Huomenta!

Mä olen täällä taas kaivellut juuriani, jostakin syystä. Eilen etsiskelin netistä karttoja ja kuvia mummon ja isoisän kotiseuduilta kannakselta. Varmaan mun aivot ovat yhdisteleet itsenäisesti asioita toiseen, ja se Kuopioon muutto on taas aktivoinut jonkun tarpeen määritellä itselleenkin joku "lähtökohta".

No. Löysin paljon kaikkea mielenkiintoista netistä mutta onhan mulla se mummon kirjoittama kirja, mitä voi plärätä, jos oikeen iskee kova tarve muistella jonkun toisen muistoja. Ja sitten että muistokakku olisi saanut oikeen kunnon kuorrutuksen niin katselin Yle Teemalta aamupuhteiksi mummojen ja vaarien muisteloita "siitä toisesta" evakkomatkasta "Suomeen" (tai siis sille alueelle, joka nykyään on Suomi). Monethan tekivät sen matkan kahteen kertaan, kun välillä palasivat kotiseuduillekin jo takaisin. Meidän mummon porukat lähtivät ihan viime tipassa kotoaan 19.6.1940.

No, mulle tuli sitä ohjelmaa katsellessa mieleen, kun evakot siinä kertoivat pakomatkoistaan junalla, että mummohan oli siinä kirjassaan kertonut miten täpärästi onnistuivat sattuman kaupalla välttämään Elisenvaaran pommituksen. Ei muuten, mutta tulee vähän kylmiä väreitä kun miettii, miten pienestä omakin kohtalo voi olla kiinni - pienen pienistä (tässä tapauksessa kai aika suuristakin) ratkaisuista. Otan siis jälleen vapauden lainata pienen pätkän mummon muistelmista, että arvon lukijakin (joka tässä vaiheessa haukottelee tylsistymistään..)saa maistella sitä samaa kuvaa päässään tuosta kohtalon oikusta.  Tässä ollaan siis pakomatkalla "sen toisen kerran". :

"...Tavarat hakeneen valtion kuorma-auton mukana lähteneet matkalaiset auto tyhjensi Sairalan asemalle. Tavarat erääseen ulkovarastoon. Ihmiset junaan. Juna pysähtyi Elisevaaran asemalle ilmahälyytyksen vuoksi. Kaikki ulos junasta, kuka mihinkin päänsä pisti. Sillä kertaa ei vielä tapahtunut mitään. Asemalta oli lähdössä tavarajuna täynnä lehmää, hevosta, lammasta. Huuto hirveä. Äiti ja ****:n Helena sanoivat: "Tähä ei jäähä, osajaat ne ryssä konneet tänne uuvestaa". Äiti kehoitti toisia ja esimerkillään osoitti, "kiivetkää tuoho avovaunu kulmaa". Niin tehtiin. Mutta asemamiesten huomatessa tilanteen kuului komennus: "Pois ja äkkiä, tää lähtöö iha kohta". Alas oli tultava. Eivät ne ehtineet asemamiehet yhdessä paikassa vahtia pitämään. Matkalaiset kiipesivät uudelleen samaan vaunun kulmaan. Juuri kun pääsivät, silloin juna lähti.

Elisevaaran asemalla odotti henkilöjuna lähtöä. Kaksi tuntia tavarajunan lähtemisestä alkoivat hälyytyssireenit huutaa. Erään karjalaisen kylän toista sataa henkeä odotti junan lähtöä. Lähtö tuli, mutta ei junalla. Alkoi hirveä pommitus. Ryssän pommikoneet eivät armoa tunteneet. Koko Elisevaaran asemaseutu meni maan tasalle. Legenda kertoo, että yksi kahden kuukauden ikäinen vauva löytyi elävänä metsästä itkemästä. Jos meidän matkalaiset eivät olisi tehneet ratkaisua, minkä tekivät, heidän elämänsä kohtalo olisi päättynyt samoin."

Jälkipolvet kiittää tästä ratkaisusta. Kiitos.

Jep, se niistä muisteloista. Tuo oli vaan esimerkki siitä, miten elämä voi olla joskus aika sattumanvaraista.
Mä taidan nyt piirtää jotain ihan melkeen yhtä sattumanvaraista.

<3 Hepoliini

P.S. Mainos: Lue myös erään konduktöörin kertomus tapahtumista!

Heissan!

Mä olen kohta lähdössä käymään mummolassa. He, jotka saattoivat mut tähän kirottuun maailmaan, laittoivat tekstiviestiä että lähdenkö moikkaamaan mummoa. No, tottakai mä lähden moikkaamaan mummoa, onko tässä nyt parempaakaan tekemistä muka. Ilmaisu "mummola" on kyllä vähän kyseenalainen ja toisaalta ei ole. Mummolaahan asuttaa - on asuttanut jo kauan - pääasiassa enon suurperhe ja tietty mummo. Ja silloin kun isoisä oli vielä hengissä niin tietysti myös isoisä. Isoisä kuoli vuonna 2003, juuri ennen joulua ja mä en ehtinyt ajoissa heittämään hyvästejä. Olin meinaan jouluksi tulossa silloin Turkuun ja näytti siltä että on enää päivistä kysymys. En ehtinyt.

Mun piti oikeastaan kirjoittaa jostakin ihan muusta, kuten Nokiasta ja eilisiltaisesta väittelystä ukkelin kanssa siitä aiheesta mutta palataan siihen myöhemmin, kello tikittää, tiktak. Isoisästä sen verran että siinä oli mies, joka osasi piirtää. Lisäksi meidän suku on siltä puolelta tosi musikaalista mikä vissiin sitten kulkee geeneissä sekin ominaisuus jollakin tapaa. Muutenkin isoisä oli hyvin taiteellinen. Kuten on myös mummo, se on jopa pitänyt vanhoilla päivillään näyttelyn elämänsä varrella tekemistään, tai osasta, käsitöistä. Erityisen taitava mummo on virkkaamaan ja tekemään ryijyjä. Joskus nuorena tyttönä mummo ompeli vaatteita jollekin hienolle ja rikkaalle rouvallekin... Siinäkin se on taitava. Ellei olisi päätynyt maatilan emännäksi niin varmaan olisi leipänsä saanut niistä hommistakin ansaittua. Silloin uutena vuotena kun kävimme hautaamassa pikku-E:n ja joimme sen jälkeen kahvit, mummon jäädessä virkkaamaan omaan kamariinsa niin se oli sillä välillä tehnyt yhden pannulapun siellä valmiiksi! Mulla menisi monen monituista työtuntia vastaavan vääntämiseen. Eikä me oltu kahvipöydässä todellakaan tuntitolkulla. On se vaan taitava. Meidän äitillä on sellainen iso monivärinen todella kaunis ryijy, jonka mummo on tehnyt meidän äitin syntymävuonna. Kaikki on aina kuolannut sen perään ja sitten tuossa joitakin vuosia sitten mummo antoi sen äitille, joka puolestaan on testamentannut sen mulle :) Sanotaan nyt vielä että siinä ratsastaa prinsessa Ruusunen hevosella ja taustalla näkyy vuoren laella linna ja taivas on sellainen iltataivas, jonka värit liukuu kellertävästä siniseen - siis todella upea. Kokoa moisella komeudella on ainakin kaksi metriä kertaa puoltoista, ellei enemmänkin. Mä tarviin itekin sen linnan tai vähintään jonkun vanhan kartanon että moinen luomus saa arvoisensa säilytyspaikan. Tänne jos sen laittaisi seinälle niin...ei, ei hyvä.

En mä tiedä... Alkoi väsyttää ja pitäis valmistautua lähtöön. Tukka on märkä kun tulin just suihkusta ja astianpesukone pitää kamalaa meteliä niin ei osaa keskittyä. Ei mulla mitään pointtia ollut, kunhan puhelin lämpimikseni. Mummo täyttää tänä vuonna 80 ja on hyväkuntoinen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ehkä me voitais pitää yhdessä "satakymppiset" kun mullakin tulee niitä pyöreitä vuosia ensi talvena.

Joo mä lopetan niin ehdin. Pitäkää peukkuja että auto pysyy tiellä. Sori kun oli tylsä kirjoitus (ja miljoona kirjotusvirhettä) mutta ei kaikki aina voi olla ruusuilla tanssimista :D (onko "Elämäni tuuliviirinä" sitä koskaan, voisi kysyä...) Se on moro ja mummolaan -->

T: Hepoliini

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Mulle tulee itsenäisyyspäivänä aina mieleen sukujuuret. Etenkin sukujuuret kannaksen Karjalassa - äitini puolen sukuhan on sieltä kokonaan tänne "pakolaisena" (siis evakkoina...) tullut silloin aikoinaan. Ei varmaan tarvii alkaa mitään historian oppituntia pitämään aiheesta. :)  No, sinänsä nyt liikutaan hieman vaarallisilla vesillä, en meinaan hekumoi sillä ajatuksella sen suuremmin että joku sukulainen vaikka googlettamalla itsensä hepoliinin lokista löytäisi.

Nuha jatkuu. Aamuyöstä en saanut nukuttua kun nenää kirveli niin kovasti... Mutta muistellaan hetki mennyttä elämää.

Silloin kun mä olin pieni meillä oli hoidossa pelkästään poikia. Vanhempia poikia koska mä olin pieni, kaikista nuorin siihen aikaan. Yksi niistä oli Janne. Se on varmaan mun varhaisin paras kaveri. En muista tarkkaan oliko Janne mun kanssa samanikäinen vai kenties vähän vanhempi mutta yhdessä leikittiin ja naurettiin. Mä olin silloin jotain kolme neljä vuotias. En mä kauheasti niistä ajoista mitään tarkkoja yksityiskohtia muista. Mutta sen muistan että meillä oli Jannen kanssa yksi leikki. Me leikittiin sitä kun hevonen nukkuu :) Se meni sillä tavalla että käydään lattialle tai sängylle tms. kyljelleen ja jalat ja kädet ovat kohtisuorassa ja sitten "hevonen nukkuu". En muista kumpi sen oikein keksi (voisin epäillä itseäni jopa ;)). Harvoja "tuntomuisteja" on mutta muistan vielä miltä Jannen pieni käsi tuntui mun pienessä kädessä kun porukalla käytiin hoitolasten kanssa jossakin retkillä. Mulla on kuva jossa me ollaan vierekkäin, mulla on punanen huppari, punaset sammarit ja valkoinen pipo päässä ja Jannella on sininen ulkohaalari ja tumma myssy ja me nauretaan käsi kädessä naamat kippurassa kun kaksi muuta vanhempaa hoitopoikaa poseeraa asiallisen näköisinä :D Sitten Janne siirtyi jossakin vaiheessa toiseen hoitopaikkaan eikä enää sen jälkeen ollaa tiettävästi törmätty. Ja silti mä muistan meidän pienen ystävyyden. Toivottavasti se oli molemminpuolista :)

Asiasta toiseen. Pitäisiköhän mullakin olla oma kaksonen? Meillä taitaa isän puolen suvussa olla jonkin verran kaksosuutta, vaikka en tiedä onko se mitenkään perinnöllistä. Isän siskot olivat kaksosia. Tai on heistä toinen vielä hengissä, asuu Ruotsissa. Sitten serkulla on pienet kaksospojat, noin nelivuotiaat kai. En ole varma oliko mummin jotkut sisaret olleet vielä kaksosia mutta paras tulee viimeisenä: Saattaa kuulostaa joltain x-files-jutulta mutta meidän isän "takapuolesta" (en tiedä tarkalleen mistä kohtaa...thank god) löytyi joitakin vuosia sitten "patti". Lääkäri sanoi että isälle olisi pitänyt tulla kaksossisarus. Patti oli meinaan jäänne tällaisesta ilmeisesti (no tietty sen aikasesta) sikiöaikana surkastuneesta tai kuolleesta vauvasta! Joka sitten oli koteloitunut meidän isän kankkuun...  Mä olin ihan että mitä hittoa! Joillekin olen joskus kertonut asiasta mutta ilmeisesti ei pitäisi koska yleensä luullaan että puhun läpiä päähäni, vaikka harrastan sellaista oikeesti äärimmäisen harvoin.
Siitä tuli mieleen että onkohan mullakin ollut koko elämän ajan jotenkin "puolikas olo" sen takia että mullakin pitäisi olla oma kaksonen joka on sitten vaan kadonnut tai kuihtunut jonnekin pois ;) Mun mielestä kaksosuus on jotenkin mystistä, etenkin identtinen kaksosuus mutta myös epäidenttinen. Jotenkin tuntuu että sellainen ihminen olisi varmaan äärimmäisen läheinen? Läheisempi kuin kukaan muu jopa? Olen tuntenut joitakin muitakin kaksosia... No, eräs teki veljensä kanssa aina kaiken yhdessä, tuntui että niillä oli lapsetkin yhteisiä :D Ja ne oli niin samannäköisiä että itekin kerran aloin puhua toiselle niistä luullen sen olevan tämä mun tuttuni.
Sisko sitten taas seurusteli alle parikymppisenä kaksospojan kanssa, jolle mä 15 kesäsenä luin kerran Vappuna madon luvut joen rannassa kun oli kohdellut mun siskoa kuin halpaa makkaraa. Perkele, mun siskoahan ei kuseteta ;) Terkkuja vaan hänelle hepoliinilta.

Eli etsintäkuulutetaan: Oma kaksonen!
Olis taas ollut muutakin mielessä mutta täytyy pitää kahvitauko ja turistaa nenää.

P.S. Hepoliini huomaa ihastuneensa näihin merkkeihin: "lainausmerkit", (sulut), lempihymiöt: ;) :) :D
Ja voisiko joku valistunut ihminen valistaa mulle että mitä tarkoittaa merkki :3 ??? vain yhden käsittämättömän mainitakseni...ei tajua :D

Muistelin tuossa sitä kertaa tosiaan kun aikoinaan onnistuin murtamaan isosiskon nenän.

Asuttiin silloin vielä kotona kumpainenkin. Meillä oli sellainen pitkän mallinen eteinen, jonka päässä oli kylpyhuone. Mulla oli tapana ottaa eteisessä vauhtia ja juosta vauhdista seisomaan käsilleen kylpyhuoneen ovea vasten. Tein sitä yleensä melkein väsymykseen asti kun se oli niin hauskaa. No kerran taas oli kunnon käsilläseisontasessiot meneillään ja otin vauhtia juostakseni ovea vasten. Mutta. Isosisko sattui juuri tulemaan omasta huoneestaan eteiseen selkäni takaa ja mulla nasahti kantapää suoraan siskoa nenään. Sisko meni polvilleen maahan ja piti päätä käsien välissä ja mä olin ihan paniikissa "että osuinko mä suhun"!?. Sitten siihen eteisen matolle alkoi muodostua sellainen iso verilätäkkö ja tajusin että osuttu on. Onneksi oli isä ja äiti kotona, en tiedä olisinko osannut tehdä yksin mitään. En muista muuta siitä kuin että he lähtivät viemään siskoa ambulanssilla päivystykseen. Ja sen että ainoan kerran elämässä isä otti mua käsivarresta kiinni ja huusi päin naamaa että mitä mä oon mennyt tekemään. Myöhemmin isä tosin pyysi sitä anteeksi ja toki anteeksi annettiin. Ambulanssiväki ei ollut meinannut uskoa sitä tarinaa että miten siskon nenä oli murtunut... Kaipa ne näkee ja kuulee yhtä sun toista. No sisko selvisi siitä hengissä mutta mulkoili mua tosi vihasena pitkään sellanen kunnon tuppo nenän suojana. Sanoi että ei häntä muuten mitään mutta kun pitää mennä kouluun sen näköisenä :D Myöhemmin kun pöly laskeutui vähäsen mä lohdutin siskoa että ehkä mä tein sille palveluksen koska nenä näytti oikeastaan käsittelyn jälkeen paremmalta ;) Ei se mitään kaunaa siitä kantanut kai.

Isosiskot osaavat myös olla ärsyttäviä tai antaa tarpeellisia neuvoja neljä vuotta nuoremmille siskoille. Jos äiti ja isä lähtivät johonkin silloin aikoinaan niin äiti määräsi siskon aina "johtoon" eli suomeksi kyyläämään mitä mä teen. Tai niin sisko sen vastuunsa ainakin otti. Heti kun ovi sulkeutui äitin ja isän selän takana sisko muistutti mua mafia-tyyliin "mä määrään nyt täällä, äiti sano niin". "Jos et sä tee niin kuin mä sanon, kerron äitille" Siinä sitten purtiin hammasta. Joskus oltiin tukkanuottasillakin ja vaikka mitä...

"Parhaimman" neuvon isosisko antoi mulle kun taisin olla jotain neljäntoista viidentoista vanha. "Kannattais jo sunkin hepoliini alkaa rasvata naamaa ettei naama rupsahda jo kaksvitosena". What! Mitä neuvoja 14-vuotiaalle :D

Äiti kerran sanoi että "miten susta tuli tuollainen (elin pahinta murrosikää) kun "isosiskokin" oli niin kiltti tuossa iässä. Myöhemmin tiedustelin asiaa siskolta ja se vaan totes että fiksut osaa peittää jälkensä...

Muutenkin pikkusiskona mulle aina hoettiin "että sä saat kun olet samanikäinen kuin "isosisko" tai "pääset sitten kun olet isosiskoniäkäinen..." Kärsivällisyys kasvattaa luonnetta? Arvaa oliko kiva todeta että tämänkin kivan asian saamiseen tulee menemään seuraavat neljä vuotta... Mutta syntymäpäiviä me yleensä vietettiin yhdessä, ja saatiin porukoilta samanlaisia lahjoja...ollaanhan me synnytty peräkkäisinä päivinä. Mä ensin! :) Meidät on varmaan valmistettu jonain vuosipäivänä...vaikka ei äiti sitä vielä ainakaan oo tunnustanut. Täytyy varmaan odottaa että se vähän dementoituu ja alkaa puhua läpiä päähänsä ja elää menneitä aikoja. Ehkä se sitten kertoo myös miksi tiesi miltä "pilvi" tuoksuu silloin joskus aikoinaan kun mä en vielä tiennyt...

P.S. Laitoin juuri susupetalille s-postia siitä blogipohjasta. Nyt jännittyneenä ootellaan josko se vastaisi :)

Meidän isällä on haulikko. Sellainen kaksipiippuinen. Silloin kun mä olin pieni, lyhyempi kuin haulikko, kysyin yhden kerran isältä että saanko mäkin ampua haulikolla. He olivat juuri muistaakseni menossa metsästämään. Isä vaan nauroi mulle että kuule hepoliini sä taidat olla vielä vähän liian pieni ampumaan näin isolla pyssyllä. Kompromissina sovittiin että mä saan painaa liipaisinta ilman että siellä on patruunoita sisällä. No sehän sopi mulle tietysti mutta äitille ei vissiin saanut siitä kertoa. Isä varmaan kertoi itse.

Kerran meillä oli kalaa ruokana. Istuttiin ruokapöydässä koko perhe ja mä kysyin että mitä kalaa se oli, jota juuri olimme syömässä. Isä sanoi että no valasta. Jatkettiin syömistä. Sitten kun mulla oli lautanen tyhjä niin totesin isälle että "olipas hyvää tämä valas". Isä sitten siihen että herranjumala et kai sä lapsi oikeasti luullut että se on valasta että se oli vitsi. Mä olin ihan paskana kun olin luullut syöväni jotain niinkin hienoa kuin valas... Sittemmin kun tajusin valaiden päälle hieman enemmän niin se ei enää tuntunutkaan niin hienolta vaihtoehdolta. Tällainen musta sitten tuli kun vanhemmatkin puhuivat läpiä päähänsä. Koskaan ei voinut olla varma että onko jutut nyt satua vai totta... :D

Vettä tulee ku saavista kaatais. Muistaakseni tälle päivälle luvattiin jopa ukkosta joten ei uskalla oikeen hyppiä pitkin pihoja ukkosenjohdattimena... Kamala nälkä olisi mut ehtii sitä syödä myöhemminkin. Aivan liian yliarvostettua tuo ruokaileminen. Miten HELPPOA olisi jos voisi syödä kuten käärmeet...

...mistä tuli mieleen että kauppareissulla poikkesin eläinkauppaan ihastelemaan marsuja. Lapsuudesta jäänyt tapa:) Oli pari oikeen suloista papanamasiinaa siellä ja kysäisin ohimennen myyjältä josko kissa tulisi marsun kanssa hyvin toimeen. Kuulemma on ihan kissasta kiinni että suhtautuuko marsuun kuten välipalaan. Mullahan oli lapsena marsuja. Ekan sain kun kinuin kauan hamsteria, yritettiin jopa kaverin kanssa käydä eläinkaupasta omin päin ostamassa(eivät myyneet, en saanut), sitten isä ehdotti eikö marsu olisi kivampi kun elääkin pidempään... Meille tuli sitten Lilli. Mun ihana pyöreä ja leikkisä sileäkarvainen pötköni. Parempaa ei olekaan...tai ollutkaan. Lilli kuoli kun olin seiskaluokalla. Äiti tuli herättämään kouluun ja sitten katsoi Lillin häkkiin ja sanoi "Nyt musta hepoliini kyllä tuntuu että Lilli on kuollut!". Mähän olin aivan shokissa ja pillahdin itkuun. Niin, nykyään seiskaluokkalaiset kai tekee jotain muuta kuin suree kuolevia marsujaan... Se vaan tuli niin odottamatta. Pampula, "kakkosmarsu", elikin sitten pidempään. Tuo rusettipampula oli meillä jo Lillin aikaan mutta eli vielä kun asuin opiskelukaupungissa ekaa vuotta. Kyllä se silti jotenkin vaan aina kirpasee kun lemmikki kuolee... Pampula taisi olla jo yli kahdeksan kun siirtyi toiseen ulottuvuuteen. Levätkää rauhassa. Mitenkähän ajatus lähti harhailemaan...hmn.

Pampulasta vielä sen verran että se tuli meille äidiltä salaa ;) Puhuin isukin ympäri ja yhtenä marraskuun sateisena iltana kun äiti oli töissä haettiin se eläinkaupasta. Myöhemmin kävi ilmi että Pampula olikin ollut raskaana. Nimittäin siinä vaiheessa kun häkissä oli jo kaksi maailman suloisinta pientä marsuvauvaa =D Myöhemmin olen miettinyt että pitäisi tarkista tuo marsujen kantoaika...Lilli kun käsittääksemme OLI tyttömarsu mutta entä jos sittenkin...;) Tarkoitan että oliko Pampula pantu paksuksi jo eläinkaupassa vai tekikö Lilli-tyttömme sen sittenkin...päässyt vaan unohtumaan nuo päivämäärät ja sen sellaiset... Mutta jos jokin on syötävän suloinen, se on pieni marsulapsi sanoi kissa kun huuliaan nuoli. Vauvakuume! Tahtoo marsuvauvan!! Pliispliis, saanhan saanhan...