Moi.

Välillä tuntuu aika pirun typerältä kirjoitella näitä jaarituksia, kun kukaan ei koskaan inahdakaan mihinkään mitään. In mai ääs blokit on jotakin sosiaalisia kammioita... Mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli, että jos ei saa palautetta ollenkaan (no, O..:)), niin ei saa myöskään negatiivista palautetta. Eli oikeastaan pitäisi olla vaan tyytyväinen blogin nykyiseen elintilaan. Mutta kuka nyt aina jaksaa pelkkiä monologeja pidellä. Minä.

Olen sairaslomalla. Tai en kutsuisi sairaslomaksi sitä armollista aikaa, jonka terveydenhoitaja mulle vastaanotollaan tänään kirjoitti. Pikemminkin yksi ylimääräinen "vapaapäivä", jota sitäkään ei voi kyllä kovin vapaasti käyttää, kun pitää homehtua sisällä ja sairastaa. Meidän työnantaja näetkääs (no mitä tässä turhaan monikkoja käyttelee) on antanut tekkarille luvan kirjoittaa vain kaksi saikkupäivää kerralla. Joten kun tänään lähdin kesken työpäivän - että osasin olla idiootti, päivän päätteeksi kai olisi saanut kaksi SEURAAVAA päivää saikkua? - niin huomisen olen varsinaisesti saikulla, ja keskiviikoksi olisi tarkoitus parantua. Niin kuin lupasin terveydenhoitajallekin, joka hänkin, luonnehdittuaan kurkkuni loistavan "influenssan sateenkaaren värisenä" (??), näytti hieman pahoittelevalta saikun lyhyyden suhteen. Eihän tässä maailmassa nyt työnantajan piikkiin mitään sairasteta saatana.

Hyvältähän (melkeen) tää olo tässä jo tuntuu, kun saa olla hiljaa. Kun ei tarvitse puhua, ei kurkkuakaan kutita, jolloin ei ala yskittää, mikä on aika vittumaista puhetyöläisen kannalta. Ainakin kesken asiakastapahtuman. Siksipä mä luovutinkin kesken päivän, kun ei vaan enää huvittanut kitkutella sairaan ja terveen välimaastossa. Päätin että olen enemmän sairas kuin terve. Poskia särkee, ja otsaa polttelee oudosti, ja kyllä tuota kurkkuakin kutittelee vaikkei ole moneen tuntiin tarvinnut sanoa sanaakaan. T:kin lähti töihin melkeen saman tien kun mä tulin viettämään syntistä sairaslomaani.

Mutta eihän sitä saikullakaan nyt vaan maata, eihän. Jo kohta päätin tarttua imurinvarteen kun rupesi pölynnieleminen vituttamaan sen verran. Aika veemäistä tuollaisesta villamatosta imuroida puoliksi norjalaisen pumpulikarvaisen kissan pumpuleita. Kun ei niitä nyt karvoiksi voi sanoa hyvällä tahdollakaan, sellaista pirun villaa. Ärrä-kissa ei vaan oikeen tykkää imuroinnista, ja tässä uudessa luukussa se aina ensin menee mikron taakse piiloon, ja kun mä etenen keittiöön (keittokoppiin) niin sitten kauheassa kaaressa hyppää sieltä ja juokseen kylpyhuoneeseen (vessakoppiin) piiloon. Senkin turkki kai olisi vähän pesun tarpeessa, mutta ei sitä hommaa ilman verj´nuarmuja kykene tekemään. Paitsi tukevassa niska-perse- otteessa, mitä en usko kenenkään eläinystävän suosittelevan. Vai? Siihen oli kuitenkin männä vuonna pakko turvautua kun otus siinä yhdessä vaiheessa ripuloi oikeen kunnolla. Nam.

Kauhean äkkiä on menny nää viime kuukaudet. Siitä alkaa kohta olla jo vuosi kun ukkelin kanssa päätettiin lähteä eri reiteille. Mä olen tyytyväinen kun ei kuitenkaan erottu sillä tavalla ovet paukkuen, ettei voitaisi väleissä olla. Itellä kun ne parin aikaisemman pitkähkömmän suhteen erot eivät menneet aivan yhtä kivuttomasti, vaikka ei ero R:stä missään nimessä millään tavalla kivutonta ollut, ei pidä käsittää väärin.

T sai mut yksi ilta miettimään aiempaa elämää ja eksiä, kun muistutti mua siitä, miten joskus aikoinaan seurustelin itseäni aikakin paljon vanhemman ihmisen kanssa, ja totesi itse olevansa tyytyväinen, kun on kuitenkin kunnolla saanut olla nuori. Mä en koskaan varsinaisesti ole myöhemmässä elämässä jäänyt katumaan mitään mennyttä elämää ja elettyä (kun ei niille mitään voi), mutta pari päivää sitten tupakalla työpaikan pihalla mietin, että missäköhän mäkin mahtaisin nyt olla, jos en olisi alkanut sakkolihaisena (joku kutsuisi sitä alaikäiseen sekaantumiseksi) seukata sen vanhemman työtävieroksuvan pitkätukan (P) kanssa. Nykyään koenkin lievää vastahakoisuutta pitkiä mustia miesten hiuksia kohtaan.Paljon mä kyllä siltä opinkin elämästä, paljon myös kantapään kautta, eikä kaikki hyvää. Ehkä musta ois voinu tulla jotain ihan muuta. Kuitenkin selvää on se, että ellen olisi tutustunut - ja viettänyt kuutta ja puolta vuotta sen kanssa - P:iin, niin en olisi salettiin tavannut seuraavaa eksääni, joka muutoin oikein reippaana nuorena (isä kutsui mua silloin kehdonryöstäjäksi) sarjakuvaintoilijana (M) päätyi lopulta mätkimään multa naaman mustaksi muutamaankin otteeseen. Ei sen äiti kyllä ihan tainnut uskoa, että rappusissa voisi sillä tavalla kaatua. Meidän isä ei ainakaan. Se sanoi, että jos se tekee sen kerran, niin se tekee sen toisenkin kerran. Mites se meni, että isä on aina oikeassa? No mutta M jäi sitten runsaan parin vuoden yhteiselostelun jälkeen taka-alalle, kun törmäsin Ukkeliin. Se oli siinä vanha suhde ja uusi myös. Ehkä tälleen jälkikäteen mietittynä vedettiin kamat yhteen pikkasen liian ripeesti, koska aika karikkoista oli meidän alkuaika jo aika piankin. Mä taisin viedä omat vanhat traumani siihen soppaan mukaan, ja ukkelilla oli sitten omat murheensa siihen aikaan... No mutta tämän seurustelujanaani koskevan lyhyen referaatin tarkoituksena oli sanoa, että Ukkeli on eka ihminen, jota mua oikeesti edes kiinnostaa joskus nähdä vielä tulevassakin elämässä. Että kai me yhdessä jotain oikeinkin tehtiin, tuli (ja jäikin kai) meistä kuitenkin hyviä kavereita. Vai?

Että sitten mietin uudestaan sitä, että olenko mä sössinyt koko tähän astisen pienen elämäni vain elämällä kaikenlaisia parisuhteita unohtamalla kaiken muun mitä elämässä "kuuluisi" ja voisi tehdä. Mutta ei kai musta olisi tullut sitä mikä mä nyt olen, ellen olisi kaikkia niitä koukeroita käynyt läpi, mihin niidenkin tyyppien kanssa joutui. En mä silti sano että olisin täysin tyytyväinen siihen mitä mä nyt olen. Kuitenkin tyytyväisempi kuin koskaan ennen. Luulisin. Muistelisin. Ehkä. Että kiitos kaikille eksille että olette opettaneet NIIN paljon tästä elämästä. Mut ois se köykänenkin laps...nuoruus ollu ihan jees silti (terkut niille parille ekalle). ;)

No mutta nyt mä olen taas puhunut ihan tarpeeksi, sain riittämiin avautua ja monoilla. Mukavaa viikonalkua kaikille entisille, nykyisille, ystäville ja sydänystäville. Heippa.

<3Hepoliini

P.S. Toissa yönä näin unta että istuin Laurin Tähkän kyydissä autossa, etupenkillä. Lauri tietty ajoi. Mentiin sellaisia pieniä sivuteitä pitkin jossakin pienellä paikkakunnalla. Mä sitten kysyin Laurilta että "Voitaisko me ajaa jonkun marketin kautta, että kaikki näkis kenen kanssa mä oon liikenteessä?", johon Lauri Tähkänen vastasi että "Totta kai voidaan.".

Siis miten noloja unia sitä voi nähdä? "Voitaisko me ajaa jonkun marketin kautta...", jesus sentään! :)

Helouti.

Yksi päivä töitä takana taas. Kukaan ei ole varmaan huomannut (en nyt jaksa taas kitistä että miksi:)), että hepoliini on varmaan vähän loman tarpeessa. Tai no, ei ehkä niinkään loman tarpeessa (no joo, olen kai), mutta kunnollisen unen tarpeessa...

...Siksipä tässä, oliko se nyt eilen, kävin toimistoassarilta kyselemässä, että mites on jos haluaisi vaikka pitää vähän palkatonta vapaata tässä kevään mittaan. Siinä kalenteri kädessä napotin assistentin toimistossa, ja katseltiin jo päiviä, kun tämä kysyi että "onko joku matka tiedossa tms.?", johon mä sitten (kun en osaa kirkkain silmin valehdella(tai huonosti ainakin(suuni osaan kyllä kiinni pitää tarvittaessa...))) että "ei, kun ihan muissa asioissa vaan, omia "hommia" varten...". No henkilö sitten valistaa mua, että täällä on ollut tapana että pyritään päästämään ihmiset matkoille ja muille sellaisille, mutta muuten vaan (huvikseen) ei ihan tuosta vaan kuitenkaan omia lomia myönnellä. Pomo-tätiltä kuulemma voisi asiaa tiedustella kuitenkin, jos haluaa saada "ylemmän" tahon päätöksen asiasta. Läpäytin kalenterin kiinni, ja totesin että josko sitä sitten kesiä odotellessa ei turhaan pomotätiä kävisi vaivaamassa...

...Noo. Meillä on sen vertas innokas tää assari että oli kuitenkin omatoimisesti käynyt asioikseen pomotätin juttusilla asian puitteissa (missä vaiheessa mä aattelin, että voi luoja, "why, ou WHY!".). Kuulemma olisi ihan ookoo, että pitää vaikka tähän mennessä kertyneitä lomapäiviä jo vaikka aiemmin, siis ennen kesää. Naukaisin kuitenkin (silmät ristissä(tänään), viideltä kissan kiusaamiseen heränneenä), että josko sitä mieluummin kesällä niitä kesäpäiviä viettelisi, ja ajattelin että asia olisi siinä, ja käsitelty, ja vaihdoin istumapaikkaa toiselle puolelle taloa, kun oli siellä kivaa istumaseuraa tiedossa. Muuten en kyllä tuolla "uudella puolella" normaalisti tykkää istuskella, "vanhalla puolella" on jollakin tavalla rauhallisempaa. Ei sitä kuitenkaan aina jaksa nurkassa yksin napottaa. :)

Siinä tein sitten kotiinlähtöä, kun pomotäti tuli juttusille, että " "rouva-assari" oli kertonut, että olit kysellyt jostakin vapaapäivistä". Mä aattelin että voi luoja, mitähän tästä oikeen seuraa. Kun ei mulla nyt ollut tarkoitus asiasta kuitenkaan mitään numeroa tehdä. No mutta meillä on kyllä oikeesti tosi kiva pomo, mä ainakin olen aina tykännyt (ja se edelleen muistuttaa jollakin tavalla O:ta, vanhaa kamuani). Pomo-täti sanoi että totta kai sitä voi pidellä tuollaisia vapaita, tai vaikka sitten muuten ottaa muutaman, vaikka parikin päivää jossakin välissä ylimääräistä, jos siltä tuntuu. Ja muistutti vielä, että kesällä sitten kaikki mielellään pitävät ainakin pari viikkoa lomaa, ihan jaksamisen takia. Mulla nyt on niitä päiviä kertynyt jo enemmänkin, kun toukokuussa jo sinne menin töihin. Ihan kiva, kun kuitenkin johtoporrasta tuollaiset asiatkin kiinnostavat, että asioikseen ottavat tulla infoamaan. Mä kun halusin vaan vajota maan alle - onhan se nyt "noloa" kun on loman tarpeessa. Nykyään kun kaikkien pitäisi olla jotakin superkoneita ja jaksaa painaa vaan. Tai en mä tiedä pitäisikö, mutta en mä tiedä mistä ihmiset sitä virtaa repivät, kun joillakin ei tunnu normaali määräkään työtä riittävän (tuolla meidän töissä). Kuitenkin siinä vaiheessa kun meinasin (no, en meinannut, vaan lahosin) ex-työpaikassa henkisesti lahota, niin jotakin siitä opin, ja olen koittanut opetella kuuntelemaan milloin sitä voisi olla aika pienellä henkos-tauolle, ennen kuin tarvii jäädä millekään hermolomalle.

Joo, että sellasta. Huomenna on vapaapäivä. Vissiin olen sen verta kunnollinen työntekijä, että vapaapäivän alla olen kehitellyt itselleni jonkinlaista epämääräistä kurkkutulehdusta. Tai en mä tiedä mikä siellä on, mutta ääni on ollut käheänä jo monta päivää (tuottaa vaikeuksia päästellä ihmismäisiä ääniä koko päivän suustansa), ja nyt sitten tämän päivän mittaan on alkanut kurkkua/nielua poltella tai kuumottaa jotenkin kummasti. Siksipä töistä päästyäni, ja bussista täpärästi myöhästyttyäni (en jaksanut alkaa juoksemaan sen perässä), päätin kävellä töistä keskustaan ja piipahtaa Alkossa ostamassa lääkkeeksi vähän viskiä (ja tonkan viiniä, ihan huvikseen). Matkalla poikkesin myös työterveydessä peruuttamassa huomisen lekuriajan, joka mulla ois ollu, ihan vaan koska haluan nukkua viikon ainoana vapaapäivänä pitkään. Parit Irish-coffeet tuossa nautiskelin, ja ainakin poskissa lähti veri kiertämään, ja kaipa se vähän kurkkuakin puuduttaa juu. Katotaan nyt että tuleeko tässä pahemminkin kipeäksi.

Työkaverin kanssa oli juttua muuten joskus aiemmin, että voitaisiin mennä yhdessä autokouluun. Samoja ikiä vetelee kuin itekin, niin ei tarttis mennä kummankaan yksin 18-veeläisten keskelle ihmettelemään että kumpi oli vasen, kumpi oikea, tai että kummalla puolella se kaasupoljin olikaan. Mä en vieläkään ole ihan varma siitä, mikä sinänsä voisi olla aika pelottava tieto koska olen joskus ajanut maantietä pitkin sentään sen 5 kilometriä siellä Kainuun korvessa. Ilmankos meinasinkin peruuttaa ojaan, tosin vaihteenvaihtajahenkilö - eihän sitä nyt samalla pysty vaihdetta vaihtamaan kun rattia kääntää - ei muistanut silloin sanoa siinä jyrkän käännöksen risteyksessä (missä en osannut vääntää rattia tarpeeksi, ja piti ottaa käännös uusiksi) että oli pannut pakin päälle. Onneksi ei tullut autoja sieltä mutkasta juuri sinä hetkenä.

Mutta sellasta. Katellaan taas, heippa.

<3Hepoliini