Sunnuntaipäivää!

Olen saanut (äitin laina)kameran usb-piuhat haltuuni ja siirrettyä jopa kuvat kamerasta muistitikulle(!), jonka sain jouluna. Niitä sitten ihmettelen tässä. Yksi kuva esimaisteluna armon lukijoitsijoille A:sta, olkaa hyvät. Muuta tekstiä pukkaa sitten myöhemmin, eilen olin reissun päällä ja siitäkin sitten jotain. Kai. Nyt täytyy kattella ja leikkiä kuvilla, ei kerkee kirjottamaan. Niin ja tältä kameralta saa videolkuvaakin jopa siinä muodossa ulos että tää tietokone ymmärtää niitä, huippua. Saan sitten alkaa leikkiä sitä elokuvantekoakin vihdoin ja viimein. :)

Huomenta rakkaat ihmiset kaapeissanne siellä jossakin kaukana tosielämässä! :)

Mä olen ehtinyt tänään jo vaikka mitä. Sitä se teettää kun ukkeli herää aamuisin jatkossa varmaan viimeistään seitsemältä koska yleensä hänen päivänsä tulevat alkamaan puoli yhdeksältä tai sitten kahdeksalta ja enhän mä pystyisi nukkumaan enää sen jälkeen vaikka haluaisinkin. No, en edes haluaisi. Kai. Sellaisia seitsemän tuntisia päiviä ovat hänen päivänsä noin keskimäärin, joten hepoliinilla on hyvin aikaan juosta vaikka puolimaratoonia päivät pääskytysten olkkarin, makkarin, eteisen, keittiön ja kylppärin väliä tässä hieman yli viidenkymmenen neliön kopissa, jossa oma rauha löytyy ainoastaan pään sisältä - jos löytyy. :)

Kävin jo äsken melkein tunnin aamulenkilläkin koirapallon kanssa. Ihanaa, valkoista, puhdasta lunta oli pellot ja pientareet täynnä. Mentiin vähän syrjemmälle tuonne jonnekin, liekö ollut naapurikylän puolta jo, ja päästin koiran juoksemaan vapaana. Se on kyllä jännä että silloin kun joudun olemaan narun jatkona niin kyllä sitten ryntäillään kaiken maailman kusien perässä niin että meinaat välillä lentää nenälles. Mutta kun päästät sen vapaaksi niin se on melkein koko ajan helmassa pyörimässä. No kuka koskaan voi tietääkään mitä koirien päässä liikkuu. Ehkä se kokee olevansa turvassa hihnaan sidottuna kun tuntee mun nytkähdykset ja kuulee kiroilut hihnan toisessa päässä (vaikkei kyllä uskoisi kun katsoo sen välinpitämätöntä taivallusta)? Who knows.

Koira suostui muuten eilen jo syömään illalla vähäsen. Täällä heräsi ihmispäissä epäilykset että johtuneeko moinen syömättömyys sitten siitä että ukkeli meni sekoittamaan hieman "pedigree" (terkut vaan valmistajalle) koiranruokaa sen rojalkaniineihin. Niin, eihän NIITÄ nyt voi syödä. Sitten ukkeli sanoi mulle että "alahan lajitella papanoita", tarkoittaen todella että pitäisi alkaa nyppimään seitsemän erimuotoisen papanan joukosta ne neljänlaiset perigreet seasta pois. Mä en voinut siinä vaiheessa kuin nauraa ääneen; miten hemmoteltu koiran pitää olla että IHMISET lajittelee koiran puolesta huononmakuiset papanat ruoan seasta. Entinen koiramme(R) osasi itse lajitella seasta pois sellaiset, mistä ei tykännyt. Se vaan syljeskeli ne takaisin kuppiin :) Jopa meidän kissa(R) osaa tehdä sen itse. Se ei tykkää, jos kuivamuonassa on jotain kuivattuja rehuja seassa, eli sellaisia se ei edes laita suuhunsa ja jos laittaa, osaa sekin syljeskelyn jalon taidon... Mutta A...Voi Iso-A. Voit sitten arvata mitä täällä tehtiin yhdessä vaiheessa iltaa. No lajiteltiin niitä koiran papanoita tietysti, eihän sitä voinut enää katsoa kun yksi käy kupilla kurkkaamassa ja vaeltaa masentuneena pois. Ja sitten illalla, se söi. A söi armollisesti aivan pienen määrän omaa rakasta kuivamuonaansa. Voi luoja. Mikä hemmoteltu kakara se on! :D

Että terveisiä Eläinperheestä. Muut tekstit tällä kertaa omaan koppaansa. Mietin (juu, mietin jopa joskus) että voisi pyhittää ihmisasioille ihan oman kirjoituksensa.

Moro jokski aikaa

Ja ikään kuin edellisen (masentavan?) kirjoituksen vastapainoksi ja anteeksipyyntönä hepoliinin kuormittavuudesta, julkaistaan - piristyskuva :) Olkaa hyvät:

Iltaa, hyvää iltaa :)

Ukkeli läks puhaltamaan iltapeliään, vaihteeksi naisten peliä. Vissiin haahuilee siellä jonnekin yhdeksään asti ja mähän heti käytän tilaisuuden hyväkseni kun pääsen koneelle :) Meinaan silloin kun ukkeli on kotona niin pelaa erittäin usein pokeria. Täytyy myöntää että se taitaa olla aika hyvä jopa siinä. Se tarttis vaan rikkaan sponsorin että pääsis pelaamaan ihan kunnon rahapelejä.

Asiasta kissaan. R-kissan turkki alkoi hieman...no, tuoksahtaa ja ajattelin että on kissan aika joutua suihkuun. Suihkutus tapahtui eilen. Hitto, nyt täytyy lopettaa kirjoitus hetkeksi ja mennä lataamaan niitä kuvia, oli meinaan tarkoitus näyttää miltä märkä kissa näyttää. Moment, pliis.

(18:34)Aim päk :)
Ei siinä kauan mennyt. Tässä R on ennen pesua. Raukalla ei ollut mun pahoista aikeista mitään hajua. Vielä.:

Tämä on mun ja koiran eiliseltä valokuvaus- ja lenkkeilyreissulta "keskelle ei mitään". Voisin sanoa että hieman piti työskennellä että sain sen istumaan paikoillaan sen aikaa kun kyykistyin herran eteen pitkospuille ottamaan kuvaa. Hän kun ei varsinaisesti välitä paikallaanolosta ollenkaan. Koko ajan piti hokea "istu, odota, istu, odota, istu, odota..." :) Malttoi sentään noin kymmenen sekuntia odottaa.

Onnistuisiko sinulta makaaminen siten että takapuoli osoittaa kohti kattoa ja etupuoli toiseen suuntaan. Meidän kisulta onnistuu. Näin hän makasi tänään. Ei jaksa kirjoittaa, katellaan tänään vain kuvia, jookos...

Kun oltiin maalla, meiän sesse pätevänä opetteli uimaan. Ihan innoissaan syöksyi veteen kepin perässä. Ja yritti jopa sukeltaa(?!)... Taitaa olla jonkinlaista noutajataipumusta vaikkei mikään noutajakoira olekaan.

Käytiin muuten hakemassa kisu eilen hoidosta kotiin. Heti kun astuin sisään ja aloin jutustella isukin kanssa, yläkerrasta kuului vaimea maukaisu. Menin katsomaan että missä se herra lymyilee niin sieltä se lopulta löytyi äitin ja isän sängyn alta mököttämästä. Ja lihonnut oli(kuulemma puoli kiloa, vaan)! Koitin kädellä hieman tavoitella josko antaisi silittää edes itseään mutta katti oli NIIN loukkaantunutta, niin loukkantunutta, makasi vaan tassut "rullalla" turvapaikassaan. Hyvä ettei karvoja nostanut pystyyn. Yritin jopa tomaatilla(suurin herkkunsa) houkutella mutta ei. Sitten kun olin takapihalla sosialiseeraamassa porukoitten kanssa niin ukkeli tuli ovilasin taakse kisu sylissä ja sanoi että se oli tullut heti sieltä sängyn alta kun oli kutsunut. Petturikissa! MUN kissa... No, onneks se on tasan yhtä pitkävihanen kuin emäntänsä eli leppyi alle aikayksikön ja aloitti hillittömän kehräyksen ja bravuurinsa kahdella tassulla puskeminen. Nyt se on taas kuten ennenkin. Huomaamaton ja kiltti... Aamulla sain taas sen herttasen herätyksen eli kisu mahan päälle makaamaan&puskemaan&kuolaamaan. On se vaan niin paras kissa mitä on. Porukatkin kehu sen miellyttävää luonnetta: "On se kyllä mukavaluonteinen kissa" mutta eikös lemmikit ala muistuttaa omistajaansa ajan myötä vai oliko se toisin päin ;)

He is back :)

Tältä kissaherra näyttää

Kissuus ja koiruus, nuo karvaa pudottavat hirviöt ovat osa perhekokonaisuuttamme. Kissuus on heitistä vanhempi, kohta noin nelivuotias raidallinen pullero. Koiruus on vasta vajaan vuoden ja sen kyllä huomaa. Koira varmaan luulee määräävänsä kissaa mutta kisu tietää paremmin kuka oikeasti on lauman johtaja.

Kenenkään kuppiin ei tässä talossa ilmesty ruokaa yhtä nopeasti kuin kissan jos hänen korkeutensa niin vaatii. Lapsena kissa oli todella rasittava. Aivan kuten kuulemma pienten lasten vanhemmat myös me valvoimme öitä kun kisu tempoi silloin vielä niin pientä ruumistaan pitkin huoneistoa. Noilla pikkupentuajoilla tämä ärsyttävä luonnonlapsi myös opetti meille miten herätään(nykyäänkin)kun hänen armonsa hinkkaa tassulla esim. sängynpieltä, kaapin ovea, patteria tai muuta vastaavaa kohdetta kunnes jommalta kummalta meni hermo. Sitten kissa oli saavuttanut tavoitteen ja saattoi käydä unille...grr. Nykyään mirri vahtaa aamuisin jokaista heräävää henkäystä ja heti jos erehdyt raottamaan silmäluomeasi, saat vatsan päälle pörräävän ja kuolaavan katin. Sinänsä ihan herttaista. Kissa on minun...ööö...tai minä olen siis kissan, omaisuutta.

Koiruus on ukkelin toiveostopäätös viime syksyltä. Melkein vuosi sitä oltiinkin ilman koiraa ennen sitä ja kyllähän tuota itsekin jo lenkkikaveria kaipaili. Entinen koira ei kuollut tai mitään mutta ei ole enää joukossamme. Oikeastaan en halua puhua siitä sen enempää koska vieläkin meinaa tippa nousta linssiin kun sitä hurmuria muistelee. Kenellekään en toivo kuitenkaan vastaavaa tapaa luopua lemmikistä. No, nyt harhauduin hieman aiheesta. Piti sanoa muutama sana tästä nykyisestä koirastamme. Iso on ikäisekseen, muistuttaa emäntäänsä samassa iässä. Pikkasen alkaa olla murrosiän uhittelua, varsinkin jos minä komennan herra laumanvartijaa, alkaa välillä kauhean kitinähaukkukonsertin. Mutta kuten kaikkien murkkuikäisten vanhemmat, minäkin voin lohduttautua sillä että se MENEE ohi. Siihen on vaan pakko uskoa. ;)

Mutta heidän korkeuksiensa toilailuista lissee myöhemmin. Minä juon nyt kahvia.