Moikka pitkästä aikaa.

Tässä on taas tovi vierähtänyt ilman blokia, aika pitkäksi venähti edeltävän kirjotuksen jatkaminen...

Mitäs tässä on tullut tehtyä... No töissä tietysti oon käynyt. Olen harjoittanut nykyään jopa satunnaisesti liikuntaa, käynyt kävelemässä Aurajokivartta ees taas, ja jopa ollut kaksi kertaa luistelemassa. Luistinpuuhia T on ollut vahtaamassa; yksin kun ei uskaltanut mennä kun noita luistelukertoja muuten oli kertynyt sitten peruskoulun vain yksi. Joskus pari talvea sitten ennen U:n palaamista tuomarihommiin käytiin Parkin kentällä kokeilemassa vieläkö luistimet pysyy jalassa. No sillä pysy paremmin ja mulla vähän huonommin, kertaakaan en kuitenkaan kaatunut, niin kuin en nytkään noilla parilla luistelukerralla. Toisella kerralla uskalsin jopa yrittää luistimilla jonkinlaisia käännöksiä (sitä voi pitää saavutuksena..). Oishan se upeeta kun osais luistella kuin Kiira Korpi tai Laura Lepistö.

Mitäs tässä muuta. No niitä töitä on tosiaan tullut tehtyä. menihän tuossa kolme viikkoa etten edes kotona konetta avannut. Kaikki vapaa-aika meni on mennyt töistä toipumiseen ja uuteen päivään (henkisesti) valmistautumiseen. Tää nyt saattaa kuulostaa kauhealta valittamiselta ja itsenyyhkytykseltä, mutta ilman minkäänlaista itsesääliä voin todeta fyysisesti olevani kireä kuin viulunkieli. En siis tarkoita että olisin fyysisesti niin timmissä kunnossa, vaan sitä, että olen kai jollakin tavalla onnistunut ylirasittamaan itseäni henkisesti siihen pisteeseen, että näkyy jo kropassakin. Ei vaan osaa rentoutua. Ei kiva. Siispä päätin huolestua ja varasin ajan työterveyslääkäriltä tälle päivälle. Ei tästä muuten tule mitään, pakko saada joko saikkua, tai jotakin paniikkihäiriönappeja, tai muuten oikeasti juoksen joku päivä johonkin puskaan mätänemään kun se viulunkieli katkeaa. En mä ole mitenkään masentunut tai mitään sellaista, mulla on vaan henki&ruumis jäänyt kierroksille. Ja sitten mä koko ajan pelkään että saan (taas) jonkun paniikkikohtauksen töissä, minkä miettiminen on johtanut siihen että nykyään hermostumistilan voi laukausta melkein minkälainen ärsyke tahansa, ja loppuaika menee sitten itsensä lepyttelyssä, että ei tässä mitään syytä paniikkiin. Sellanen on aika väsyttävää, että jos siihen joku (tehokas) nappi on keksitty, ni tänne nappia vaan.

Ehkä oikea aika hankkia sellaisia nappeja olisi ollut jo puoli elämää sitten, mutta minkäs teet, parempi myöhään ku aikasin, vai miten se meni... Joskus teininä sitä meinaan kärsi noista paniikkihäiriön kaltaisista oireista, ne vaan oli potenssiin kymmenen mitä nyt on ollut. Mitenköhän sitä siitäkin on oikeen selvinnyt (nähtävästi ei mitenkään). Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Silloin paniikkia aiheuttivat melkein mitkä sosiaaliset tilanteet tahansa, nyt ei sentään mikään muu kuin töissäolo, "hahhah" (vielä). Sen takia sitä tuli kaikki soittoharrastukset ynnä muut jätettyä aikoinaan kun pelkkä soittotunnillaolo aiheutti paniikkia. Sitten lopetinkin radikaalisti soittotunnit seinään yhden kerran kun isä oli viemässä mua soittotunnille ja kieltäydyin menemästä sisälle rakennukseen, kun koin etten enää yksinkeratisesti voinut. Isä sai sitten selvittää kuulemma itkevälle soitonopettajalle että miksi mä en sinne enää halunnut mennä. Soitonopettaja luuli että vika oli jotenkin hänessä, mä en totuutta kertinut edes omille vanhemmille. Siitä sain sitten huudot isältä kun en antanut mitään selitystä soitonopettajalle. Vanhemmatkin kai luulivat että olin vain kyllästynyt soittamiseen, mikä sekin oli osittain totta.

Muistan myös aina kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Silloin luulin että olin pimahtamassa. Soitin niihin aikoihin oppilasorkesterissa, ja meillä oli aika mielenkiintoinen persoona orkesterinjohtajana...no ei siitä enempää, mutta kerran tämä yhtäkkiä karjaisi kauhean kovalla äänellä jollekin jotakin, ja silloin se oli menoa. Kiitti vaan siitäkin vitusti.

Niin että nyt mä kyllästyin jännittämään jokapäiväistä elämääni ja menen sinne lääkärille ottamaan selvää että voiskos tälle tehdä jo jotakin. Kuopion aikoina yhdelle lääkärille (joka siihen aikaan muutoin diagnosoi mulla keskivaikean masennuksen(vai liekö ollut oikeasti vaan seurausta se "masennus" noista paniikeista jälkikäteen mietittynä)) kerran tilitin että tietyissä tilanteissa (no se oli se tupakkakoppi) meinaa pukata paniikkikohtausta päälle, niin tämän resepti asiaan oli että "no ainahan sitä voi olla menemättä sinne tupakkakoppiin"... Aika hieno ja asiantunteva neuvo kouluteltulta terveysalan ammattilaiselta. Voiskohan samaa soveltaa nykyhetkeen: "No ainahan sitä voi olla menemättä sinne työpaikalle (meluisiin paikkoihin(ja vältellä ihmisiä ja muita inhimillisiä tilanteita)) --> "Ainahan sitä voi lakata elämästä". Noin kuvainnollisesti. Ainahan sitä voi alkaa eläväksi kuolleeksi.

Ja kaiken tämän voisin kertoa lähikaupan Svetlaanalle.

Jos vain haluaisin.

<3Hepoliini

Moikka,

taas pitkästä aikaa. Lueskelin aamuteetä juodessa ja T:n eilen paistamaa pitsaa syödessä eilistä Turun sanomien Extra-liitettä - sen nuortenpalsta aikoinaan sai mutkin melkein yrittämään kirjoittaa (kamalia) runoja aikoinaan (huonolla menestyksellä(ihan vaan omaan vihkoseen)). Siinä oli juttu blogeista (taas vaihteeksi jossakin...), jossa meidän Vuodatuksemme perustaja Tuomas ilmaisi jotakin tyyliin ettei blokiin kannattaisi laittaa mitään, mitä ei voisi jakaa jonkun kanssa kaupan kassalla. Siihen nähden, että mun ja lähikaupan Svetlaanan avautuminen siinä kassalla on tähän asti rajoittunut sanoihin hei, ole hyvä ja kiitos (ja Svetlaanan mulkoiluun kulmien alta(osaa olla aika nyrpeä tyyppi)), niin taidan jatkaa täällä kuitenkin ihan omilla vanhoilla linjoilla. Eli jaetaan kaikki vaan mitä ikinä päähän pälkähtää. Oishan se aika perseestä toistella vaan "hei", "hei", "hei hei"...

Jotenkin tää elämä on tuntunut ihan persereiältä kokonaisuutena viime päivinä. Tuntuu että sitä vaan juoksee töissä. No nyt mulla on yksi vapaapäivä, mutta sekin menee niin saakelin nopeasti kun nukkuu univelat (joita pakosta kertyy(kun ei saa unta syystä ja toisesta)) pitkään aamulla, ja sitten vaan haahuilee, ja kattoo vähän telkkaria, ja lukee lehtiä, joita muina päivinä ei huvita tai ehdi lukemaan. No ei elämä nyt ihan persereiältä tunnu (ennoo pahemmin persereikiä tunnustellut edes sitä paitsi...), onhan mulla T ja plii ja plaa ja... Mutta ehkä se lähti tuossa tiistaina siitä, kun töissä oli vaihteelsi ihan hirveä hälinä, ja just olin käynyt vielä tupakilla, nikotiinit siinä veressä, ja kun palaan tauolta omalle paikalle (jossa yleensä en istu, eli ei se nyt niin oma ollut), niin pukkaa sitten pitkästä aikaa kamalaa paniikkikohtausta päälle. Kirjasin jo itseni siihen työpisteeseen sisään, mutta noin viisi sekuntia siinä oltuani tajusin että eihän tästä tule vittuakaan, että nyt täytyy vaihtaa paikkaa ja äkkiä. Toinen vaihtoehto olisi ollut juosta ulos siitä talosta ja lujaa, mutta eihän sitä nyt voi, kun sitten on joku toimiston akka niskassa, että mihis sitä nyt työajalla mennään saamaan sellasia paniikkikohtauksia, että eihän homma näin tule tehtyä. No, kuhan sanoin vain, eihän se nyt niin sanoisi. Muka. Siinä sitten vaihdetulla paikalla tärisin ja ajattelin että nyt pitää koota ittensä. Vähän tuollainen pistää masentamaan. Sitten koko viikon olen kävellyt kuin ajastetun pommin päällä, että milloin homma uusii, ja eikös sitten toissa päivänä pukannut vähän samanlaista, kun tulin tauolta. Mä tulin siihen lopputulokseen pienessä päässäni, että pelkästään tiettyjen henkilöiden läsnäolo - tai tietoisuus siitä, että voivat olla läsnä - voi saada tuon paniikin aikaiseksi. Sinänsä vituttava tieto, että ei niitä oikein voi sieltä deletoidakaan, korkeintaan koittaa vältellä. Ja vältellä myös niitä ruuhkapaikkoja, koska toinen altistava homma on just se meteli.

Edeltävästä tuli mieleen yksi ohjelma, jota katselin tuossa viikolla. Siinä ihmiset lähettävät jonkun paketin vanhoille tutuilleen. Ohjelmassa oli Riku Korhonen, sen eksä (en muista nimeä), eksän sisko (en muista nimeä, näyttelijä se on) ja sen vanha opettaja, joka oli sanonut Rikun eksän siskolle, että ahdistus on itsekkyyttä. Mä siinä mietin, että miten ahdistus nyt olisi jotakin suurta itsekkyyttä, pikemminkin pahimmillaan aika paha henkisen heiton paikka. Onhan se totta, että ahdistuva varmaan tuijottaa omaan napaansa, juu-u, mutta kuka sinne saatana tässä maailmassa sitten tuijottaa, ellet sä itse (voi jumalauta). Ja tuskin kukaan suuresti ahdistunut nyt nautiskelee siitä suuresta syntisestä itsekeskeisyyden tilastaan.

Mitäs muuta tässä... Pyykit pyörii koneessa. Ihmetellen katselen ikkunasta että kenen saatanan lahopää-idiootin idea oli raiskata suurimmat ja komeimmat vaahterat tämän talon pihasta. Eilen töistätullessa odotti sellainen miellyttävä näky tuolla pihalla. Ihan kamalan näköinen toi piha nyt, puhumattakaan siitä että nyt tuolta vastapäisen talonsiiven puolelta näkee ihan esteettä tänne. Pitäisiköhän alkaa harkita muuttoa. Ihan muutenkin, saataisiin vähän lisätilaa T:n kanssa. Toisaalta tässä kopissa asuminen tulee aika halvaksi, säästyy rahaa; ja mitä sitä tilalla tekisikään, kun on aina töissä. Ja mitä sitä rahalla tekisikään, kun ei sitä kerkeä perkele edes sinne saatanan sänkyostoksille koskaan (mä haluaisin kyllä sen isomman sängyn), kun seuraavankin kuukauden aikana mulla ja T:llä on tasan YKSI samaan aikaan oleva vapaapäivä. Sekin vielä. Nyt ne alko sahaamaan niitä saatanan puita tuolla pihalla. KOSKA TÄÄLLÄ SAA PERKELE KORVAT LEVÄTÄ!???

Mä menen nyt katsomaan Frasierejä, palataan myöhemmin ja jatketaan tästä...

Helouti.

Yksi päivä töitä takana taas. Kukaan ei ole varmaan huomannut (en nyt jaksa taas kitistä että miksi:)), että hepoliini on varmaan vähän loman tarpeessa. Tai no, ei ehkä niinkään loman tarpeessa (no joo, olen kai), mutta kunnollisen unen tarpeessa...

...Siksipä tässä, oliko se nyt eilen, kävin toimistoassarilta kyselemässä, että mites on jos haluaisi vaikka pitää vähän palkatonta vapaata tässä kevään mittaan. Siinä kalenteri kädessä napotin assistentin toimistossa, ja katseltiin jo päiviä, kun tämä kysyi että "onko joku matka tiedossa tms.?", johon mä sitten (kun en osaa kirkkain silmin valehdella(tai huonosti ainakin(suuni osaan kyllä kiinni pitää tarvittaessa...))) että "ei, kun ihan muissa asioissa vaan, omia "hommia" varten...". No henkilö sitten valistaa mua, että täällä on ollut tapana että pyritään päästämään ihmiset matkoille ja muille sellaisille, mutta muuten vaan (huvikseen) ei ihan tuosta vaan kuitenkaan omia lomia myönnellä. Pomo-tätiltä kuulemma voisi asiaa tiedustella kuitenkin, jos haluaa saada "ylemmän" tahon päätöksen asiasta. Läpäytin kalenterin kiinni, ja totesin että josko sitä sitten kesiä odotellessa ei turhaan pomotätiä kävisi vaivaamassa...

...Noo. Meillä on sen vertas innokas tää assari että oli kuitenkin omatoimisesti käynyt asioikseen pomotätin juttusilla asian puitteissa (missä vaiheessa mä aattelin, että voi luoja, "why, ou WHY!".). Kuulemma olisi ihan ookoo, että pitää vaikka tähän mennessä kertyneitä lomapäiviä jo vaikka aiemmin, siis ennen kesää. Naukaisin kuitenkin (silmät ristissä(tänään), viideltä kissan kiusaamiseen heränneenä), että josko sitä mieluummin kesällä niitä kesäpäiviä viettelisi, ja ajattelin että asia olisi siinä, ja käsitelty, ja vaihdoin istumapaikkaa toiselle puolelle taloa, kun oli siellä kivaa istumaseuraa tiedossa. Muuten en kyllä tuolla "uudella puolella" normaalisti tykkää istuskella, "vanhalla puolella" on jollakin tavalla rauhallisempaa. Ei sitä kuitenkaan aina jaksa nurkassa yksin napottaa. :)

Siinä tein sitten kotiinlähtöä, kun pomotäti tuli juttusille, että " "rouva-assari" oli kertonut, että olit kysellyt jostakin vapaapäivistä". Mä aattelin että voi luoja, mitähän tästä oikeen seuraa. Kun ei mulla nyt ollut tarkoitus asiasta kuitenkaan mitään numeroa tehdä. No mutta meillä on kyllä oikeesti tosi kiva pomo, mä ainakin olen aina tykännyt (ja se edelleen muistuttaa jollakin tavalla O:ta, vanhaa kamuani). Pomo-täti sanoi että totta kai sitä voi pidellä tuollaisia vapaita, tai vaikka sitten muuten ottaa muutaman, vaikka parikin päivää jossakin välissä ylimääräistä, jos siltä tuntuu. Ja muistutti vielä, että kesällä sitten kaikki mielellään pitävät ainakin pari viikkoa lomaa, ihan jaksamisen takia. Mulla nyt on niitä päiviä kertynyt jo enemmänkin, kun toukokuussa jo sinne menin töihin. Ihan kiva, kun kuitenkin johtoporrasta tuollaiset asiatkin kiinnostavat, että asioikseen ottavat tulla infoamaan. Mä kun halusin vaan vajota maan alle - onhan se nyt "noloa" kun on loman tarpeessa. Nykyään kun kaikkien pitäisi olla jotakin superkoneita ja jaksaa painaa vaan. Tai en mä tiedä pitäisikö, mutta en mä tiedä mistä ihmiset sitä virtaa repivät, kun joillakin ei tunnu normaali määräkään työtä riittävän (tuolla meidän töissä). Kuitenkin siinä vaiheessa kun meinasin (no, en meinannut, vaan lahosin) ex-työpaikassa henkisesti lahota, niin jotakin siitä opin, ja olen koittanut opetella kuuntelemaan milloin sitä voisi olla aika pienellä henkos-tauolle, ennen kuin tarvii jäädä millekään hermolomalle.

Joo, että sellasta. Huomenna on vapaapäivä. Vissiin olen sen verta kunnollinen työntekijä, että vapaapäivän alla olen kehitellyt itselleni jonkinlaista epämääräistä kurkkutulehdusta. Tai en mä tiedä mikä siellä on, mutta ääni on ollut käheänä jo monta päivää (tuottaa vaikeuksia päästellä ihmismäisiä ääniä koko päivän suustansa), ja nyt sitten tämän päivän mittaan on alkanut kurkkua/nielua poltella tai kuumottaa jotenkin kummasti. Siksipä töistä päästyäni, ja bussista täpärästi myöhästyttyäni (en jaksanut alkaa juoksemaan sen perässä), päätin kävellä töistä keskustaan ja piipahtaa Alkossa ostamassa lääkkeeksi vähän viskiä (ja tonkan viiniä, ihan huvikseen). Matkalla poikkesin myös työterveydessä peruuttamassa huomisen lekuriajan, joka mulla ois ollu, ihan vaan koska haluan nukkua viikon ainoana vapaapäivänä pitkään. Parit Irish-coffeet tuossa nautiskelin, ja ainakin poskissa lähti veri kiertämään, ja kaipa se vähän kurkkuakin puuduttaa juu. Katotaan nyt että tuleeko tässä pahemminkin kipeäksi.

Työkaverin kanssa oli juttua muuten joskus aiemmin, että voitaisiin mennä yhdessä autokouluun. Samoja ikiä vetelee kuin itekin, niin ei tarttis mennä kummankaan yksin 18-veeläisten keskelle ihmettelemään että kumpi oli vasen, kumpi oikea, tai että kummalla puolella se kaasupoljin olikaan. Mä en vieläkään ole ihan varma siitä, mikä sinänsä voisi olla aika pelottava tieto koska olen joskus ajanut maantietä pitkin sentään sen 5 kilometriä siellä Kainuun korvessa. Ilmankos meinasinkin peruuttaa ojaan, tosin vaihteenvaihtajahenkilö - eihän sitä nyt samalla pysty vaihdetta vaihtamaan kun rattia kääntää - ei muistanut silloin sanoa siinä jyrkän käännöksen risteyksessä (missä en osannut vääntää rattia tarpeeksi, ja piti ottaa käännös uusiksi) että oli pannut pakin päälle. Onneksi ei tullut autoja sieltä mutkasta juuri sinä hetkenä.

Mutta sellasta. Katellaan taas, heippa.

<3Hepoliini