sanoin että no "onhan meillä vastaavasta asiasta ennakkopäätös täällä hepola-ukkelilassa", viitaten johonkin mikä tapahtui hämärässä lähimenneisyydessä sen tarkemmin yksilöimättä... T: ennakkopäätöksen eräs uhri

Sellaasta. Eli jos Ile lähettää jollekin naiselle vaikka 300 tekstiviestiä, niin se on ihan ookoo, varmaan myös Ilen naisystävän mielestä. Mutta - jos hepoliini lähettää jollekin 300 tekstiviestiä niin se on vähintään katastrooffi ja maailmanloppu. No sanottakoon, että eipä ole pahemmin puhelin viime aikoina laulanut, että siltä pohjalta. Voisiko ystävällinen satunnainen lukija heittää nyt arvion siitä että mikä voisi olla tämän tarinan (tai tarinoiden) opetus? Ihan huumorilla tai vaikka tosissaan, jos on totisempaa sorttia. Kiitos. :)


P.S. Kristiina Brask - Silmät sydämeeni
Nätti ääni nätillä tytöllä...

P.S.2: Uniklubi - Huomenna

P.S.3: Ja jälleen kerran: Teleks - Tuulilasin nurkkaan

Moi!

Meinasin toivottaa hyvää maanantaipäivää ja julistaa viikon virallisesti alkaneeksi mutta eikös se kyllä ole jo tiistai? Siinä se nähdään miten mä menen sekaisin epäsäännöllisistä aikatauluista. Mutta hyvää alkuviikkoa siitä huolimatta.

Istun tässä teetuoppi nenän edessä vaikka ei varmaan pitäisi uhmata onneaan, en meinaan haluaisi että kannettava uusi paras kaverini saisi teetä niskaansa. Tuoppi on muuten sellainen "vanhanaikainen", kahvallinen ja lasinen, jossa on tilavuusmittaluku sivussa ja pohjassa lukee yllätyksellisesti Arabia. En tiennyt että Arabia on tehnyt sellaisia. Bongasin nuo tuopit tuossa varmaan vuosi sitten pelastusarmeijan kirpputorilta kun ensin olin jo kauan himoinnut sellaisia; siitä asti kun ekseksän kaverin äitin kotona eräänä kauniina ja kuumana kesäpäivänä joimme verannalla tunnelmallisesti mehua(!) laseista kuunnellen vanhoja äänilevyjä, ja vitriinissä näköetäisyydellä komeili vastaavanlaisten erikokoisten tuoppien kokoelma. Mun tuopit (plus ukkelin yksi puolen litran kappale) on valitettavasti kaikki kolmen desin tuoppeja. Sellaiset pienet desin tuopposet olisi tosi suloisia.

Mitäköhän ekseksän kaverille muuten mahtaa kuulua. Viimeeksi (kun se oli vielä munkin(!) kaveri) kun tiesin siitä jotakin niin asui jossakin Jyväskylän seudulla. Eroissa on se perseasia että kaverit menee monesti uusjakoon ja yleensä "se saa pitää" (joka löytää..) kaverinsa, joka on ne ensin tuntenut. Sillä tavalla olen mäkin joutunut luopumaan monista kivoista ihmisistä. Se on perseestä. Erot on katkeria ja vaikeita elämänvaiheita...sitä kun eroaa niin monesta muustakin ihmisestä samalla, halusi tai ei.

Hups. Taas lähti ajatus harhailemaan, nääs mun piti raportoida jostakin ihan muusta kuin entiseni kaverin äitin tuopeista. Tulin ihan vastikään kurssitapaamisesta kotiin ja nyt on taas vähän positiivisempi olo sen yrittäjäsuunnitelman suhteen. Kurssittajakin sanoi ettei sitä mikään mahdottomuus olisi saada toimimaan. Kävimme yhdessä esimerkkilaskelman kautta läpi sen miten mun kannattaisi edetä laskelmani kanssa. Täytyy sanoa, että kummasti avarsi sitäkin puolta, koska vielä eilen tuntui että oon ihan jumissa sen homman kanssa enkä pysty etenemään mitenkään. Musta tuntuu että oon vähän tyhmä, kun mulle piti sillä tavalla rautalangasta vääntää se laskelma ihan kuin jollekin pikkulapselle, heh. No, kunhan opettelen käyttämään Exceliä niin saa nuo laskutoimituksetkin paremmin haltuun (ainakin toivossa on hyvä elää). Kurssikaverini meinaan ystävällisesti valaisi pikaseen excelin toimintaa, itse oli opetellut juuri sitä käyttämään. Ehkä mäkin siis voisin oppia. Ehkä.

Vaikka tuntuu siltä, että joka päivä oppii vaan sen, että miten vähän sitä oikeasti tietää ja osaa mitään. Mä en ole niin huono/lahjaton/tiedoton, mitä mä olen luullut vaan vielä oppimattomampi. Nyt joku voisi luulla että nyyhkytään vaan säälipisteiden toivossa, mutta uskokaa mua kun sanon että se on just tuolla tavalla. Mä oon meinaan luullut että olen jo oppinut tietokoneistakin ja "sähköisistä kuvista" (vai miksi heitä sitten pitäisikään kutsua) pikkasen mutta tänään kun toinen kurssikaveri väänsi mulle jotakin kuvankoodausasiaa rautalangasta niin tunsin tiedonkäsittelysivistymättömyyteni painon jälleen niskassani. Ei kai sitä mitään opi kun yksinään täällä yrittää saada asioita aikaan. Ja tiedon etsimisessäkin on se jännä puoli, että ennen kuin lähtee etsimään tietoa jostakin asiasta niin pitää ensin olla se tieto siitä että mitä pitää etsiä. Ja sellaisista jutuista on mun nähdäkseni aika vaikea saada mitään ahaa-elämystä, ellei satu olemaan uusi painovoiman keksijä. Onneksi on kuitenkin esimerkiksi valistuneita kanssablokkajia, joilta voi saada hyviä vinkkejä. Kiitos muuten niistä kuvankäsittelyvinkeistä ja muista niitä antaneille :) Mä YRITÄN oppia, siinä voi vaan mennä aikaa.

Nyt teetä, kuvia, laskelmia ja sympatiaa. Ukkelilla on megapitkä päivä tänään, pääsee vasta yhdeksältä illalla. On jossakin ajoharjoituksissa. Mä mietin bussia odottaessa että voisi kehittää jotakin sosiaalista toimintaa, olin jo puhelin kourassa valitsemassa numeroita mutta jostakin syystä tulin toisiin aatoksiin. Kaikilla on kuitenkin omat menonsa niin...(nyt niitä säälipisteitä(;)) kehiin: miks kukaan ei kaipaa mua?!) No, täytyy katsoa jos tästä reipastun ja vaikkapa pakotan jonkun näkemään mua vasten tahtoaan. Haluuks joku lähtee vaikka leffaan (ihan mihin vaan) mun kanssa? Joku? Niin... Siihen asti leikin mielikuvituskavereiden ja tietokoneen kanssa. Tietokone on nöyrä kumppani. Ja en olisi uskonut koskaan että vielä vajoan tälle tasolle (ai en vai). :D

Pitäkää hauskaa. <3 Hepoliini

Huomenta!


Se on uusi viikko taas alkanut. Mulla on teevesi kiehumassa vedenkeittimessä. Osallistuin juuri viimeinkin uusimpaan valokuvatorstaihaasteeseen ensin annettuani alitajunnan raksuttaa aiheen parissa vähän aikaa. Eilen illalla sain sitten parikin ideaa kuvaa varten, otin kameran ja tarvikkeet esille ja aloin kuvata. No eikö ollut akku mokomasta loppu, joten akkuparistot latinkiin ja odottelua aamuun. Äsken räpsäytin parit otokset, no on ainakin osallistuttu ellei muuta.

Sen takia nyt tuosta valokuvatorstaista mainitsin koska päätin alkaa (minäkin) koota varteenotettavien blogien osoitteita tuonne sivupalkkiin. Nyt sieltä löytyy jo osio "haasteblogeja". Se seuraava vaihe, eli koota niitä muiden hyvien blogien osoitteita kasaan onkin sitten vaikeampi tehtävä. Arvaatkos miksi. No siksi, että kun sain tämän oman tietokoneen niin ukkeli aikaa tuhlaamatta poisti samantien & välittömästi mun sen koneelle (vaivalla) kokoamat kirjanmerkit. Ja eikö siellä sitten ollut kaikkia blogiosoitteitakin, sellaisia, joita joskus olisin ainakin saattanut kaivata. Että nyt varmaan pitää alkaa sitten ihan alusta. Tai ei mitään varmaan vaan pitää. Onneksi sentään joitain on jäänyt päähänkin mutta ei kyllä kaikkia. Perhanan äijä, olisi voinut edes kysyä multa tarviinko vielä niitä kirjanmerkkejä. No, ei kai se maailma siihen kaadu kuitenkaan. Vai?

Piti sanoa noin tuohon loppuun, koska luin tämän päivän hesarista ihmisistä, jotka aina valittavat jostakin. Mulle tuli sitten sellainen olo että kuulunkohan mä kanssa siihen porukkaan(??!). Täälläkin oon harva se päivä "itkemässä" että miten nyt taas "se ja se" on päin persettä. Eli taas sitä itsepetosta, positiivista illuusiota ja harhaa elämän kauneudesta sekä mukavuudesta (ja onnellisuudesta) kehiin. Minkä mä sille voin ettei munkaan elämä ole ollut vain ruusuilla tanssimista. Ja jos ei se ole, niin kai sen saa sanoa, vai pitäisikö sitä teeskennellä että kanssaihmisillä olisi mukavampaa, tai ehkä pitää mölyt mahassa.

Ja minkä sille voi, että jos on syntynyt Suomeen niin on sitten suomalainen ja suomalaisenlainen. Sisko ei rämpäytti puhelimella pikaisesti ja kertoi että ukkelin tilaamat tupakit on haettavissa heiltä. Olipas virallisesti ilmoitettu... no mutta samalla se hehkutti miten ihmiset "siellä jossakin" olivat olleet ihanan aurinkoisia ja mukavia. Mä sitten ehdotin että toisin kuin Suomessa. Kokemuksen mukaan mitä etelämmäs matkustaa, sitä rennompaa on elämä. Ainakin tavallaan. Onko se ihme, kun katsoo nytkin tuonne pihalle paskan, likaisen jään ja sepelin valloittamille kaduille että ihmisiä (lue: ainakin mua) joskus vähän harmittaa. Kai sitä jaksais nauraa ja hymyillä AINA jos aurinko paistaisi AINA. Sitten on tietty niitä ihmisiä jotka ei lämmöstä ja valosta tykkää... Terveisiä Transsylvaniaan. Pitäisköhän muuttaa jonnekin lämpimään ensi talveksi (tai loppuiäksi). Hmn.

Tuli tuossa mieleen kun käytin koiraa pakollisella aamulenkillä, että kohta varmaan taas jo alkaa lehtien palstoilla jokakeväinen valitus siitä miten koiranomistajat eivät kerää koiriensa paskoja talteen. Mutta kun katsoo muutenkin, miten pientareet hukkuu kaikkeen muuhun maatumattomaan roskaan niin enpäs tiedä... Mä voin ihan rehellisesti jälleen kerran myöntää että sitten Aan lapsuusaikojen - jolloin pyörimme ihan pihapiirissä - en ole sen jätöksiä tuolla pahemmin pussitellut. Ja osaako joku arvata miksi? No sen takia, että kun tuolla kävelet, niin EI siellä OLE roskiksia missään! Ellei sitten lasketa että kilometrin välein löytyy ehkä yksi roskis. Niin että kävelisitkö itse joku sontapussi kourassa sen päivälenkkisi ja yrittäisit pärjätä nelkytkilonen koira toisessa kädessä ja pussitettu paska toisessa kädessä. Ja sitten jotkut hurjat on jo vaatineet mm. Turun sanomien mielipidesivulla että koiranpaskat pitäisi kerätä myös metsäpolkujen varrelta. Okei. Kerätään. Mutta hankkikaa niitä fakin roskiksia sinne sitten, mä en mitään paskaa ala ulkoiluttelemaan. Joku koiravihaaja voisi nyt sanoa että "itsepä olet koirasi hankkinut" (vertaa: "itsepä olet myös kakarasi hankkinut, ämmä/ukko/!"). Mutta kun tässäkin kaupungissa pitää maksaa koiraveroa, niin voisi olettaa että rahalla saisi myös vastinetta (kuten niitä roskiksia ja roskapusseja). Vai pidetäänkö niillä rahoilla yllä talvisin esimerkiksi hiihtolatuja, jotka valtaavat kaikki lähialueet siten ettet koiranomistajana voi kävellä missään muualla kuin autoteiden varsia seuraavilla melukkailla kävelyteillä, näin kaupungissa kun ollaan. Prahassa muuten jaetaan (tai ainakin on jaettu) kadulla roskisten yhteydessä niitä loirankakkapusseja, mulla taitaa olla interraililta matkamuistona yksi sellainen. Siinä muistaakseni koiran puhekuplassa lukee "dekuji!". Taitanee tarkoittaa kiitosta?

Nonni. Tulipa valitettua ihan valittamisen ilosta. Taas tuli täytettyä yksi tälle blokille annetuista tarkoituksista. Menenpä juomaan teetä, se kuulemma rauhoittaa ruumista ja sielua. ;)

<3 Hepoliini

Nonni.

Siinä se nyt nähtiin, enhän mä osaa edes juoda enää. Ei ole meinaan edes kunnon krapulaa mutta tuskin kukaan koskaan alle sikspäkistä on mitään krapulaa itelleen kehittänytkään. Suussa vaan maistuu kakka sen tupakan takia, ei muuta.

Tulipa sitten raapusteltua eilen tänne pari valittua sanaa. Muuten seison kyllä sanojeni takana ainakin noin ajatusmaailmaltaan ja sen hetkiseltä tilaltaan mutta viimeinen pätkä meni ehkä jo vähän överiksi teineilyksi. Siinä se nähdään. Ei pitäisi juoda olutta - vaan jotain muuta, kuten viiniä, viskiä tai tequilaa, joista sentään saa positiivisen humalan aikaseks. Ja sitä paitsi olut maistuu ihan paskalle melkeen aina.

Taidan jättää nuo juomiset ja polttamiset ihan muille ihmisille taas vähäksi aikaa. Ei mua varsinaisesti kiinnosta ryyppääminen suomalaiskansallisena viikonloppuvelvollisuutena. Hauskaa voi (tai voisi, jos osaisi) pitää muutenkin. Ja muuten ainakin muistaa että onko ollut hauskaa vai ei. Ryyppäilyn jälkeen pää tuntuu vaan entistä tyhmemmältä päivätolkulla. Palaan siis maitoon, hattu nöyrästi kourassa. Heh.

Sitä paitsi "krapulapäivänä" (tai juomista seuraavana päivänä ilman krapulaa) tuppaa vastaantulevien ihmisten naamataulut vituttamahan. Ja se ei oikeen sovi yksiin mun "siedä muita ihmisiä"-missioni kanssa. Nytkin kun koiran kanssa kävin aamupyörähdyksellä niin joku nainen tuli pienen koiran kanssa vastaan. Aa sitten sosiaalisena koirana hieman innokkaasti syöpsähti pikkukoiran luokse (koska akka päästi piskinsä liian lähelle), jolloin pikkukoira alkoi kiljua kuin syötävä vaikka Aa ei koskenut kuonon päälläkään siihen otukseen. Koiran omistaja näytti kauhistuneelta, en kyllä ymmärrä miksi. Varmaan luuli että Aa yritti syödä mamman pikku "Cinderellan". Mä sitten siltä naiselta kysyin ihan ystävällisesti että pelkääkö sen koira kenties suuria koiria, johon naikkonen vastasi että "ei ainakaan tähän asti ole pelännyt" ja vielä närkästyneellä äänellä. Mulla kierähti vitutuspyörä pari kierrosta päässä enkä keksinyt siihen oikeen yhtään mitään sanottavaa. Tuli vaan jälkikäteen sellanen olo että olisi voinut toivottaa sen akan suksimaan...

Jeps. Kuhan tässä lämpimikseni kirjottelin. Taidan mennä syömään jotain ja juomaan maitoa. Maito on ehkä paras nesteparantaja normaaliolotilaan, kuten kiinteän ravinnon puolelta on silputtu suolakurkku (ei mitään purkkipaskoja) lisättynä kermaviiliin. Sitä ei vaan nyt valitettavasti ole saatavilla. Sitten mietin taas että heittäiskö koko paskan salasanan taakse. Tuli vaan sellainen olo. Mutta varmaan se taas jää vaan ajatuksen tasolle.

Hei.

Heippa.

Osaako kukaan arvata mitä tuo otsikko tarkoittaa ja pitää sisällään. Nooh, se on nyt otsikko sille legendaariselle "tekstinäytteelle", jota kurssivetäjä pyysi, jonka tänään kirjoitin ja jonka äsken sille kurssivetäjälle sähköpostina lähetin. Nyt mulla on niskat ihan saatanan jumissa kun olen koko aamupäivän vaan näpytellyt omalla koneellani (:)) sitä tekstiä ja vaihtanut ilmaisuja toiseen, säätänyt lauseenpaikkoja ja lopulta todennut ettei mua ole luotu kirjoittamaan asiatekstejä ja paennut rakkaaseen lokiini suoltamaan epäasiallisuuksia. Siis mitähän mäkin oikeen ajattelin. Varmaan se oli joku suuruudenhullun mielen hetki, jona kuvittelin että musta voisi olla vaikka raapustelemaan jonkin oikean julkaisun sivuille jotakin. Bulssit!, sano mun sanoneen; nyt ne varmaan nauraa katketakseen siellä mulle, kurssivetäjä ja toinen kurssivetäjä. No, toisaalta ei ne vaikuta mitenkään luonteiltaan ilkeiltä ihmisiltä että tuskin ne nauraa. Ne vaan tyytyy kohauttelemaan olkapäitään säälivästi, että "taas ykis luuseri, joka luuli pääsevänsä luuseriudestaan eroon, voi voi.."... ;)

Päätin siis kuitenkin olla kajoamatta blokini sisältöön tekstinäyteyhteydessä millään tapaa, ellen jo sanonut (sanoinko, en muista, enkä jaksa tarkistaa). Tulin siihen lopputulokseen ettei täältä löydy mitään tekstinäytteeksi sopivaa. Kuvanäytteistä en sitten osaa sanoa. Mitä luulette?

En mä tiedä. Ehkä paras ammatti olisi kuitenkin sellainen, jossa ei ainakaan istuta koko päivää koneella. Mulla ei meinaan särje koskaan päätä (no ainakaan melkeen koskaan) mutta nyt tykyttää oikeaa takaraivon puoliskoa aika pirullisesti. Se voi kyllä johtua siitäkin että sipaisin tukan kahdelle sykerölle tuonne "yläraivoihin" ennen kirjoittelun aloittamista. Ainakin pitkätukkaiset tietää että päänahka voi olla koetuksella jos pitää tukkaa kiinni liian pitkiä aikoja. Pitäisköhän leikata hiukset...hmn. No jos en kuitenkaan. En mä varmaan osaisi olla lyhyillä hiuksilla. Eri asia sitten jos ei voi vaikuttaa siihen onko päässä hiuksia vai ei...

Mitä muuten mahtaisi satunnainen lukija ajatella otsikon perusteella että mistä olen värssyni vääntänyt? Mistä kertoo "Siellä missä maa muuttuu vedeksi"? Ehdotelkaapa. Ai niin, siitä tuli mieleen että pitää tehdä se palkinto sitä mun kyselyä varten ja mä jo päätin että kaikki voittivat eli arvontaa ei suoriteta. Sori, ehkä mielivaltaista perua "jännittävä arvonta" mutta hepoliinilla on hepolandian (edes jossakin on...) ylin päätäntävalta, vaikkei hepoland mikään Pohjois-Korea olekaan. Musta ois vaan kivempaa jos kaikki osallistujat saavat vähän iloa palkinnoksi. Susuppi ehdotti sitä aurinkoa sekä D-vitamiinia, eli sitä saamanne pitää (tosin ei nyt vielä). Voi olla että jotakin osallistujaa ei aurinko miellytä (jos sattuu olemaan niitä harvinaisia, jotka on auringolle allergisia) mutta pääsääntöisesti luulisin että kaikki nyt edes vähän tykkää valosta?

Ei hitto, pakko mennä vähän venyttelemään tai muuten saan olla pää kainalossa kohta. Pitäis vielä koota niitä piirroksia sitä portfoliotakin varten kasaan... Toissapäivänä tuli vaan taas sellanen olo että en mä paskaa parempaa osaa tehdä. Tietysti jokaisella on se oma tyyli ja joku tykkää äitistä ja joku tyttärestä mutta...en mä tiedä. Tuli mieleen mun opiskeluaikojen kuvallisen ilmaisun opettaja, joka "rankaisi" mua yhdellä kurssilla antamalla kolmosen koska piirsin liian tarkasti hänen mielestään. Tai ainakin se oli mun näkemys asiasta, se ei vaan pitänyt mun tyylistä mutta ei kai se saa olla mikään arvosteluperuste? Kaikki muut sitten järjestäen saivat vitosen (eli parhaan). But those days are over. Voiko joku nykyään syyttää liian tarkasta piirtämisestä. Hah. Katotaan kunhan saan sen kynähiiren niin piirrän jonkun fakin tarkan tutkielman jostakin muurahaisen takajalasta ja lähetän sen ex-opelleni. Sais sitten repiä tarkkaa siitä perkele. :)

Mä meen ennenku alan vaahtoamaan. Ensin teetä, sitten lepoa (noin kaks sekuntia), sitten piirroksia ja sitten yritystehtävä huomista varten. Hommia piisaa, harmi vaan ettei siitä makseta palkkaa. Se on moro

<3 niskajumittunut hepoliini

Heippa!

Yksi viikko on lopetettu ja toinen jo aloitettu. Mitäs tässä, kurssia pukkaa ja viikonloppu meni ihan normaaliin tasaiseen tahtiin; mitäpä sitä tällaisen pikku hiljaa keski-ikäistyvän eukon elämässä nyt sattuisikaan. No hahhah, ei pidä härnätä vanhempia satunnaisia lukijoita eli todetaan edellisen olevan ihan vitsi vaan. ;)

Jotenkin on tässä ollut sellainen epänormaalin tasainen olo viime aikoina. Tai en mä nyt tiedä, voidaanko viikon ajanjaksoa lukea miksikään "viime ajoiksi". Yleensä se tietää myrskyä kun ensin on kuolemanhiljaista. Jos ei muuta oo oppinut tässä elämässä niin sen että elämä ei ole tasapainoista ja seesteistä nähnytkään. Mä olen ihan vilpittömän utelias että onko sellaisia ihmisiä ylipäätään olemassa, joiden elämässä ei ole koskaan sen suurempia myrskyjä tuivertanut? Tai sitten mun tuttavapiiri koostuu vaan harvinaisen tapahtumarikkaudellisista ihmislapsista ja aikuisista, tai sitten mun mielikuvitus tekee taas tepposet...

Joo, mutta kovasti koitan nyt nauttia näistä tervejärkisyyden ja tasaisuuden tunteista. Ehkä se on vaan seurausta siitä että olen taas ja vihdoin sekä viimein päässyt täältä henkilökohtaisesta viidenkymmenenkahden neliön vankikopista oikeiden ajattelevien ihmisten pariin. Kummasti siitä saa perspektiiviä kun viettää aikaa omien lajitovereiden parissa. Vaikka en mä tiedä mitä ne mun kurssikaverit mahtaa musta ajatella, mulla kun on oma kehittymätön tyylini kommunikoida ihmisten kanssa, mutta koitan tehdä parhaani sopeutuakseni joukkoon railakkaaseen. Kai mulle on jossakin vaiheessa muodostunut sen verran itsetuntoa etten jatkuvasti peilaa omia tekemisiä ja sanomisia muiden kautta vaan yritän keskittyä olemaan vaan oma itseni. Tai en yritä, vaan olen...siis yritän. Joo yritän olla oma itseni, kelvatkoon sitten tällaisenaan tai ei. Mun mielestä ihan hyvä strategia. Vai?

Kurssilla on sitä paitsi tullut esille kaikenlaisia mielenkiintoisia aiheita. Tavallaan meidän aikataulussa ei ole sellaista hukka-aikaa; jos jotain tehdään, niin keskitytään sitten siihen, eikä vaikkapa siihen että pitäisi vaan olemisen vuoksi olla paikalla johonkin kellonlyömään asti. Mulle sopii tuo meno ainakin kuin nappi silmään, siis se että tehdään hommia "urakalla". Huomennakin väännetään niin kova urakka että mennään kymmeneksi ja päästään jo ennen puolta päivää. Eikö ole muka aika hyvä repiä siitä vai mitä. ;)

Eipä tässä sen kummempia. Kovasti olen viime aikoina pyöritellyt päässäni ajatusta että alkaisin soittaa viulua. Mun haaveena on aina ollut soittaa juuri viulua, sekin että musta tuli (ja meni) sellisti oli ihan sattuman oikku. Oon mä tainnut joskus siitä tilittääkin, muistelisin niin. Eli sitten kun hepoliini saa säännöllistä liksaa niin viulu soi ja viina virtaa. No, ehkä vaan se viulu soi... Lisäksi aion palata hevosten pariin jossakin vaiheessa, kuten jo aikaisemmin mainitsin. Mutta ajattelin sillä tavalla että jos tarpeeksi toistelen noita ajatuksia "ääneen" niin ne lopulta tulevat todeksi jossakin vaiheessa elämää. Mikäs tässä olisi soitellessa, pitäähän sitä sisältöä olla elämässä, perhene.

Ai niin. Mä saatan saada oman kannettavan tietokoneen, tilattiin meinaan netistä sellainen tänään kokeeksi. Meinaan siitä vinkkelistä kokeeksi, että onko mun ihanat luottotietoni jo palautuneet, mulla ei ole asiasta meinaan pienintäkään hajua. Tässä välissä haluaisin sanoa että mun mielestä on suoraan sanottuna PERSEESTÄ, että kaikki luottotietohinsa merkinnän jossakin elämänsä vaiheessa saaneet leimataan automaattisesti joksikin saatanan taparikollisiksi. Joillekin tahoille/henkilöille se tuntuu olevan meinaan synonyymi rikokselle; maksuhäiriömerkintä=vähintään petos, kavallus tai varkaus. Toki on sitten niitäkin, jotka hakemalla hakevat itsensä kuseen mutta jos on tahtomattaan ajatunut sellaiseen tilanteeseen ja on vielä yrittänyt hoitaa asiansa niin... No. Mitäpä mä siitä vaahtoan. Kai se on sitten yleinen mielipide että on oikeudenmukaista, että jos ei ole voinut maksaa noin 1000 euron laskuaan aikoinaan ajoissa, ja vaikka ko lasku onkin nyt hoidettu kokonaisuudessaan jo kolme(3) vuotta sitten niin pahimmassa tapauksessa on sitten luottokelvoton aina viiden vuoden kestoon asti. Luottokunta kun ei neuvotellut asiasta, heh. Eli katotaan nyt että jos se kone saapuu tänne asti niin tulkitsen sen siten että merkintä on poistunut.

Joo, mä lopetan ennenku alkaa vituttamaan. Hyvää yötä! :)

<3 Hepoliini

P.S. Sori mahdolliset (ihan kamalat) tekstitöppeet, en jaksa tarkistaa...

Tässä olen pikku hiljaa virittäytynyt päivän meininkiin, mikä tänään tarkoittaa kotipäivää koska tämän ja huomisen päivän porukka käy vaan henkilökohtaisissa tapaamisissa kurssipaikalla. Tosin mulle tuli eilen illalla epämääräinen ja epämiellyttävä tunne siitä että olen käsittänyt väärin ja luulen vain että meillä olisi muu aika vapaata näinä kahtena päivänä. No, mä oon nyt kuitenkin kotona, eikä kukaan ole huhuillut peräänkään että siltä pohjalta. Varmaan huomenna viimeistään saan sitten kuulla kunniani jos oon tietämättäni lintsannut tämän päivän.

Kyllä se niin on että heti sitä osaa arvostaa vapaa-aikaa ja aikaa omille jutuille enemmän kun sitä ei ole jatkuvasti tarjolla. Ja mulla taitaa olla vielä keskimääräistä himpunriikkisen suurempi vapaudenkaipuu. Ei sillä, mä kyllä sopeudun kaikenlaisiin rutiineihin hyvinkin, itse asiassa rutiinit vaan saa muuten sekavaan ajankäyttöön jotain tolkkua mutta tarkoitan sitä että mieluiten olisin elämässä ihan vaan oman itseni herra...tai siis rouva, eikun neiti. Eikös sitä olla neitejä ellei ole naimisissa? En mä ainakaan myönnä olevani mikään "avorouva". Yök! Entäs avomielinen rouva, hmn...

No siis kuitenkin siitä vapaudenkaipuusta, niin olisi aivan mahtavaa - kun töitä tällä planeetalla on melkeen pakko jossain muodossa kuitenkin tehdä ennemmin tai myöhemmin, ellei ole syntynyt kultalusikka suussa - perustaa oma yritys, jolloin olisi tilivelvollinen ainoastaan itselleen ja saisi päättää omista asioistaan ilman että kukaan pompottelisi mihinkään suuntaan. Mutta. Siinä tulee taas vastaan se pieni mutta, nimittäin se fakta että mä en ole mikään kauhea käytännön ihmelapsi vaikka toki osaan pitää alkeellisesti itsestäni (ja tiukassa paikassa jopa muista) huolta. Eli miten tällainen ihminen saa pysymään jotain liiketoimintaa pystyssä kuutta kuukautta kauempaa. Sen ajan muistaakseni saa starttirahaa meinaan ;) Siihenkin olisi ratkaisu, nimittäin henkilökohtainen manageri, jolle mä maksaisin siitä että se pistää asiat rullamaan. Itse voisin sitten keskittyä tekemään vaikka myytävää materiaalia. Mutta tuskin kukaan ilmaiseksi sellaiseen lähtee eli jatketaan nyt toistaiseksi vaan orjamarkkinoiden saatavillaoloa...

Ai niin vallan meinasin unohtaa (no en meinannut, säästin vaan loppuun). Anis
myönsi mulle mahtavan Excellent-kunniamerkin! Mä olen nyt aivan otettu eli jos kohta ei hepoliinin blokissa näy mitään elonmerkkejä niin mä olen lopultakin tukehduskuollut tähän itserakkauden tulvaan, jota olen viime hetkinä kokenut enemmän kuin pieni kurssillaoleva luuserikas voi kestää ;). Mutta se on ihan teidän lukijain oma vika, on tullut meinaan ihan mieltäpiristävän suloisia kommentteja muiltakin tuonne kommenttilaatikoihin. Heille kaikille pitäisi antaa vielä se "Make my day-award". Kiitos ja kiitos Anis! :)

Huomenta!

Siis miten mä oikeesti kohta voin elää kun en pysty kaikkia päiviä vaan istumaan blokin äärellä. Apuuva, varmaan täytyy kerjätä äitiltä sen kannettava lainaan ja ottaa se opinahjoon mukaan. No en mä sellaista voi tehdä, tarviihan se toki omaa konettansa, johan mä siltä kamerankin kerran olen pihistänyt, mistä tuli mieleen että varmaan olisi aika sekin palauttaa tänään kun menen taas äitimuorin kanssa kirppiskierrokselle. Kiitos muuten vielä onnitteluista arvon kommentaattoreille.

Ulkona on ihan kauhean sumuista. Harmi ettei ollut kameraa mukana kun kävin aamukävelyllä A:n kanssa, olisi saanut hyviä otoksia taas vaikkapa maisema muuttuu- kategoriaan, koska nyt viimeisten muutaman viikon aikana ne on myllänneet oikeen urakalla tuolla ympäristössä. Olipa hyvä kun kuvasin sitä yhtä rauniotakin syksyllä, nyt ne on senkin viehättävän yksityiskohdan repineet irti maisemasta.

Juon tässä taas vihreää teetä. Mä teen empiiristä tutkimusta vihreän teen vaikutuksesta ihon terveyteen. Mulla on meinaan aiemmin ollut tässä tapana tulla näppylöitä tuohon alanaamatauluun ja nyt mä tutkin että johtuuko se liiallisesta kahvinkittaamisesta. Mutta sitten siinä on se ongelma että samaan aikaan olen lopettanut tuon tupakanpolton niin miten mä voin tietää mitkä vaikutukset ovat tupakanpolton lopettamisen vaikutusta ja mitkä vihreän teen. Meinaan kun ne näppylät on oikeesti vähentyneet! Mun pitäisi varmaan perustaa itselleni pari kolme verrokkiryhmää, joissa yhdessä henkilö polttaa tupakkia, yhdessä polttaa sekä juo vihreää teetä ja yhdessä ei vain polta tupakkia. Vapaaehtoisia tarjolla?

Hitto mä oon muuten nähnyt hepoliinin mielelle villejä unia parina viime yönä, voi kiesus sentään. Toissa yönä näin unta että nuoleskelin kaverini Jiin kanssa oikeen kunnolla (ja sen sellaista köhköh..) ja sitten Jii tuohtui kun asiat eivät oikeen meinanneet johtaa mihinkään ja jo tivasi multa että haluanko mä vai en. Sitten mä heräsin. Aamulla oli vähän sellanen olo että just just...
Sitten viime yönä näin unta että oli kesä ja kävelin jossakin vieraassa kaupungissa. Olin matkalla tapaamaan seurustelukumppaniani erääseen baariin jossakin syrjäkaupungissa. siellä tyttöystäväni(!) istui jo muiden ystäviensä kanssa. Yksi heistä oli lapsuudenkaverini S, jonka huomasin myöhemmin olevan kahdessa pöydässä samanaikaisesti. Mulla oli sininen pitkä samettimekko päällä, joista mun tissit meinasivat koko ajan pullahtaa ulos ja manasin ääneen että olisi pitänyt laittaa sittenkin rintsikat päälle ja menin tyttöystäväni(!) pöytään istumaan nojautuen kunnolla taakse päin ja laittaen kädet puuskaan. Sitten tämä tyttökaverini kysyi multa että enkö mä viihdy siellä, johon mä vastasin että "mitäs luulet, mä seurustelen lesbon kanssa ja olen itse hetero...ainakin melkeen".
No miltäs kuulostaa, hepoliinin öinen salainen elämä naisten parissa. Mä luulen että osaltaan ainakin viime öiseen uneen vaikutti että iltapuhteeksi kateltiin telkusta L-koodi... Joo, seliseli ;) No, unet on unia.

Jaahas. En muuten saanut eilen niitä ystävänpäiväkortteja postiin koska en ehtinyt (en muistanut koska tein kymmentä muuta asiaa samaan aikaan) etsiä niitä osoitteita. Eli kohta on varmaan sellaista ohjelmassa. Tai katotaan nyt, yleensä kun sanon tuolla tavalla niin ohjelmassa on seuraavaksi jotain ihan muuta. Kai ne suunnitelmat on tehty sitten rikottaviksi. Sentään liiton kirjeen sain vietyä postiin samalla kun käytiin kaupassa. Jospa mä menenkin ekaksi suihkuun ja sitten etsin ne osoitteet. Sitten jään odottamaan kirppiskierrokselle lähtöä.

Mitenköhän koira muuten alkaa pärjätä kun se kohta joutuu viettämään kokonaisia päiviä yksikseen täällä. Pitäisköhän kysyä jos isä vaikka kävisi välillä moikkaamassa koiraeläintä täällä päivisin. Siitä tuli mieleen että meinasin liittyä eläinsuojeluyhdistykseen. Ja sitten meinasin promotoida äiti&isälle ajatusta siitä että ottaisivat vaikka hylätyn koiran tai kissan kaveriksi pikku-E:n jalanjälkiä seuraamaan. Toisaalta, kai ne itse osaa ottaa lemmikin jos sellaisen vielä haluavat, mutta jos haluaisivatkin eläimen niin välttämättä niille ei tule mieleen että on pilvin pimein jo valmiiksi kodittomia eläinlapsia (ja vanhuksia), jotka tarvitsisivat kodin etteivät joutuisi ikuiselle piikille. Harmi ettei se ilves ollut adoptoitavissa (hepoliini <3 ilves) ;)

Hyvää päivänjatketta, hepoliini <3

Huomenta.

Mun mielestä ainakaan ei ole kauhean kiva herätä siihen ääneen kun koira pureskelee tassuvahatuubia palasiksi olkkarin lattialla. Sisällön se oli tainnut syödä kokonaan loppuun. Sitä ennen herra koira söi männä viikolla Tummeli-tuubista ensin peräpään ja sitten toissa päivänä myös toisen pään. Kai se ajattelee että se toimii sisäisesti nautittunakin. Tuskin se kuitenkaan niihin rasvoihin kuolee, katotaan nyt, ihan terveeltä se mun mielestä vaikuttaa. Ja tuskin sitä käskettäisiin tummelilla rasvaamaan kuivia polkuanturoita jos sen koostumus olisi jollakin tavalla tappavaa. Varmaan ne siellä tummelitehtaalla tiedostaa ainakin ettei moisia ohjeita pidä laittaa pullon kylkeen muuten koska koira kuitenkin ne tassunsa siitä rasvasta siivoaa nuolemalla.

No sitten piipahdin ulkona aamukävelyllä silmät ristissä. Ukkeli kysyi aamulla herätessään että laittaako mullekin kahvia mutta sanotaanko että mulle riitti nyt ne aikaiset herätykset niin kauan kun ei tarvii täältä kotoa siirtyä mihinkään. Eli mä nukun, jos muovinrutisteluääniltä jatkossa kykenen.

Saa nähdä että kauanko tätä auvoista työttömyyttä vielä jatkuu. Eilen sain meinaan työkkäristä kutsun haastatteluun joka ei ole yhtään pikimin kuin jo huomenna. No ne ei ainakaan turhaan anna liikaa valmistautumisaikaa mikä on pelkästään hyvä koska sitten mun ei täydy jännittää viikkotolkulla etukäteen. Eilenkin jo pelkästään teksti työvoimatoimisto aiheutti pari kolme pyörähdystä mahan pohjassa ja saman tien kun olin avannut kirjeen ja lukenut sen aloin suunnitella puolustautumistaktiikkaa niitä haastattelijoita vastaan. Se on vaan sellainen refleksi, en mä voi sille mitään. Mä kävin jo vuorosanoja myöten päässäni läpi että mitä sanoisin minkäkinlaiseen ikävään kysymykseen/syytökseen. Kokemuksen mukaan ne työkkärin haastattelijat ainakin osaa olla - no, aika vittumaisia. Eikö se olisi periaatteessa ihan sama vaikka arpoa ne osallistujat sinne kurssille, ei nyt ole kyse kuitenkaan mistään sen kummemmista opinnoista, vai. No, toisaalta, pääsee nyt ainakin jollakin tavalla vaikuttamaan KOHTALOONSA. Mua vaan vituttaa niiden työkkäri-ihmisten ylimielinen asenne. Kerran puhelimessa kysyin soittoaikana yhdeltä että uskaltaako sille sanoa omaa mielipidettäänkään mistään kun kuitenkin kirjaa papereihin joka sanan ylös ja hyvässä lykyssä tulee vielä joku karenssi vääränlaisesta asenteesta työvoimatoimenpiteitä kohtaan...

Joskus lukioaikoina kirjoitin muuten Turun sanomiin tulenpalavankatkuisen (vai miten se ilmaisu nyt menee) mielipidekirjotuksen siitä, mitä mä ajattelin siitä hommasta että kaikki alle 25 vuotiaat pakottettiin hakemaan vähintään viiteen opiskelupaikkaan karenssin uhalla. Juu, siihen aikaan se oli vielä viiteen, nykyään ovat tainneet hieman keventää sitä, olisiko kolmeen paikkaan? No, se oli pitkä juttu ja mun ihmeekseni ne vielä julkaisivat sen ja oikeen kuvankin olivat liittäneet värittämään mun kiukkuista purkaustani. Ja ihmeekseni sain vielä poikkeuksellisesti(?) esiintyä nimimerkillä. Yleensä kai toivovat että kirjoitettaisiin omalla nimellä. Sanaakaan eivät olleet edes sensuroineet siitä, mikä kertonee siitä että olen joskus osannut ilmaista itseäni ehkä jopa melkeen asiallisesti, heh. Mutta mähän en silloin vittuillessakaan hakenut kuin kahteen tai kolmeen paikkaan, ei ollut muita paikkoja joihin olisin halunnut. Vai hainkohan mä silloin lukion jälkeen yhtään mihinkään koska pidin välivuoden...hmn. No kuitenkin lopputulos oli se että lukiosta päässeenä 18 vuotiaana tyttösenä mulla oli taskussa paperi, joka ilmoitti mun saaneen karenssin, joka kestää siihen asti kunnes saan itselleni ammatin tai siihen asti kunnes täytän 25 vuotta. Ja jos joku ei nyt tiedä mikä tämä karenssi on niin suosittelen googlettamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. No mun karenssi sitten purkautui kun pääsin opiskelemaan...ja jopa valmistuin vuonna 2003 (niin, 24-veenä eli alle kaksvitosena ;)). Tiesittekö muuten että sillä perusteella kun en ollut hakenut riittävän moneen kouluun leikkasivat mun toimeentulotukeani jossakin vaiheessa kun elin pelkällä toimeentulotuella. Mutta se virkailija oli "reilu" ja sanoi että "kun sä nyt kuitenkin olet hakenut kolmeen paikkaan ja edes yrittänyt päästä johonkin, niin leikataan nyt vaan tämän vähimmäisleikkausmäärän verran tätä sun tukeasi"! Vittu mitä natsimeininkiä mä sanon. On tää oikeen pikku lampaiden valtio, perkele...

Oikeestaan mun piti vaan sanoa kun tuli tuosta Turun sanomista mieleen että mä tilasin taas turkkarin viideksi viikoksi kun rahatilanne näyttää tasantuneen (joo, en tuudittautuisi siihenkään) hetkellisesti. Mutta eipä ole lehteä näkynyt, perkele. Tästä päivästä lähtien laitoin toivomuksen että voisivat alkaa sitä toimittaa. Ihan kiva meinaan olisi seurata mitä maailmalla tapahtuu noin turkulaisenkin lehdistön näkövinkkelistä katsottuna. Toisaalta masentavaa aina vaan lukea mitä kamalaa maailmalla on tapahtunut. Missä ovat hyvät uutiset? Nyt joku voisi sanoa että ei pidä sulkea silmiä mutta jos sen muutenkin tietää että maailmassa kaikki asiat menee noin suunnilleen persiilleen tätä nykyä niin onko sitä vielä kieriskeltävä lisää siinä tietoisuudessa, kun mihinkään et kuitenkaan pysty vaikuttamaan kun tosiasia on se että olet vaan työtön nollaihminen. Ja työttömiäkin tarvitaan. Arvatkaa mihin. No siihen että työssäkäyvät ja muut hyvät ihmiset saavat verrata itseään meihin ja tuntea ylemmyyttä. Sitten hekin voivat hetken aikaa kokea elämänsä olevan paremmin kuin jollakin muulla. Okei, yleistystä ja kärjistystä mutta mietipä asiaa täältä näkövinkkelistä ellet ole itse ollut samassa tilanteessa. Ja lopuksi, tää nykyinen maan johto on ihan...sieltä. Ja pressa suljetaan tuosta lausunnosta ulos, Tarja on ihan hyvä mamma.

Eilen käytiin meidän vuokranantajan toimistolla tekemässä autopaikansiirto. Sitten se toimistotäti kysyi että onko tämän kuun vuokra maksettu vai laitetaanko se autopaikka tulemaan uudella hinnalla vasta ensi kuusta. Mä väänsin samalla allekirjoitusta paperiin ja leikin kuuromykkää ja ukkeli sitten selvitti että ei ole maksettu. Vaikka tämä asunto on ihan pirun kallis kahdelle köyhälle, niin se hyvä puoli täällä asumisessa on se, että vuokranmaksupäivät ei ole niin pilkulleen tarkkoja. Tai siis ei ole nöpönuukaa ellet maksa juuri eräpäivänä, sitten tulee vaan korkolasku jossakin vaiheessa viivästyneeltä ajalta. Meinaan kyllä mä ainakin tähän asti olen valinnut ruokailun laskujen maksun sijaan jos valita on pitänyt. Trekkuja vaan vuokranantajalle, että halvempaa kämppää, kiitos.

Ostin eilen myös ystävänpäiväkortteja. Tiimarissa oli sellainen tarjous että kymmenen korttia sai kahdella eurolla, muuten olisivat olleet euron kappale. No mä aattelin ettei ole mitään järkeä ottaa sitten yhtään vähempää kuin kymmenen... Kassalla se tyttö kysyi että otanko myös merkkejä, ne olisivat viiden kappaleen liuskassa. Mä sitten vastasin pimulle että otetaan viisi, mä voin sitten vaikka leikkiä että mulla on oikeesti niin monta ystävää. No siihen se sanavalmis sanoi että ne on ikimerkkejä että käyvät sitten vaikka myöhemminkin :D Mun teki melkeen mieli itkeä ellen olisi nauranut. Katotaan nyt kenelle täältä korttia lähtee. Kummipojille pitää ainakin laittaa. Niin, mulla on kaksi kummipoikaa, toista vaan näen melko harvoin. Tietysti olisin voinut askarrella kortit itsekin mutta se on joku muu meidän suvussa joka on parempi siinä niin jätetään korttihommat hänelle.

Sitten jatkoin eilen lopulta piirtämistä (kun piti jo toissa päivänä jatkaa). Aika tyytyväinen olin tulokseen jopa, jos nyt näin Suomessa on koskaan lupa ääneen itseään kehuakaan. Mutta en taida vieläkään kertoa mitä piirrän, olkoon se salaisuus. Mä oon niin mystisellä tuulella tänään :) Mutta se on heippa nyt, pitäkää peukkuja mun huomiseen haastatteluun että saisin sanan suustani eikä pää tyhjenisi ihan kokonaan.

<3 Hepoliini

Huomenta ja hyvää uutta viikkoa!

Mä juon tässä "aamuteetä". Joo, tosi aamu on... Kävin koiran kanssa pitkähköllä aamukävelyllä ja loppumatkasta en meinannut jaksaa siirtää jalkaa toisen eteen, jotenkin olin ihan poikki. Muutenkin on väsyttänyt aika kamalasti viime aikoina, liekö sitten niin että pitkä pimeä aika on taas jälleen kerran vienyt mehut hepoliinin maallisesta temppelista.

No mutta olisi varmaan pitänyt vihreän teen sijaan keittää oikeen kunnon sumpit, meinaa meinaan pikkasen kofeiinitykytystä olla päässä vaikka muuten ei koskaan oikeastaan päätä särjekään paitsi jos on niskat kamalan jumissa. Että kun ei enää olla nikotiiniriippuvaisia niin sitten on pitänyt kehittää hirvittävä riippuvuussuhde kahvipapuihin. En muista sanoinko kuukausi sitten mutta uutena vuotena tuli viimeeksi vedettyä muutama "nortti" keuhkoon. Ei ole kyllä oikeesti tehnyt mieli sen jälkeen paitsi ehkä tasan yhden kerran kun katsoin Nicorettemainosta, vai oliko se nyt Nicotinell, no ihan sama mutta siis kyseisen mainoksen läjähdettyä verkkokalvolle tuli ihan sellainen olo että NYT, tupakka mulle tänne heti kiitos! Taisin siitä eräälle blokkaajalle yhdessä kommenttilaatikossa mainitakin taannoin kun vertailimme testituloksella saamiamme tuloksia elämiemme pituuksista. Mutta eikö nikotiinivalmisteiden pitäisi karkoittaa tupakanhimoa eikä luoda sellaista. Jos tämän joskus lukee joku jossakin terveysministeriössä niin seuraavaksi ne varmaan kieltävät nikotiinivalmisteiden mainostamisen...

Plaa plaa plaa... Mihinköhän mä nyt jäin tässä ajatuksenjuoksussa alun perin kun klikkasin netin auki tarkoituksena kirjoitella muutama rivi. No ei voi muistaa. Eikä jatketa vieläkään mistään alkuperäisistä ajatuksista koska nyt tuli taas varoittava esimerkki mieleen siitä miten ajatus joskus harhailee. Yksi päivä olin ihan autuaasti tekemässä voileipää keittiössä kun harhauduin olohuoneen puolelle katsomaan jotakin mutta päädyinkin pyyhkimään pölyjä tv-ruudusta ja kampaamaan kissaa... kai se on sitten ihan normaalia. Sitten menin juomaan keittiöön ja huomasin että "ohhoh, onpas jäänyt jotakin kesken" kun leivät makasivat keittiön sivupöytätasolla rivissä. Monta rautaa tulessa? Kyllä mä ihan oikeesti osaan kyllä keskittyäkin jos vaan haluan, terveisiä vaan kaikille tuleville työnantajilleni, heh. Pitää varmaan välttää sellaisia korkean loukkaantumisriskin aloja kuten raksahommia ja sen sellaisia, vaikka eihän ne vois muutenkaan mua minnekään raksalle ottaa koska eihän ne jannut sais mitään töitä sen jälkeen siellä enää tehtyä... No, vitsi vaan!! En mä minnekään raksalle haluaisikaan.

Mä veikkaan, että tämän kirjoituksen lukeminen saattaa olla aika tuskallinen kokemus sen hajanaisen koostumuksen vuoksi mutta jatkan senkin uhalla että tuloksena on total katastrooffi.

Viikonloppu meni oikeastaan piirrellessä, ihan oikeasti vieläpä kynällä ja jos oikein tarkkojan ollaan niin lyijykynällä ja puuväreillä. Se mitä piirsin olkoon vielä arvoitus. Juu, olen todella salaperäinen mutta kyllä mä myöhemmin voin laittaa ehkä jotain pientä kuvaa tai juttua että mitä oikein olen puuhaillut jos siitä jollekin jotain iloa olisi. Kävin myös vanhempien luona koska ukkeli avusti äiti&isää vanhan auton myynnissä ja pari kaveria kävi sitten ostamassa sen pois. Pilkkahintaan jos multa kysytään mutta toisaalta siinä autossa olisi ollut niin paljon laittamista ettei siitä olisi varmaan kehdannut paljon enempää pyytäkään. Ja sitten jos ne poijjaat, jotka auton ostivat, osaavat itse korjata niin varmaan voivat tehdä sillä muutaman rahalappusen voittoa itselleen. Pitäähän sitä aina pientä hyväntekeväisyyttä harrastaa, vai mitä. Sitä mä en kyllä ymmärrä kun jotkut ihmisetkin, jotka soittelivat siitä autosta ukkelille, kuvittelivat että se pitäisi antaa suurin piirtein ilmaiseksi tai melkeen maksaa heille siitä hyvästä että hakisivat moisen "roskan" pois. Mä aina siinä vaiheessa mielessäni aattelin että anna mulle se luuri niin kerron niille minne voivat työntää tarjouksensa...

Nyt on sitten maanantai vissiin. Samanlaisiahan nämä päivät hyvin pitkälti työttömälle ovat. Kohta voi jo alkaa odottelemaan että posti kantaa mulle sellaisen kirjeen, jossa lukee päälle työvoimatoimisto. Hitto mä kiljun jos ne mulkut on siellä päättäneet etten mä kelpaa edes sille kurssille. Perkele, mä sanoisin sitten. Tuli tuosta kirjekuoresta muuten mieleen kun sain postissa sen "Lauri Tähkä&Elonkerjuun" paidan, jossa lukee SYNTYMÄHÄJY. No, sehän tuli sellaisessa kuoressa, jossa ei ollut mitään logoja tai muita tunnisteita päällä mistä olisi käynyt ilmi mitä sisällä on ollut. Ukkeli sitten yks päivä hississä paperinkeräyspaperit sylissään pyöritteli sitä kirjekuorta kädessään ja luki siitä ääneen: "Pohjanmaan postikeskus, mitä tässä on tullut...?" Mä arvasin että mitä se ajatteli ja kerroin vaan sen paidan tulleen siinä. Meinasin lisätä vielä että keneltä se kirje ainakaan ei ollut tullut mutta en viitsinyt heittää bensaa tulelle... Se on arka maantieteellinen alue tuo Pohjanmaa täällä Varsinais-Suomessa tätä nykyä (kaikin puolin)...tai no, ollut ehkä aiemmin vielä enemmän, sanotaan nyt niin päin tarkennukseksi tai epätarkennukseksi.

Jeps. Mä taidan lopettaa nyt tähän. Mä en ole vielä syönyt mitään eli sellaista olisi seuraavaksi ohjelmassa. Sitten taidan laittaa radion päälle ja ottaa kynän käteen ja alkaa piirtämään. Kuvia. Ehkä kirjoitan pari haikuakin siinä sivussa ;) Kuuntelisikohan taas vaihteeksi Radio Novaa...hmn. Mulla tuli sitä yhtä nimeltä mainitsematonta miestoimittajaa jossakin vaiheessa korvat täyteen niin piti pitää hieman taukoa kuuntelusta. Radiohan on laiskan naisen ratkaisu kuunnella musiikkia, eipähän tarvi koko ajan pomppia ylös leikkimään deejiitä kun harvassa on ne levyt, joita jaksaisi kuitenkaan kuunnella kokonaan. Toki on niitäkin paljon mutta nyt ei vaan jaksa. Siis leikkiä sitä deejiitä.


Mut se on nyt moro, sanos Hepoliini <3

P.S. (kello 13.45) Tsekkaa tämä: Suede - Beautiful ones. Tällaista hepoliini kuunteli silloin kauan kaauuan sitten. Joo, todella "kauan" sitten... :)

P.S. (14.30, joo en ole piirtänyt niinku uhkasin, vaan eksyin juutuubiin :D)
Tsekkaa myös tämä: Suede - So Young, tykkään saundista, sanat on aika pölhöt niinku Sueden biiseissä oikeastaan yleensäkin on... Jos innostuit edellisistä, niin juutuubistakin löytyy kyllä Suedea pilvin pimein ;)

T: Hepoliinin pimeä puoli <3

Hyvää perjantaita kaikille lajitovereille!

Arvatkaas mitä. No tietysti "tipaton tammikuu" on takana. Oikeastaan en kyllä edes tarkoituksella ole pitänyt mitään tipatonta tammikuuta, kunhan vaan nyt ei tullut juotua mitään alkoholipitoista koko kuuna. Ei vaan ole maistunut, mutta mä olenkin enemmän sellainen tuurijuoppo ;) Tai miten senkin nyt taas ottaa, pitkiä aikoja menee ilman tippaakaan mutta sitten kun ottaa niin se ei jää mihinkään tissutteluun. Mitä järkeä on juoda alkoholia pelkästään vaikka janojuomana, vrt. myös toimintaan "käydään yhdellä"? En mä ainakaan ymmärrä mitään yhdellä käymistä, pelkän vitutuksenhan sellaisesta saa, annetaan vähän ja sitten otetaan tikkari pois. Ja sitä paitsi kuinka moni on mennyt "yhdelle" vain yhdelle. Sama ois juoda jotain limpparia tai vaikka maitoa. "Yksi maito, kiitos!".

Joo. Vituttaa kaikki tollaset tipattomat. Sellaset on vaan tahdonvoimattomille ja lapsille, sano hepoliinin sanoneen! Mutta suomalaisessa yhteiskunnassa nyt on ihan epänormaalia jos et juo, tai varsinkin jos menet baariin selvin päin niin kyllä sitten on kaiken maailman perat ja reiskat tarjoamassa viinaa vaikka muuten ei kyllä kukaan mitään tarjoa koskaan. Huomasin sen meinaan joskus yhdeksäntoistakesäsenä kun vietin tipatonta vuotta, joka alkoi ihan huomaamattomasti. No ensinnäkin, miten normaalia on että joku 19vee viettää tipatonta vuotta (ja on juonut jo ties miten pitkään sitä ennen, sitä tarkotan) kun on kyllästynyt juomiseen. Ja toisekseen kun kerta toisen jälkeen katsot muiden ryyppäämistä ja paimennat sikailevaa ja sammuilevaa (eks-)poikakaveriasi keskellä yötä kaatosateessa joen rannassa kun muut jatkavat iltaa niin kyllä se laittaa miettimään alkoholinkäytön tarkoitusta ja merkitystä. Siis onhan ryyppääminen nyt toki ihan sairaan hauskaa, joskus ;). Mutta jos se alkaa olla ainoa tapa viettää vapaa-aikaa niin jossakin mättää pahasti. Enkä mä nyt moralisoi ketään yhtään millään, jokainen tekee omat valintansa. Mä en vaan ainakaan halua olla sellaisessa osallisena. Enää. Siis juopon elämässä, viittaus ihan puhtaasti edellä mainittuun henkilöön...

Oikeesti mun piti kyllä puhua ihan jostakin muusta kuin viinan himoista ja kiroista mutta sormet ei vaan suostuneet tottelemaan. Mun piti kertoa että olen tänä aamuna jo juossut koiran kanssa metsässä lumituiskun keskellä ja tutustunut decoupage-koristelun ihmeelliseen maailmaan (sitä pitää kokeilla!) netissä. Lisäksi kaahlasin läpi koko Varsinais-Suomen työpaikkailmoitukset alaan tai kestoon katsomatta ja tulos oli noin kaksikymmentä epätoivon kyyneltä kummallakin poskella jakautuen siten että vasen silmä vuoti enemmän. Tuli vaan sellainen kolmen minuutin epätoivon hetki kun tajusi ettei hepoliinista ole tekemään rakennusinsinöörin tai sairaanhoitajan hommia. Ja perkele kun ne siivoojatkin tarvii nykyään jo muka auton tai sitten töitä on vaan pari tuntia päivässä mikä taas ei ole tarkoituksenmukaista kun ajattelee että työtä tehdään elannon takia (joo, sama vanha virsi taas). No löysin mä pari mahdollista. Kumpi olisi parempi, "Etsimme pieneen ja iloiseen joukkoomme reipasta työtäpelkäämätöntä siivoojaa lähinnä kotisiivouksiin. Ajokortti on eduksi. Työaika maanantaista perjantaihin klo 7.00-17.00 välisenä aikana." vaiko "Haemme ----palveluille iltasiivoojaa koulusiivoukseen. Työaika klo 17.00 4-4,5 h, maanantai-perjantai. Toivomme hakijoilta hieman aikaisempaa siivouskokemusta ja riittävää suomen kielen taitoa työohjeiden ym. ymmärtämiseen."? Musta tuo pieni ja iloinen joukko kuulosti ihan kivalta. Mutta ehkä mä odotan vastausta siihen pääsenkö sille "luuserikurssille", joka alkaa helmikuussa... Väkisinkin tulee taas sellainen olo että mä en osaa mitään, musta ei ole mihinkään, mä en kelpaa mihinkään. Ja kohta se on varmaan jo tottakin...

Jees. En mä viitsi nyt valittaa enempää, muutenkin tuntuu että tää on yhtä omaa napaa koko bloki mutta siitä tarpeesta se kai osittain syntyi, sitten on taas ne muut syyt erikseen. Siis meinaan että blokille voi ihan vapaasti valittaa ja kertoa kaikkia typeriäkin asioita mitä mieleen pulpahtaa eikä se väitä vastaan ellei sitten joku tottelematon lukija ala kiukutella kommenttilaatikolla ;) Mutta sanotaan nyt vielä varmuuden vuoksi että kaikenlainen kommentointi on sallittua, mä en harrasta ennakkosensuuria kommenteiden suhteen. Tietty jos nyt alkaa jotain laittomuuksia tai jotain hirveän kuvottavaa tekstiä tulemaan poksiin niin sitten kyllä katotaan annanko jälki-istuntoa. Mutta niinku sanoin ni ei oo ollu tarvetta moiseen.

Ja jees uudestaan, mun piti vaan sanoa äsken että koitan osallistua nyt Valokuvatorstaihin. Äsken en ainakaan onnistunut jostakin syystä lataamaan kuvaa galleriaan siten että näkyisi. Ei voi taas tietää mistä johtuu. Nälkä, ruokaa! -->

<3: Hepoliini

P.S. Mukavaa viikonlopunalkua! :)

Helou.

Sanotaan nyt ensin tarkennukseksi että kun mä sanoin ettei köyhällä ole varaa mennä naimisiin niin en puhunut itsestäni. Tarkoitin vain noin ylipäänsä että köyhällä ei ole varaa mennä naimisiin ja tarkemmin ottaen mielessä oli vielä hääjuhlat, ei niinkään se itse toimitus. Se ei käsittääkseni maksa yhtään mitään. Ja sitten mitä tulee niihin hääjuhliin ja ettei köyhällä ole niihin varaa niin en tarkoittanut edes mitään kilpavarusteluhäitä, joissa tämän vuoden morsmaikku pistää parastaan ollakseen pukeutunut kaveriaan/siskoaan/kaimaansa/jne. hienompaan hörsylään, vaan ihan perussimppelihäitä, joissa tarjotaan vaikka ihan jotain suuhunpantavaa ja vähän pyörähdetään lattialla. Sitä mä tarkotin että jos köyhällä ei ole välillä edes varaa syödä niin miten siinä järjestäisi mitään hääjuhlia. Mutta se ei nyt koske mua, koska mä en edes koskaan ole halunnut mitään hääjuhlia saatika mennä naimisiin... Tietty joku nyt voisi sanoa että tarviiko sitä mitään juhlia järjestää. No tarviiko sitä tässä elämässä ylipäätään juhlia yhtään mitään, aivan.

Eilen illalla tämä elämä tuntui taas ihan sietämättömältä hetken aikaa. Tai miten mä nyt osaisin paremmin selittää. Elämän tarkoituksettomuus tuntui ihan sietämättömältä hetken aikaa. En mä kylläkään kokenut mitään sen suurempia tunnemyrskyjä pääni sisällä, kunhan vaan olla makasin sohvalla ja mietin että miten asiat voivatkin tuntua niin turhanpäiväisiltä. Ja sitten muistaakseni koin taas vahvasti että olen onnistunut jossakin vaiheessa pilaamaan elämän suuntani, jos sillä nyt koskaan mitään suuntaa on ollutkaan. "Juna meni jo" ja "Elossa pitää vaan kuolemanpelko" tuntuivat sillä hetkellä ihan järkeenkäyviltä ajatuksilta. Jopa ukkeli mainitsi että mä en ole puhunut koko iltaan yhtään mitään. En mä tiedä eikö se sitten ole muka huomannut mutta en mä yleensäkään puhu yhtään sen enempää. Mä tiedän vaan että jos mä yrittäisin selittää sille jotakin sen hetken kaltaisia ohimeneviä(?) tuntoja niin ei se pystyisi sitä sisäistämään, miksi siis edes yrittää. Olen mä joskus yrittänytkin. Ehkä parempi vaan odottaa parempaa hetkeä.

Sitten mä mietin että onko se jotenkin suvussa kiertävä rasite että päässä hieman viiraa. Tai ei nyt varsinaisesti päässäkään, mä väitän että hepoliinin suku on aika älykästä (;)) porukkaa noin ylipäänsä, kummaltakin puolelta, mutta ehkä se on sitten se tunnepuoli joka vinksottaa jossakin geeniosasessa. Voisin kertoa muutaman esimerkin miksi näin ajattelen mutta toisaalta parempi varmaan ettei kerro täällä netissä ihan kaikkea kuitenkaan, joku raja mullakin sentään. Ehkä. Että yksi tunnetasapainoinen elämä mulle tänne kiitos. Mä joskus mietin että minkäkölaista elämä olisi jos... no kaikki olisikin toisin päin. En tiedä, välittyykö mahdolliselle lukijalle se ajatus mitä haen takaa, ei varmaankaan. Sitä kai pohdin että voiko se olla sisäänrakennetuna että elämä tuntuu joskus niin fakin raskaalta ja samalla ei tunnu. Tuntuu ja ei tunnu. Raskaalta ja paskalta :) Jos ei muulla niin huumorilla kai viime kädessä siitä selviää.

Niin kuin vaikkapa tänä aamuna. Ukkeli heräsi jo kuudelta ja se päätti että mun olisi liian aikaista herätä siihen aikaan ja jätti mut nukkumaan, mikä oli siltä ihan hyvä teko kun ottaa huomioon että herääminen tänä aamuna ei mua sen suuremmin kiinnostanut edes. Oikeesti, tänä aamuna pitkästä aikaa harkitsin että jäisi sängynpohjalle ja yrittäisi nukkua pois, ainakin noin kuvainnollisesti, heh. Todella kypsää ja dramaattista mutta onko olemassa joku elämää suurempi totuus että aina pitäisi huvittaa herätä, ei mun tietääkseni ainakaan ole. No, velvollisuudentunne oli suurempi kuin halu mädäntyä elävältä peiton ja patjan väliin, joten  muista haluista huolimatta nousin ja kiikutin ison valkoisen ulos. Onpahan täällä ainakin joku joka oikeasti tarvii mua, ja tämän lausahdan nyt ilman mitään marttyyri-nyyhkynyyhky-mentaliteettia. Koira tarvii mua ja piste. Syy kai sekin on pysytellä pystyssä. Ja sitten se kuolemanpelko ;D Ja varmaan sekin että ajattelin kuitenkin saada tässä elämässä jotain aikaiseksi vielä ennen kuin kuukahdan, toisaalta koskaan ei voi tietää milloin on se viimeinen päivä, kukaan meistä ei voi tietää.

Mä olen pohtinut kahta vaihtoehtoa enemmän viime aikoina(on niitä muitakin ollut kyllä...), siis kahta työelämää koskevaa vaihtoehtoa. Tai no enemmän ja enemmän mutta pohtinut kuitenkin. En tiedä onko niissä mitään järkeä mutta onko missään sitten mitään järkeä jos mennään tarpeeksi syvälle. Ajatuksena olisi (siis vielä todellakin ihan ajatustasolla) kouluttautua oppisopimuksella joko lastenhoitajaksi tai graafiseksi suunnittelijaksi(vai mikä se nimike nyt onkaan). Joo, alat on todella lähellä toisiaan... Sitten pitäisi varmaan pohdiskella niiden hyviä ja huonoja puolia.:

Lastenhoitaja, plussat ja miinukset:
+ Työajat -> yleensä suht inhimilliset
+ Lapset on hauskoja
+ Saa olla ulkona ja sisällä
+ Saa leikkiä ja laulaa :)
- Pätkätyöt yleisiä
- Työympäristö akkavaltainen...
- Lapset on rasittavia
- Palkka on pienehkö

Graafinen suunnittelija, plussat ja miinukset:
+ Työajat -> harvemmin kai tehdään töitä öisin?
+ Luovahko ja mielenkiintoinen työ
+ Paljon mahdollisuuksia...
+ Siisti sisätyö
- Työajat -> työt seuraavat kotiin (eli tehdään töitä öisin)
- Stressaavuus&kiire
- Onko työpaikkoja olemassa ellei halua omaa yritystä?
- Istumatyö
- Ovatko kaikki graafikot itseään täynnä? -> hankalat työkaverit

Joo ja sitten se tärkein kysymys: onko musta kumpaankaan ja jos on niin mitkä on mahikset kouluttautua... ja kiinnostaako oikeasti niin paljon että tarvittaessa olisin halukas ryhtymään vielä monen vuoden opintoihin. Kun tässä voisi jo tehdä perkele muutakin kuin opiskella! Eli siihen nähden se oppisopimus olisi aika mainio. Mulla on jo ennestään opintolainaa ja tiedän mitä se kitkuttelu on, tiedän myös oman rajallisuuteni niin en varmaan voi muusta opiskelumuodosta edes haaveilla enää.

Alun perinhän (noin 10 vuotta sitten) mä olin vakaasti sitä mieltä että kyllä, hepoliinista tulee kuvataiteilija. En muista olenko kertonut mutta samana vuonna kun pääsin opiskelemaan Kuopioon niin hain myös Lahden Taideinstituuttiin opiskelemaan kuvataidetta. (Jollekin nimi Sampsa Sarparanta sanoo ehkä jotain, se haki samaan aikaan ja pääsi. No se olikin tosi taitava. Ihan vaan esimerkkinä...) Mä olin silloin yhdensäntoistavuotias pikku papana. Pääsykokeet ensinnäkin olivat kolmivaiheiset. Ensin sinne piti tehdä ns. ennakkotehtävät, eli ennakkoon oli postitse tullut tehtäviä, jotka piti lähettää Lahteen ja niiden perusteella valitsivat henkilöitä valintakokeisiin. Ennakkotehtävät olivat piirtämistä ja maalaamista pääasiassa, oli siinä yksi kuva-analyysitehtäväkin, tein sen maalauksesta "Haavoittunut enkeli"... No pääsin sitten sinne pääsykokeisiin, jotka alkoivat maanantaina. Olin juuri palannut paria päivää aiemmin Kuopion pääsykokeista ja sitä ennen paria päivää aiemmin kuukauden interraililta, ja puhkuin oikein intoa ja energiaa. Kummasti se interrail antoi itseluottamusta. Suosittelen. No, ensin pääsykokeet kestivät kaksi päivää, jonka jälkeen karsittiin siitä ryhmästä sen verran ihmisiä pois että jäljelle jäi kolmekymmentä. Muistaakseni ekassa erässä meitä oli kai sitten puolet enemmän eli 60. No hei, mä pääsin jatkoon ja vietin vielä kolme päivää lisää siellä kokeissa. Mä olin kyllä ihan varma silloin että mä joudun lähtemään sieltä jo heti, sen verta taiteilijannäköistä porukkaa siellä pyöri mutta ihmeekseni sain jäädä. Hyvin huomasi että osa porukasta oli käynyt taidekouluja ja osa tehnyt enemmän itse. Tai niin mä ainakin luulen. Koitin pistää parastani mutta kyllä mä siinä haastattelussa viimeistään tajusin että ei ollut mun aikani nyt. Siellä oli viiden ihmisen "inkvisitio" vastassa, jotka pommitti kaikenlaisilla kysymyksillä mua pientä raukkaa. Yksi kysymys kuului muun muassa siten että "Miksi tykkäät pukeutua juuri mustaan?"(mulla oli musta mekko päällä). Mä muistaakseni sanoin että en mä nyt sen kummemmin mustaan tykkää pukeutua, on mulla värikkäitäkin vaatteita. Sitten ne kysyi että tunnenko mä ketään, joka on käynyt heidän kouluaan, missä vaiheessa mä aattelin että just joo, nyt pitäis olla vielä suhteitakin. No mä sanoin että oli meillä "yks" opettamassa "yhdellä kurssilla" mutta en mä sitä mitenkään erityisesti voi sanoa tuntevani.

Ei varmaan tarvii enää toistaa etten päässyt sinne, mikä oli kyllä kamala pettymys. Viisitoista meistä kolmestakymmenestä otettiin sinne sinä vuonna että aika lähellä mä kuitenkin kävin sitä pääsemistä. Olen jälkikäteen miettynyt että jos olisin hakenut uudestaan niin olisinko päässyt silloin koska ne haastattelijat kysyivät multa että ellen pääse sillä kertaa niin aionko hakea vielä uudestaan. Mä luulen että mä olin niiden mielestä vähän liian kypsymätön vielä. Mikä varmaan olikin kyllä ihan totta. En hakenut kuitenkaan uudestaan, ei ollut energiaa siinä elämäntilanteessa enää...

Jeps. Jaarittelin jo taas niin pitkään että varmaan on aika lopettaa. Ei mulla muuta nyt. Mukavaa viikonalkua vaan kaikille.

<3: Hepoliini

Huomenta.

Mitäs mä mahdoin ruikuttaa täällä eilen. No nyt on uusi päivä ja ei väsytäkään niin paljon (no siitähän eilen valitin) vaikka väsyttää mutta ei samalla tavalla kuin eilen. Nyt se on mennyt sillä tavalla varmaan yli että sitä ei huomaakaan. Paitsi aamulla huomasin. Huomasin meinaan että teki mieli huutaa ukkelille sängynpohjalta että paisko vähemmän niitä esineitä siellä keittiössä kun jokainen kupin pöydälle laskeminen ja lusikan kilahdus tuntui kuuluvan korvissa satakertaisena. Vaikka tuskin se edes niitä paiskoi, oikeasti. Mutta sain pidettyä suuni supussa. Mutta mikäs sen mukavampaa kuin pohtia väsymyksen ydintä täällä lokissa.

Vaikka tuskin sitä kovin syvällisesti osaisin tehdäkään. Meinaan päädyin SusuPetaalin blokin kautta "Lepiksen takapihalle", jossa hehkutettiin sellaista testiä, jolla voi testata oman blokinsa luettavuutta. No nyt mä olen ihan masentunut. Kaikki muut on jotain lapsi/aikuisneroja ja mä saan tulokseksi vain "This blog's reading level: College (postgrad)"! Ehkä mun pitäisi opetella sitten kirjoittamaan. Ja ajattelemaan. Etenkin ajattelemaan ennen kirjoittamista. Ja jos vie ajatuksen oikein pitkälle niin jopa joskus suunnittelemaan etukäteen mitä kirjoittaa. Tai kyllähän mä suunnittelen; nytkin mulla lukee muistilapulla että "kiroilu". Se tarkoittaa sitä että pitäisi vissiin nyt vääntää asiaa siitä kiroilusta.

Kun tuli vaan mieleen tuossa aamutelkkaria katsoessa eilinen lausahdukseni, jossa mainitsin jotain vittuun suksimisesta. Ja sitten mietin - jopa jo eilen - että minkälainen määrä kiroilua on sopivaa ettei se mene yli. No myönnetään että se, että toivottaisi jonkun suksimaan sinne itse vittuhun, menisi jo vähän överiksi ja olisi vastoin kaikkia hyviä kiroilutapojakin jo. Eikä mulla oikeasti ole tapana toivotella ihmisiä sinne suksimaan. Mutta myönnetään että joskus tuolla lenkkipolulla kyllä on mieli tehnyt... No siis siinä aamutelkkarissa oli se Ketonen siitä Ketonen&Myllyrinne-ohjelmasta. Nyt täytyy tunnustaa että en ole tainnut kyllä jaksoakaan moisesta katsoa, mutta pointti oli se, että kyseisessä komediassa vissiin on käytetty juuri kyseistä vittu-sanaa ilmeisesti sen verran paljon jonkun mielestä, että on pitänyt vääntää siitä sivun pituinen juttu lehteen. Näyttelijä Ketonen oli sitä mieltä että on aika tekopyhää että telkusta näytetään kaiken maailman sarjamurhasarjoja ja sitten pitää kauhistella jonkun sanan käyttöä hirveässä mittakaavassa. Ja että tapahtuu paljon pahempiakin asioita, joihin voisi puuttua. Mä oon kyllä ihan samaa mieltä. On paljon pahempiakin asioita, joihin pitäisi puuttua kuin joku kiroilu. Tietty jos kiroillaan liikaa niin voimasana saattaa menettään voimansa (ainoa paska puoli asiassa?). Eikös kirosana ja voimasana ole synonyymejä? Jos vaikka joku Genius-tason blokkaaja sivistäisi mua jos olen väärässä :D No oli miten oli, oikein käytettynä kirosanassa on siis voimaa. Siitä oikeinkäytöstä en sitten osaa sanoa juuta eikä jaata, sitä paitsi viittaan edelliseen: On paljon tärkeämpiäkin asioita kuin miettiä paljonko on sopivaa kiroilla, sehän on meinaan selvää että ei siinä mitään pahaa ole. ;)

Ei varsinaisesti liity juuri edeltävään mutta tulipas jostain syystä yksi hyvä sitaatti mieleen juuri tähän rakoon: "Julmuus hyvällä omatunnolla on moralistien mieleen -- siksi he keksivät helvetin." (Bertrand Russell)

Mitäs muuta. No eilinen päivä oli niin sanotusti aika takapuolesta kokonaisuudessaan. Joku voisi sanoa että tyypillinen maanantai, toisaalta minkä tahansa päivän sisältö voi kusta ihan samalla tavalla. Ei eilen nyt sinänsä tapahtunut mitään maata mullistavaa. Rupes vaan lievästi harmittamaan kun olin jo aika pitkän aikaa tehnyt Windows Movie Makerilla elokuvanpätkää omista nauhoituksista niin se ohjelma meni tilttiin ja vaikka kuinka hakkasin ctrl+alt+deleteä niin se vaan jumitti. Sitten näytöllä luki maaginen teksti "Tämä ohjelma ei vastaa" ja homma oli siinä. Eipä järin kiinnostanut alkaa tehdä heti uudestaan samaa eli varmaan filmistä tulee sitten lopulta (jos se joskus valmistuu) vähän/ihan erilainen. Siis sitten kun mua taas huvittaa edes yrittää. Nyt ei huvita. Eilisestä jäi käteen vaan erittäin puutunut persalue.

Nyt huvittais mennä syömään jotakin ja ehkä juomaan vähän vihreää teetä(sitruunanmakuinen). Kahvia tulee muutenkin juotua niin paljon. Oon koittanut vähentää sokerin pois kahvista kokonaan, en sen takia että olisin millään laihiksella - siihen ei nähdäkseni olisi edes mitään syytä - vaan siksi että hampaat säästyisi ja välttyisin paremmalla todennäköisyydellä kakkostyypin diabetekseltä. Sehän ei tietenkään millään tavalla estä syömästä karkkia ja muuta mässyä entiseen tapaan (liian usein). Ja hampaita ajatellen ostin vielä sunnuntaina apteekista "Pro emalj"-hammastahnaa, jonka pitäisi suojata eroosiolta ja vihlomiselta. Saas nyt nähdä miten suojaa. Ei mulla taida muutenkaan kiillettä olla leegoissa enää kun olen niin kova narskuttamaan hampaita sekä unissaan että hereillä. Tarttis varmaan sellaisen purentakiskon. Tai sitten sen nyrkkeilysäkin... ;)

<3:lla Hepoliini

Huomenta!

Eilinen meni kuvia (ja kukkia) väännellessä ja pomppiessa muiden lokeilla ja kirjoittelu jäi vähän vähemmälle mutta lieneekö se kenenkään tappio, paitsi päiväkirjamaisuuden. En mä kyllä tiedä mitä ihmiset kirjoittavat päiväkirjoihinsa, eikä tää loki nyt mikään varsinainen päiväkirja ole mutta jos sitä kertoo pieniä paloja elämästään (tai höttöajatuksistaan) niin eikö se liu hieman siihen suuntaan?

Eilen tein sikamaisen pitkän lenkin koiran kanssa (joo, booooring, kerro lisää, eukko..) ja nyt on oikea reisi ihan kipeä. Mulla oli äitin lainassa oleva kamera matkassa ja onnistuin saamaan mielestäni pari jopa ihan siedettävää otosta, ihan vaan siitä matkan varrelta, mikä nyt sattui näyttämään jollakin tavalla mukavalta silmään. Siinäpä haastetta että saisi sen näyttämään siinä kuvassa samalta kuin miltä jokin näyttää luonnossa, mun silmissä on meinaan ainakin se vika että yleensä näyttävät ihan erilaisilta, kuvat ja todellisuus tai sitten mun todellisuus on vaan jotenkin vääristynyt tai todennäköisemmin en osaa vaan ottaa kuvia. Mietin siinä matkan varrella että jos saisi elämänsä aikana otettua "täydellisen" valokuvan niin siinäpä olisi haastetta ja sen jälkeen voisi kuolla tyytyväisenä itseensä. Varmaan siinä vaiheessa olisikin niin itserakkaassa mielentilassa että voisi jopa kuollakin moiseen olotilaan. Ensin, että voisi edes yrittää niin pitäisi vaan saada kunnon kamera tai pari. Nythän mulla on tuollainen (siis oma kamerani) kuppainen Olympus Camedia digitaalikamera, jossa ei ole mitään sen kummempia hienouksia. Ihan sellainen perusräpsy (kuvanlaatu perseestä), tai voihan sillä jopa kuvata liikkuvaa kuvaa mutta mutta...sinä oli se purkuongelma. Ihan muuten ekoilla tukkupalkkarahoilla hommasin aikoinaan moisen, ihan perseruvella siis ansaittu (jopa!). Äitiltä lainassa oleva on puolestaan Samsungin 7.2 megapikselin digitaalikamera (zoom 5.8-17.4mm), jolla on jo paljon helpompi saada silmää miellyttäviä otoksia. Tavoitteena olisi ostaa joku päivä oikein kunnon järjestelmäkamerasetti (niitä "putkia" ja sen sellaisia). Mielellään sekä digi- että vanhanaikainen filmillä toimiva, sitten voisin itse vedostella niitä ottamiani kuvia tulevan kartanonrouvan ominaisuudessa pimiöhuoneessani. Mulla on meinaan tavoitteena voittaa lotossa, ostaa kartano ja hevosia ja vaan hillua kaiket päivät kaikenlaisten luovien projektien parissa ;) No eikö muka voittais normaalielämän 100-0?

Mä mietin tuossa yksi päivä uutisia katsoessani että viitsisinkö ottaa kantaa tähän oluen hintapolitiikkaan vai en. Mulle nyt on periaatteessa ihan sama mitä joku kaljapullo tai tölkki maksaa. Siis jos se hinta on asetettu jossakin muualla kuin sosiaali- ja terveysministeriössä. Sieltähän joku neropatti antoi taas lausunnon (muutama päivä sitten) että pitää harkita olutveron nostamista ellei hinta muuten asetu sosiaali- ja terveysministeriön tavoittelemalle tasolle. Eli Suomeksi: Olut on sosiaali- ja terveysministeriön mielestä liian halpaa. Itse asiassa se on niin halpaa että tavallinen kansalainen kohta varmaan pimahtaa ja kantaa kaikki palkkarahansa oluenostoon. Näin menee kansalaisen terveys, kansalainen joutuu ehkä sairaslomalle orastavan alkoholisminsa ansiosta ja ei kykene olemaan enää luotettava veronmaksaja. Koska kansalainen ei itse osaa säännöstellä alkoholinkulutustaan niin Hyssälän ja Risikon on tehtävä se hänen puolestaan. Siis se ajattelutyö. Eihän kansalainen tietenkään osaa itse ajatella järkevästi alkoholinkäyttöään, siis etenkään oluenkäyttöä. Kyllä se niin on että pullon/tölkin pitää olla niin kallis että kuluttaja vähentää kulutustaan!, sanoo sosiaali- ja terveysministeriö.
Että onnea vaan kaikille oluenkuluttajille. Mutta mähän en edes tykkää kaljasta niin periaatteessa ihan sama. Toisaalta, ukkeli kun sitä tuppaa nautiskelemaan etenkin saunailtoina, niin se on mun kukkarosta pois jos ostaa saman määrän kaljaa suuremmalla hinnalla. Onko se sitten perkele reilua, mitähäh?! :P No piti sitten puhua kaljasta. Sama linja taitaa kyllä päteä muissakin asioissa, ei täällä kuvitellakaan että tavallinen ihminen osaisi itse harrastaa jotain aivotoimintaa. Kyllä se hinnoittelu on ratkaisu kaikkiin ongelmiin, kyllä on.

Sitten mä mietin että onko mitään tolkkua. Miettikääpä tällaista. On kaksi henkilöä, henkilö A ja henkilö B. Henkilö A on ajanut humalassa autoa ja vieläpä onnistunut siinä sivussa ajamaan sillä tavalla huonosti että on toiminnallaan aiheuttanut (=ajanut yli) toisen ihmisen kuoleman. Ajanut siis kännissä kanssaihmisen kuoliaaksi. Sitten on henkilö B. Henkilö B on myöskin humalassa, ei tosin autoa ajaen, päättänyt päästellä kaverista hieman ilmoja pihalle eli suomeksi käynyt pöllyttämässä tuttavaansa sillä tavalla että tämä on vammautunut vakavasti ja ilmeisesti pysyvästi mutta jäänyt henkiin.
Mitä luulette, kumpi sai pidemmän kakun? NO, vastaus tulee tässä: Henkilö A, joka siis rattijuoppona ajoi kuoliaaksi toisen ihmisen sai vankeutta (muistaakseni) pikkasen päälle 2 vuotta.  Henkilö B, jonka uhri puolestaan jäi sentään henkiin, sai toiminnallaan aiheutettua itselleen noin 6 vuoden vankeustuomion (ei aikaisempaa rekisteriä). Eli siis tapat ihmisen autolla ja selviät siitä kahdella vuodella mutta pahoinpitelet toisen niin häkki heilahtaa kuudeksi vuodeksi. Kuulostaako kohtuulliselta? Tästä voisi päätellä että jos haluaisi jostakin henkilöstä eroon lopullisesti (siis ihan hypoteettisesti) niin kannattaisi ajaa tämän yli humalassa autolla? ilmeisesti se humalatila on vielä jokin lieventävä asianhaara? Ei perkele mene ainakaan mun jakeluun, ei.

Jeps. Olisi huvittanut kirjoittaa pidempäänkin mutta aamupuuro kutsuu, on nälkä. Mitäköhän sitä sen jälkeen tekisi, hmn. Varmaan pitäis niitä työjuttuja pohtia jälleen... Milloinkohan saan tietää että olenko päässyt sinne taidehaahuilijoille suunnatulle kurssille. Toivottavasti pian. No mutta nyt syömään ennen kuin aletaan uhkailla Afrikan nälkäisillä lapsilla. Moro.

P.S. Tuulilasin nurkkaan - vaihteeksi Kristiina Braskin esittämänä - soi. Nyt.

Terveisiä kävelylenkiltä!

Just tulin ulkoilmasta sisälle. Tuli pyörähdettyä ehkä sellainen 5 kilometrin pyörähdys koiraeläimen kanssa yhdessä. Siis minä ja koiraeläin, ukkeli on taas pelissä. Pystyn seuraamaan reaaliajassa koneelta (jos haluan) miten paljon kakarat saa käytösrangaistuksia ukkelin toimesta, jätettäköön nyt kuitenkin mainitsematta sentään että missä ukkelin maallinen temppeli tällä hetkellä sijaitsee, ettei tule ihan kokonaan paljastettua kaikkea...

Ennen uloslähtöä ajattelin että tänään ei kyllä huvita kirjoittaa yhtään mitään, oli sellainen kunnon sunnuntaifiilis eli hepoliinin tapauksessa sunnuntaifiilis ei ole mikään maailman paras fiilis. Loppulenkillä asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen että moinen paskapäivä-olo johtuu siitä että aikoinaan sitä kulutti koko sunnuntain murehtien että maanantaina pitää taas mennä kouluun. Mähän en ollut mikään suurin koululaitoksen ystävä; joskus tuntuu että peruskouluajoilta on vain huonoja muistoja vaikka ei se (eikö?) kai nyt niin ole. Sitten sitä yritti (siis lapsena) hukuttaa kouluahdistuksensa katsomalla sunnuntai-iltana Maija Mehiläistä, Liisa Ihmemaassa, Ville Vallatonta tai mitä piirrettyjä me sen ajat mukulat nyt kateltiinkaan siihen aikaan, Peukaloisen retkiä unohtamatta tai Tohtori Sykeröä. Mutta se nyt oli aina hetken helpotus. Hyi, en mä halua ajatella tuollaisia taas. Painukoot kuuseen mun alitajunnasta kaikki kouluaikapaska, kiitos.

Ja mähän tarviin muuten uudet kengät. Tuli taas huomattua tuolla kuraisilla jalkakäytävillä - juu, olen palannut metsien siimeksestä hetkeksi ainakin ihmisten kulkuväylille - että kengästä tulee pohjista vedet läpi. Kyllähän mä ostin tuossa vähän aikaa sitten ne uudet mustat mokkaiset talvikengät mutta kun eihän niillä voi mihinkään lenkille lähteä. Ne on sellaiset "naiselliset kengät", jotka mun oli ihan pakko saada todetakseni olevani vielä naisellinen nainen eli niillä käydään vaan tyyliin jossakin kaupugilla tai muissa hiaanoissa paikoissa :) Mutta kun miettii, että mun elämän pääasiallinen toimintaympäristö on jossakin ihan muualla kuin "hienoissa paikoissa" niin parempi olisi varmaan ollut sijoittaa uusiin "vaelluskenkiin"... Nyt mä tarviin sitten uudet ulkoilukengät ja mistä mä ne revin, persiistänikö? Oon sitten kävellyt niillä risoilla tai sitten kumisaappailla(tosi ergonomista), en mä voi pilata mun kalliita  ja kauniita naiskenkiäni missään kurapaskassa.

Tuli siinä vastaan joku ikätoveri vieläpä samanikäisen koiran kanssa kuin A-koirasemme. Se oli tanskandoggi, ja sillä pimulla oli vähän vaikeuksia pitää sitä kurissa. Vaikka en mä tiedä oliko se tyttö oikeasti samanikäinen kuin mä, todennäköisesti nuorempi, mä kun olen niin huono arvioimaan kenekään ikiä. Yritä ite pitää puoltoista vuotiasta tanskandoggia hihnassa kun se yrittää  kiskoa toisen koiran luokse, tässä tapauksessa A:n luo. Täytyy sanoa että vähän liian hyvin koin yhtäläisyyttä tätä nuoren koiravesan omistajaa kohtaan, ite kun joutuu tätä nykyä koko ajan vastaavien syöksähtelyjen uhriksi. Ja tämä doggi ei rajoita kuulemma sitä toisiin koiriin vaan osansa saavat niin ihmiset kuin polkupyörät. Mielessäni väänsin siinä ristinmerkkiä ettei A tee sentään sitä samalla kuunnellen A:n lakkaamatonta louskutusta siinä vieressä. On se perhanan puhelias koira sille päälle sattuessa. Koitin sitten lohduttaa sitä koiranomistajaa (ja samalla itseänikin kai) että siihen pitää vaan uskoa että se menee joskus ohi ja koittaa olla sinnikäs. Ei ne aina pysy murkkuikäisinä. Murkkuikäinen koira kun on siitä vittumainen että se ei ihmislapsen tavoin ymmärrä puhetta eli ei voi edes yrittää saada sitä puheella tolkkuihinsa.

Toisaalta mä aina kyllä kotonakin puhelen A:lle vaikka mitä. Varmaan alitajuisesti odotan että joku kerta se vastaisi jotakin. Mä aina sanon A:lle kun se mököttää että "On se A niin herkkä!" ja sitä pitää elävöittää sitten erilaisilla äänenpainoilla ja mielellään samalla otta ote koiran korvien takaa ja ravistaa niitä puolelta toiselle. Edellyttäen että koira on tottunut moiseen kidutukseen jo lapsesta pitäen. No oikeesti, on A vaan NIIN pirun herkkäluontoinen että ei passaa yrittää järkyttää sen herkän mielen herkkiä liikahduksia millään - no, järkytyksillä. Eikös ne sano että sellainen koira kuin omistajansakin. Viittaan tässä itteeni vaikken A:n virallinen omistaja olekaan (ukkeli on). Vaikka olisiko se juuri hepoliini, jonka heräämistä A odottaa aamuisin lotkauttamatta korvaansakaan ukkelin heräämisille. Ihan ilman mitään itserakkautta sanon tuon, koska niin se vaan on. Ilmeisesti eläimet tekevät samanlaisia virhevalintoja kuin ihmiset vaikka kyllä mä A:sta alan jo pikku hiljaa tykätäkin. :D Onneks on kaukana ne ajat kun piti opettaa sitä sisäsiistiksi, huhhuh.

Mitäköhän A sanoisi, jos alkaisi vastoin kaikkia luonnonlakeja puhua yhtäkkiä. Pitäisköhän laatia joku koiran monologi vaikka myöhemmin huvikseen, jos yrittäisi olla sillä tavalla kirjallisesti luova kerrankin. Se vois olla jopa hauskaa, täytyypä laittaa listan jatkeeksi. Jospa tämä sunnuntaimasis (tai ei nyt mikään masis) menis oli tällä taas. Ei tykkää sunnuntailapsi sunnuntaista, muistelen äitin kertoneen että sunnuntaina oisin syntynyt. Toisaalta kyllähän se on kovin helppo tarkistaa jostakin, voisko joku tehdä sen mun puolesta, en nyt jaksaisi kuitenkaan?

Mietin tuossa vähän aikaa sitten että ei ole esim. Kristiinaa tahikka Katria näkynyt taas pitkään aikaan kommenttilaatikolla. En kai ole puhunut niitä hiljaseks. Sanokaa hep, jos olette vielä siellä. :) Ja toki muutkin... Kaalimaankakaran lokilla pitäis mennä käymään sielläkin. Mä oon vaan niin huono hallitsemaan kokonaisuuksia, että pitäis varmaan kirjata johonkin kalenteriin mitä milloinkin tekisi ettei jää. Mä kun saan armollisesti käyttää tätä konetta vähän niin kuin sen mukaan miten ukkelille sopii. Nytkin on ihan pakko yrittää kirjottaa just nyt koska se on siellä pelissä ja kone vapaana mua varten, ei voi kirjottaa välttämättä just sillon ku itteäni huvittais. Pliis, haltijatarkummitäti! Tuo mulle oma tietokone! Joo mee muija töihin ja hommaa itte konees, sanoo haltijatar.

Se on nyt hei, mä meen harkitsemaan ruoanlaittoa. <3 Hepoliini

P.S. Tänään lenkillä me tykättiin eniten biisistä (Lauri Tähkä&Elonkerjuu) "Nuoren Likan Elämä". Siitä saa niin hyvän rytmin ja asenteen kävelyyn ;D
..."Tyttöjen sielus palaa rakkauden tulta, kätkekää sydämiinne nämä sanat multa, aina muistan sun herskyvän heliän naurun"...

Lauantaipäivää.

Ilmeisesti eilenen teksti oli ainakin lukijanäkökulmasta liian pitkä koska havainnon mukaan tasan yksi reipas jaksoi lukea sen loppuun asti, mikäli noudattivat kainoa pyyntöä laittaa puumerkki loppuun jos jaksoivat lukea. Tai sitten ne ketkä täällä pyörii jossakin blokipohjan takana (kyllä niitä siellä tuntuu silloin tällöin olevan) ovat niin omapäistä porukkaa että tekevät ihan niin kuin ite lystää, ja niin se tietty pitää ollakin. Eli ei yritetä järjestää mitään organoituja yhteistyöyrityksiä tästä eteen päin jatkossa enää vissiin lukijain suuntaan? Ja mähän kirjotan just niin paljon kuin sylki suuhun sillä hetkellä tuo.

Eilen kun olin saanut (eilisen) vuodatuksen valmiiksi niin äiti laittoi tekstiviestiä josko lähtisin hänen kanssaan käymään kirppiksellä. No eihän mulla ollut mitään varsinaista ohjelmaa kiikarissa joten lähdin mukaan. Isä kävi hakemassa ja heitti meidät kirpputorille ja pelastautui itse jonnekin muualle kysyttyään ensin että onko tunti riittävä aika meidän kulkea siellä. No ei se ihan ollut mutta sovittiin että tulee hakemaan meidät tunnin päästä.
Kukaan ei varmaan ole lukenut mutta jossakin aiemmassa kirjoituksessa muistelen kertoneeni takista, jonka näin eräällä toisella kirpputorilla. Takista, joka oli juuri passeli mutta jotakin vikaa siinä oli(muka) etten ostanut. Eilen sitten bongasin sieltä kirppikseltä aivan vastaavanlaisen takin haukankatseellani, hintakin oli vain kuusi euroa. Siis sellainen vaalea mokkatakki, jossa hupussa on teddyvuori kuten myös hihoissa ja edessä vähäsen. No mähän keräsin sen koriin heti(painoi muuten kuin synti). Sitten eteen päin kulkiessa vastaan käveli ihana punainen plyysioloasu, johon kuuluu huppari ja housut, joissa kerrankin on riittävän pitkät lahkeet. Äitikin katsoi jopa sitä kokonaisuutta melkeen himoiten. Laskeskelin siinä sitten ääneen että riittääkö mun pennoset kukkaron pohjalla kumpiinkin ostoksiin, johon äiti totesi että "Mä olen laittanut sulle rahaa tilille!". Mä olin ihan että "what...en ole huomannutkaan..." ja päässä raksutti taas että "mä en ole mikään lapsi, josta pitää huolehtia, enoleenoleenole...". Äiti iloisesti kailotti siinä suureen ääneen (meinasin taas hävetä itseni maan alle) että "en muistanut vaan sanoa aiemmin!!", "Ei tarvii maksaa takasin!" ja "voin kyllä maksaa nuokin!:)". Sitten se alkoi puhua taas siitä että mun ei tarvii olla siitä mitenkään pahoillaan jos he isän kanssa (lue: äiti itse) avustavat mua taloudellisesti koska mieluummin antaa meille (siskolle ja mulle) rahaa/omaisuutta silloin kun ovat hengissä ettei meidän tarvitse maksaa myöhemmin kalliita perintöveroja. Sanoin sitten ääneen että "kai sen noinkin voi päätellä...", tuntien olon melkoisen vaivaantuneeksi. Herranjumala sentään nyt mieluummin itse elättäis itsensä, pitänee laittaa joku sulku tilille ettei äiti voi laittaa sinne rahaa vastoin mun tahtoa? Hävettävää... Ja sitä paitsi onko ne salaa jotain miljonäärejä jos perintöverot olisivat niin hulppeita. Toisaalta köyhällä ei ole varaa periä yhtään mitään niin hullulta kuin se tuntuukin.

Sitten äiti alkoi puhua (taas) niistä perintöasioista, ilmeisesti alkaa siellä päässä tuntua tuo vanheneminen ihan todelliselta kun moisia käytiin ääneen läpi jopa kirppiskierroksella. Niillähän on isän kanssa sellainen avioehto että minä ja sisko peritään äiti kokonaan ja isä ei mitään mutta toisin päin sitä ehtoa ei ole eli äiti perii isän ihan normaalisti. Äiti sitten siinä kertoi että on koittanut puhua isää ympäri että tekisivät sellaisen paperin, jossa sanotaan ettei äitikään perisi isää vaan lapset ainoastaan. Mä siihen totesin että se on ihan heidän keskinäinen asiansa mitä omaisuuksillansa tekevät, ei meidän lasten. Siinä välissä kysyin että ovatko miettineet  että voisivat hommata pikku-E:n lähdettyä manan majoille tälle seuraajan. Äiti sitten puhui jotakin luopumisen tuskasta jne.. Mä ehdotin että kissahan voisi olla hyvä, elää meinaan hyvässä lykyssä ainakin parikymmentä vuotta (ajatellen että suurella todennäköisyydellä kissa voisi elää pidempään kuin he mutta en sitä tietenkään ääneen sanonut). No äiti sanoi sitten ääneen sen mitä ite en kehdannut eli että kissahan voisi olla elossa kun he ovat kuolleet tai jos ottaisi papukaijan niin nehän elävät hyvinkin 60-vuotiaiksi.  Äiti oli aiemmin kutsunut mua siinä kierroksella siskoni nimellä, johon mä vastasin aikeella viedä hänet dementiatesteihin. No siitä jatkaen totesin edeltävään että jos äiti ja isä hommaisivat sen kissan niin sitten äiti voisi vanhana ja dementoituneena tehdä omaisuudellaan mitä lystää ja testamentata sen vaikka kissalleen (kuten aiemmin sanoin) ja matkin dementoitunutta äitiä äitille itselleen: "Minä TEStaMENTtaan kaiiiken omaisuuuuuteni MIrrrrrille!" Onneksi äitillä on aika hyvä huumorintaju, joten ei se tuollaisista suutu...vaikkakaan läheltäkin nähneenä varsinainen dementia ei ole mikään hauska asia. Lapsena varsinkin oli vaikeaa tajuta miten ihminen, joka aiemmin oli tuntenut sinut, ei yhtäkkiä tuntenut yhtään ketään...

Sellainen oli kirppiskierros. Lisäksi ostin kaksi käsinukkea, pupun ja pesukarhun(?), siskonpoikaa varten, jos hänet vaikka joskus saisi tänne kyläilemään taas. Ja sitten ostettiin laatikollinen sellaisia värikkäitä muovikirjaimia, joista voi rakentaa sanoja. Mulla oli sellaisia itellänikin pienenä, muistelen että varsinkin I-kirjain oli hyvänmallinen pureskelemista varten kuten myös Ö- ja Ä_kirjainten pisteet :)

Oliko se muuten - asiata taas kuudenteen - peräti eilen kun sanoin että pitää varata aika gynegologilta että pääsee tarvittaessa tutkimuksiin. No eipä tarvii enää varata aikaa, liekö sattumaa, mutta kun tulin sieltä kirppiskierrokselta oli posti tuonut tullessan kutsun "joukkotutkimuksiin" kohdunkaulan syövän varalta. Ilmeisesti olen tullut johonkin tiettyyn ikään kun alkaa saada tuollaisia kutsuja... Ensin iski paniikki että "mikä helvetti tämä on!?!" kun kuoressa luki "kaupungin joukkotutkimus". Mulle tuli siitä paremminkin mieleen joku joukkoteurastus ja sieluni silmin näin itseni jo vaeltamassa keskitysleirin ovesta sisään muiden naisten seassa pitkässä letkassa... Se on se mielikuvitus. Huokaisin sitten helpotuksesta kuoren avattuani. Siellä saa kuulemma "itkeä" jos on ollut jotain vaivaa tuolla naisalueilla muutoinkin ja mähän aion valittaa. Perkele, saavat jo ottaa mut tosissaan. Mä kun luulin että kun kohta on jo kolmekymppinen niin ei kohdeltaisi kuin lasta joka paikassa mutta ehkä olen ollut väärässä... joskus kun on vähän tällainen nuorempi naamataulu niin suhun ei suhtauduta sun toivomallasi "vakavuudella" eli sun ajatukset ja kokemukset on vissiin sitten jotain lapsellista sittiä. Mut ihan sama mulle, mä tunnen itteni ja itteni tuntee mut ;D Mutta se endometrioosiasia kyllä pitää saada selvitettyä, perhana.

No nyt tuli taas kirjotettua niin pitkään ja höttöistä että eijjoo varmaan uskollisesta lukijasta enää tietokaan(?) mutta eihän sitä aina voi ehtiä kommentoidakaan, on niillä muutakin elämää kuin hillua hepomaassa, toisin kuin hepolla itellään. *vääntää väkisin hymyn naamalle* :)

Mutta hyvää viikonloppua! Mä menen koiran kanssa ulos hapelle (paitti että nyt kun huomasin vettä tulee enemmän kuin lakisääteisesti) kun nyt ukkelikin läks hoitamaan pyhää velvollisuuttaan jääkiekkoilijain paimentajana. Se on moro!

T: hepoliini

P.S. Oon valokuvannut niin maan perhanasti hepoliinin filminpätkää varten. Heti kun saan johdot kameraan niin alkaa leikkiminen moviemakerilla. Muutama kohtalainen idea on tullut...tai no, riippuu keneltä kysyy. Mut sit näättä.

P.P.S (Huom kello 23.24) Kevyt lukihäiriö, otsikon huomattu olevan päin persettä ja se on korjattu (testaan -->testamenttaan). Ehkä yläasteen äikänope oli sittenkin oikeassa...*huoh*

Hohhoijjaa! (varoitus: täst tuli taas NIIn pitkä että mä oon taas niiN sori, sori!)

Perinteiset aamutoimet suoritettu eli kahvit on juotu(jo ajat sitten) ja koira käytetty ulkona. Ja tähän väliin täytyy nyt ihan pakosta sanoa että pikkasen vissiin väsymystä ilmassa kun jo ekan lauseen tuottaminen tuotti melkeen ylimaallisen suurta tuskaa koska noin joka toisen sanan kirjotin ihan päin persiitä. Liekö sitten sormet käyneet ajatuksen edellä vai päin vastoin. Ei voi tietää.

Vietin tuossa aika kauan aikaa lueskellen Irenen blokia "Pohojalaanen tasa-arvo" Innostuin sinne päätymään koska Irene on jättänyt tänne niin mainioita kommentteja ettei voinut olla menemättä. Muistelen kyllä hämärästi että olen jo ennemminkin (joskus viime vuonna tai...)jo siellä piipahtanut ainakin noin ohimennen ellei muuten. Yhtä juttua kun luin niin ihan piti hakea talouspaperia keittiöstä kun piti niistä nenä koska kyynelkanavat rupesivat toimimaan hieman liian kiivaasti. Eikä se ollut edes mikään surullinen juttu, tai tavallaan oli. Tavallaan oli ja tavallaan ei :D.

No mutta sitä mun oikeastaan piti vaan sanoa että mä tykkään kuin hullu puurosta siitä heikäläisten murteesta. Maistelkaa nyt vaikkapa sanaa "pohojalaanen": Ou sou hot! Miten he sen sanoisivat? ;) En tiedä mikä siinä on mutta mä voisin kuunnella sitä päivät pitkät ilman pitkästymistä vaikka puhuja puhuisi ihan mistä aiheesta tahansa, se on ku musiikkia korville. Kai meillä kaikilla on sitten omat pimeät mielihalumme. Ei mun korvaan tämä turunmurre (ei se koira vaan kieli)(ja jota itse sekoitan ajoittain ainakin savoon, karjalaan, kainuuseen ja itse keksimääni, jne. ;D(eli varsinaista turkua(mitä se edes on?)en vissiin puhukaan)) kuulosta yhtään niin hauskalta. Vai? Eikös Kainuu olllut muinoin osa Pohjanmaata? Ehkä mun tykkääminen juontaa juurensa sieltä, koska geneettisesti olen puoliksi kainuulainen (ja puoliksi karjalainen mutta Turussa syntynyt), tai sitten se juontaa juurensa aivan jostakin muualta... *vääntää rautalankaa*

Oi että, että väsyttää. Ja ulkona on niin kamala ilma ettei siellä paljon kiinnosta hyppiä edes ulkoilemassa. Musta on tullut niin riippuvainen siitä että pääsee joka päivä kunnon happihyppelylle ja ellen pääse niin sitten hypin pitkin seiniä tai ainakin aivot hyppii pitkin pääkopan seinämiä. Onhan mulla tietty kumpparit ja sadetakki. Niin siellä sataa ihan hulluna vettä, ellen sanonut. Kumppareilla vedinkin aamukävelyn koiran kanssa mutta se sadetakki on niin epämukava että mieluummin otin riskin kastumisesta ja laitoin ylle musta paksun hupputakkini (jossa on oranssi vuori). Onneksi koira sentään suostui kävelemään vähän eteen päin, sillä on ollut viime aikoina vissiin jotenkin henkisesti vaikeeta kun koko ajan on pitänyt olla eri mieltä siitä mihin suuntaan oltaisiin menossa. Aika rasittavaa. Sitten mun tekisi mieli huutaa sille "koira perkele!!" sen jälkeen kun olen käyttänyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat eläimelliset tavat saada se siirtymään sovussa eteen päin mutta yleensä huudan vaan pääni sisällä koska tiedän että tuolle koiralle huutaminen ei oikein auta. Eikä siinä kai koiralle huutaisi vaan vitutustaan siitä että melkeen niksautat olkapääsi 500 kertaa lenkin aikana koska koira on oppinut jostakin tavan syöksähdellä yllätyksellisesti ja ennaltamääräämättömästi milloin minkin ojan pohjalle. Ja koska se painaa 40 kiloa (varmaan jo nyt) niin kyllä munkin kokoinen kesäheinä (joo, tosi kesäheinä) lentää hyvin siinä perässä. Sitä paitsi fysioteraupeutti joskus sanoi että "en suosittele sulle ainakaan mitään toistotyötä, jossa olkapääsi rasittuu jatkuvasti toistoliikkeellä koska muuten et salettiin pääse eläkkeelle asti" eli hyvin voisi nakittaa ukkelin hoitamaan kaikki ulkoilutukset? ;) Toisaalta sitten mä en saisi happea (yksinhän EN ulkoile) ja sitten hyppisin seinille. Mutta eikö lopputulos ole joka tapauksessa sama, jälkimmäisessä olkapää vaan säilyisi ehjempänä ;D

Ai niin - jotta kukaan (tai turkulaisttain: ketään) ei jaksaisi lukea loppuun asti niin kävin eilen ystäväiseni J:n luon kylässä. Kurssikaveri N ystävällisesti haki mut täältä koska olin niin pyytänyt toissapäivänä ja hän ystävällisesti suostui ehdotukseen. Asuu tuossa naapurikaupungin puolella, eli ei tullut N:lle pitkää mutkaa ainakaan matkaan. Kiitämme häntä siitä, kiitos. No N meni siitä sitten työhaastatteluun mutta palasi takaisin, toivottavasti saa sen homman. Jiin kanssa sen aikaa juteltiin kaiken maailman naisten vaivoista ja mä tulin melkeen vakuuttuneeksi siitä että pitäis käydä gynekologilla ja pakottaa se lähettämään mut jatkotutkimuksiin endometrioosin varalta. Siinäpä vatsa yleinen ja kamala tauti, joka voi aiheuttaa yhtä ja toista. Lisäksi (en ala selittää mitä keskustelukulkua päädyimme tähän päätelmään) totesimme että kondoomia on hyvä käyttää ja on tyhmää olla käyttämättä jos ei tunne vastapuolta, tai vastapuoli ei ole vakikaveri...vaikka eihän sekään mitään takaa. Ja vaikka mitä. Porukalla siinä todettiin että ollaan me vaan niin reippaita että myöhäisinkin herääjä (eli minä) oli herännyt jo seitsemältä ja aikaisin jo puoli kuudelta. Mihin tää maailma on menossa kun työttömätkään ei enää nuku pitkään ja syljeskele vaan kotona kattoon? ;)

Sitten illalla kävi äiti&isä kylässä, siis omani. Ukkelillahan oli kyllä se isä(...) hengissä ja ruumiin voimissa tuolla jossakin, en nyt sano missä mutta äitinsä on kuollut jo kuusi vuotta sitten. Ehti kuolla pikkasen ennen kuin me pakattiin kamat yhteen ukkelin kanssa kuukauden tuntemisen jälkeen. Siitä tuli mieleen että ukkeli päätti sitten joulunaikaan lähettää kortin eräälle äitinsä tuttavapariskunnalle ja laittoi siihen puhelinnumeronsa matkaan merkiksi; voisivat soittaa jos haluaisivat vaihtaa enemmänkin kuulumisia. No sieltä ukkeli sai sitten jouluna tekstiviestin, jossa tuttava kysyi "mitä äitilles kuuluu?" kaiken muun ohella. Eli ei ollut tietoinen tämän poismenosta jo ajat sitten. Mitähän on siellä päässä päässä liikkunut kun on vastauksen saanut. Ei ollut viesti mennyt kuin vasta nyt perille. Tämän kerron siksi että itse pelkään että juuri jotain tuonkaltaista kävisi joskus. Joku ihminen, jonka kanssa et ole niin kiinteästi yhteydessä tai joka vaikka asuu jossakin muualla, ja jota et näe kovin usein, kuolisi yhtäkkiä ja kukaan ei muistaisi kertoa tai tietäisi kertoa siitä sinulle. Pitäisiköhän tässä laatia itsekin joku lista ihmisistä, joille toivoisi kerrottavan kun itsestään aika jättää. Ehkä. Joku joskus sanoi että "kyllä mä oon aatellut että ne ilmottaa sitten ainakin kaikille, joiden numero on puhelimessa" mutta onko siitä mitään takeita että ihmiset osaisivat niin toimia...

Joo. Sain kameran lainaa äitiltä koska omani on epäkunnossa. Pikkasen paremmanlaatuinen masiina meinaan ku omani (oma paskani), kaikkia hienoja toimintoja ja jopa ihan zuumi :) Nyt oon sitten kuvaillut kokeeksi vaikka mistä kuvakulmista mutta ainoa paska juttu asiassa on se, että vaikka meillä on siihen käypänen muistikortti, niin se kortti ei käy meidän koneeseen (eikä johtoja tullut mukana), enkä saa kuvia koneelle (ja silmies eteen)! Eli pitänee sitten vaan yrittää olla kärsivällinen ja odottaa siihen asti että saa jollakin ilveellä ne johdot tänne. Saa nähdä kauanko siinä kestää, varmaan pitää bussilla matkustaa hakemaan koska epäilen ettei ukkeli tajua miten TÄRKEÄT ne johdot on, joten siltä ei varmaan kyytiä heru. Tietty voin olla väärässä. Se on meinaan ollut jotenkin pelottavan hyvätuulinen viime aikoina joten ehkä sen voisi ylipuhua. Onhan se bussilla matkustaminen meinaan vaan niin kamalan rasittavaa ja pitkäkestoista ja mä olen niin lyhytpinnanen(no ennoo!) ja kiireinen(no ennoo!)ihminen ;). Kyllä varmaan hepoliinipisteet vedetään taas kotia päin kun näin menee itteään ylistään...

Hitto tää venyy muttei voi lopettaakaan. Illalla tutkiskelin pyhästä wikipediasta erilaisia mielenterveydenhäiriöitä (huvikseni) ja tein diagnoosia. Jätin sitten sivun "kaksisuuntainen mielialahäiriö" näkyville ja menin pesemään hampaita. Ukkeli sitten kurkkaa vessaan ja kysyy "onko sulla kaksisuuntainen mielialahäiriö" johon mä pyöritän silmiä (kuin vanhojen elokuvien liioiteltu hullu) ja sanon että "Ooo-oo-on!" Ukkeli vaan totes että pitäiskö sun hankkia lääkitys ja mä sanoin että ei pidä. No, se nyt oli sellaista leikinlaskua toki. No kai sitä jotain häiriötä on joskus ollut...en mä jaksa nyt alkaa käydä taas sitä mielikeskustelua. Mutta sen mä sanon että en mä perkele mikään sekopää ole vaikka siltä voin jonkun mielestä kuulostaakin. Se onkin näiden blokien pelottava puoli kun vaikea aina tietää miten mihinkin pitäisi suhtautua; onko nyt tuo, tuo ja tuo tosissaan vai mitä ovat. Mutta mulla ei olekaan sitä medialukutaitoa (eikä sosiaalisia taitoja) ;)

Nyt päästän sen uskollisen (se joka jaksoi, älähdä jotain?!)lukijan joka jaksoi tänne asti, piinasta. Kiitos. Ole hyvä. Danke, Bitte schön. Ja moro.


P.S. Yhdyssanat tuottaa vaikeuksia taas...
P.P.S. Meinaan koko ajan kirjoittaa tietyt sanat isolla, saksankielessä kuin ikään.

Huomenta.

Nyt täytyy hepoliinin tunnustaa jo heti ensi alkuun että silmät on sen verta ristissä että tulevan tekstin sisällön laadusta ei ole niitäkään vähiä takeita mitä normaalisti. Kyllä ne olisivat jollakin taholla ylpeitä jos tietäisivät että Suomen työttömät täällä heräilevät kukon laulun aikaan kuin töissä käyvät ikään. Johan tässä oon pyörinyt valveilla jo seitsemästä asti, kun ukkelin puhelin herätti tähän loskaiseen aamuun. Eli ulkoakin tulin sen toteamasta jo kello 8.10. Vettä sataa, ei lumesta tietoakaan(ainakaan melkeen), että se siitä talvesta taas tällä erää. Mä kun olin suunnitellut että menisin kohta jo luistelemaan. Suuret ne on mullakin ongelmat... ;) Alaovelta kun porhalsin sisään niin tuli päivän ensimmäinen ihmiskontaktikin hankittua naapurin pikkupojan ruumiillistumana. Lapsi pomppi portaita alas ja kun näki että mä koiran kanssa siinä sisääntulossa hieman ilmeisesti häiritsin hänen kulkuaan totesi hengästyneenä: "Mul on kamala kiire taas!" eli suomeksi ja turuksi, "tee nyt perhanan naapurintäti jo tietä että mä kerkeen koulubussiin!" Mua alkoi huvittaa etten saanut sanaa suustani. Onhan se nuorena jo hyvä vääntää se turkulaisvitsa niin ei hypi ihmiset silmille sitten vanhemmalla iällä kun osaa avata suunsa...

Olispa itekkin ollut lapsena yhtä sanavalmis tai ylipäätään valmis avaamaan suunsa. Mä olin kovin hiljaista sorttia joskus silloin muinoin. Ja tähän väliin en voi olla mainitsematta että jos joltakin tuntuu että hepoliini aina vaan puhuu "minä, minä, minä", niin se on juuri ollut ajatus, kun tätä lokia aloittelin että on paikka, jonne voin kaataa kaikki "minä, minä, minä"-ajatukset. Eihän niitä tosielämässä kukaan jaksa kovin pitkään kuunnella; nykyaika kun on niin hektistä ja meno kovaa ettei normaali-ihminen ehdi perehtyä kovin tarkasti kanssakulkijan sielunelämään. Eli ellen vielä ole sanonut niin sitä tätä hepolandia on: hepoliinin sielunelämää, niin hyvässä kuin pahassa. Ja mitä milloinkin nyt päähän pälkähtää. Jos joku päivä kiinnostun jostakin asiasta niin paljon, että haluan vaikkapa käsitellä ainoastaan ko. aihetta, esimerkiksi laskuvarjohyppyä, niin perustan sitä varten sitten laskuvarjohyppyblokin. Oikeastaan mulla olisi haaveena päästä hyppäämään varjolla joskus, siinä on vaan se pieni hidaste että jalat menee veteläksi heti kun nousee korkeammalle kuin kymmenen metriä maan pinnasta, ellei jo aiemmin. Mutta eikös sitä ole sellaisia tandemhyppyjä, joissa joku kokenut hyppääjä varmistaa että tulet yhtenä kappaleena maan pinnalle jos vaikka taju menee? Toisaalta, ei mulla ole koskaan mennyt taju, paitsi pari kertaa nyt olen sammunut mutta kerta se olis ensimäinen selvinkin päin. Edes silloin kun eksä veteli nyrkillä naamaan ja hakkasi(muutamaan otteeseen, kerran jopa keskellä Kuopion toria...ja siellä on hei poliisikamerat!) niin pysyin tolkuissani mikä näin jälkikäteen on joskus ihmetyttänyt.

Eksät tuli eilenkin mieleen kun pohdin avatumistani mielen heittelyistä ja lääkityksistä. Siinä vaiheessa kun ukkelin kanssa oli "pientä" kriisiä ennen tähän kaupunkiin muuttoa, kävimme kriisikeskuksessa(jotta kertoisin taas kaiken) keskustelemassa kumpikin erikseen eri psykologeilla. Silloin se psykologi heitti mulle että "olet kokenut aika rankkojakin asoita että oletkos puhunut niistä ukkelille, koska varmasti vaikuttavat taustalla teidänkin suhteeseen?". No, kyllähän se nyt jotakin tietää, mutta en tiedä tarviiko sen nyt jokaista yksityiskohtaa eksistä ja niitten aiheuttamista traumosita tietääkään(lukee täältä sitten loput joskus jos on lukeakseen;)). Sanotaan nyt että eka eksäni, jonka kanssa seurustelin jotain 5-6 vuotta, siitä saakka kun olin melkein(!) 16-vee, harrasti henkistä väkivaltaa joka sitten meni fyysisen uhkailun tasolle, tosin ei koskaan koskenut muhun varsinaisesti ja sanoi että ei sitä tekisikään. Mutta mitä kertoo se että joinakin aikoina en edes uskaltanut nukahtaa kun eksä oli baarissa ja pelkäsin että siipaloi mut vähintään palasiksi kun tulee kotiin. Kerran suututtuaan se oli laittanut mun patjan seinää vasten, maalannut siihen ristin väärin päin ja iskenyt puukon siihen keskelle, itse oli kadonnut jonnekin. Tällaisen näyn keskelle sitten tulin kotiin ja mietin että kuka on se mies, jonka kanssa jaan elämääni. Ja sitten vietiin lankapuhelimesta johto etten pääsisi soittamaan. Ja sitten se ryyppäsi loppuvaiheessa melkeen koko ajan ja uhkaili multakin mun rahat sekä muuten kiusasi henkisesti kaikenlaisilla väitteillä. Oliko sitten ihme että silloin(juu, ollaan juostu pitkin kyliä ennenkin...)kin hain "turvaa" jostakin muualta. Mähän olin perkele käytännössä lapsi vielä ja se sentään aikuinen mies! No lopulta se olin mä joka sanoi good bye.

Siinä vaiheessa meinaan kun tapasin hänen seuraajansa tokaeksän, eli ukkelin edeltäjän. Kakkoseksän kanssa oltiin sellaiset pari vuotta kimpassa. Alkuvaiheessa jouduin käymään läpi vielä (pitkään) ekan aiheuttamia mielipahoja(jos noin laimeasti sanotaan. Isä sanoi kun erosin ekasta että "hyvä hepoliini kun pääsit siitä eroon", se kun oli nähnyt mikä se oiekasti oli. Muille eksä onnistui hyvin näyttelemään normaalia. No, tokaeksä oli mua nuorempi ja kokematon. Tavallaan oltiin seurustelussa ihan eri "tasolla". Itse oli jo käynyt läpi yhtä ja toista ja se oli vielä ikään kuin äidin helmassa kiinni henkisesti vaikka itsekseen olikin asunut jo pari vuotta... Eli sillä ei ollut ulottuvuutta ymmärtää mitä mä olin käynyt läpi. No ei se varsinaisesti kai haitannut, eihän se ollut mikään mun terapeutti, vaikkakin tietynlainen elämänkokemus olisi ollut plussaa jotta asiat olisivat sujuneet mutkattomammin. Se ei vaan yksinkertaisesti tajunnut. Tai sitten sitä ei kiinnostanut. Mutta onko sillä nyt enää väliä... Kakkoseksän suurin ongelma siihen aikaan oli että saisi hankittua kaikki uusimmat sarjakuvajulkaisut, joita tykkäsi lukea, itselleen, jos noin kärjistetysti ja ilkeästi saa sanoa. Niitä se luki aina. Aina. Sen takia mä en pysty oikein vieläkään lukemaan esimerkiksi suurinta osaa ns. sarjakuvablokeista koska alan tuntea epämääräsitä pahoinvointia silloin. Pitää ihmisen elämässä olla perkele kai muutakin kuin "sarjakuvat"? No, sitten kakkoseksän kanssa meni sukset ristiin ja se alkoi säännöllisen epäsäännöllisesti "kurittaa" mua fyysisesti. Mä varmaan (joskus) sanallisesti provosoin sitten sen siihen, jos se jonkun mielestä oikeuttaa antamaan turpaan, niin olkoon sitten niin. Ekan kerran se tuli ihan puun takaa kun olimme viettämässä iltaa kaupungissa ja olimme eksän kanssa torilla, josta aiemmin mainitsin. Se vaan kaato mut maahan ja alkoi puristaa pillistä, ja mätki silmän ja posken mustaksi. Joku ohikulkijamies silloin (sen jälkeen) kysyi multa voiko viedä mut kotiin kun jäin yksin itkemään kadun varteen mutta muuten kukaan sivullinen ei puuttunut asiaan. No ihan yksin lähdin siitä kuitenkin. Se oli siis eka kerta. Seuraavana päivänä mä oksensin koko päivän, enkä varmasti krapulasta. Sitten vikan kerran se veti mua turpaan vähän ennen kuin erottiin. Siitä lisää tuolla "olipa kerran"-kategoriassa jos jotain kiinnostaa. Pakostakin on käynyt joskus mielessä että onko mun päähän jäänyt jotain pysyvää vammaa noitten kolhimisten takia kun joskus tuntuu päässä viiraavan hieman normaalia enemmän ja tämän sanon ilman mitään pilkettä silmäkulmassa.

En tiedä miksi puhun nyt noista. Varmaan siksi etten ole kai koskaan käsitellyt asioita loppun ja jos alkaisin puhua, voisin puhua asiat kuoliaaksi eivätkä ne enää vaikuttaisi missään, edes alitajunnassa. Korkeintaan ihan normaalitajunnassa varoittavina esimerkkeinä. Liekö sitten ihme että on ollut välillä masista ja ahdistusta kun ensin olet asunut (ensin normaalin?) hullun kanssa ja sitten seurustellut toisen hankalan kanssa. Ekan eksä oikeesti manipuloi mua niin pahasti ja kiusasi henkisesti etten edes KEHTAA kertoa mitä kaikkea paskaa se on mulle syöttänyt.

Että noihin nähden (ja kun laskee vielä muun paskan elämän kaupan päälle) musta on mun mielestä tullut yllättävän normaali aikuinen. Mitä nyt välillä saan selittämättömiä ahdistuksen tunteiteita ihan typeristä asoista kuten siitä että "pitää"(on se niin kamalaa) mennä kohta kylään Jiin luokse N:n kyydissä (no ei se enää ahista) tai sitten saan kamalia sisäisiä raivonpuuskia, jolloin tekisi mieli hakata vähintään pesäpallomailalla nyrkkeliysäkkiä. Että kyllä mä oon ihan normaali. Vaikka vähän viiraa päässä, enkä käy töissä vaan lusmuan kotona, ja pelkään aitoja ihmiskontakteja(viimeistään siinä vaiheessa kun joku sanoo että "tykkää musta", oli sitten kaveri tai joku muu)...jne..Ja mitä vielä kaikkea siihen kaupan päälle. Että jos joku haluaa näiden tietojen pohjalta tuntea vielä mut ja myös pysyä remmissä niin otan sinut ikuiseksi mielikikseni ;)

Jooh. Tulipas vuodatettua. Perkele(piti kirota kun en mielestäni tekstissä tehnyt sitä tarpeeksi). Niin ja kiroilu oikeasti auttaa. Kiroilemalla voi päästää sitä raivoa ulos joka muuten purkautuisi ehkä jollakin muulla tavalla. Eikös sanat ole keksitty sitä varten että niitä käytetään, kirosanatkin. Miten joku sana voisi olla muka niin paha ettei sitä voi sanoa ääneen? Mun lempikirosana taitaa olla "perkele!" ja joskus voi sanoa myös saatana(tosin harvemmin), tai käyttää sitä vahvistuksena kuten esimerkiksi "saatanan rakkine". Voin myös sanoa "vittu" ilman että pitää käyttää ilmaisua v-sana. Miksi sanoa v-sana kun siitä on parempikin ilmaisu: vittu. Tosin en ole mikään innokas vitunkäyttäjä, en ainakaan myönnä(miksi et myönnä jossei siinä oo mitään pahaa;)). Perkele on parempi ja helvettikin käy paremman puutteessa. Ja onhan niitä vaikka mitä. Mieluummin tartun kirosanaan kuin kirveeseen.

Lopetan. Pitää valmistautua vierailuun; henkisesti sekä fyysisesti.

Nähellään,
<3:lla uskollinen hepoliinisi

Huomenta! Tai päivää siis kai olisi oikeampi ilmaisu. Eli päivää!

Täällä kävi ihan kauhea kuhina eilen sen jälkeen kun olin hieman kommentoinut "Pajukossa", ja siitä provosoituneena(juu, tunnustan;)), tai paremminkin niistä kommenteista (tai osasta) provosoituneena, kirjoittanut oman riehumiskirjelmäni. Tai ainakin uskoisin että siinä on syy, miksi porukkaa oli kuin pipoa täällä hepolandiassa eilen. Mä sain ihan oikeita kommentteja! Täytyy kyllä kertoa että näinkin erakoituneen ihmisen oli melkeen tuskallista lukea "hallinnan etusivulta" että "blokissasi on 4 uuttaa kommenttia" ja sitten niitä tuli lisää ja lisää. Eihän tänne normaalisti tuollaista tahtia meinaan mitään kommentteja satele ja siksi ajattelinkin että olisikohan hepoliinin parempi jatkossa pysyä vaan omalla laatikollaan eikä juosta pitkin blogimaata huutelemassa asoista, joista hänellä ei ole itseään parempaa tietoa...:) Ehkä, ehkä ei. Ainakin saa olla omissa oloissaan jos ei jakele mielipiteitään pitkin maailmaa. Tai ei jakele ajatuksia, joita sillä sekunnilla luulee omiksi mielipiteikseen vitutuksen sokaistamana :D Hepoliini on sellainen että myrsky saattaa nousta ilman että hepo tajuaa omaa parastaan eli sitä että olisi parempi yrittää tunkea hetkelliset tunteet kurkustaan alas. Sitten se myrsky(mielenmyrsky) yleensä laskee juuri yhtä nopeasti kuin on tullutkin ja sitten hävettää, nolottaa, tuntee olonsa typeräksi lapseksi, kaduttaa, pyytelee anteeksi heiltä jotka ovat joutuneet hepomyrskyn yliajamiksi jne.. Enkä tällä nyt varsinaisesti viittaa eiliseen "tekstittelyyni". Vaan ihan yleensä. Nyt joku ajattelee että olen jotenkin rähjäävä luonne täällä tosielämässä. No ei se niinkään ole, mulla on vaan tapana kokea ne tunteet suuresti jos joku asia joskus vielä sattuu jossakin tuntumaan. Niin vihassa, rakkaudessa, epätoivossa, ilossa, jne.. Tai en mä tiedä onko se edes niin. Ehkä mä vaan toivon niin kun mikään ei tunnu missään? No tuntuu jossakin, mä valehtelin. Kyllä tuntuu, joskus liiankin kovasti, niin kuin "kolmannen asteen tuntuminen"...

Mistäs mä sanoin eilen että mun oli tarkoitus kirjoitella... Niin siitä testistä ja sen herättämistä pienistä aatoksista. Siitä päästään taas joidenkin esittämiin ajatuksiin että onko tarpeellista repostella itse kunkaan omissa blokeissaan kaikki mielenterveydenhäiriöt ja lääkitykset läpi. No jos on sitä mieltä että siinä on jotakin hävettävää niin ei varmaan ole tarpeellista. Mutta jos se on osa jonkun elämää, niin miksi sitä pitäisi sensuroida? Siksi että sellaisen ihmisen olisi hävettävä itseään?

Kyllä mä voin ihan rehellisesti sanoa että lääkityksellä on oltu mutta ei olla enää. Jos en kauhean väärin muista niin tuossa joskus neljä vuotta sitten keväällä tuntui jo sen verta pahalta että piti mennä lääkäriin ihan oma-aloitteisesti koska kukaan muu ei tajunnut missä jamassa olin. Eikä sitä kyllä tainnut tajuta lääkärikään. Kerroin että "mikään ei tunnu miltään", "ahdistaa", "paniikkihäiriötä pukkaa" jne.. Paniikkihäiriöstä lääkäri totesi - kun sanoin että töissä tupakkakopissa muiden edessä poltaminen aiheuttaa mulle selittämätöntä paniikkia, niin kuin ruokailut ynnä muut kaupassakäynnit myös - että "älä mene tupakkakoppiin, hahhahhahhah". Siis mitä hittoa! Niinpä mutta noin se meni. Sitten määräsi mielialalääkereseptin, josta ei ollut mitään apua loppujen lopuksi ja kysyi multa että "miltä susta tuntuisi että voisiko psykologillakäynti olla hyvä ajatus", johon mä sitten totesin että "Ei kai siitä haittaakaan voi olla...". Ja kävin psykologilla, eikä siitä ollut hyötyä eikä tosin haittaakaan. Mutta että itse siinä mielentilassa piti vielä alkaa miettimään että mitä siinä pitäisi tehdä. Että teeppä lääkärintyöt lääkärin puolesta.

No sitten nappailin niitä nappeja aikani kunnes työpaikkalääkäri myöhemmin vaihtoi reseptin toiseen. En tiedä oliko niistäkään mitään apua, en ole huomannut minkäänlaista muutosta oikeastaan missään vaiheessa mielenliikkeissä mihinkään suuntaan(korkeintaan huonompaan...). No, popsin ja popsin pillereitä ja popsin niitä vielä hieman yli vuosi sitten. Kävin täälläkin lääkärissä, jolle sanoin että olen ajatellut lopettani pillerit, johon lääkäri vain sanoi että "Onko asiat sitten muuttuneet entisestä?", johon mä sanoin että "Ei oikeastaan...". Siihen lääkäri sitten reagoi kirjoittamalla uuden reseptin. Ei muuta. Söin sitten niitä nappeja säännöllisen epäsäännöllisesti kunnes lopetin ne itse vuosi sitten ilman mitään lääkäreitä. Oikeastaan olo taisi vaan kohentua hieman sen jälkeen. Kysymys kuuluu että onko mua lääkitty oikein vastoin parempaa tietoa? Ja ovatko(olivatko) mun "ongelmat" sen luontoisia että edes ovat millään napeilla parannettavissa. Vastaus: Ehkä ja ehkä. Ehkä vika ei olekaan mun päässä vaan ihan jossakin muualla... en ala vääntää rautalangasta tällä kertaa ;)

Sitten lopuksi hieman blokien pitäjien ikärakenteesta(vielä). Joidenkin mielestä voi olla lukijaa rajoittava tekijä jos blokkaaja ilmoittaa oman ikänsä. Itse en ymmärrä miksi iän ilmoittamisen pitäisi vaikuttaa varsinaiseen lukukokemukseen millään tavalla. Jos joku kokee ongelmaksi sen että hepoliini on (yhä vaan juu) 29 vuotias niin sitten se on hänen ongelmansa; mä kun en sattuneesta syystä (eikä kukaan muukaan) voi iälleni mitään. Jos voisin, niin mä olisin halunnut olla nuori 60-70-luvuilla. Mutta jos olisin ollut niin sitten olisi elämää paljon vähemmän jäljellä nyt...mutta toisaalta en tiedä, olisiko sekään niin huono vaihtoehto.

Ou JESH ai laav, änd aim praud of it! Perkele.
<3hepoliini

P.S. Mukavaa päivänjatkoa kaikille, ja ei - en vihaa keski-ikäisiä.

P.P.S. Jii laitto viestiä ja soitti sekä kutsui kylään huomenna. Kurssikaveri N:n kyydillä sinne pyyhällän sitten päivänäöllä(11-12aikoihin?) vaikka hieman ensin ahdistikin ajatus että pitäisi lähteä turvallisesta kodista ihan jopa ihmisten ilmoille(!). (joo, miten säälittävä voi ihminen olla...) Mutta varmaan se tekee mulle ihan hyvää välillä käydäkin oikeasti jossain. Ehkä. Toivottavasti. Hyi hitto että mä alan taas inhottaa itseäni :D

Huomenta puput.

Yöllä oli satanut lunta. Mukavaa oli kävellä vaihteeksi kun ei tarvinnut koko ajan pelätä, milloin liukastuu, lumi kun nyt pehmentää kuitenkin kävelyalustaa jonkin verran. Pakkasta näyttäisi - ihan juuri kävin katsomassa mittarista - olevan 4,8 astetta, eli ihan siedettävillä mennään.
Päätin lähteä ulos karvapallon kanssa samalla kun ukkeli lähti "kouluun". Vai olisiko "opiskelemaan" parempi ilmaisu kolmekymppisen kohdalla, koulusta kun paremminkin tulee mieleen joku peruskoulu, vai mikä ikinä se nykyään onkaan nimeltään. Ihan niin kuin nimi koulua parantaisi. Eikös ne lapset ole nykyään "ylä- ja alakoululaisia" eikä enää ylä- ja ala-astelaisia niin kuin silloin omina kouluaikoina? Äidin muistan toisaalta puhuneen vielä jostakin mystisemmästä "kansakoulusta", joka oli silloin ennen muinoin ;) No mutta siis, ukkeli palasi autokoulusta toisen koulun, eli varsinaisen opinahjonsa pariin tänään. Hänhän ajoi ensin sen kuorma-autokortin tuossa joulun välipäivinä sekä viime viikolla. Toivotaan että opiskelu maistuu. Tulee taas hepoliinkin elämään rutiinia kun aamuisin herää säännöllisesti ja varhain. Viime yönä unet jäivät tosin jonnekin 5-6 tunnin paikkeille, mikä nyt saa varmaan yleisen mielipiteen mukaan riittääkin työttömälle, joka vaan hilluu kotona päivät pitkät?

Ajattelin sitten, että olisi mukava viedä koira metsään pienelle kävelylle; tuskin olisi näin maanantaiaamuna hirveästi vastaantuljoita ja saisi juosta rauhassa vapaana siellä. Oli vielä aika hämärää kun peräkanaa pyyhälsimme sinne. Päästiin jonkun matkaa polkua eteen päin, minä edellä ja koira perässä. Ihmettelin että mikä sitä oikein hidastaa, ja siinä samassa se alkoi oksentaa sinne metsään. Sanomatta selvää että lenkki jäi siihen. En tiedä että pitäisikö tässä jo toden teolla huolestua kun ensin koiralla on maha löysänä, sitten se ei syö kahteen(kohta kolmeen) päivään ja nyt oksentaa kaupan päälle. Normaalia? Varmaan pitää pian jo kiikuttaa se eläinlääkäriin, onneksi vaan ei taas ole riittävästi rahaa siihen, ei ole meinaan mitään halpaa lystiä... Ukkeli yritti ottaa elukalle hoitokuluvakuutusta silloin kun A tuli taloon mutta eivät myöntäneet. Ilmeisesti meinaavat että henkilö, jolla on ollut pieniä häiriöitä maksuliikenteessä, yrittää sitten hyötyä omasta lemmikistä vaikka tappamalla sen ja siten saisi vakuutuksesta rahaa itselleen? Älytöntä. Eli kaikki lähtee omasta pussista. Onneksi koira on ollut ihan terve. Tähän asti, kopkop, puunkoputus.

Tai sitten se on aistinut jollakin eläinten kuudennella aistilla että pikku-E, A:n pieni koiraystävä on kuollut. Voisiko ne tajuta sellaista asiaa kauempaa... Toisaalta, on sitä kaikkea ihmeellistä tapahtunut maailmassa muutenkin.
En tiedä kirjan totuudenmukaisuudesta (hei, Neuvostoliitto!), mutta joskus vuosi sitten(?) luin sinänsä mielenkiintoisen kirjan "Parapsykologiaa Neuvostoliitossa" (S. Ostrander, L. Schröder ; Kirjayhtymä, 1975). Hauskaa olisi uskoa kaikkiin niihin juttuihin joista kirja kertoo, kuten ajatuksensiirtoon ja esineiden liikutteluun ajatuksen voimalla. Mun huuhaa-äitini suositteli kirjaa mulle, itse asiassa kirja on vieläkin mulla, se on äitin oma kappale. Siltä löytyisi varmaan enemmänkin vastaavia, pitääpä mennä penkomaan joku päivä sen hyllyjä.
Toinen kirja, mikä tuosta kappaleen alussa esittämästäni ajatuksesta tuli mieleen, on "Eläimet opettajina ja parantajina, tositarinoita ja pohdintoja". Se kertoo siitä, miten lemmikkieläimet ovat toimineet omistajiensa tukena erilaisissa kriisitilanteissa. Luin sen vajaa vuosi sitten keväällä ja en tiedä oliko se kirja oikeasti niin koskettava vai olinko vain herkässä mielentilassa mutta välillä pyyhin kyyneleitä silmistä. Luulen, että olin varmaan aika herkässä mielentilassa, heh. Ehkä sillä ei olisi juuri nyt samaa vaikutusta vaikka, kuka tietää.

Meinaan vaan kun muistelee millä mielellä sitä oli silloin vuosi sitten keväällä. Aika epävakaata aikaa, kun yksi teki sitä muuttoaan sinne susirajalle... Hieman on jäänyt epämääräinen tunne siitäkin prosessista. Miksi hän ei sitten lähtenyt? Miksi jäi? Miksi mä en sanonut että lähde nyt(no sanoinhan mä!)? Miksi ollaan nyt tässä? Milloin(mitä jos) haluaa lähteä uudestaan ja jos haluaa niin lähteekö? Miksi MUA saa kiusata? Sarja kysymyksiä, vaikeat vastaukset.
Miksi mä otin sitten The pohjanmaalaiseen yhteyttä. Ja miksi tavattiin pohjanmaalaisen kanssa. No, vastaukset noihin on helpompia, koska osaan kyllä vastata niihin itse itselleni... Miksi ukkeli käänsi kelkkansa vasta kun kuuli pohjanmaalaisesta. Ja meninkö mä lankaan? Onko mut huijattu tähän mitä nyt elän? ;D Ahhahaha...no, nyt joku sanoisi että itse teet omat päätöksesi mutta kun mua on(?) vaan vissiin niin helppo manipuloida(muutenkin). Joskus vaan oon miettinyt että alkoiko ukkelille kelvata siinä vaiheessa kun näki että olisi muitakin kiinnostuneita (tai oletan että pohjanmaalainen OLI ainakin kiinnostunut musta..)? Ja sitten ukkeli pyörsi muuttoaikeensa kun oli kiusannut mua koko kevään ja olin ihan hermoraunio. Nyt tuli taas nuo ajat mieleen, jostakin syystä. Mutta mennyt on mennyttä, "joka vanhoja kaivelee, sitä tikulla silmään", sanoo jo vanha viidakon sanontakin. Ja ettei olisi liian yksinkertaista: Mutta MITÄ ajatteli The pohjanmaalainen kaikesta? ;) Joo, kuulosti ihan jonkun huonon jännärin taustaesittelyltä... Mutta jos suoraan sanotaan, en ole siitäkään ihan varma, hänen ajatuksistaan, mitä ne olivat vaikkapa silloin. Miehet on vaikeita, niin vaikeita... :) Mutta pointti oli kai se että asiat jää vaivaamaan (iäksi) ellei niihin saa selvyyttä(tai keksi vastauksia paremman puutteessa itse..), sen ihmistyypin luokkalainen mä ainakin olen...

Joo. Nyt tulee taas sellaista ajatushöttöä että parempi varmaan keskittyä vaikka niihin kuvankäsittelyharjoituksiin, jos tosiaan vaikka oppisikin jotakin. Ja sitten alan tehdä Moviemakerilla kuvista pientä filmin pätkää, jos saan jotain aikaiseksi. Eräs blokkaaja, joka tämän sivupohjankin teki(mielestäni aika selkeä vihje, että kuka:)), lupasi antaa neuvoja sitten siinä vaiheessa kun yritän julkaista jotain. Koska olen itse ihan onneton tietoteknisissä asioissa. Musta on hienoa, että hän viitsii auttaa. Siis teki tämän sivupohjankin varta vasten, aatelka nyt ihmiset! Joku AUTTAA vielä nykyaikana, vierasta ihmistä :) Sitä mä vaan mietin, että jos haluan liittää jotakin musiikkia siihen/niihin pätkään/pätkiin, niin voinko käyttää jonkun muun musiikkia vai onko se sitten sellainen kuuluisa tekijänoikeusrikos? Pitääkö alkaa itse säveltää musakkia? Vai käyttää jotain tyyliin Vivaldia tai muuta vanhaa klassista, ne kun käsittääkseni ovat ihan julkista riistaa ja moisten oikeuksien ulkopuolella? Voiskos joku kertoa jos tietää paremmin?

Nyt mä lopetan. Menen tarkistamaan onko koira vielä hengissä. (Apua) No, näyttäs olevan, nukkuu raukka eteisessä. Mutta heippa nyt, mä lopetan hyvän sään aikana. Nähellään taas.

<3:



P.S. Katso linkkivinkki , erityisesti jos olet mies. Ja erityisesti jos olet nainen ;)

Koiran kanssa kun käy ulkona, on aikaa miettiä samalla kaikenlaista. Tänään kun päiväkävelyllä (tai siis se oli aamukävely, mutta vasta "päivällä") mietin opiskeluaikoja ja sitä kun sen jälkeen tuli silloin pakonomainen tarve päästä niin sanotusti "oikeisiin töihin". Eihän nyt ammatti, johon valmistuin, ollut muuta kuin jotain hömpänpömppää, jos olisi kysynyt vaikka keskiverto vastaantulijalta. Liekö sitten ollut enemmän sisältä vai ulkoa päin luotua painetta mutta kyllähän mä järjestin itseni silloin niihin oikeisiin kunnon hommiin, jossa työnteon huomasi luissa ja ytimissä asti. Ilmeisesti luulin että sillä tavalla olisin jollakin lailla parempi ja hyväksyttävämpi ihmisyksilö :) No, kahden ensimmäisen viikon jälkeen siinä paikassa, kun olin vain varamiehenä(naisena) tuuraamassa joulunalusaikaa, vannoin etten jalallanikaan astuisi siihen puljuun enää koskaan. Siitä on nyt jokunen vuosi aikaa. Mutta loppujen lopuksi vietin siinä loukossa sitten sen kaksi vuotta, joka henkisesti tuntui ainakin kymmeneltä. Nyt kun miettii jälkikäteen niin ei mitään elämän järkevimpiä ratkaisuja, missään mielessä. Ja sitten siinä tuli se kuuluisa lähtö "ovet paukkuen" ja mentaalipuoli kainalossa... En tiedä, miksi tuli taas mieleen siellä ulkoillessa, ehkä siksi että se on varoittava esimerkki väärän elämän polun valitsemisesta vaikkakaan ei sitä koskaan voi tietää mitä mikin valinta eteensä ennen pitkään kiikuttaa. Koskaan. Ja kai se tuli mieleen siksi että pitäisi kai tehdä sitä minkä parhaiten osaa. Itse en tiedä (vieläkään) mitä se kohdallani voisi olla ja sen vuoksi todennäköisesti kohta löydän itseni taas keskeltä jotakin hullua päähänpistoa. Vaikka ne ovatkin hauskoja, niin toivoisi että johtaisivat joskus johonkin pysyvämpäänkin... No, tässä on yksi elämä aikaa haahuilla.

Sitten mulle tuli mieleen se ukkelin tokaisu että "kirjotat vaan sitä blokia..." ja plaaplaaplaa. Mutta eikös se ole hyvä että TEEN kuitenkin jotakin edes täällä kotona? Välttämättä se nyt ei ole mitään yleishyödyllistä, niin kuin vaikka pyykinpesu (sen teen nyt jo muutenkin) mutta mä kehitän koko ajan itseäni tässä lokijutussa ja opin uusia taitoja kun värkkään kuvia ja kirjoittelen. Olkoonkin sitten tekstini paskaa ja kuvat keskinkertaista höttöä, mutta joku päivä voi olla niin, että olen oikeasti tajunnut jotain, osaan jotain, ja silloin siitä voi olla hyötyä siellä kaikkien niin yliarvostamassa työmaailmassa. Jos multa kysyttäis niin (mutku ei kysytä, tiedetään..) töitä tehtäis paljon vähemmän ja elettäis elämää enemmän;). Työ, työ ja työ - onko se joku autuaaksitekevä lääkeresepti henkiseen tyhjiöön? Ei, jos multa kysytään. Sitten asia erikseen on ne niin sanotut kutsumusammatit, jotka eri ihmisillä on tietysti aina ihan erilaisia.

Katselin myös aikani kuluksi telkkarista mäkihyppyä. Tunnustan, mut pakotettiin. Tai ei nyt pakotettu, mutta ukkeli halusi katsoa miten Ahonen hyppää, ja jäin siihen itsekin ihmettelemään. Pienenä muuten tykkäsin Matti Nykäsestä. Jos joku nykylapsista ei muista, niin kyllä, Matti oli aikoinaan menestyksekäs mäkihyppääjä. Isä aina töllötti urheilua ja pikku hepoliini toki siinä sivussa piti peukkuja pystyssä kun iskä sanoi että "nyt tytötkin peukut pystyyn, Matti hyppää"... Olen piirtänyt Matista jopa ihailijakuvan silloin tyttösenä...heh.
No mutta. Mulla on ollut sellaiset harmaat karvalapaset, jotka sain aikoinani lahjaksi eräältä ystävältäni, jonka sittemmin kadotin (maailman tuuliin/Helsinkiin/jonnekin). Toinen lapasista lienee vielä tallessa mutta toista en ole näinä vuosina löytänyt sitkeistä hakuyrityksistä huolimatta. Tänään sitten kun katsoin sitä mäkihyppyä, näin ruudussa Itävallan lahjan maailmalle: Morgensternin. Ja mitä sillä oli päässään? Jotain, mikä etäisesti muistutti toista mun "Ransuani" (juu, hanskoilla oli nimet:))! Siis sen pojan tukka näytti ihan karvareuhkalta. Mä kyllä ensin luulin että se oli sen hattu mutta ukkeli sanoi että se on sen hiukset. Siis, Ou, Mai, Gaad... Ei se sitten ollutkaan mun kateissa oleva Ransuni. Damn!

Piti sitten tuulettaa päätä hieman ulkona illallakin ja sisälle tullessani pihamuksut olivat rappukäytävässä, ilmeisesti kylmää karussa. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, joista toinen oli se jolle ärjymisestä poden huonoa omaatuntoa. Tämä pikku enkeli sitten totesi (taas) että "muistatteko kun tuo koira oli ihan pieni". Mä sitten sanoi että paljon on kasvanut ja liirumlaarum (yrittäen puheilla(vieläkin)sovitella aiempaa, jo kaukaista, huonoa käytöstäni), ja sanoin että painaa varmaan enemmän kuin kukaan teistä. Toinen pojista sanoi että "mä painan 40 kiloa" ja toinen tytöistä "mä painan 42 kiloa" jotta "paljonkos se koira painaa?" No, koira painaa 38 kiloa...
Ihan herttasia nuo lapset, ehkä mä alan vaan unohtaa millaista se oli silloin pienenä. Kun juostiin kellarissa talkkaria karkuun tai leikittiin pimeässä metsässä taskulampuilla mitä kaameampia jahtausleikkejä. No hei, muistinhas mä jotain...

Ei mitään pointtia näillä jutuilla, kunhan jutustelen tässä aikani kuluksi. Kusettaa koko ajan, en tiedä miksi...hehheh. Auts. Taas tekis mieli mennä vessaan. Kai se luonto rankaisee sitten että varmasti kärsin kaikesta aiheuttamastani pahasta varmasti korkoa huonon omantunnon lisäksi. (Vaikkakaan jatkuva kusihätä ei siihen omaantuntoon mitenkään liity.) Vaikka mitäpä tuo nyt hyödyttää "itkeä", ei kukaan kummiskaan tajua mistä mä puhun. Ja jos tajuaakin niin...onko pointtia "olla polvillaan" kun viesti ei tavoita kohdetta...kai. En mä jaksa selittää, pitää kohta juosta vessaan taas. Saunakin on lämpeemässä, jos auttas raihnasta oloa. Ja jotta kaikki olis täydellistä niin koirakaan ei ole syönyt kahteen päivään, se vaan makaa eteisessä. Mä luulen että se on masentunut. Siltä se ainakin vaikuttaa - depressiiviseltä. Voi pientä, sääliks käy, ei tiennyt mihin joutui, kun tähän taloon haettiin.

Apua, vessaan, bai!!! --->

Hyvvee iltoo, väki!

No, kokeillaas uudestaan miltä elämä tuntuu hepoliinin pakkaspyörityksen jälkeen. Ulkona käväistiin koiran kanssa, jolla tuntuu olevan sitten - onneksi olkoon - ripuli tai ainakin maha sekaisin (no eikös se ole ripuli, pölö..). Hyvä että suostui kävelemään sisälle asti omin jaloin kun hidasteli loppukymmenmetreillä niin pahasti. Sitten tuli joku naapuri(?)n mies vastaan (haisi humalalle, ei näyttänyt), joka mitä ilmeisemmin tunnisti mut ja Aan, mutta mä en sitä. Puheli (niin kuin niillä on tapana) miten A on kasvanut siitä pienestä pallerosta noin suureksi ja silitteli Aata samalla. Koiranketaleppa heittäytyi (laskeutui makuulle nätisti..) miehen eteen ja näytti siltä kuin ei näkisikään mua. Mitä mä sillekin olen nyt tehnyt? Totesin siinä ääneen että "koira on uskollinen ystävä", viitaten siihen miten koira olisi lähtenyt senkin miehen mukaan vaikka siltä makuultansa jos saisi itse valita. Mutta mies ei tajunnut mun pointtia tokaisussa (niin kuin koiraihmiset nyt ei koskaan halua tajuta *kärjistys*) vaan jatkoi autuaasti A:n silittelyä ja sanoi että "niin onkin"... Joo, uskollinen ystävä in mai äääs.

Pakkasta oli 7,4 astetta ja kamala tuuli kaupan päälle (yllätys että rannikolla tuulee) joten kävely ei ollut mitään herkkua. Pahimmat ajatukset kuitenkin taisivat jäätyä siinä matkalla tai niin ainakin haluan uskotella itselleni.

Välillä mulle tulee sellainen olo kuin noin 10 vuotta sitten kun halusin muuttaa tästä kaupungista pois. Siis että haluaisi lähteä pois tästä kaupungista - uudestaan. Olikohan sitä liian kauan aikaa poissa ettei osaa kokea tätä enää omaksi paikakseen? Kaikki on jotenkin muuttunut mutta silti pysynyt samana... Silloin 10 vuotta sitten tavoite oli vain "mahdollisimman kauas pois täältä", ja yksi kriteeri oli vielä että "mahdollisimman kauas SISÄmaahan". Kai ikuinen kylmä tuuli on ääreisverenkierron heikkoudesta kärsivän ihmisen näkökulmasta ihan hyvä syy jättää joku kaupunki, tosin ei siellä savossakaan aina niin tyyntä ollut. Ja talvet siellä oli ihan täyttä helvettiä. Muistan sen ekankin talven kun yritin pärjätä mun säälittävillä kaupunkilaisen varusteilla, ohuehkolla talvitakilla ja ohuilla farkuilla kun pakkasta oli mittarissa 30astetta... Ei naurattanut kun koululle 15 minuuttia käveltyäsi ripset oli valkoisessa huurussa eikä veri kiertänyt missään. Ja tupakkaa EI kannata polttaa niissä lämpötiloissa ellei ole vähintään sormikkaat kädessä. T: lapasten ystävä.Oi Kallavesj, suorinesj!... ;)
Ja sitten sikäläisten mielestä talvi ei ole kunnolla alkanutkaan ellei ole vähintään jotain 20 astetta pakkasta... Perhanan (niin rakas) kalakukkomaa. Uutena vuotena soitti muuten eks-työkaveri M (se naispuolinen) ja puhelimessa höngittiin miten perseestä on kun viimeeksi ollaan oltu silmätysten yli kaksi vuotta sitten, silloin kun M kävi heittämässä vatta pystyssä heipat meidän eteisessä ennen muuttoa. Nyt sen pikkumieskin on jo kaksi vuotias ihan kohta, tässä kuussa. M:n lapsen isä kantaa muuten samaa sukunimeä kuin siskonpoika mutta tiettävästi eivät ole mitään(!) sukua keskenään. Pitäisi päästä näkemään kaikkia ihmisiä niin joku voisi palauttaa mut takaisin ystävän "hellällä kädellä" maan pinnalle. Jos sen tekisi vaikka O, hänelle kun tuli tilitettyä (I still do not remember so clearly what happened...) tuossa uutena vuotenakin varmaan ihan kaikki. O voisi palauttaa mut järkiini vaikka tokaisemalla "Tokene tosielämään, ämmä!"... Vai mitä O ;) No ei. Mä tiedän että O ei silleen sanoisi, ei ole koskaan sanonut pahasti. Varmaan noin kaksi kertaa (humalassa) on ollut jotain suht pienehköä erimielisyyttä. Kyllä O varmaan tietää mitä tarkoitan ja niistäkin on jo tsiljoona vuotta aikaa. ;)

Eipä täs nyt muuta. Ukkeli män sinne peliin ja mä alan leikkiä parilla uudella kuvankäsittelyohjelmalla, jotka ukkeli ystävällisesti latasi ihan mua(!) varten omasta vapaasta aloitteestaan tälle koneelle. Mä olin ihan otettu, kun tuolla tavalla ajateltiin mua. Ei satu meinaan liian usein. Ehkä mä opin käyttämään niitä pikku hiljaa, tällä hetkellä tilanne on se, että saatan tehdä yhtä kuvaa neljällä eri ohjelmalla pomppimalla ohjelmasta toiseen koska en tiedä miten jonkun saman jutun pystyy tekemään jollakin niistä muista ohjelmista. Helppoa, eikö :) Harmi vaan että kaiken kukkuraksi mun kamera tuntuu olevan aika mystisellä tavalla epäkunnossa enkä ole saanut ottaa valokuvia sitten ukkelin syntymäpäivän. Eli silloin tein kameralle jotain (vissiin) minkä vuoksi nyt itkee yhteistyöhaluttomuutta. Pitänee kysyä äitin kameraa lainaan jos kuvauksentuska yltyy liian suureksi...

P.S. Ei saa hylätä hepoliinia! Saisinks mä (jo) sorin? ...En? Pliiii-iiii-iiiis... :/

T:hepoliini

Päivää rakkaat

Kävin suihkussa kotvanen sitten. Ajattelin että Turun raikas ja aina niin kuivattavan virkistävä vesijohtovesi pyyhkisi ultimaattisiin mittasuhteisiin ajautuneen väsymykseni kuuseen. En tiedä mikä väsyttääkin niin kamalasti, kai se on tämä pimeä aika, joka saa ihmisen toivomaan pääsevänsä kauan kaivatuille (eikä koskaan saavutettaville) päiväunilleen. Tiedä sitten häntä että virkistyinkö siinä yhtään sen enempää kuin kolmen 0,3 litran kahvimukillisen - jotka olen tänään juonut - jälkeenkään. Epätoivoista... Mutta. Huomasin siinä lotratessani jotain muuta ja ajatus lähti harhailemaan. Muistelisin noin kaksi päivää sitten saunailtana hommautuneeni karvoituksistani eroon, noin suurimmilta osilta...tyyliin "perinteisistä"(päätelkää itse) ja sitten, no, alasetistä, tosin en ihan kokonaan... :). Huomasin taas kauhukseni - juu, varmaan viidessadas kerta kun "yllätyn" - että siellähän pilkisti jo ainakin kahden millin sänkin. Tumma sänki! Nyt jo! Sitten mulle tuli mieleen eräs hömppäohjelma, jota joskus tylsänä hetkenä varmaan joltain Subilta kattelin, missä botoxatut ja blondatut kurpat selitti miten mullistavaa on kun alapääkarvoituksillekin on nyt keksitty omat värjäysaineensa. No juuri niin. No ei siinä nyt sinänsä mitään ihmeellistä, mutta kun he perustelivat "keksinnön" sillä että "mies ei sitten huomaa että yläpää on oikeasti värjätty kun alapään voi sävyttää samaan sävyyn"! Siis what? Mulla ei ollut koskaan ennen sitä käynyt mielessänikään että voisi olla jotenkin epänormaalia omistaa eriväriset yläkiuhkurat kuin alakiuhkurat - olenko siis epänormaali? Joo...se on tää väsymys...laitetaan edellinen väsymyksen piikkiin. Mutta olipa hetken aikaa muuta pohdittavaa kuin tämä selittämätön väsymys. ;)

Mitä tulee otsikkoon niin mä olen oikeasti tainnut jäädä kiinni urheiluun, nimittäin kävelyjuoksulenkkeihini. Tai lenkkeihimme, koirahan kulkee aina mukana, jotenkin ei ole niin irrallinen olo silloin. Sitä paitsi se turvaa mun selustaani noilla pimeillä poluilla, joita iltaisin metsien keskellä kipittelen suurten kuusien, mäntyjen ja muiden lehtipuiden(!) varjoissa. Miten sitä ihminen voikin kiintyä omaan ympäristöönsä ja omiin polkuihinsa (myös kuvainnollisesti). Tosin olemme vasta hiljattain laajentaneet ulkoilualuettamme ulottumaan naapurikaupungin ulkoilualueille, toiseen suuntaan nimittäin siitä, millä suunnalla ennen tykkäsimme pyöriä. Tai ainakin mä tykkäsin, tiedä nyt, uskaltaako koiran puolesta puhua. Aikansa kutakin, nyt tutkimme uusia polkuja. Eilen illallakin pätevänä meni puolitoista tuntia kun vaan "päättelin" että kyllä "tämän polun täytyy kohta kiertää ympyrä tähän aloituspaikkaan". No kiersihän se - varmaan viiden kilometrin kuluttua... En tiedä paljonko matkaa siinä tuli taitettua mutta kohta saa varmaan alkaa tervehtiä kanssaulkoilijoita, samat naamat siellä taitaa joka ilta hillua. Sauvakävelijöitä ja juoksijoita pääasiassa. Ja sitten mä ja A. Nyt täytyy sanoa että onneksi ei ole lunta koska muuten meidän kävely siellä poluilla loppuisi siihen. Sitten kun tulee lunta niin niistä pitkistä ihanista lenkkipoluista tehdään jotain perkeleen hiihtolatuja ja sinnehän ei ole asiaa kävelijöillä, ainakaan koirien kanssa. Ja mähän en tunnetusti hiihdä, en omista edes suksia. Olen hiihtänyt viimeeksi joskus alle 15 vuotiaana. Jos olisi varaa niin miksi ei sitä vaikka hommaisi suksia ja opettelisi hiihtämään mutta turhaa taitaa olla sellainen näillä leveysasteilla. Ja ilman koiraahan mä en liiku mihinkään, on meillä sen verta kiinteä  viha-rakkaussuhde kummiskin sen kanssa. Kumpikin yhtä päättäväisiä siitä mihin suuntaan pitäisi mennä. Täytyy myöntää että välillä lentää hihna kädestä jos se alkaa "riehumaan" hihnan päässä. Sitten se laukkaa vähän aikaa ympäriinsä kuin päätön kana ja tulee takaisin. Kuten eilen kun yhtäkkiä tempas ja päästin irti niin A päätyi suuren, todella syvän ojan pohjalle ja kun kutsuin sitä, yritti räpiköidä valtavan pajukon läpi takaisin mun luokse. Siinä sitten tarkastelin kanssakulkijoiden ihmeeksi että onko koiralla vielä silmät päässä tallella. Se kun meinasi jäädä siihen ryteikköön kiinni ja putosi vaan uudestaan ja uudestaan sinne ojan pohjalle. Siperia opettaa koirapoikaa(kin). :)

Uudessa Yhteishyvä-lehdessä(juu, kaikenmaailman ketjuihin sitä kuulutaan) herra kolumnisti (Leif Lindberg) kertoo ettei käytä muistikirjoja, eikä pidä kirjaa elämästä. Ja kirjoittaa ihan hauskan jutun ja lopussa toteaa muistiinsa viitaten(?) "Että tällainen pää minulla. Joskus vaimoni yrittää kehittää minulle muistisääntöä pinoamalla tuulikaappiin joukon roskapusseja matkalle jätekatokseen, Sellainen ei toimi minun kohdallani aina, sillä jos pino ei ole korkea, onnistun mitään miettimättä harppaamaan sen yli"
Se oli vähän niin kuin kuvaus hepoliinin elämästä jos nyt näin haluaa mainostaa omaa lahoa päätään. Ukkeli meinaan tekee mulle aina samanlaisia pommeja tuonne eteiseen sitä varten että kun lähden koiran kanssa ulos niin ottaisin roskat mennessäni mukaan. Sitten mä närkästyneenä potkiskelen huomaamattani niitä syrjään jotta mahtuisi ulko-ovesta ulos ja takaisintullessa ukkeli kyselee että "veitkös sä ne roskat", johon mä että "mitkä roskat"... Minkä sitä kissa karvoillleen mahtaa. Heh. Hehheh... Ja sitten mä aina yritän parantaa tapani siinä joskus jopa onnistuen. Kai sitä sitten on niin lonti että pystyy keskittymään tasan tarkkaan (kunnolla) vain yhteen asiaan kerrallaan, tai muuten ei tule siitä yhdestäkään asiasta mitään. Eli jos mennään koiran kanssa ulos, niin sitten mennään koiran kanssa ulos eikä viedä mitään roskia. Muuten mä kyllä olen(?) ihan siisti ihminen mutta roskia en vaan osaa nähtävästi viedä ;) Vaikka ei mua sekasotkukaan nyt sillä tavalla haittaa, aina sitä on tullut siivottua kuitenkin sitten kun se alkaa haitata. Muiden käskyistä en pirullanikaan...sitten voi "ne muut" tarttua ite haravan varteen. :P T: omanarvontuntoinen emakkosika

Joo. Nyt alkaa nähtävästi pää hieman virkistymään kun on kirjoitellut että jos se päivä valkenis risukasaankin kun aurinko alkaa laskea. Mulla on muuten sormet ihan jäässä, johtuu kai tästä kaksisormijärjestelmästä, täytynee mennä liottamaan lämpimän veden alle... Mulla kun on huono ääreisverenkierto ihan ilman mitään tupakoitakaan. Ai niin. Tunnustus(en muista sanoinko vielä, jos en, niin kertaus on...): Poltin lauantaina kuin korsteeni mutta nyt olen taas matkalla puhtaisiin keuhkoihin.

Jes. Lenkkipolku kutsuu tunnin sisällä, ihanaa hikistä endorfiinihuumetta tiedossa. Ties mikä huippu-urhelija mustakin olisi voinut tulla jos olisi joskus kannustettu urheilemaan mutta ei kai koskaan ole liian myöhäistä. Juuri viime olympialaisten aikaan sain päähäni että laji, jossa olisi vielä mahdollista voittaa jopa olympiakultaa on olemassa, nimittäin ampuminen. Eri asia, onko se mitään "urheilua" mutta ainakin ilmakiväärillä olen saanut ihan hyviä tuloksia, jopa osunut tauluun :)

Mutta hei nyt, mä meen
<3: hepoliini

Heippa!

Jaahas jaahas. Mitäpäs tässä. Koira on käytetty ulkona, törmättiin sen "lapsuuden kavereihin" labbikseen ja kultsiin. Kamala tohina. Koirat yrittivät letittää jotain juhannussalon tyyppistä rakennelmaa meidän ulkoiluttajien ympärille. Miten ne aina onnistuukin sotkeutumaan niihin nauruihinsa, yleensä kun koirat tuntuvat kiertävän ympyrää toistensa ympärillä...

Jotenkin nää viikonloput on nykyään tietyllä tapaa ahdistavia. Tai ei nyt ahdistavia mutta jotain niissä on mistä mä en tykkää nyt. Joku epämääräinen ilmapiiri. Mutta ei hätiä mitiä, muuten hepoliinilla menee kyllä ihan ookoo...mutta viikonloput. Jotain outoa niissä nyt on :D Omituista...ehkä mun alitajunta aistii jotain mitä mä en tiedosta. Joo, menee vähän överiksi jutut nyt, ei viikonloppujen omituisesta ilmapiiristä sen enempää...

Jatkoin työpaikkailmoitusten kattelemista tuossa äsken. Varastoalalla olisi muutamia paikkoja, mihin voisi olla ihan mahdollista jopa päästä. Meinaan jos saisi vielä sen työnantajan vakuutettua siitä että mä olisin just hyvä sinne niille. Jos ilmoituksessa lukee että "...mutta tarvittaessa koulutamme Sinut tehtävään..." niin eikö se sitten pitäisi myös tarkoittaa sitä. Mä nyt ainakin oon just niin pönttö että uskon sen mitä mulle sanotaan... "Innocent untill proving guilty" mutta en suosittele kokeilemaan hepoliinin rajoja. Siis mähän olen anteeksiantavaista tyyppiä kyllä mutta ei kannata koetella sitä luottamusta turhan montaa kertaa tai muuten menee mettään. Mistäköhän tuo taas pulpahti päähän, voi mua mun traumojeni kanssa :D Mutta eikö se ole paljon mukavampaa uskoa ihmisiin (noin yleisesti) kuin koko ajan epäillä jokaisen sanan todenpitävyyttä? Jos mä sanon jotain niin noin yleisesti ottaen tarkotan sitä - paitti kun puhun läpiä päähäni ;) ...ja mä väitän että sitä tapahtuu harvoin, toki kaikki on suhteellista...hmn. Heh..hehheh... *kiillottaa sädekehää*

Sanoinks mä jo että ukkeli meni taas puhaltamaan peliä? No nyt sanoin. Joku A-junnujen tiesmikätaso-peli sillä on jossakin. Sitten ensi viikolla sillä alkaa se kuorma-autokortinajelu, tai niin mä ainakin oon käsittänyt ja alkuvuodesta sitten alkavat käydä sitä varsinaista koulutusta oikein olan takaa. Eilen se kertoi että niillä tulee olemaan jotain pidemmän matkan tutustumis/ajoreissujakin sen koulutuksen aikana. Jopa parin päivänkin reissuja johonkin. Kuulostaa ihan hauskalta.

Mitäs jos mä menisinkin opiskelemaan vaikka sinne Jakkiin varastokurssille? Toisaalta se taitaa olla niin hektistä hommaa etten mä välttämättä kestäisi sitä stressimäärää jos koko ajan kelloa vastaan pitäisi puuhata. Toisaalta onhan varastoja erilaisia. Eri asia olla vaikka jossakin terminaalissa kuin jossakin kaupan varastossa siirtelemässä purnukoita ;) No, hippasen kärjistettyä oli nyt juu. Mutta tajusimme pointin varmaan.
Mua vaan alkaa hirvittää miten nopeasti aika kuluu. Mä en halua olla tässä samassa tilanteessa vielä toisen kahden vuoden päästä tyyliin kurssilta kurssille... Mä kummiskin olen ihan kykenevä ihminen, perskele sentään :)

Mulla on ihan kauhia nälkä, nälkä kasvaa syödessä. Se on toisaalta ihan kiva kun on suht nopea aineenvaihdunta että jokainen suklaapatukka ei (käsittääkseni, korjatkaa toki jos elän harhassa) näy vyötäröllä mutta toisaalta sitä pitäisi muistaa syödä säännöllisesti. Varsinkin kun tulee nykyään liikuttua tuolla ulkoilmassa hyvinkin paljon. Toisaalta mä en edes ole mikään kauhea suklaanystävä, toki tulee sitäkin naposteltua, oh so interesting ;) Enemmän mä tykkään lakusta ja salmiakista. Ja popcorneista ehkä enemmän kuin sipseistä ja ... mulla on nälkä!! Antakee ruokaa. Kai tuolta jotain löytyy.

Eli syömään ja sitten on pakko tarttua imurin varteen ennen kuin täällä alkaa peittyä paikat eläimen karvoitukseen kokonaan. Hitto mä inhoan imurointia. Muuten se olisi ihan jees, mutta ne pirun KARVAT! Niitä sitten sopivalla suulakkeella yrität irrottaa jostakin olkkarin matostakin suurin piirtein yksitellen että lähtevät. Kunnon karvasyöppö tuo matto meinaan. So NOT fun. Mutta se nyt on asioita (sanonpa taas, kertaus on opintojen äiti) jotka vaan pitää tehdä. Ilmeisesti yleensä mun... yleensä. Ei toki aina... Kivampihan se on puhtaassa kämpästä majailla. Ja taas mä aloin jaaritella, sori. Sitä se teettää, se :)

Heippa, kivaa jatkopäivää ja nähellään taas. En suunnitellut häviäväni mihinkään. Jos musta joskus ei kuulu pidempään aikaan niin sitten olen noin 50% mahdollisuudella kuollut. Toinen mahdollisuus on ettei netti toimi. Ja kai niitä on muitakin...mutta moro nyt ettei veny enää yhtään. Vaikka en mä ainakaan koskaan kyllästyisi, tähän(kään) ;)

<3 Hepoliini

Eilen illalla jonkun rupes tekeen mieli karkkia. Ja kun alkaa tehdä mieli karkkia niin on ihan kiva jos joku käy sitä ostamassa ja tällä kertaa se joku olin mä. Tein eteisessä lähtöä kaupalle, jonne ajattelin kävellä, koska sinne nyt on matkaa vaan vajaa kilometri. Kysäisin siinä ohimennen ukkelilta, joka juuri oli tullut tupakilta sisälle että "Sataako siellä vielä?". Ukkeli siihen sitten sanoi että "En mä tiedä...", mistä päättelin että mahdollinen sade olisi todennäköisesti aivan vähäistä koska ukkeli ei ilmeisesti ollut huomannut että ulkona sataa ja lähdin matkaan.
Onneksi pistin kumpparit jalkaan, ja valitettavasti en sadetakkia. Siis siellä satoi (per-ke-LE!) ihan kaatamalla vaakasuoraan. No mähän en ole mitään luovuttajatyyppiä ja ajttelin että "kerran se vaan kirpasee" ja jatkoin matkaa. Mukavasti vihmoi sade naamaria kun tykkäsi vielä tuulla ihan kiitettävästi. Matkalla (uuden kerrostalon kohdalla) manasin sitten ukkelin matalimpaan maankoloon ja jos olisi ollut puhelin mukana, olisin varmaan soittanut sille että "MITEN SÄ ET MUKA HUOMANNUT ETTÄ TÄÄLLÄ SATAA!!?". Mua vitutti niin paljon että melkein itkin:D Mutta ei kai sitä ajattele asioita samalla tavalla jos käyttää liikkumiseen aina melkeen autoa, että mitä se on kävellä ilman asianmukaisia varusteita kaatosateessa. Eli ei lumesta tietoakaan. No, vähän ohimennen mainitsin kotona että kävikö se silmät kiinni siellä tupakilla. Ja jatkossa varmistan tuollaiset asiat ihan ite, enkä jätä minkään epämääräisten tulkinnanvaraisten kommenttien varaan. Perkele!

Viime yönä näin taas unta. Selitetään nyt yhteen putkeen kun en jaksa laittaa unta sinne omaan kategoriaan mihin kuuluisi. Ei kai se niin vakavaa...
No. Siinä unessa asuin ukkelin kanssa jonkun ison urheilustadionin kupeessa, jossakin pienessä kopissa. Näin sitten (taas...) *:n siellä, ja sovittiin että nähdään kunhan * tulee ralliautoharjoituksistaan stadionilta. Mä vilkuttelin *:lle siitä kotiovelta stadionin luota. Ukkeli oli siinä kanssa. Sitten kun * oli mennyt, kävi jotenkin ilmi että ukkelilla oli jotain viritystä jonkun Tanja-nimisen (nuoren) naisihmisen kanssa. Oli ollut jo pidempään. Laittelivat kai tekstiviestiä siinä ja sopivat jostakin uudesta tapaamisesta. Mä sitten ukkelilta tivaamaan että miten kauan sitä on oikein jatkunut sitä hommailua sen tytön kanssa, että ei kai vaan jo viime keväänä kun mietti muuttavansa Kuopioon ilman mua. Ukkeli ei sanonut oikein juuta eikä jaata. Mä sitten aloin huutaa että "Sano nyt, kauanko tuota on jatkunut?! Viikkoja, kuukausia?!!" Ukkeli siihen vaan mumisi jotain "kakst..mmmm...", johon mä että "MITÄH?!" "Puhu selvemmin!!" Ukkeli: "kaksmmmm..." Minä: "Mitä!? Sano ny PER-KE-LE selvemmin!?" (huom. Yritti sanoa että kastoista kuukautta)Tätä tivaamista sitten jatkui muutamaan otteeseen kunnes huusin ukkelille että jos ei kohta saa selkeää vastausta suustaan ulos niin tulee leipäveitsestä. Ja sitten mulla oli veitsi kädessä jota pidin muka uhkaavasti siinä (vaikken oikeasti olisi tehnyt mitään). Siinä vaiheessa veitsi muuttui noin metrinmittaiseksi leipäveitseksi ja ukkeli mun ekaksi eksäksi. Eksä otti sen kauhean ison leipäveitsen ja alkoi huitoa sillä ilmaa miekkailutyylillä. Siinä vaiheessa mä sain jalat alleni ja yritin paeta sieltä huoneesta ja taisin päästäkin sieltä ulos. Koitin vielä laittaa ovea lukkoon mutta muuta en muista. En tavannut *:ä.

Sanottakoon että ukkelilla on ärsyttävä tapa joskus leikkiä kuuroa kun mä puhun sille. Liekö siitä alitajunta muokannut jotain tuonkaltaista, tiedä häntä. Ja mitä muuhun tulee niin... unet on unia...
Toissayönä näin unta että menin johonkin juhliin, missä oli myös "Lauri Tähkä". Mä sitten kimallehameessa istuin sen lähistölle ja koitin istua sievästi persiilleni mutta herra Tähkä vaan katteli kattoon. Sitten mä istuin uudestaan, josko huomaisi mut sillä kertaa - ei mitään vaikutusta. Mutta mä olenkin tällainen huomaamaton, damn. Niin siinä käy kun tapaa jonkun mielenkiintoisen ihmisen. Vaikkakin unissaan ;)

Pitää nyt juoruta vaikka ukkeli ei siitä tule pitämäänkään. Eilen tuli telkkarista mainos, jossa Anna Abreau mainosti itse itseään (vissiin niinku joulumarkkinoilla...). Ukkeli sitten multa kysyi josko saisi lahjaksi Anna Abreaun. Mä katoin sitä ja mietin että mitähän viitsisi "vastalahjaksi" toivoa mutta tyydyin vastaamaan "Okei, ja mä saan sitten Johnny Deppin" kun en muutakaan keksinyt... Ukkelille se kuulemma sopi. Mä sitten ihan vaan uteliaisuuttani kysyin että mistä meinasi sen Deppin mulle hakea, että hieman vaikeammin tavoitettava henkilö kuin joku Abröö... Toki jotain muuta "korvaavaakin" saa ilmestyä kotioven taakse Deppin puuttuessa. ;)

(Perhana, nyt mä tajusin! Mulla ei ole joulukalenteria!! :O)

Ai niin. Äiti laittoi tuossa vähän aikaa sitten tekstiviestin että mun täti on tänäiltana siinä Huuuuuma-ohjelmassa yleisön joukossa. Pitää muistaa katsoa. Miltähän kanavalta se nyt tuli, oliko jopa kolmonen. No eiköhän se löydy. Se ohjelma alkaa kahdeksalta eli JUURI parahultaisesti ehtii loppua ennen kuin Gilbert Grape alkaa. Pitäisköhän kävellä kauppaan taas tänään ja ostaa vaikka vähän popcornia leffakaveriksi...hmn. Niin vois tehä.

Mutta mukavaa lauantaipäivää, toivottavasti se on onnellinen... :)

Heissan hani(t?)!

Mies läks mutta talo jäi. No, oiski noin :D No ei sentäs...ukkeli vaan lähti peliin. Muistatkos kun puhuin tuossa joskus lokakuussa että hain sellaiselle kurssille?
No nyt tässä taannoin innostuin katsomaan tarjolla olevia työvoimakoulutuksia työkkärin sivuilta niin olivat tuunanneet siitä kurssi-ilmoituksesta ihan uuden jopa inhimillisen version. Poissa olivat "Opiskelija huomaa, että toimeen tuleminen taiteen alalla on epärealistista ja lähtee uudelle uralle"-propagandat. Tältä se teksti (hepoliinin visualisoimana) näyttää siellä mollin sivuilla nykypäivänä:

Heippati :)

Miellyttävä ilma ulkona: Vettä sataa vaakasuoraan ja tulee ainakin 100 metriä sekunnissa. Okei, vähän liioiteltu mutta ei voi kehua keliä. Kylmähän siellä tuli kun kävimme TNT:n terminaalissa tutustumassa. Ei mikään "raynaud-oireisen" unelmatyöpaikka mutta kai siellä hanskoja voisi käyttää. Raynaud=veri hyytyy suonissa. Taas kuulostaa kauhealta valitukselta mutta oikeasti se on vain toteamus - mulla on sormet vieläkin ihan jäässä vaikka olen ollut kotona jo yli tunnin ja juonut lämmintä kahviakin. Yksi-kaksi sokeria ja sopivan reilulla maidolla, kiitos.

Odotin linja-autoaseman (mistä lähtevät pitkän matkan autot) kupeessa, tien toisella puolella omaa linjaani tulevaksi (takki märkänä, tippa nenun päässä) kun juttusilleni saapui olutta tölkistä nautiskeleva mieshenkilö. Mieshenkilö tiedusteli siinä pienessä myötätuulessa että milloin tulee kymppi tai ykstoista. Mä sanoin etten tiedä, katsotaas aikataulusta, kohta näyttää tulevan. Sitten mies aloitti pohdiskelun: Hänen mielestään miehet ovat kyllä oikeasti paljon herkempiä kuin naiset. Mä sitten siinä emmin ääneen että voisiko se mitenkään olla niin että sukupuolella ei varsinaisesti ole sen asian kanssa kauheasti tekemistä. Miehen mielestä miehet ovat herkempiä koska kaikki asiat vaivaavat heitä enemmän, tekeväthän miehet jo paljon enemmän itsemurhiakin. Mä sanoin että se on kyllä totta, että tekevät niitä itsemurhia... Sitten se sanoi että tämä Tuusulan kaveri oli varmasti aika älykäs kuitenkin. Mä kerkesin aloittaa lauseen että "niin varmaan olikin mutta..." ja sitten sen "ykstoistanen" saapui paikalle ja keskustelu jäi siihen. Eli jatkaisinko lauseen loppuun. Tarkoitus oli sanoa että niin varmaan olikin älykäs jossakin mielessä mutta tunne-elämältään vammautunut ja järjetön. Siitähän voisi käydä hyvin pitkän filosofisen keskustelun ja tarkastella asiaa puolelta ja toiselta...mä en kuitenkaan nyt ala siihen. Liian helposti sanat voidaan käsittää väärin. Pakko nyt sanoa kuitenkin että teko on järkyttävä, ei-millään-tavalla-hyväksyttävä(!) ja kamala tragedia. MUTTA mä pystyn hyvin kuvittelemaan että jollakin kilahtaa päässä niin totaalisesti että menee järki. Se ei tarkoita että ymmärtäisin sitä TEKOA. Ei muuta siitä nyt. Mutta pinnallahan se asia on joka paikassa...

Soittelin tuossa äiteelle ja organisoin isän toimimaan kuskina että pääsee tämän talouden ihmiset hoitamaan erinäisiä asioita eri puolelle kaupunkia. Meidän auto tököttää pihalla toimimattomana. Ukkeli kävi sitten eilenillalla naputtelemassa sitä osaa siitä autosta, josta puhuin aiemmin. Ei se auttanut. Mutta yrittipä kuitenkin lopulta... Niin ja huomenna aamulla lähdetään käymään laiva-Maarianhamina-laiva-reissulla, josta palaudumme sunnuntai-iltana eli isänpäivänä. Hyvää isänpäivää vaan kaikille isille jo etukäteen, etenkin sille omalle. Eläimet menevät "mummolaan" hoitoon ja hepoliini vaihtaa vapaalle. Kyseessähän on se bingosta voitettu palkintomatka bingofinaaliin(:D) eli peukut vaan kaikki pystyyn että tää tyttö toisi kymppitonnin kahisevaa mukanaan sieltä. Jos voittaisin 10 000 euroa niin menisin autokouluun ja maksaisin opintolainaa pois. Mutta...kissa menee jo tänään hoitoon ja koiraeläin huomenna koska se on niistä haastavampi hoitaa. Tarviiko muuta sanoa. No, ettei isiltä pala pinna, vaikka oikeasti salaa varmaan nauttiikin A:n kanssa puuhaamisesta. Varmaan pitää joku pikku lahja tuoda tuliaisena sieltä...

...Kaikissa asioissa on aina kauhea organisointi kun on monta ihmistä samassa sopassa. Niin kuin siinä että olen laatinut sen "kaupunkikierroksen" ja elukoitten hoidot ja vuokranmaksut ja niin edelleen... Paljon helpompi olisi jos olisi vaan itsestään kaikki kiinni mutta sitten kun pitää ottaa huomioon se ja se ja se, ja jos siinä vaikka ukkeli sattuu olemaan jostain jutusta vastahankaan niin koko suunnitelma menee ihan persiilleen. Kamalan monimutkainen logistinen kokonaisuus tämä elämä. Paljon helpompaa olis kun kaikki vaan tottelisivat ja tekisivät kiltisti niin ku mä sanon ;) Ja oishan se mullakin helpompaa kun ei tarttis aina ite järjestellä viime kädessä kaikkia asioita. Musta ainakin nyt tuntuu siltä että niin se menee hyvin pitkälti. Tarjolla: Kokonaisuuksien hoitajan paikka hepoliinin elämässä. :)

Kauhia nälkä. Ja aika väsy. Mä huomaan taas olevani sitä ihmistyyppiä, joka tarvitsee ne säännölliset yöunensa. Viime yönä kyllä väsytti ihan kamalasti mutta silti olin hereillä vielä ainakin yhden jälkeen. Ei missään nimessä ole riittävät jotkut alle kuuden tunnin yöunet(valivali...) Ja sitten kun multa vielä puuttuu elimistöstä sellainen toiminto että kykenisin normaalioloissa nukkumaan päivällä vaikka olisi miten väsynyt. Niin kai sitä univelkaa kertyy aika helposti sitten. Mikähän siinäkin mahtaa olla. Sen takia se oli niin kamalaa olla vuorotyössäkin kun ei kyennyt koskaan saamaan rytmistä kiinni kunnolla ja nukkumaan silloin kuin pitäisi. Se alkaa meinaan jo näkyä jos aamulla pitää herätä neljän puoli viiden aikaan ja yöllä pyörit sängyssä hereillä vielä yhden maissa(valivalivali). Ilmankos mulla naksahtikin päässä silloin... ;D

Jeps, valitukset sikseen, mä menen ruokailemaan. Eilen illalla tein "spagettilaatikkoa". Mun oli tarkoitus tehdä makaroonilaatikkoa mutta ei ollutkaan makarooneja niin tein sen spagetista. Ihan hyvää tuli vaikka ite sanonkin, sillä paketilla meinaan. Salaisuus on siinä että tunget sitä paprikamaustetta ja - kaikkia muita mausteita, mitä nyt sattuu huvittamaan - riittävästi siihen. Jos tykkää suolakurkusta niin suosittelen kokeilemaan sitä joukkoon joskus... Ukkeli oli illalla erittäin vittumaisella tuulella ja kiukutteli mulle (en taas tiedä miksi) ja sanoi että hän ei ainakaan syö mitään. Lopputulos oli että lapioi kiltisti laatikkonsa naamaansa. Mutta en jaksa nyt alkaa selvittelemään sellaisia ikäviä asioita, niitä nyt tulee ja menee ja tulee... Itekään pysy oikein kärryillä aina että mistä se tuuli taas puhaltaa kun toinen möksyää. Ei kai sitä voi tietää ellei toinen sano kun en nyt kummiskaan ole mikään ajatustenlukija vaikka välillä se olisikin aika hyvä taito osata...joo. (ja valivalivalivali)
Ukkeli sano että musta on tullut ihan kauhea valittaja. Mä en tiedä, voi olla. Se on vaan sitten kai tottunut etten sano mistään mitään. Mutta sitä mä en tunnusta että olisin sellainen valittaja että valittaisin muille ihmisille - Mä vaan valitan niistä olosuhteista, joissa mä "joudun" elämään ja joskus niissä on vaan paljon valitettavaa ;) Kuten sade ja kylmyys ja nälkä ja...

No NYT mä lopetan kun ei tunnu taas tälle puhetulvalle tulevan loppua. Ei vaan ole saanut puhua kenenkään kanssa tarpeeksi. Itestään aina pitää tilittää niin jonnekin ne ajatukset pitää kaataa. Siis vuodatukseen.

P.S. Joku vois ehottaa jotain hyvää musiikkia niin voisi taas laajentaa musamakuaan. Ei tietty ole pakko, vain suositus (jos näitä yhä joku lukee)
Hyvää päivänjatkoa, ehkä palaan vielä illalla laatikolle, saas nähä. Ai niin, siellä terminaalissa yks trukkikuski omasi ihan käsittämättömän ajotaidon. Jospa mä alan harrastaakin sitä trukilla ajelua ja opin siinä hyväksi, vai ei...?
Mui :)

Katselin tuossa sohvalla äsken puolella silmällä "Miss Baltic Sea & Scandinavia"-missikisoja samalla vaihdellen äitin kanssa tekstiviestejä. Ukkeli istui tietokoneella ja myös puolisilmällä seurasi uimapukukierrosta kunnes erään missin kohdalla tokaisi melkein kauhistuneena kun näki missin pituuden että "sehän on sentin vajaa 180 senttiä!". Mä näin siinä vaiheessa tarpeelliseksi muistuttaa että "en mäkään siitä niin kauhean paljon lyhyempi ole, urpo.". Sitten se näytti muistavan että mä olen aika pitkä ihminen kuitenkin. Milläköhän planeetalla se taas oikein eleli...

Nyt ei enää jännitä se huominen oikeastaan. Mä koitan pitää yllä positiivista taisteluhenkeä mutta rehellisyyden nimissä en ollenkaan tiedä mitä hyötyä siitä mulle tulee olemaan että moisen kurssin käyn. Eri asia jo mulla olisi ajokortti ja edes suunnittelisin siirtyväni kuljetusalalle mutta ilman ajokorttia ei sellaista voi edes suunnitella mistä päästään taas siihen että mä en tajua miksi mut on valittu sinne kurssille. Mutta eivät ne opiskelijavalinnat taida mitään järjellistä logiikkaa noudattaakaan.

Siitä tuli mieleen yksi hauska juttu. Viime kevättalvella, olisikohan eletty jotain helmi-maaliskuuta sattui eräänä aamuna hauskasti. Olin koiran kanssa lähdössä aamulenkille ja menin kotiovesta ulos tarkoituksena suunnata suoraan hissille. Nurkan takana odotti pieni "yllätys", ihan hauskan näköinen nuori mies pelkät kalsarit ja T-paita päällä siellä värjötteli. Minähän tietenkin utelemaan että mikä saa herran hyppimään pikkuhoususillaan heti aamusta rappukäytävässä, johon poikapolo vastasi olevansa seinänaapurini vieraana ja aamuyöstä oli ollut menossa käymään (humalassa) vessassa ja jotenkin päätynytkin rappikseen. Oli kuulemma pimpotellut ovikelloa jo tuntitolkulla mutta kaverinsa ilmeisesti vain nukkuu. Mä kysyin  sitten että eikö kukaan ollut auttanut millään tavalla. Ei kuulemma. Sanoin käyväni koiran kanssa ulkona ja jos ei ole siihen mennessä päässyt sisälle niin katotaan mitä voidaan tehdä(ja mielessäni rukoilin että ovi aukenisi puolialastomalle...).
No kävin koiran kanssa oikein kunnon lenkin mutta poitsu oli yhä rapussa odottamassa, ei ollut onnistunut tekemään katoamistemppua... Hain kotoa puhelimen ja kävin alakerrasta katsomassa huoltoyhtiön numeron, johon soitin ja kerroin tilanteen. Eivät kuulemma voi tulla avaamaan ovea koska kyseessä ei ole asukas...no, lompsin takaisin ylös, missä poika odotti. Kerroin tuloksen pojalle. Ukkelille olin informoinut sisälläkäydessäni henkilöstä jo ja nyt en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin raahata eksynyt meille kotiin odottelemaan. Oven suusta huutelin ukkelille että järjestää meidän satunnaiselle vieraallemme (heti!) vaikka verkkarit lainaan. Sitten se istuskeli meidän sohvalla ukkelin verkat jalassa paljain varpain ja me juotettiin kaffet ja polteltiin sätkiä(ei toki sisällä). Ja mä tietysti kyselin kaiken mahdollisen :) Alun perin oli kuulemma jostain pohjanmaalta kotoisin... Sitten se kävi jossakin vaiheessa soittamassa taas kaverinsa ovikelloa ja pääsi sisälle ja kävi vielä palauttamassa housut. Huvittavaa. Mutta ei kai sitä voi sellaisia jättää rappuun yksin nakuilemaan, eihän.

Joo. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Olisi noita kaikenlaisia hauskoja tapauksia enemmänkin mutta tiedä nyt mitä sitä uskaltaa kertoa, jos joku vielä tunnistaa itsensä. Mä voin rehellisesti sanoa että asiallisen ja kunniaaloukkaavan tekstin ero on mun mielestä erittäin hämärä. Voiko joku haastaa mut kunnianloukkauksesta jos kirjoitan "nimettömänä" enkä mainitse henkilöitä nimeltä? Tai eikö silloin se että ko henkilö tunnistaa itsensä tekstistä osoita että teksti on totta? Ja jos se on totta niin voiko silloin puhua kunnianloukkauksesta? Milloin totuuden puhumisesta on tullut rangaistavaa. Tuli vaan mieleen kun nyt pukkaa niitä kunnianloukkaussyytteitä erinäisille nettikirjoittajille tässä "Kuros-jutussa". Jos mä sanon että "eräs naapurin akka on aika kusipää" niin kenen kunniaa se loukkaa. Yleisesti ottaen jokaista kusipäistä naapurinakkaa?

Ja taas tulee mieleen että valita hepoliini vähemmän ja puhu asiaa enemmän. Ilmankos näitä juttuja ei kukaan jaksakaan lukea. Ovat tainneet äänestää niillä jaloillaan, mikä toki heille suotakoon. Kohta taidan käydä suihkussa ja katsoa huomiselle vaatteet valmiiksi. Sitten pitää vielä laittaa J:lle viestiä että haluaako todellakin ajaa tätä kautta aamulla hakemassa mut vai pyydänkö ukkelia viemään mut (koska eijjoo bussirahaa, kai). Sitten mä tiedän etten kuitenkaan pysty nukkumaan ensi yönä koska en koskaan pysty jos on tapahtumassa mitä tahansa uutta ja pyörin sängyssä ainakin viiteen asti, jolloin tajuan että tunnin päästä pitää herätä. Sama juttu "tukkuaikoina" kun vuoroviikoin oli aamu- ja iltavuoroa niin aina oli unet päin persettä. Juuri kun pääsit aamuvuororytmiin niin piti vaihtaa jo unirytmiä iltavuoron mukaan. Joidenkin ruumis ei vain sovellu sellaiseen epäsäännöllisyyteen. Mieluummin sitten koko ajan aamua tai iltaa, eli säännöllistä elämää. Mutta mitä mä tässä valitan, "helppo elämä prinsessalla"...

Mutta nyt sinne suihkuun. Ukkeli meni peliin, kamalan myöhään noita junnupelejä pitävät lapsiraukoille. Pitäisköhän ostaa siskonpojalle joululahjaksi pienet luistimet niin saisin itelleni luistelukaverin, hmn. :) Mäkin ostin toissatalvena alennusmyynnistä upouudet ccm:t enkä ole vieläkään päässyt testaamaan. Jospa sitä pian pakastuisi sen verran että jossakin pääsisi kokeilemaan. Vaikka en mä edes osaa kunnolla luistella kun kerran olen yläasteen jälkeen vain luistellut. Tosin en kaatunut kertaakaan, saavutus kai sekin. Nyt mä huomaan että alan höpöttää, varma merkki alitajunnan hermostumistilanteesta. Mutta ehkä huomenna on parempi ja hyvä päivä.

Laitan vielä yhden jutun minkä sain O:lta uuteen tekstiin kaikille sellaisille ihmisille, jotka se tavoittaa. Mui.

Huomentapäivää. Se on sitten tähänkin maailmankolkkaan saatu ensilumi. Äsken kävin koiran kanssa kokeilemassa miten tennari kulkee nuoskalumessa.

Musta tuntuu että mun pitää selventää paria asiaa ettei tule turhia väärinkäsityksiä kuten oli tainnut eräälle kommentoijallekin jo ainakin tulla. Hän, josta puhun *-merkillä ei TODELLAKAAN ole sama henkilö kuin tämä kahden vuoden takainen "työpaikkaromanssini". Eli *:ä en ole koskaan syyttänyt minkäänlaisesta ruonaamisesta tai muusta vastaavasta. Ja rehellisyyden nimissä sanottakoon nyt vielä että se mistä "ruinaamisena" puhuin oli aika ilkeää ja kärjistettyä puhetta. Anteeksi entinen työkaverini. Vaikka oli siinä kyllä sitäkin. Eli jos puhun * henkilöstä niin kyseessä on jotain hieman tuoreempaa ja jotain hieman vanhempaa....Oliko riittävän epäselvästi sanottu. Olkoon * hänen nimensä, myöskin "kk-mieheksi" olen hepoliinin kuullut häntä kutsuvan. Tosin mun mielestä se ilmaisu ei kerro koko totuutta, siis se mistä se lyhenne muodostui johonkin tekstiin. Sanotaan että olen "tuntenut" "kk":n tai *:n paljon pidempäänkin kuin sen työkaverin. Mutta mitä tulee siihen selän takana sopimiseen niin * ja ukkeli viestittelivät tuossa loppukesästä mun käsitykseni mukaan jotain keskenään. Ja siitä mulla jäi paha maku vähäksi aikaa suuhun. Mutta ei kai siinä ollut ihmisellä vaihtoehtoja, eihän... tiedäthän. Toki entinen työkaveri ja ukkelikin aikoinaan (kuinkas muutenkaan,huoh) laittelivat viestiä mutta ne olivat enemmän myrkynkatkuisia puolin ja toisin; entinen työkaveri vittuili jopa ukkelille aika rankasti tilanteessa jossa sillä ei todellakaan olisi ollut varaa sellaisiin ja siinä paljastui senkin miehen todellinen karva jollakin tavalla. Mutta ei siitä sen enempää. I'm over it, jo ajat sitten. Siis tästä eks-työkaverista. No antaa aiheen olla...

Tai... Näin viime yönä taas unta *:stä. Minkä takia mun alitajunta kiduttaa mua sillä tavalla. Nyt se uni oli sellainen että mä laitoin *:lle viestiä ja meidän piti nähdä mutta se oli menossa jonnekin ja sitten sen piti palata kotiinsa. Me kyllä nähtiin siinä unessa mutta jotenkin tuli sellainen olo että se ei halunnut nähdä mua siinä unessa. Hitto kun en muista tarkemmin kun ukkelin herätyskello tuli sotkemaan ja uni melkein hävisi sen sileän tien vaikka kuinka yritin muistella mitä siinä tarkalleen tapahtui. (Ja taas tunnen itseni typeräksi yllättäen...)

Sitten taas mietin tätä elämää tuolla aamulenkillä. Voiko olla niin että "pienistäkin" virheistä saat sitten loppuelämäsi kärsiä ja katua. Tarkoitan että jos päässäsi on selkeä visio siitä että missä kohtaa elämää olisi pitänyt tai voinut tehdä ihan eri tavalla että elämäsi suunta (ja parin ko´lmen neljän viiden muunkin elämä) olisi aivan toisenlainen. Niin onko se siunaus vai kirous jos tuntuu siltä. Pitäisikö koittaa vain aikuismaisesti elää eteen päin (ei muita vaihtoehtoja) vai loppuelämä itkeä niitä tehtyjä tai tekemättömiä asioita? Ja miksi jotkut asiat jäävät vaivaamaan kun toisista pääsee yli? En mä taas osaa selittää mutta ehkä joku tajuaa. Minkä takia elämässä pitää tehdä niin paljon valintoja ja minkä takin suuri osa niistä kuitenkin on jollakin tavalla peruuttamattomia (tai kaikki)? Miksi meille ei anneta harjoituselämää(ainakaan mun ajatusmallissani) ja seuraavan elämän voisi sitten korjailla sen näköiseksi kun tietäisi itselleen parhaaksi. Vai onko koskaan liian myöhäistä alkaa "alusta"? Ei kukaan sanonut että elämä olisi helppoa mutta en mä toisaalta ole pyytänyt tänne päästäkään! :D

Vähänkö olisi hienoa muuttaa täältä maapallolta jollekin uudelle ja tuntemattomalle planeetalle. Heräisi vaan joku aamu jostakin ihan muualta. Ukkelilta kysyin yksi päivä että luuleeko se että jossakin muualla maailmankaikkeudessa on jotain älyllistä elämää. Se oli sitä mieltä että ei todellakaan ole. Mutta mikä todennäköisyys olisi että me olisimme ainoa "älyllinen planeetta" täällä universumissa. Kyllä mä olen sitä mieltä että pakko olla joku porsaanreikä päästä täältä jonnekin muualle, muuten mä en ala ;) Toisaalta osoittaisi vaan elämän sairasta huumorintajua jos me Telluksen asukkaat olisimme todellakin ainoita. Mikä hirveä käytännön pila... Paljastus: Lapsena katselin aina pitkään kuuta ja koin aina sellaisen tietynlaisen ahaa-elämyksen mutta en mä enää sitä osaa saavuttaa, toisaalta en kyllä haluaisi olla enää se lapsikaan joka talvipakkasessa makaa selällään mummolan navetan pihassa heinäkasassa ja tuijottaa tähtiä. Enhän haluaisi?

Jees. Eipä mulla kai nyt muuta. Taidan alkaa imuroimaan. Ukkeli on peleissä jonnekin kai neljään asti ja tunnetusti se on hyvin pitkälti mun sosiaalinen elämäni. Miksiköhän sekin piti sanoa tässä yhteydessä, mietin vaan. Mutta kai se on hyvä että jokaisella on joku kuitenkin? En mä taas osaa sanoa mitä mä ajattelen, eli pitää lopettaa ja miettiä tarkemmin sanomisiaan.
Heips.

P.S. Lumikuvia tiedossa myöhemmin. Otin aamulla pari. Luulen että iltaan mennessä ovat sulaneet pois. Radiona toimii edelleen Nova mutta taidan kohta vaihtaa kanavaa. Sitten kun osaa ohjelmiston ulkoa niin voi olla virkistävää kuunnella jotain muuta kanavaa. Radio on laiskalle helppo valinta vaikka hyllyt pullistelisi cd-levyjä. Kuka jaksaa leikkiä koko päivää dj:tä kun kuitenkaan harva levy on sellainen että siitä tykkäisi kokonaan... plaa plaa...plaa...mäkämäkä.

Hyvää marraskuuta meille kaikille.

On taas ne kirotut päivät menossa, eilen loiskahti päälle... Tuli mieleen kun kerran aikoinaan pakon sanelemana lähetin eks-poikaystävän kaupasta hakemaan siteitä(sillä kertaa) koska niitä ei ollut yhtään ja tarve oli suuri. Ja kivut hirveät. Kuvailin merkin ja paketin värin vielä kauhean tarkkaan että minkälaista apuvälinettä herra ystävällisesti suostuttelun jälkeen voisi ostaa. No eks lähti kaupoille ja näki kaverinsa ilmeisesti sitten samalla reissulla. Olivat oikein poikaporukassa sitten pohtineet että minkälainen se paketti nyt pitäisi olla. Lopputulos: Pojat ostivat mulle sellaisia vanhanmallisia, varmaan 2 senttiä paksuja kamalan suuria mummositeitä... Enää olisi puuttunut että olisivat lähteneet lentoon. Missä olivat mun ultraohuet nykysuojani? No, se oli eka ja vika kerta kun sen ihmisuroksen lähetin niille kaupoille. Tää nykynen sentään kehtaa ja tietää mitä tarvittaessa voi tuoda jos kauniisti pyydän eikä satu olemaan kädenulottuvilla... Mut se onkin aikuinen(pointsit ukkelille tällä kertaa) ;) Eksä nimittäin oli aika poikanen vielä ylipäätään kaikissa asioissa mitä naisiin tuli jos ymmärrätte. Ja sen kyllä huomas. Ehkä se osittain siksi onkin eksä, ja myös muista paljon ratkaisevimmistä asioista johtuen...hmn.

Mistä tuli epäsuorasti mieleen tämä surullisen kuuluisa kuluva vuosi. Monessakin mielessä. Mitä tapahtui viime keväänä ja kesällä ja...
Ukkelihan oli kovasti muuttamassa takaisin sinne mistä toisemme sattuman kautta aikoinaan löydettiin. Miten parinvalinta voikin olla niin monen sattuman ja asian summa...No mutta ei siitä tällä kertaa enempää. Koko kevään vaan piinasi mua niillä muuttoaikeillaan, että meinasin jo tulla hulluksi siitä jatkuvasta jankuttamisesta. Kesän kynnyksellä näytin sitten vihreää valoa, "mene vaan jos siltä tuntuu" ja sanoin myös etten itse meinaa lähteä mihinkään. Kovastihan se oli ilman mua sinne lähdössä jo. Josta mä vedin omat johtopäätökseni. Jne., jne.. Aika lyhyen kaavan kautta nyt selitän mutta jostain on aloitettava aina. Sitten tuli kesä ja kaikki kesän tapahtumat. "Käry kävi" mun suunnalla ja "suunnitelmat"(jos niitä olikin ollut yhdellä jos toisella...) menivät ihan uusiksi, kos´ka tapahtui totaalinen lamaantuminen. Vietin juhannuksen, joka surkeudessaan menee Top-3 listalle. Ukkeli lähetti ukaaseja mm *:lle ja kaikkea mahdollista. Mulle tuli käsitys että * ja ukkeli "sopivat" mun selän takana jostain "hommien jäihin panemisesta" ja silloin kuulin vasta jälkikäteen että olivat viestineet keskenään. Jäi paha maku suuhun siitä. Mutta toivuin(:)), luulin ymmärtäneeni jotain siitä miksi mitäkin oli tapahtunut(?). Elämä opettaa. Ja elämä jatkui. Ei puhetta muutoista. Ei *:ä. Missä nyt ollaan, tässä näin? Ja taas elämä opettaa. Mattia siteeratakseni, "Elämä on ihmisen parasta aikaa" :). No, entinen työkaveri mulle sanoi silloin pari vuotta sitten että älä mieti niin paljon. Jos mä olisin sitä kuunnellut niin varmaan olisin jossakin muualla kuin nyt. Mutta mä tiesin ettei se mene niin. Mä en ota neuvoja mieheltä, joka puhuu multa housut jalasta. Oikeesti, kai sekin on syy "antaa" jos ei jaksa kuunnella toisen ruinaamista;) Älkää kertoko ukkelille, vaikka kyllä se sen tietääkin.

Joo. Taas tulee niin hirveetä pulssittiä päästä ulos että täytyy pistää piste sille. Ukkeli meni vaihtamaan talvirenkaita, viikonlopuksi on luvattu kylmää ja lunta ja sen pitää olla ajossa kun on taas niitä pelejä niin paljon että olisi muillekin jakaa.
Jii soitti "aamulla" kun olin lukemassa päivän päänlevittäjää eli hesaria. Oikeasti, mulla keittää nykyään välillä niin paljon päässä kun luen lehteä, niin paljon kaikkia epäkohtia että pitäisiköhän lopettaa uutisten luku kokonaan vai siedättää itsensä välinpitämättömäksi? No, Jii kysyi multa neuvoa koulutustuen hakuun vaikka itse olen ihan yhtä pihalla. Maanantaina lähtee paperit postiin ja rahan olisi pare olla perjantaina tilillä tai muuten ollaan kusessa. Tuli Jiistä mieleen kun jokin aika sitten jossakin yhteydessä sanoi olevansa suvun musta lammas niin mä totesin mun serkun sanoneen mulle sillä tavalla: "hepoliini on *piip* suvun musta lammas". Jii sitten ihmetteli että miten mä muka olisin musta lammas kun mä olen niin kiltin näkönen ja oloinenkin jo. Susi lampaan vaatteissa? :)

P.S. Jotain piti sanoa mutta pää tyhjeni...palataan...

Huomenta.
Ihme on tapahtunut, tämä on herännyt jo seitsemän jälkeen. No toisaalta ukkeli heräsi jo kuudelta. Meni viemään kaveria kaverinsa autolla töihin koska sai samalla sen kaverin vuosimallia 2007 olevan auton lainaan. On menossa liukkaankelin radalle ja sen jälkeen teoriatunneille, kuuluu siihen kakkosvaiheeseen. Ilmeisesti sen jälkeen käy hakemassa kaverinsa töistä vielä ja ehkä sitten vielä sen jälkeen käyvät katsomassa yhdessä jotain autoa ukkelille. Mä sanoin ukkelille että välttää mälläämästä kaverin autoa koska ei ole varaa maksella sellainen uutukaisuuden korjauskustannuksia. Meillähän ei nyt taas ole autoa. Vähän aikaa ehti sellainen Toyota sen meiän vanhan punasen(!) Fordin jälkeen mutta sitten ukkeli myi sen voitolla jollekin tyypille, joka välittää niitä jonnekin Afrikan kolkkaan. Sinne ne kaikki suomalaisten 1985-1995(noin suunnilleen) vuosimalliset Toyotat varmaan lopulta päätyy. Meidän isän vanha Toyotakin lähti keväällä Afrikkaan, tosin lievään alihintaan. Ne meinaan maksaa oikeasti ihan käypäsen hinnan niistä.

Mä sain eilen postia Työvoimatoimistosta. Joku ehkä muistaa kun kerroin hakeneeni Jiin ylipuhumana kurssille "NaisWay - Kurkistus kuljetus- ja logistiikka-alaan". Eilen sitten tuli kirje, jossa ilmoitettiin "Teidät on hyväksytty hakemaanne koulutukseen". Hakijoita oli kuulemma ollut 40 ja hyväksyttyjä 15, tosin tohdin hieman epäillä. Minkä takia minä ajokortiton olisin muka ollut parempi vaihtoehto kurssille. Toisaalta se on sarjassamme näitä "poissa silmistä, poissa mielestä"-kursseja eli saadaan mutkin pois tilastoista vähäksi aikaa. Mähän en ole sitten 5.11.-23.11. työtön vaan koulutuksessa (lue: päivähoidossa). Oikeastaan ihan kiva juttu tavallaan, ei mua yhtään harmita että "pääsi" sinne: siitä saa 8 euroa enemmän pätäkkää päivässä (joka tosin menee matkoihin ja syömiseen) ja Jii on hyväksytty sille samalle kurssille myös. Eli jos sen terveys antaa myöten niin tulee sinne kanssa ja voidaan yhdessä levittää jonkun opettajaparan mielenterveys palasiksi kyselemällä typeriä. Niin kuin viime kurssilla. Mussa elää piilevä "häirikkö" ;) Ainoa huono puoli siinä kurssissa on että se on suunnattu vain naisille. Mun mielestä se on perseestä, Jiin mielestä ei varmaan olekaan... Se, että laitetaan 15 naista samaan ryhmään ilman miehen tasapainottavaa vaikutusta saattaa toimia 3 viikkoa mutta ei paljoa sitä pidempään. Tarkoitan vaan että paljon terveempää mun mielestä on sekoittaa sukupuolten yhdessäoloa, naiset saa kuitenkin ennen pitkää kamalia klikkejä aikaseksi jos niitä miehiä ei ole. Sano mun sanoneen. No, nyt mun ei tarvii ainakaan mennä sinne "teknologiateollisuuden infopäiville...". Jees. Hyvä asenne ennen kaikkea. :D

Asiasta kuudenteen. Äitikin on sitten siellä irtisanoutuvien sairaanhoitajien listalla ellei ole tullut jo mainittua. Aika riskillähän se vetää mutta eihän se ole ainoa. Niin mäkin tekisin, hyvä että ihmiset on vielä halukkaita pitämään puoliaan siitä mitä heille on luvattu. Mua suoraan sanottuna vituttaa se asenne millä nyt yritetään enemmän tai vähemmän suoraan syyllistää sairaanhoitajia vallitsevasta tilanteesta ja siitä mihin pisteeseen asia on mennyt. Edelleen sitä respectiä peräänkuulutetaan. Ja romukoppaan voi heittää myös ne ajatukset että "hoitoala on kutsumusammatti" mikä joidenkin mielestä tuntuu tarkoittavan sitä että hoitajilla ei ole oikeutta valittaa mistään koska ovat "itse hakeutuneet alalle ja tienneet vallitsevat olosuhteet"...sellaistakin olen kuullut. Meidän isä aina sanoo meidän äitille että sitä työtähän tehdään vaan ilosta auttaa - mutta se vaan yrittääkin ärsyttää äitiä, siinä onnistuen ;)
Sitten mä olen vihdoin alkanut miettiä että missä saakelin piiloneuvostoliitossa me eletään täällä Suomessa. Uutisetkin tuntuu olevan niin hirveetä propagandasotkua että ei voi puhua mistään objektiivisesta uutisoinnista. Varmaan on hallituksen suunnalta tullut ohjeistus että missä sävyssä asioista pitää kertoa? En mä varmaan ole ainoa joka katsoo uutisia ja muita "ajankohtaisohjelmia" tragikoomisina näytelminä...

Mitäs vielä. Viime yönä en meinannut saada unta niin laskeskelin päässäni että montako "puolukkapäivää" olen elämäni aikana ehtinyt "viettää". Tulokseksi sain monimutkaisten pohdintojen jälkeen n. 900 kappaletta. 900! Sehän on melkein kaksi ja puoli vuotta! Miettikää. Ihan perseestä, kirjaimellisesti. Ei se ihan toiminut sillä tavalla kuin lampaiden laskemisen pitäisi, uni pikemminkin kaikkosi. Osan voisi surutta noista päivistä lahjoittaa miehille. Mä laskin että mä olen keskimäärin (jos ei laske karkausvuosia, ja laskee kuuhun 30 päivää, jne) 10550 päivää vanha juuri tänään. Se tarkoittaa että n. 8,5 prosenttia mun elämästä on mennyt - no, vähemmän miellyttävällä tavalla. Sitten vielä miehet ihmettelee miksi naisilla joskus menee hermo. Kävele ite 8,5 prosenttia elämästäsi joku tuppo persiissä(ja keskivertonaisen aikuisiällä keskimäärin 20% ajasta, ennen mummoikää). Ja tuskissas.
Hirviä ajatellakaan miltä tuntuu kun joku melonin kokoinen kapine työntyy ulos alapäästä, lue: synnytys. Hyi olkoon ja tuska. Mutta sehän oli se asia mistä mun ei varmaan tarvinnut suoriutuakaan. Onneksi adoptio on keksitty. Mä alan harkita sitä vakavasti. Tervetuloa teidän lapset vaan hepoliinin kasvatettavaksi :D

Joo. Meneekö taas alta riman, meneekö. Jii soitti äsken(kesken kirjoituksen), oli kuulemma pitkästä aikaa ihan hyvä olo ja sanoi tulevansa kurssille ellei nyt yhtäkkiä jotenkin taas pahene. Hianoa :)
Nyt uudet aamukahvit tai teetä tai jotain. Sitten vähän kuvilla leikkimistä. Tai jotain.

Taitaa olla flunssa-aalto saavuttanut hepoliininkin elämän; aamulla kun heräsin niin "toinen nenä" oli ihan tukossa ja kurkkua karhensi. Nyt vaan kirvelee nenää ja olo on jotenkin kuumeinen. Ja mä kun olen niin hyvin onnistunut välttelemään kaikki taudit, lähipiiri kun on sairastanut, hepoliini vaan on porskuttanut elämän lenkkipoluilla laput silmillään. Ukkeli varmaan sitkeällä köhimisellään onnistunut levittämään sen mun kehon hiaanon puolustusjärjestelmän ohitse. Hartiatkin ja käsivarret on aika hellänä mutta se varmaan tuli eilisestä kun nelkytkilosella koiralla on kuitenkin aika paljon voimaa vetää jos se tahtoo haistelemaan tyttökoirien pimpuloita...ou mai gaad, sanoinko mä noin... Siitä puhe mistä puute? No ei todellakaan oo mikään pimpulan puute, mä en harrasta sellasia...jätetään ne muille, kiitos.

Päivällä tuli mielenkiintoinen Prisma-dokumentti ihmisestä: "Mikä tekee ihmisestä ihmisen?". Onko olemassa älykkyyden geeni ja kaikkea sellaista hauskaa ja kiinnostavaa. Sellaisia saisi tulla enemmänkin. Mielenkiintoisia ohjelmia meinaan. Pitäisiköhän tilata joskus tulevaisuudessa joku dokumenttikanava. Tuli taas mieleen sen dokumentin aikana kun siinä puhuttiin että ihmisen tunne-elämänkeskus sijaitsee otsalohkossa että pitäisiköhän varmuuden vuoksi käydä kuvauttamassa pääkoppa. Olen kuullut että joillekin on pahoinpitelyn seurauksena tullut jotain aivoruhjeita, suomeksi kai aivovamma ->käytöksen muuttumista. Hepoliini->aivovamma->käytöksen muuttumista? Joo, ei pitäisi pohtia tuollaisia. Joskus vaan tuntuu että jokin ratas lyö tyhjää päässä. Tarkoittaako se että huomaan sellaisen tilanteen että olen tyhmä vai sitä että olen fiksu koska huomaan sen? ;) Sarjassamme tervetuloa hepoliinin pääkopan sisälle. Kaikkea sitä ihmislapsi ehtii elämän aikana pohtia. Liikaa aikaa? Jos tekisi jenkkityyliin vaikka kolme työtä että säilyisi edes hengissä niin olisiko aikaa pohtia mitään tuollaisia "mitättömyyksiä". Toisaalta se riippuu varmaan aika paljon siitä tehtävästä työstä. Itekin liukuhihnalla seisseenä voin kertoa että siellä jos missä ehtii pohtia kurjan elämänsä jokaisen käännekohdan perinpohjaisesti ja vähän enemmänkin; 2/3 ajasta tosin meni sen pohtimiseen että miten helkkarissa sitä oli sinne joutunut ja lopulta tulikin se "kuuluisa" lopullinen pimahdus ja pakko oli vaihtaa maisemaa. Oikeasti, en tiedä missä olisin nyt ellen olisi lähtenyt. No en ainakaan täällä, todennäköisesti jossakin Niuvanniemessä... :D... Ei sitä osaa selittää. Tai sitten se on niin että joihinkin ihmisiin on ladattu vakiovarusteena sellainen itsetuhotoiminto, mitä tahansa he tekevät niin pieleen menee lopulta kuitenkin. No ei se niinkään ole. Loppupeleissä elämässä voisi tapahtua mitä vaan jos osaisi ottaa sen oikealla asenteella mutta kysyn vaan että kenellä ihmisellä oikeasti on lahjoja mennä "inhimillisyyden" tuolle puolen, ettei mikään hetkauttaisi tai tuntuisi missään.

Joo, menee vähän liian pohdinnalliseksi. Mulla on nyt kunnianhimoinen tavoite ottaa itseäni niskasta kiinni ja tulla kunnolliseksi työläiseksi ja yhteiskunnan rattaan osaksi. Kai mä sitten vasta olisin yhteiskuntakelpoinen ihminen(ei yksilö) kun olisin tuottava yksikkö?? Nykyään puhutaan paljon "yksilöllisyydestä" mutta yhä enemmän tuntuu että oikeasti ihmisen arvo nähdään vain taloudellista tuottavuutta kasvattavana tekijänä. Se oli mun kannanotto. Seuraavaksi palaan varmaan ruotuun ja kirjoitan siitä miten hauska ja kiva koiralemmikki A on. Voi toki olla eri mieltä mutta mä olen kuitenkin oikeassa. Toki se eri mieltä oleva voi olla ihan yhtä oikeassa. Siksi niitä kai kutsutaan mielipiteiksi. Mutta toki mua saa inhota mielipiteidenkin takia jos siltä tuntuu, kohdistaa sen inhon hepoliinin persoonaan. Niinku itelläni on tapana :D vitsivitsi...vai oliko ;)
Nyt mä lopetan koska mä kirjotan taas mitä sylki suuhun tuo. En jaksa kattoa mitä tuli kirjoitettua. Tulipahan suoraan jostakin.

Lohtuhalejakin on tullut jo kuusi, ihanaa :) Haleja täältä sinne myös!

Ajatus jotenkin harhailee. Mä menen nyt laittamaan ruokaa kunnollisen emännän (as if, siis emäntäosuus, ruokaa kyllä laitan) tavoin.

P.S. Kommentit edelleen tervetulleita. Ihan mihin kirjoitukseen tahansa, kyllä tulee luettua.

No niin. Mä YRITÄN nyt kirjoittaa ihan neutraalin tunnepitoisuudettoman pikku kirjoituksen ilman minkäänlaista vouhkaamista :)

Eilen illalla kaivelin kaapista hienoja värikkäitä lankoja, joita joskus olen alennusmyynnistä ostanut ihan vain sen vuoksi että ovat olleet niin hienonvärisiä. Yritin näin kehittää hieman sisältöä elämääni, että josko olisi vaikka yrittänyt kutoa pipon kun alkavat nuo ilmatkin kylmetä aika huolestuttavaa vauhtia. Sanotaan nyt ihan rehellisesti että mä en kaikesta huolimatta ole mikään kauhea käsityöihme. Kuten huomasin eilen illalla kun aloitin tuosta lonkalta vain tekemään sitä pipoa. Tokihan mä "olen niin taitava" että se onnistuu ilman etukäteissuunnittelua. In my ass. Se piti purkaa. Siitä olisi tullut niin iso että olisi ollut kahden hengen myssy. Aamulla kun odotin aamukahvin tippumista purin eilisen tekeleen ja aloitin uudestaan koko touhun. Nyt vähensin silmukoita mutta...taas sama homma -> purkua ->epätoivoa omasta kyvyttömyydestä. Oikeasti se oli jo kolmas kerta kun aloin siitä (ihanan sinisen kirjavasta) langasta valmistaa päähinettä. Parempi varmaan jättä ne hommat niille jotak osaavat. Olenhan mä jonkin verran saanut aikoinaan valmiita hattujakin aikaiseksi kun oikein oon innostunut mutta mitä kertoo se että ei niitä kukaan koskaan käytä kun eteen päin on lahjoitettu :D

Jeah. Se langoista. Mut pitäähän sitä joskus yrittää jotain aina... Ehkä helpompi että kävelen kauppaan ja ostan sieltä jonkinlaisen päähineen jos vain löytäisi sellaisen, missä olisi otettu huomioon että ihmisillä on tukkaa joskus hieman enemmänkin päässä. Kiva olisi joskus nähdä pipo minne mahtuu poninhäntä alle ilman että pipo hilautuu päälaelle joksikin kuvitusmyssyksi tarinasta "Lumikki ja seitsemän kääpiötä".

Lehdestä luin tänään että julkkiksetkin ovat ihan hurahtaneet tähän "facebookiin". Eräs ylen toimittaja mainitsi Facebookin huonoksi puoleksi sen että siihen kuluu työaikaa mutta sivulauseessa totesi että tosin onhan pomokin siellä :O

Radiossa pohdittiin yksi päivä että minkäikäiselle lapselle voisi ostaa kännykän. Mun lapsuudessa lapset ainakin tuli toimeen ihan hyvin ilman. Onko lapsi nykyään "syrjäytymisvaarassa" ilman kännykkää?

Sitten, täällä päin Suomea ollaan ihan paniikissa jos muutama susi on onnistunut laumautumaan tuolla jossain metikössä. On se niin kamalaa kun siellä luonnossa on jo susia. Hui hui. Kaikkiko pitäis tappaa siten vai häh? Noo, tää ainakin painaa metässä entiseen malliin, onhan meillä tuo laumanvartija ihan omasta takaa :)

Mitäs muuta. Viime yönä näin unta että olin saanut oman viulun. Vau! Soittelin sitä sitten siinä kuin vanhakin tekijä mutta harmittelin samalla että oli kovin kamala sointinsa viulun.

Ja vielä, että kaikki tulee päästä varmasti ulos(ei toivoakaan): Olin varmaan seitsemän vanha kun kaverin luona katsoimme videolta elokuvan "Bonnie ja Clyde". Juuri kun olimme päässeet miellyttävästä loppukohtauksesta ohi ja aloittamassa katsomaan elokuvaa "Likainen Harry", äiti soitti ja kysyi mitä me siellä teimme. Lopputulos: Hepoliini kotiin ja heti eikä kohta ;D

Ei muuta (tällä kertaa) Huh huh :)

Eilen taas nousi kaikenlaisia tunteita pintaan(lue: tunne-elämältään tasapainoton:)). Äitin kanssa viestiteltiin ja ilmoitin että olin käynyt kastelemassa hänen armaat viherkasvinsa. Äiti sitten iltamyöhäsellä laittoi viestiä että isällä on tosi paha olo ja oli oksentanutkin ja huimausta oli kamalasti. Mulle tuli heti äitin viime kesäiset verenpaineen kahteensataan nousut mieleen. No tänään sitten sain viestin että isä voi jo paremmin, ei ole mitään hätää. Jumankauta tuollaiset säikäyttää! Tätäkö se sitten on että jos jompi kumpi niistä on "pikkasen" kipeä niin heti mä luulen että se tekee vähintään kuolemaa. Ja sitten se oikeasti tapahtuu varmaan juuri sillä hetkellä kun vähiten osaa odottaa...

Mulla on tapana joskus puhua mitä sylki suuhun tuo. Saatan(?) huomaamattani sanoa asioita aika suoraankin joskus ja ehkä joku saattaisi jopa loukkaantua sellaisesta mutta sanottakoon että en mä tahallani sitä tee. Loukkaa muita ihmisiä meinaan. Mulla vaan on ne puutteelliset sosiaaliset taidot ;) Jos kelpaa tällasenaan niin hyvä on jos ei niin palautetta saa aina antaa, muuten mitään muutosta ei ainakaan tapahdu. Eikä välttämättä sen palautteen antamisen jälkeenkään :D
Niin kuin jos vaikka sanoisin jollekin että se on työnarkomaani kun tekee niin paljon töitä niin en mä sitä pahalla sanoisi. Kaikilla on kuitenkin syynsä toimia siten kuin toimivat. Mikä mä olen arvostelemaan.

Mä oon tässä miettinyt että tulisikohan musta hyvä buddhalainen. Ainakin mä allekirjoitan näkemyksen siitä että elämä on kärsimystä :D Perhana, mustahan tulisi ihan pirun hyvä buddhalainen, sen minkä taakseen jättää niin edestään löytää. Karman laki. Mä olen varmaan vaan kerännyt elämäni aikana tähän mennessä niin paljon pahaa karmaa että ei musta varmaan tulisikaan hyvää buddhalaista. Tuuliviiri :) Mutta ei se kristinuskoon verrattuna niin pahalta "aatteelta" vaikuta.... Nääs kun en kuitenkaan mihinkään jumaliin usko edelleenkään. Jospa sitä pärjäisi vaan tällä ihan omalla uskomattomuudellaan ilman mitään lahkoja... Vaikka olenkin taas kuulunut kirkkoon hieman yli vuoden....

Mutta voihan sitä uskoa mihin haluaa. Jokainen. Vaikka telepatiaan. "Telepaattinen messenger" :). No perhana, miksi ei ajatuksia voisi siirtää toiselle ihmiselle ajatuksen voimalla jos äänikin kulkee puhelimeen "jossain ilmassa" ja koodit muuttuvat kuviksi? Kyllä mä uskon että ihmiset voi olla sillä tavalla samalla aaltopituudella että ajattelevat vaikka samoja asioita juuri samaan aikaan. Meillä siskon kanssa aikoinaan kävi ainakin usein niin että alettiin täsmälleen samaan aikaan puhua ihan samasta asiasta vaikka ko asia ei mitenkään liittynyt juuri siihen hetkeen ja näin olisi ollut ennalta arvattavissa. Tai sitten se että otat puhelimen käteen jonkun ihmisen kanssa täsmälleen samaan aikaan aikeena ottaa toisiinne yhteyttä. Onko se sattumaa? Jos mä ajattelen oikein kovasti vaikka jotain ihmistä niin voiko hän tuntea että mä ajattelen häntä vaikka ei olisikaan samassa huoneessa? Alkaisiko tämä "koehenkilö" ajatella minua jos oikein yrittäisin? Jos multa kysytään niin telepatiaan uskomisessa on paljon enemmän "järkeä" kuin vaikka siinä että uskoo jumalaan/jumaliin:) Sori vaan, ehkä aika vaarallista sanoa näin kun niin moni ihminen on kuitenkin uskovainen mutta kai mullakin toisaalta on oikeus olla uskomatta jumaluuksiin, vai onko. Ja oikeus sanoa mielipiteeni. Haastakoot sitten vaikka oikeuteen, perkele. Ei mulla ole mitään uskontoja vastaan, sinänsä. Uskon nimissä vaan tehdään niin paljon huonojakin asioita ja sitten jotkut "tosiuskovaiset" on juuri niitä kaikkein suvaitsemattomimpia elämän suhteen. Pitäisi osata elää niin kuin opettaa tai sitten lähteä kävelemään jos ei osaa elää omien oppiensa mukaisesti. Toki mm. kristinuskossa on paljon hyviä asioita, jotka myös mä allekirjoitan....Joo, miksiköhän mä tästä nyt aloin jauhaan... Se on taas se että puhuu mitä sylki suuhun tuo. Korjaakohan se mitään jos mä sanon että "sori, emmä tarkottanu pahalla" :D

Usko, toivo ja Rakkaus -> Suurin niistä toivo ja rakkaus :)

Vähän ennen sitä kun Tarja Turunen erotettiin Nightwishistä (tai miten se oikeasti menikään sitten...) niin mä näin unta että olin Nightwishin videolla esiintymässä, niin kuin videon "naispäähenkilönä". Mä olin silloin siellä "tukussa" töissä ja paljon kuunneltiin siellä siihen aikaan mm. juuri kyseistä bändiä. Sitten kun kerroin että mä haluaisin Tarja Turuseksi Tarja Turusen paikalle(vitsivitsi) niin muut oli ihan että, jee, sitä päivää saat kyllä odottaa. Mutta periaatteessa se olisi ollut jopa mahdollista, siis ainakin teoriassa koska siitä hetkestä meni varmaan pari(?) viikkoa kun Tarjan tie erosi siitä poppoosta. Mulla ois kyllä vähän sellanen olo että Tarja palaa mutta ehkä se on vaan sellaista toiveajattelua. En mä sano että siinä nykyisessäkään laulajassa sinänsä mitään vikaa olisi. Tuli vaan mieleen kun radiossa soi Nightwishin biisi äsken. Mä kuuntelen vaihteeksi radio Novaa, samat laulut samoihin vuorokauden aikoihin. Siitä voisi kehittää itelleen muistipelin että muistaako missä järjestyksessä ne kappaleet tulee sieltä ulos ja missä järjestyksessä. Mä haluaisin kuulla taas kappaleen "Tuulilasin nurkkaan"(Teleks) tai vaikka Johanna Kurkelan "Marmoritaivas". Niissä on jotain sellaista samankaltaista repivää tunnelmaa....

Mietin tuossa, kun äsken kävin aamulenkillä että pitäisikö silloin kirjoittaa mitään kun ei ole mitään sanottavaa ja musta tuntui että mulla ei ole mitään sanottavaa tänään. Mutta kai sitä jotain sanottavaa on niin kauan kuin henki pihisee, jos ei muuten niin sitten voi siirtyä siihen päiväkirjamaisempaan sepustukseen että yrittää vaan selittää mitä on tullut tehtyä tai nähtyä. Niin kuin eilen ja ehkä toissapäivänä ja...

Mistä tuli jotenkin mieleen tämä tapaus pääministerin ex-morsmaikku ja kirjansa. Ja siitä syntynyt jupakka. Tai että tämä morsio on haastettu oikeuteen, ellen väärin käsittänyt, yksityiselämän loukkaamisesta tai jostain muusta vastaavasta. En ole lukenut hänen kirjaansa enkä sano juuta enkä jaata siihen soppaan koska muuten sitä varmaan löytää oman ulko-ovensa takaa kohta jonkin haastemiehen vaan, ja edelliseen viitaten; mitä täällä kukaan uskaltaa sitten kohta enää sanoa? Uskallanko kirjoittaa blogia entiseen malliin vai onko vaarana että loukkaan huomaamattani jonkun yksityisyyttä vaikka kirjoitankin "nimettömänä"(ja teoriassa tunnistettavana)? Voiko joku haastaa minut oikeuteen? Jos raportoin oman elämäni tapahtumista niin pakostakin siihen kuuluu muitakin ihmisiä, vai? Uskaltaako tavallinen ihminen avata enää suutaan? Näinkö meidät vaiennetaan? Sananvapaus? Missä se raja menee? Onko se määritelty jotenkin? Apua, kertokaa. Mutta ei siis ollut kannanotto pääministerin tyttökaverin "paljastuskirjaan(?)", vaikea kommentoida jotain mistä ei tiedä mitään. Tällaisia ajatuksia vaan herätti. Jotain kamalaa ja erittäin loukkaavaa siellä kirjassa täytynee kuitenkin olla jos ihan oikeuteen ollaan haastamassa? Saankohan mä nyt syytteen kun sanoin noin. Saako pääministeriä arvostella? Saako pääministerin ex-sussua arvostella? Saako kenestäkään sanoa mitään missään. Saanko kertoa edes omasta elämästäni ilman syytteen pelkoa vai julistetaanko hepoliinin elämä salaiseksi 50:ksi vuodeksi?
Kuis on?

Joku tuolla kirjoitti että "kaikki muuttuu". Ensin tuli sellainen olo että miten se kehtaa tulla tänne sanomaan että kaikki muuttuu kun tämän päiväiset fiilarit laski varmaan 30 prosenttia kyseisen toteamuksen luettuani. Aika iso voima kahdella sanalla. Ilmeisesti mä en haluaisi että kaikki muuttuu. Mutta niinhän kai se sitten on että kaikki muuttuu tavalla tai toisella, mikään ei ole pysyvää? Loppujen lopuksi viimeistään kaikki muuttuu kun aika meistä jättää tässä elämässä, perhana. Ehkä parempi etten ala pohtia sitä nyt sen enempää jos se kerran aiheuttaa jostain syystä(mistä syystä?) ahdistusta. Niin, ahdistusta.

Mistä pääsen sujuvasti toiseen aiheeseen, valokuvatorstaihin. Valokuvatortaissa on tällä kertaa aiheena "tulevaisuus". "Siirrymme melankoliasta valoisampiin tunnelmiin, ainakin toivottavasti. Sillä viikon haastesana on tulevaisuus."(lainaus: valokuvatorstai) Jos suoraan sanotaan niin en kyllä juuri nyt näkisi tulevaisuutta mitenkään nykyhetkeä järin valoisampana aikana. Pitäisi varmaan harjoitella taas positiivista ajattelua ja itsepetosta että elämä muuttuisi joskus radikaalisti parempaan suuntaan. Toisaalta mulla on kaikki "suhteellisen hyvin", olenhan kuitenkin fyysisesti terve ainakin toistaiseksi ja ruokaa on riittänyt hengenpitimiksi ja katto on pään päällä. Mitä sitä nyt ihminen muuta tarvitsee...joopa. Se on vaan niin suhteellista tää elämä täällä pallolla. Justiinsa luin akkainlehdestä rintasyöpää sairastaneen naisen selviytymistarinan ja sellaisen jälkeen ei tee ihan kauheasti mieli itkeä omia olemattomia(?) ongelmiaan. Tai kun tietää että iso osa maapallon asukkaista on ilman ruokaa tai puhdasta juomavettä niin silloin maistuu ihan hyvin se paskemmankin makuinen hanavesi vaikka se haisisikin välillä kuolleelta kalalta...

Silloin kun olin pieni, meillä oli aamupalalla erittäin usein, melkein aina puuroa. Neljän viljan puuroa useimmiten. Mä inhosin puuroa. Siihen piti laittaa voisilmä että edes pystyi harkitsemaan sen alassaamista. Ja maitoa. Joka aamu taistelin puuron kanssa. Jos valitti puurosta niin äiti valisti että Afrikassa lapset näkevät nälkää ja ne lapset varmaan mielellään söisivät munkin puuroannokseni että alahan lappaa suuhun. Että ei saa valittaa kun jotkut näkevät nälkää. Mä muistan että olisin mielelläni lähettänyt oman puuroannokseni jollekin Afrikan lapselle ettei olisi tarvinnut sitä syödä. Nykyään pystyn syömään puuroni ilman itkuja ja valituksia mutta aina on ne Afrikan lapset mielessä. Kaikki muuttuu?

Taas tulee sekavaa tekstiä mutta ihan sama. Ei ole mitään kunnianhimoa tuottaa mitään elämää suurempaa...mieliala laski. Tuuliviiri... Mielenhäiriöinen? Yliherkkä? Huono itsetunto?
Jii soitti äsken. Oli juuri työkkärissä käymässä. Sitten se soitti uudestaan kun oli käynyt siellä. Muiden asioiden ohella kertoi että kaverinsa, joka piipahti siellä Jiin luona kun olin siellä käymässä, oli kysynyt Jiiltä että kuka mä oikein olin. Että olipas kivannäköinen ja söpö nainen tai jotain. Ihan imartelevaa mutta kai se Jii toivottavasti muisti kertoa sille että mä olen ihan, ainakin melkeen, umpihetero ;) Vaikka saahan sitä toki kiinnostua ihmisistä, ei se tarkoita että sen pitäisi johtaa mihinkään, välttämättä... Jooh. Alakulotus...

Äiti ja isä on käymässä kainuun suunnalla. Lähtivät sinne jo maanantaina kun äiteellä on se loma nyt. Lisäksi äiti on alkanut tehdä puolikasta päivää eli siirtynyt kokoaikaisesta työntekijästä puoliaikaiseksi ihan omasta halustaan. Mä sanoin sille yks kerta kun nähtiin että sehän on ihan kuin pehmeä lasku eläkkeelle jäämiseen ja hän sanoi että ihan samalla tavalla oli juuri sanonut työkaverillekin töissä. Kai se on ihan hyvä. Jotkut taitavat ottaa sen eläkkeelle jäämisen kovin raskaasti, vanhenevat kahdessa viikossa kymmenen vuotta. Mä luulen että äiti haluaa viettää aikaa enemmän isänkin kanssa, vielä kun se on hengissä. Aika karusti sanottu mutta mä luulen että niillä alkaa olla mielessä se poislähdönkin mahdollisuus enemmän ja enemmän mielessä mitä vanhemmiksi tulevat. Että jokainen päivä saattaa olla viimeinen. Myönnetään että se on ollut itselläkin mielessä enemmän ja enemmän. Ei ne ole enää mitään nuoria vaikkeivat kyllä mitään ikäloppujakaan. Mutta yhä useammin kuolinilmoituksissakin liikutaan samoilla syntymävuosikymmenillä kuin he... Koittaisivat pysyä hengissä vielä. Jos mulla joskus olisi lapsia niin olisi helkkarin kiva jos niillä olisi isovanhemmat, edes vähän aikaa. Toisaalta, eipä ole kenenkään aika täällä valmiiksi laskettu... Pitäisi koittaa elää sen mukaisesti mutta on se vaan niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Elettäis ku viimeistä päivää :D......

Mä taidan nyt kaivautua jonnekin kuoppaan homehtumaan. Kaikki muuttuu mutta mä en haluais että ihan kaikki muuttuis kuitenkaan. Mutta eipä se ole mistään MUN haluista kiinni. Pitäisköhän käydä koiran kanssa lenkillä "merkitsemässä reviiri" kun ei ole vähään aikaan tullut käveltyä SEN rivitalon ohi, mistä SE kurppa huutelee ja haistattelee. Josko se olisi siellä niin pääsisi purkamaan mieltään "viattomiin" sivullisiin huutelemalla hävyttömiä. Mutta enhän mä niin tekisi... ;)

Jaahas. Olisinkohan mä tänään hieman rauhallisempi kuin eilen. Hävettää kun sillä tavalla vauhkoaa, kai sitä osaisi esittää asiansa hieman nätimminkin mutta sanojani en vedä tietenkään takaisin ;) Eipä tällä tavalla ainakaan kauheasti joudu kukaan kärsimään kun kirjaimellisesti esittää huutonsa?

Eilen oli viimeinen ilta yrittäjäkurssia. Jotenkin loppui kuin seinään. Taas aloin salaa haaveilla omasta nyrkkipajasta mutta, mutta, niin. Aika kaukainen haave taitaa olla. Niin kuin kaikki muutenkin, kaukaisia haaveita vain... Pitäisi vaan yrittää takoa päähän että kerran tässä vaan elellään ja alkaa toteuttaa niitä asioita mitä oikeasti haluaa. Helpommin sanottu kuitenkin kuin tehty. Joskus se ei vaan ole mahdollista...?

Mä näin unta viime yönä että olin jollakin "savityökurssilla". Siellä oli myös J, kaverini täältä näin. Itse asiassa alakerrassa töitä tekivät peruskoulukaverini ja yläkerrassa J ja hänen kaverinsa. Ensin menin alakertaan ja sitten siellä ajattelin että ei hitto mitä mä täällä teen ja sanoin että sori mä meenkin yläkertaan. Eli tein valinnan että halusin mieluummin olla J:n ja kavereiden kanssa kuin peruskoulukavereiden kanssa. Mitäköhän symboliikkaa tuostakin nyt vetäisi?

Valokuvatorstaissa tuli tällä kertaa mielenkiintoinen aihe "on olemassa kursiivinen melankolia". :O. Pätkä jostakin runosta. Mähän en edes ymmärrä runoja, tai ymmärrän, mutta vain haikuja...tai en mä niitäkään ymmärrä mutta se on vaan se juttu...:) Mä haikuun...! Noo. Mutta. Ensinnäkään en siis ole mikään runoilija ja toisekseen sana "kursiivinen" alkoi lyödä tyhjää tyhjäpään päässä. Mikä ihmeen "kursiivinen melankolia"? Mähän voisin lähettää sinne sitten varmaan kuvan itsestäni... Tiedätkö mitä tarkoittaa jos sanon että kirjoitan haikun kursiivisesta melankoliasta. Mieti. Tai kirjoita Sinä joka luet tämän jos haluat :)

Taas hieman sekavaa tekstiä mutta väliäkö tuolla. Ulkona on jo kovin syksyistä, kesä tuli ja meni. Asiat ei edelleenkään aina mene niin kuin ajattelisi mutta jotkut asiat on vaan etkä sä itse niihin pysty vaikuttamaan. Vaikka haluaisit. Vaikka et haluasikaan. Ei se aina mene niin että sitä saa mitä tilaa. Joskus saa sitä mitä tilaa ja joskus jotain ihan muuta. En mäkään ihan tätä tilannut mutta mennään sitten näillä eväillä? Se on sitä sopeutumista vissiin sitten. Ja ehkä joku kaunis päivä tuo tullessaan jotain, eihän sitä koskaan tiedä mitä elämässä tapahtuu. Aika hienoa toisaalta ja toisaalta aika ahistavaakin. Mutta siihen sisältyy se toivo. Toivo. Ettei se ole niin että "ken tästä käy, saa kaiken toivon heittä" ;)

Jees. Parempaa huomista meille kaikille. Toivottavasti oli riittävän sekavaa. Kuhan vaan laittelin kirjaimia toisen perään huvikseni :)

Jaahas. Mitähän sitä tarinoisi tänään.

Koiralla on hirveä karvanlähtöaika. Jos joku haluaa kokeilla millaista olisi elää pumpulissa niin tervetuloa meille asumaan. Sellaista valkoista nöftää pyörii ympäriinsä ja joka paikassa vaikka imuroisit joka päivä mitä nyt kukaan kai ei viitsi sentään tehdä. Mä en ainakaan. Toivottavasti se menee pian ohi. Vähän turhauttavaa jos siivoat toissapäivänä niin tänään on jo sen näköistä kuin ei kahteen viikkoon olisi tehty mitään siisteyden eteen...

Viime yönä ei meinannut tulla oikein uni silmään kun jalkoja särki. Johtuu varmaan siitä kun koiran kanssa kipitin oman ja naapurikunnan alueet jalkasin läpi kamera taskussa. Tulihan niitä kuvia otettua "rullallinen" mut tiiä sitten oliko minkäänlaisia... Olisipa edes kunnon kamera kun täytyy tyytyä tuollaiseen perusräpsydigikameraan. Eihän siinä ole edes zoomia tai on siinä mutta ei se mitään oikeasti suurenna. Joku voi kertoa että miksi sellaista sanotaan kun en muista. Ehkä joskus sitten kun on varaa niin voin ostaa kunnon kameran. Mulla joskus aikoinaan oli ihan hyvä kamera mutta se oli eksän kanssa yhteinen ja herra tykkäs sitten viedä sen erossa... ihan sama. Viekää tuhkatkin pesästä perkele.

Päivällä käytiin hieman kaupoilla. Ruokaa ja sen sellasta. Piti myös käydä postissa hakemassa kennelliitosta saapunut kirje, jonka lunastaminen maksoi kiitettävät 33 euroa, mun tililtä. No ihan sama. Siinä oli koiran lonkkakuvien viralliset tulokset rekkariin merkattuna. Vaikka olihan tuo jo aiemmin tiedossa että D-lonkat sieltä valitettavasti nyt tuli. Toivottavasti ei ala vaikuttaa mitenkään pahemmin koira-herran elämään. Eipä ollut kalliilla koiranruoalla mitään merkitystä sitten siihen asiaan ennaltaehkäisevästi vaikka mistä sen tietää olisivatko olleet mahdollisesti vielä huonommat jos olisi jotain paskaruokaa syöttänyt sille. Tuntuu että hieman liikaa on nyt siinä sitä ruokavalion merkitystä kuitenkin painotettu. Tai hitostako minä tiedän.

Poikkesinpa kauppareissulla myös paikalliseen kasvialan suuryritykseen ostamaan parvekkeelle parvekekukkien kaveriksi hieman kanervia. Pelargoniat, neilikat, pegoniat ja karjanneito kukkivat nääs vielä ihan onnessaan. Nyt on sitten kolme laatikollista vielä niitä kanervia, tai osa niistä oli jotain Elisoja(?!), kanervannäköisiä punaisia kasveja. Elisoja siis kaksi laatikollista ja "aitokanervia"(??) yksi laatikollinen, pari vihertävän vaaleaa ja yks tosi nätti punanen. En tykkää niistä värjätyistä ollenkaan mut makuasia sekin. Oishan siellä niitäkin ollut.

Mitäs vielä... Ai niin. Pari yötä sitten olin puhunut pitkästä aikaa taas unissaan: "Onko tämä se hoitajan numero varmasti? Hei, onko?". Mielenkiintoista olisi tietää mitäköhän unta sitä on nähnyt. Ja uniakin olen nähnyt mutten ole vaan muistanut niitä kirjoittaa. Paavo Väyrynen taisi piipahtaa jokin yö sitten unessa...ihan asiallisissa merkeissä todellakin! Ei saa kysyä miksi, en osaa vastata.

Ukkeli on töissä vaihteeksi näin iltapuhteeksi. Yhdessä uudessa paikassa. Minäpä sitten kulutan aikaa miten parhaaksi näen. Niin kuin aina. Olenkohan mä maailman tylsin ihminen mutta mun viihdyttämiseen tarvii aika vähän mitään aineksia. Kyllä mä tekemistä keksin vaikka pienenä piti äitille aina marmattaa että "mulla ei oo mitään tekemistä". Ja jos ei keksi niin sitten voi vaan olla. Tuosta tuli mieleen että lapsena olin ihan aamuvirkku ja saatoin hypätä ylös jo joskus puoli kuudelta aamulla. Sitten jompi kumpi, äiti tai isä, kävi nakkaamassa kilon paperia mun naaman eteen ja meni takas nukkumaan ja mä piirsin olkkarin pistelevällä matolla vatsallaan kunnes joku heräsi tekemään aamupalaa. Muistan miten se matto tosiaan pisteli kyynärpäiden alla. Niillä on kuulemma vieläkin laatikkokaupalla meidän vanhoja piirustuksia kellarissa tallella. Mä olinkin ihan hullu piirtämään. Yhdellä vanhalla kasetilla, johon äiti oli äänittänyt vissiin siskon ekana koulupäivänä multa kysytään mitä se * tahtoisi tehdä. Siihen asti mun ääntä ei ollut kuulunut kasetilla kertaakaan mutta sitten sieltä kuuluu sellanen pieni piipitys että "* tahtoo piirtää*! Ja mä olin silloin 2 vuotta vanha, lähemmäs kolme kuitenkin :D Huvittaa...

Joo meni taas aiheet ihan sekaisin ettei tiedä mihin kategoriaan tämän heittäisi. Taidan kummiski lopettaa tältä erää ja heittäytyä sohvalle kun niskaa alkaa jomottamaan tämä asento...

Myöhemmin lissee. Ehkä.

En päässyt eilen kirjoittamaan. Ukkeli oli valloittanut tietokoneen taas koko päiväksi, ei siinä sinänsä mitään. En myönnä olevani riippuvainen lokiin kirjoittelusta(;)) mutta mielellään aina kirjoittaisi saman tien jos jotain mukavaa tulee mieleen. Paljon vaikeampi kirjoittaa vaikkapa mitä eilen tapahtui kuin että mitä näin viisi minuuttia sitten mutta täytyy taas palata eiliseen...

...Käytiin eilen taas isossa kaupassa tuolla naapurikaupungin puolella. Oikeastaan naapurikaupungin keskusta on lähempänä kuin kotikaupungin keskusta. Noooh, rakentavat siellä edelleen, käytännössä katsoen melkein "meidän takapihalle" sitä Ikeaa. Niin, viime kesänä siinä kohtaa oli vielä iso pelto, minkä keskeltä kulki sellainen maaseutumainen hiekkatie, että jos oikein yritti, saattoi kuvitella kävelevänsä maaseudulla. Oli vanha talo ja kasvihuoneita...ei ole enää. Ovat laittaneet pikkuhiljaa koko tantereen sileäksi ja betonipylväitä nousee tasaiseen tahtiin. Sitten kun se liike ja pari muuta avataan niin varmaan liikenne lähiseudulla kasvaa potenssiin kymmenen. Nytkin jo on vaikeuksia päästä täältä sivukadulta isommalle tielle että viimeistään sitten voisivat rakentaa lähiristeykseenkin liikennevalot tai liikenneympyrän, kiitos.

Käytiin siis kaupassa. Piti ostaa kaikkea perussettiin kuuluvaa sekä shampoota, koska oli loppu. Siinä pari jotain aika muodikkaan näköistä nuorta musliminaista käveli käsikynkkää ohitse, varmaan ystäviä tai jotain ja tuli ihan hullu ajatus sillä sekunnilla mieleen, varmaan koska oma tukka oli aika kauhean näköinen, että eipä tarvi heidän kärsiä koskaan "huonosta tukkapäivästä". Huivi vaan päähän ja menoksi, vaikka ei olisi ehtinyt viikkoon pestä kuontaloa. Kätevää ;) Ostin sitten sellaista vaaleanvihreässä pullossa tarjoiltavaa shampoota, missä sai mukana pienen kännykorun(!). En nyt sitä kännykorua välttämättä halunnut, enhän ole 15vee mutta oli pullo muutenkin tarjouksessa ja tiedän että laatu on hintaansa nähden muutenkin kohdillaan. No, kotona sitten kattelin puhelinta että hetkinen, eihän tässä ole mitään koloa mihin sen korun saisi edes laitettua. Mutkan kautta säädettyä se nyt kuitenkin roikkuu siinä puhelimessa. Täytynee välttää puhumista julkisilla paikoilla :D

Sitten illalla oli yrittäjävalmennusta, taas. Livistettiin paikalta tauon aikana, mikä ei oikein sovi mun työmoraaliini, en pidä turhista lintsailuista varsinkaan kun aihe ei ollut edes mikään kauhean pitkästyttävä milloin tietysti olisi voinut karata kesken kaiken hyvällä omallatunnolla(;)) mutta ehkä mä en saa siitä mitään traumaa. Kattelin sitten telkkaria loppuillan kun ei huvittanut oikein lukeakaan ja suurin piirustusinnostuskin on tainnut taas karata hetkeksi. Pitkään tuntui että ei oikein jaksanut innostua mistään että periaatteessa se että tämä lokin kirjoittelu on tällä hetkellä eniten kiinnostava asia on jo pientä plussaa. Ehkä mä seuraavaksi onnistuisin saamaan jonkun työpaikat, missä voisin tuntea oloni kotoisaksi. Meinaa pukata aina kylmää hikeä kun ajattelee noita työasioita, sitten tulee paniikki että mä en koskaan löydä mistään mitään. Mulle on ihan sama mitä sitä tekisi, jos työilmapiiri vaan olisi hyvä tai sitten voisi tehdä töitä itsekseen. Mulle on oikeasti tainnut jäädä joku pelko sieltä ex-työpaikalta ihmisiä kohtaan. En mä työtä pelkää vaan niitä muita ihmisiä ;)... Pitäis yrittää päästä siitä eroon. Mä luulen että seuraava työpaikka on aika ratkasevassa roolissa sen asian suhteen mutta periaatteessa se on vähän kuin ostaisi sikaa säkissä, et voi etukäteen tietää minkälaiseen helvetin esikartanoon joudut. Eikä työntekijällä ole oikein mahdollisuutta lähteä kävelemäänkään noin vain jostakin jos meno ei miellytä, ellei halua kolmen kuukauden karenssia. Kokemusta on. Eli se että koeaikana voit lähteä menemään on vaan silmänlumetta työntekijän puolelta ellei sitten ole valmiina jotain toista paikkaa ettei tarvi jäädä työttömäksi. Paskasta työnantajasta on aika vaikea päästä eroon siististi loppupeleissä...

...siitä kaikesta tuli mieleen että ukkeli on parhaillaan työhaastattelussa. Toivotaan parasta. Ehkä se motivoisi muakin ihan uudella tavalla jos näkisi että hän pääsee sinne. Kuitenkin on kyse miehestä jolla on monta kertaa enemmän työkokemusta kuin mulla. Se on vaan näissä isoissa kaupungeissa että eivät vaan oikein haluaisi maksaa palkkoja oikein koska aina löytyy joku opiskelija tai muu, joka suostuu tekemään saman työn alle tessin vähimmäismääränkin jopa. Jeps. Mä en tiedä miksi mua kiinnostaa nua työehtosopimusasiat niin henkeen ja vereen, johtuu varmaan siitä että isä vatvoi niitä aina kotona kun olin pieni;) Vähän niinku kasvanut ajattelemaan tietyllä tapaa niistä :D Mut perkele se on niin että jos niitä sopimuksia tehdään niin paras olisi niitä noudattaa, kaikki vaan ei tajua sitä yhteistä hyvää. Jos niistä aletaan lipsua ja myöntyä niin vedetään pohja pois koko järjestelmältä. Siis niin että "kyllä mä voin tulla seittemällä eurolla tunti vaiks pitäis oikeesti maksaa kymmenen euroa koska mä olen niin hyvä tyyppi" Get the point? Ihmisten pitäis edelleen kuitenkin elää niillä palkoillaan ja jo yhden ihmisen vastuuton teko riittää aloittamaan sen romutuksen;) Joo, en mä jaksa vaahdota enää. Voi toki olla eri mieltä mutta mä oon kuitenkin oikeassa :D

p.s. 18. savuton päivä repsahduksen jälkeen! Pitäisköhän pitää juhlat vaikka kuukausipäivänä :)

Laajensin toimintaani, lisäsin tänään lokikirjani blogilistalle. Musta tuli virallisesti julkinen, olenko siis yleinen nainen, no en. En tavoittele mitään suuryleisöä, edelleenkin kirjoittelen vaan puhdistaakseni ja tyhjentääkseni mieltäni mutta pitäähän sitä "levikkiä" laajentaa, ehkä joskus sattuman kautta kirjoitukseni saattaisikin kohdata jonkun ihmisen, jota ne kiinnostavat. Tosin epäilen tätä vaihtoehtoa. Mä oon aina ollut niin näkymätön, tai ehkä paremminkin huomaamaton täällä tosi elämässä. No "aina" on aika iso yleistys mutta tiedän mitä tarkoitan niin en jaksa alkaa selittää ;)

Kauhea nälkä! Onneksi ukkeli lupasi käydä kaupasta ostamassa jotain syötävää samalla matkalla kun tulee pelistä. Puhaltaa edelleen niitä juniorijääkiekkoilijoiden pelejä, on jopa joskus aikoinaan valmentanutkin mutta siinä taisi käydä samalla tavalla kuin mulla aikoinaan harrastusten kanssa: liika on liikaa. Mulla oli lapsena joka päivälle harrastus yhdessä vaiheessa. Maanantaisin oli orkesteriharjoitukset, tiistaina kuoro, keskiviikkona musiikinteoriatunnit, torstaisin sellotunnit ja perjantaisin ratsastusta. Huokaus isolla huutomerkillä! Kuka lapsi jaksaa tuollaista, missä välissä mä ehdin leikkiä? Sitten kaupan päälle oli vielä lauantaisin nukketeatteriharjoituksia...kirotut nukketeatteriharkat, prhna... Ihmekö jos tunsin itseni joskus hieman stressaantuneeksi ja aloin saada paniikkikohtauksia, minkä takia kaikki loppui sitten kertarysäyksellä kun en enää jaksanut. Burn out? Mä en edes alun perin halunnut soittaa selloa vaan viulua. Musiikkiluokilla kun sai ilmaista soitto-opetusta mutta tottakai "eliitti-oppilailla" oli etuajo-oikeus haluamiinsa ryhmiin. *katkeraa kiittämätöntä tilitystä* ;) Nooh, mä olen jo vuosia suunnitellut että myyn sellon ja ostan viulun ja alan ottaa viulutunteja. Tai ehkä en myykään selloa vaan ostan vaan sen viulun ja alan harjoitella. Tunneilla kuitenkin jouituisi taas soittamaan jotain kamalia klassisia biisejä, joista ei tykkää. Tai kai sitä aikuisena olisi hieman enemmän sananvaltaa biisivalinnoissa kuin lapsena. Jooh. Kirottu lapsuus.

Nyt mä sitten otan takaisin oikein olan takaa tätä vapaa-aikaa työttömänä kun kerta tässä oleillaan. Mietin vaan että jos en olisi saanut sitä itsediagnosoimaani(jokainen tietää oman henkisen tilansa paremmin kuin mikään lääkäri)paniikkihäiriötä niin olisikohan musta voinut tulla työttömän luuserimuotoilijan sijaan vaikkapa se muusikko. Toisaalta kun muutenkin sitä musiikkia tuli korvistakin ulos niin kaippa se väistämätön tapahtui. Mutta ehkä tässäkin pätee se minkä taakseen jättää niin edestään löytää ja voin vielä viihdyttää itseäni ja kiduttaa muita musiikillisella elämyksellä, kuka tietää. Ainakin mulla on perusvalmiudet siihen jos haluan. Aikoinaan kuorossa laulaminen oli jotenkin tosi "nössöä" mutta nyt voisi sekin taas kiinnostaa kunhan ei mitään uskollista hapatusta kuuluisi repertuaariin. Siihen asti tyydyn vaan laulamaan ja viheltämään itsekseni.

Tupakattomuus on edelleen pitänyt ja savuttomia päiviä repsahduksen jälkeen on kasassa 16 jos tämän päivän voi laskea mukaan ja kai sen voi koska en ole suunnitellut polttavani. Yllättävän helppoa on ollut olla ilman, melkein petollisen helppoa mutta ilmeisesti mulla jollakin osin on kuitenkin sitä tahdonvoimaakin. Sitähän se vaatii, ei mitään muuta. Mä väitän että mitkään maailman laastarit tai purkat eivät auta ellei sitä ole tosissaan päättänyt lopettaa koko touhua. Mulle ei ilmeisesti ollut kehittynyt mitään fyysistä riippuvuutta koska mitään fyysisiä vieroitusoireita ei tullut, paremminkin se riippuvuus on ollut henkistä. Se vaan oli niin kiva polttaa tupakkaa :D Niin se vaan on mutta eipä maistu kakka suussa enää aamuisin. Mä ajattelin ennakoida niin että sitten vanhana voin kiittää(ehkä) nuorta minääni että teki viisaan päätöksen kun lopetti. Sori jos hehkutan mutta tää itsensä buustaus on osa taudinkuvaa jota sanotaan myös irtipyristelemiseksi. Missään nimessä en voi sanoa olevani vielä kuivalla maalla.

p.s. Olen oppinut uuden merkityksen ilmaisulle "iloita kanssaan" Sinuhe egyptiläisestä. Kauheita rietastelijoita nuo vanhat Niilin rantojen asukkaat ;)

En ole tainnut muistaa kirjoittaa että olen nyt käynyt siellä yrittäjäkurssilla. Taitaa huomenna olla jo kuudes ilta. Kyllä siellä ollessa on vaan saanut vahvistusta sille ajatukselle ettei mun ole mikään järkeä edes yrittää alkaa yrittäjäksi tässä tilanteessa, varsinkaan oman alani yrittäjäksi. Jotenkin masentavaa mutta olen vankasti sitä mieltä ettei sitä hommaa vaan pysty näillä resursseilla mitä mulla on saamaan kannattavaksi toiminnaksi. Perkele... Arvaa tuntuuko siltä että kaikki koulutus valuu hukkaan. Kun ei sen alan työpaikkoja muutenkaan ole oikeasti olemassa. Mä harkitsen tällä hetkellä vakavasti uraa siivoojana: itsenäistä työskentelyä omissa oloissaan, joskaan tuskin musta siihenkään on, enhän mä osaa tehdä yhtään mitään. Muuta kuin virheitä. Taas pukkaa pahasti sitä kolmen kympin kriisiä. Tai jotain.

Mun mielestä työstä kuin työstä pitäisi maksaa saman verran joka ihmiselle. Oli sitten sairaanhoitaja tai roskakuski... Tai vaikkapa siivooja. Siivoojan ammatti tuntuu yleisesti olevan arvoasteikon pohjalla mutta mietipä jos siivooja vetäisi samaa palkkaa kuin kansanedustaja niin eiköhän tekisi homman jo kiinnostavammaksi. Turha siinä on ihmetellä poliitikkojen ja muiden tyhjänpuhujien että miksi ei tekijöitä tietyille aloille riitä. No oiskohan siitä kiinni että yleensä töitä tehdään sen takia että saadaan rahaa elämiseen ja yleinen oletus on että jos uhraat(niin, uhraat) n. 8 tuntia päivässä työhön niin siitä saatavalla rahalla eläisi ilman että viikkoa ennen tilipäivää olet persaukinen? Mut niinhän se menee että kaiken maailman metallimiehet vetää puolet isompaa palkkaa kuin naisalojen työntekijät... Onko oikein? Tasapalkka vaan niillekin(kaikille) ahneille paskoille niin eiköhän ala olla riittävän tasaväkistä, perkele. Itketään joka vuosi ettei rahat riitä ja nostetaan palkkoja 10 prosenttia per laaki...Okei raskaat työt vaatii raskaat "huvit" mut mihin ne tarvii kaiken sen rahamäärän. Eiköhän vähemmälläkin pärjäisi:P

Joo, se aiheesta ja asiasta kuudenteentoista. O laittoi toissailtana viestiä että voisivat nykyisen boifrendinsä kanssa tulla käymään eilen. No ei ne sitten tulleetkaan, mikä oli sekä hyvä että huono. Hyvä sinänsä että oon aika pa tällä hetkellä eikä oikein olisi pitopöydät notkuneet vierailun aikana ja huono tietty siksi etten ole nähnyt Oota sen jälkeen kun muutettiin susirajalta tänne jumalan hylkäämään kolkkaan. Kirjeitä ollaan kirjoteltu ja viestiä laitettu sekä soiteltu pari(!) kertaa. Olisin halunnut nähdä hänet ja uuden "ystävänsä" mutta toisaalta mä pelkään että tällä hetkellä vaan karkotan kaikki ihmiset pois luota jos joku erehtyy lähestymään ts. en haluaisi mokata Oon ystävyyttä. Toisaalta voin sanoa että mun pitäis tehdä aika paljon ennen kuin se tapahtuisi. Ollaanhan me aina jotenkin alusta asti ymmärretty toisiamme ja kummallakaan ei koskaan ole mennyt oikeen helpoimman kauttaa tää elämä. Ollaan samanlaisia ja erilaisia;) Mä oon tällanen introvertti ja omissa oloissani viihtyvä ja O on sosiaalinen ja saa aina kavereita missä ikinä liikkuukin. Se on ihmeellistä, tai ei se oikeastaan ole. En yhtään ihmettele että ihmiset tykkää Oosta, onhan se hiaano ihminen:) Ihmeellistä miten erilaisista ihmisistä tulee ystäviä keskenään. Harmi ja onni ettei se lue tätä mitä mä kirjotan :D Mulla taitaa vaan olla ikävä ystävääni, mun "ex-avokkoa" ;)

Joo, nyt kun vähän kirjoittelee niin alkaa taas helpottaa. Jotenkin paha mieli meinaa vallata alaa. Kaippa sitä on jotain selvittämättömiä asioitakin tuolla aivojen pohjalla mitkä vaikuttaa... Silleen ja ylipäätään. Meinaa vaan ahistusta pukata. Taas sellanen luuseriolo. Telkkarissa kun tulee se yks, olikohan Elisa-mainos, missä soi se "olen suomalainen, jne.." taustalla, niin jumakauta että alkaa sydänalaa puristaa kun kattoo niitä kesäisiä kuvia. Mä oon varmaan tulossa hulluksi lopullisesti :D...:( Asiat ei aina vaan mee niin kuin olisi suunnitellut. Johtuiskohan se siitä.

This is the end, my only friend, the end...meniköhän se nuin :) No kummiski märehtimiselläkin on rajansa ja mä alan tehdä ruokaa eli tään tekstin loppu on nyt tässä. ...Voi perkele, nyt se mainos tulee telkusta :(
...täällä pohjantähden alla, on koti mulla mainen, mä elämästä laulan, oonhan suomalainen? Noin?

Tulipahan käytyä saunassa, tämän ylikalliin kämpän hyviä puolia että sauna löytyy omasta takaa. Olen aina ollut kova saunomaan tai en nyt mistään nahan polttavasta kuumuudesta tykkää mutta saunoa kummiskin. Äiti joskus kertoi että mut on ekan kerran viety saunaan kantokopassa noin kuukauden vanhana, eli joskus joulun tai uudenvuoden tienoilla:) Johtuukohan se siitä. Jouluna pääsin silloin vasta sairaalasta kotiin ja olivat pukeneet siellä mut punaisiin tonttuvaatteisiin. Johtuukohan siitä että tykkään punaisesta. No pienenä kun saunoin niin iskän viereen ylälauteelle totta kai piti ängetä, olinhan mä isin tyttö. Äiti värjötteli alalauteella ja silti oli muka liian kuuma... Saunassa tuli mieleen että olispa kylpyamme. Lapsuudenkodissa oli ja voin sanoa että kylvyssä on tullut oltua. Pienenä tuli siinä samalla kylvetettyä barbit ja muut ja jopa styrokslevyn hommasin itelleni kylpyyn uimakellukkeeksi. Niin, uimakellukkeeksi, varmaan vain mä olen niin idiootti että yritin uida kylpyammeessa =D Loppujen lopuksi mun kylpysessiot venyivät niin pitkiksi että vanhemmat käskivät pitää oven lukittamatta että voivat käydä tarkastamassa olenko mä hukkunut. Koska joskus jopa nukahdin kylpyyn, hui. Mulla on mielikuva isosiskosta hakkaamassa veskin ovea ja karjumassa että perkele muutkin haluaa kylppäriin. Löytyy sitä vettä vesi-ihmiselle siis kerrostalostakin:)

Siitäpäs päästäänkin sitten siihen että kohta on vesi-ihmiselle isommat vedet taas lähellä meinaan matka taittuu taas huomenna pohjosen suuntaan sinne ison lätäkön etelärannalle jossain tuolla susirajalla. Pakkailin äsken tavaroita alustavasti mukaan. Tarkoitus on olla siellä ainakin jonnekin 18. päivään asti koska 18. päivä kutsuu Kajaanin koiranäyttely luokseen ja sinne ollaan osallistumassa. No mutta siitä pakkaamisesta. Valehtelematta voin sanoa että jos matkalla on tarkoitus olla esim. vaikka se kaksi viikkoa niin pakkaan puhtaat vaatteet jokaista päivää varten mukaan. Tokihan vaatteita voi pestä mutta...mulle on jäänyt trauma pakkaamattomista vaatteista. Kerran olin orkesterileirillä viikonlopun yli, kai jonkun kolme neljä päivää enkä ollut muistanut pakata yhtään puhtaita alusvaatteita mukaan...Voin sanoa että sen jälkeen olen muistanut pakata niitä alusvaatteita, mieluiten vaikka tuplamäärän kuin liian vähän. Äsken pengoin alusvaatelaatikkoani ja valehtelematta varmaan sadat pikkuhousut omistan =D Pitäisi varmaan harventaa hieman, löytyy sellaisiakin joita ei oo tullut käytettyä naismuistiin. Että kaikki pervot, osoitetta kehiin niin pikkuhousupaketti lähtee täältä siihen suuntaan ;) Ei sentäs.

Kissa menee taas hoitoon, "mummolaan". Koiruus lähtee mukaan, pääseepähän taas uimaan sekin ja rentoutumaan, siellä kun on sitä lääniä missä juoksennella(T:tuleva tilusten osaomistaja;)). Sitä paitsi kun itsekin on niin ikään tyhjän panttina ja työtön luuseri niin sama kai se missä tätä aikaansa kuluttaa...täällä vai siellä. Pääsee taas vähäksi aikaa kaupungin häinästä pois. Mut olisi varmaan tarkoitettu asumaan maalla, just niin vähän viihdyn loppupeleissä kaupungissa jos on tilaisuus valita. Vanhemmat on kummatkin maalta kotoisin, olen siis ekan polven kaupunkilainen(!), apua. Toivottavasti vaan auto kestää, muuten ollaan jossakin Viitasaarella tai Pihtiputaalla jumissa mistä jälkimmäinen olisi parempi vaihtoehto koska O on kotoisin sieltä ja ties vaikka olisi kotikonnuillaan ja saisi apua. Perhana, saan taas hermoromahduksen varmaan autossaistumisesta ja päässä pyörii ainakin kuusi tuntia pitkän autoputken jälkeen. Onneksi en ole autoalalla kun kärsii autosairaudesta, ei nyt mistään pahoinvoinnista tosin... Eli maalle vaan. Lämmintäkin on luvattu, viimeeks olikin ilmat ihan perseestä. Mä jo ehdin luulla että helteet ois ohi tältä kesältä mutta jos Metteen on uskominen niin hellettä piisaa. Varmaan on mustaherukatkin jo pihassa kypsiä ja ties vaikka vähän vadelmia löytyisi. Puolukat ei varmaan vielä oo todellakaan kypsiä. Kaks vuotta sitten syksyllä poimittiin yhteensä varmaan 170 kiloa puolukoita ja olihan niitä... Ehkäpä tää menee käymään uimassakin, ruhtinaalliset kerran tullut käytyä tänä kesänä vaikka aina lupaan itelleni että ens kesänä uin niin usein kuin mahollista. Jees, mut pitänee jatkaa pakkaamista. Aamulla startataan varmaan joskus kasin aikaan. Ja tulihan tätä tekstiä nyt jo aika paljon. En jaksa oikolukea. Pahoittelen kirjiotsuvirheiät. Se on eikun moro.

Palaillaan taas kun palaillaan. Jos hengissä selvitään. Jos ei niin mä vahdin enkelinä pilven päällä...niin kuin muutenkin, you know :)

Kävin tänään kaupungilla, omasta vapaasta tahdostani(?). Autollahan sinne tuli huristeltua. Kiitokset pikkutytölle, joka tuijotti viereisestä autosta mua liikennevaloissa ja kaivoi nenäänsä. Sai mut nauramaan ja taisi se pikkutyttöäkin hymyilyttää kun piti alakasvot laittaa auton oven taa puoliksi piiloon =D

Kaupoissa vähän kierreltiin ja käytiin kaffella. Sain pari elokuvaa, Kadonneiden lasten kapungin ja Pingviinien matkan. Kadonneiden lasten kaupunki-elokuvan tiedän olevan hyvä koska olen sen aiemmin katsonut. Suosittelen lämpimästi. Pingviinien matkan odotan olevan hyvän, sitä on mulle kehunut siskon mies. Ja siskon miehellä tunnetusti on aika erikoinen mutta jopa ajoittain hyväkin maku;)

Taas sataa vettä. En valita. Valitan nykyään pääni sisällä ihan liikaa ja ei kai nämä kirjotuksetkaan kauhean hilpeitä ole olleet, ei. Saapahan luonto vettä. Mulla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa kai juuri nyt edes mutta pitää vaan kirjottaa jotain niin tietää olevansa olemassa edes siten :)

Tukan väri on muuten saavuttanut sen tason että on selkeästi vaaleampi kuin iho mitä on auttanut viimeeksi se että taisin hieman käräyttää sunnuntaina nahkaa koiranäyttelyssä ollessani. Poika sai "vain" EH:n mutta ei kai se tulos ole tärkein vaan osallistuminen? Ihan hauskoja rotukavereita siellä on saanut tavata, ihmiset sekä koirat. Tiedättekö mikä on pepputuuletin? No se on tietysti heiluva koiran häntä, joka tuulettaa koiran peppua. Kerran sen tajusin kun mietin miksi koirat heiluttavat häntiään :D

Jees, täytyy mennä syömään. Vi ses. Wish I had an angel.

Eilen illalla taistelin tämän blogin - nyt se kirottu sana jota inhoan on sanottu - kanssa. Tyhmä kun on tyhmä, ei sille mitään voi. Ei auta vaikka älykkyystestissä saat paremman tuloksen kuin 95% ihmisistä, älykkyystestissä kun ei ole "kuinka perustat ja hallinnoit blogia"-testiosiota. Hakkasin siinä sitten päätäni seinään, tuntui ettei selkeistä ohjeistakaan ymmärtänyt puoliakaan. Pakko oli vaan kokeilla, kokeilla ja kokeilla. Vaikeuksia oli ymmärtää mikä on "laatikko" tai miten "kuvagalleria" pelittää. Voi luoja mikä palikka mä olen! Oliskohan tuolla saralla elämä helpompaa jos olisi syntynyt vaikka kymmenen vuotta myöhemmin, tai ylipäätään kiinnostunut hieman aiemmin tai ylipäätään olisi ollut kiinnostunut näistä tietokonejutuista...=D

...Ukkeli hyörii tuossa mopin kanssa ympäri kämppää. Sitä ennen imuroi ja sitä ennen tiskasi. Mä oon päässyt kotitöissä viime aikoina yllättävän helpolla. Aika vaan valuu eteen päin... Kaippa se purkaa sitten omaa ahdistustaan hyörimällä kuin mikäkin. Puuhakkuus pitää pahat ajatukset loitolla? Aktiivisaktiivista agressiivisuutta? Mä en kyllä ala potea huonoa omaatuntoa tekemättömyydestäni, perkele nyt on mun vuoro istua perseelläni tämän koneen edessä vuorostani. Eihän tässä valmiissa maailmassa mihinkään kiire ole... Nyt se luutii olkkarinpöytää, pyyhkii pölyjä. Siitä huokuu jotain joka vaatii mua pyytämään anteeksi olemassaoloani. Nyt se huokailee ääneen. Järjestelee tavaroita. Prkle, olis hetken aloillaan, mä en kuule ajatuksiani sen hiljaisuudelta ja toiminnalta. Tervetuloa parisuhteeseen.

Isukki joskus sanoi että yksin tänne synnytään ja yksin täällä kuollaan. Aika hyvä elämänohjeen antoi tyttärelleen;) Siltä ainakin tuntuu juuri nyt. Puhelin on hiljaa. Ei tipu sähköpostia eikä postilaatikko kolahda. Ei tule oven taakse kutsumattomia toivottuja vieraita. Kakskytneljähoo vankina työttömänä luuserina tässä kerrostaloneliöiden keskellä. Kuulostaa itsesäälipaskalta mutta mä olen luopunut itsesäälistä, mä olen ihan liian kyyninen sellaiseen paskaan. Se oli vaan toteamusta miten asiat noin suunnilleen on. Mitä hyötyä oli pitkistä "taide"-opinnoista ja opintolainoista kun lopputulos on se ettei niillä papereilla tee muuta kuin pyyhi perseensä ellet ole superlahjakas ja joku bongaa sinua "kuuluisuuteen" jo kesken opintojen. Perustapa siinä sitten vaikka joku nyrkkipaja ja tee konkurssi vuoden päästä koska toiminta ei ole kannattavaa? Ei kiitos. Ammatinvalintapsykologilla tässä sitten rampataan ja mietitään kouluttautumista uudelle alalle. Harkitsen sieluni myymistä markkinavoimille. Tosin ammatinvalintapsykologi totesi mulle että hän ei näe minua missään myyntityössä tms., kuulemma olen sen oloinen ihminen etten ainakaan häntä saisi ostamaan yhtään mitään =D Varmasti totta, mua ei kiinnosta myydä ihmisille yhtään mitään. Ihmiset ostaa muutenkin ihan liikaa kaikkea turhaa shittiä, jota eivät koskaan tarvitse tai tulekaan tarvitsemaan. Sitten lopulta hukumme jätteeseen eivätkä ruumiimme maadu koska olemme liian myrkytettyjä ;) Toivottavasti kukaan ei lue näitä. Ei varmaan ainakaan lue sen jälkeen jos tämän erehtyy lukemaan. Ajattelee, että liian hullu akka. Ottaisinko sen kohteliaisuutena? En tiedä. Oikeastaan mulle on nykyään melkein ihan sama mitä muut musta ajattelee. Kaiken tämän keskellä olen löytänyt palasen kadonnutta itsetuntoani. Mä en ole mikään kynnysmatto, perkele! :P

Päivä jatkuu Radio Aallon aalloilla keinuen.