heps.

Ulkona on ihanan kamala ilma ja kova tuuli. Olen tässä taas vaihteeksi lopettanut tupakanpolton, mikä tuppaa unohtumaan kun ottaa vähän höppänää (eli alkomahoolia). Siitä johtuen tuo alkon käyttö on ehkä lisääntynyt  - no ei nyt ehkä radikaalisti mutta kuitenkin - viime aikoina: vouhan sitä polttaa vähän viihdekäytössä...

Kävin tuossa hankkimassa lausuntoa ensi vuoden terapiaa varten psykiatrilla. Siellä mainitsin että olen huolissani juomisestani vaikka tuskin se poikkeaa kovin kamalsti suomalaisesta humalahakuisesta juomakulttuurista oikeastaan. Mä vaan oikeastaan en haluaisi juoda ollenkaan välttämättä. Sinänsä positiivista että nykyään sitä ei juo ahdistukseensa vaan jos juo niin nimenomaan ihanan nousuhumalan takia. Nykyään tuntuu että laskaria tulee aniharvoin, liekö syytä lääkityksen. Lääkitystä ollaan "ajamassa alas". Nykyisen psykiatrin mielestä olen ollut vähän turhan tuhdilla lääkityksellä, minkä ehkä voi allekirjoittaa sillä että joskus tuntuu että sitä on vaan ollut aika turta. Ehkä vähän liiankin hyvällä tuulella, jos niin nyt voi sanoa. Lekurikin sanoi että voisi olla hyvä ottaa vähän parempaa kontaktia omiin tuntemuksiinsa ja tunteisiinsa. Uskotaan. Olen itsekin sitä miettinyt.

Vuoden alusta alan tehdä taas täyttä päivää töissä. Oikeastaan ei pelota miten se menee, mutta toisaalta jossakin tajunnassa jyskyttää että homma voi kusta käsille myös. Mutta mä olen päättänyt yrittää selviytyä. Yleensä tähän aikaan vuodesta sitä on ollut jo ihan, ei nyt kuoleman kielissä, mutta ahdistunut vähenevästä valon määrästä. Mutta nyt sitä on polteltu kynttilöitä jo syyskuusta asti ja koitettu nauttia pimenevistä illoista. Ajatus katkesi..

Ai niin, psykiatri halusi tarkentaa sen edellisen psykiatrin tekemää lausuntoa siitä yleistyneestä ahdistuneisuudesta. Meinasi laittaa jotakin tyyliin krooninen masennus tai toistuva keskivaikea masennus tai vastaavaa sinne Kelalle. Jälkikäteen kun miettii niin varmaan sitä olikin aika masentunut viime syksynä, vuosi sitten (tämä syksy ei mielestäni ole ohi vielä kun katsoon ulos). Itkeskeli työterveyslääkärin vastaanotolla ja niin pois päin. Ja varmasti sen perusteella mitä kerroin lääkärille elämästäni niin varmaan se "krooninen" menee aika kohdille. Itse sitä ei vaan edes viime syksynä tajunnut että olisi ollut masentunut. Mutta eipä sitä ole aiemminkaan tajunnut. En kuitenkaan kokenut mitään yllätyksen tunnetta kun lekuri totesi kuulemansa perusteella reaktionsa ääneen. Ei siis tullut yllätyksenä. Toisaalta ja toisaalta. Jännä miten sitä voi tehdä tiivistelmän ihmisestä kun tapaa pari kertaa, eikö? Mutta en kuitenkaan väitä että olisi väärässä.

Joskus tuntuu oudolta kun täällä me Suomessa rampataan psykologeilla, terapeuteilla, psykiatreilla ynnä muilla konitohtoreilla kun ihmiset jossakin muualla maailmassa ei saa edes puhdasta juomavettä. Ja raha raha raha... ihmisten ahneus. Ja itsekin työskentelen yhtiössä joka tavoittelee tietenkin mahdollisimman isoa voittoa, asiakkaiden ja työntekijöiden selkänahasta, kuinkas muutenkaan. Mutta silti olen tuossa henkilökohtaisessa helvetin esikartanossa tutustunut hienoimpiin ihmisiin kuin vuosiin. En tiedä johtuuko se enemmän siitä millaisia ihmisä sinne on kerääntynyt vai siitä että oma asenne kanssaihmisiä kohtaan on muuttunut. Toisaalta haluan pois tekemään jotain enemmän merkityksellistä työtä ja toisaalta juuri nuo ihmiset ovat pitäneet mua siellä näinkin pitkään. Jos ois paska työyhteisö niin ois saanu paikka jo hatkat ja niin edelleen.

Juuh. Mä menen nyt nauttimaan mun kännisavut. Ja huomenna, jos luoja suo (kuka se sitten onkaan), niin ehkä muistan vielä kirjoittaneeni tänne jotakin. (Tänään en muistanut ennen kuin T muistutti). Ehkä en. Syytän lääkitystä.

T: Hepo

Pitkästä aikaa muistin että mulla on joskus ollut tällanen blogikin. Koko vuoden olen oikeastaan käyttänyt toipumiseen viime syksyisestä "hermoromahduksesta". Oikeen hyvin on mennyt, koko vuoden olen tehnyt lyhyttä päivää. Enkä haluakaan kirjoittaa tuonne uuteen hepoliiniin: kiva että on ihmisellä jotakin pysyvää. Nykyään olen ollut jopa sosiaalinen aika ajoin. Tutustunut uuteen ihmiseen (naiseen) , minkä kyllä täytyy todeta olevan aika hankalaa mutta toisaalta palkitsevaa kun huomaa että sitä voisi kelvata jollekin kaveriksi omine vikoineen kaikkineen. Toisaalta omat lähityökaverit ovat tulleet aika tutuiksi, kai sitä itsekin suhtautuu avoimemmin ihmisiin kuin aiemmin. Mutta silti oli pakko todeta terapiassa että tietty "ehkäisyreaktio" tulee jos tuntuu että joku "uusi" tulee liian lähelle. Mutta mä opettelen. Olen päättänyt.

Ehkä jaksaisin taas kirjoittaa tännekin.

T: Hepsu

Meitsi siirtyy kokeilemaan tänne, josko olo siellä tuntuis jotenkin kotoisammalta. Olen jo pitkään kaivannut vaihtelua Elämäni tuuliviirilään. Nähellään.

Ms H

Tässä viettelen siekkua yhä. Hyvä niin. Pari viikkoa vielä. Lääkärin kanssa on sit puhuttu jostakin iiiiisimmästä töihinpaluusta. Niinku vaikka osa-aika, tai jotaki. Mut töihin ei ollu vielä kypsä. Lekri sanos että monessa työpaikkassa sama duunimäärä väännetään viikossa kun meillä päivässä..

Jou.

Kävin tupakilla, mutta eihän se haittaa koska en enää polta. Meillä on muuten uusi perheenjäsen. Oikein rotueläin. Norjalainen metsäkissa, voi jumaleissön senttään, tupsut korvissa ja kaikki. En oo kyllä tavannut kissaa, joka kehräisi enemmän kuin tämä, ja kovaa. :) . I love. Mun vauva. Puolivuotias. Ihana, pehmeä ja pörröinen. Kallein hankinta mitä ehkä koskaan olen tehnyt mutta joka markan arvoinen. Siis euron.  Mahonkinen (sademetsäystävällinen) kirjahylly maksoi melkein saman verran... mutta karvapörisijä oli sentäs kaikkein kallein. Ei niin kuin siskolla, jonka sohva oli kalliimpi kuin niiden auto. Heh heh. Omenat on tuossa suhteessa pudonneet aika kauas puusta. Mä en meinaan tiedä yhtään esinettä, ainakaan huonekalua, jonka vanhemmat ois ostanu uutena. Meillä juostiin meinaan kirpputoreilla silloinkin kun se oli vähiten seksikästä, ihanalla 80-luvulla. Mulla oli aika harvoja vaatteita mitkä ois ostettu uutena. Ja ne mitkä oli, muistan kyllä elävästi. Nykyäänhän käytetyissä vaatteissa ei oo mitään ihmeellistä.

Eilen meillä oli täällä aika hulivilinä. Siskon nelivuotias ja T:n samanikäinen olivat täällä yhtä aikaa käymässä. Melkeen kävisi raskaudenehkäisystä, ellei sitten muutenkin olisi niin laho sisuskaluista ettei mitää jälkikasvua tule. Ei näytä tulevan. Ehkä luonto on järjestänyt niin. En usko jumaliin mutta uskon luonnolakiin, ja se kyllä järjestää asiat mieleisikseen. Joskus mä mietin että ehkä jatkuva jännittäminen on aiheuittanut sen että ei vaan onnistu. Oikeastaan kuulostaa aika loogiselta. Siinä vois olla syy "selittämättömään lapsettomuuteen". Vaikkei kukaan mulle sitä tuomiota ole antanutkaan. Mä luulin että olen aina halunnut lapsia. Ehkä haluan vieläkin mutta haluaminen tekee liian paljon kipeää. Kohtalon oikkuko (?) että törmää ihmiseen jolla on jo kaksi? Ehkä tässä on kaksi lasta sitten, joiden elämää voin helpottaa omalta osaltani. Joo, vaikka olen sisältäni hieman sekaisin, se ei tarkoita etten voisi ymmärtää toisen ihmisen osaa. Pienempi on ainakin hiljalleen omaksunut mut osaksi omaa elämäänsä(ehkä); ollaanhan me tunnettukin jo melkein puolet hänen pienestä elämästään. Vanhemmasta en osaa oikein sanoa. Se ei puhu kauheesti. Mutta toisaalta itse aika hiljaisena ihmisenä luulisin myös ymmärtäväni hiljaisemman ihnmisen sielunelämää jossakin määrin.

Mä taidan nyt alkaa lopetella. Eipä täs muuta. Kippis ja kumarrus, ja tuprutus. Tietokoneki tuntuu kuumalta kun pitkästä aikaa sai jotakin oikeeta tekemistä.

Heippa!

Hepoliini

Mä olen muuten lopettanut tupakanpolton. Paitsi että kun ottaa vähän alkkohoolia niin silloin olen sallinut itselleni pienen tupruttelun, eli tässä lasi nenän edessä taas istutaan. Viine kirjoitukseen en ota kantaa, silloin oli vähän enemmän linssit huurussa ja ylipäätään en ole varman että onko juopottelu sopivaa nykyisen lääkityksen kanssa (huomattu on, että muistamiseen saattaa jonkin verran vaikuttaa) suotavaa mutta koska en polta tupakkia ilman alkoholia niin sitten on pakkon vetää välillä pikku yömyssyt että saa norttia naamaan. :)

Olen alkanut taas harrastaa kävelyä. Pitkän aikaa oli sellainen olo ettei tehnyt mieli kävelylenkeille. Se yksi psykologi, jonka pakeilla olen käynyt muutaman kerran. suositteli liikiuntaa, eli nyt sairasloman (joo, sain jatkoaikaa aika paljoni..) aikana olen kulutellut Aurajoen rantoja aika tiuhaan radiota kuunnellen ja välillä vilkutellut muuttolinnuille toivotellen hyvää matkaa etelään. Sen verran pitkää saikkua tässä vietellän että hyvin kerkeisi itekin ottaa jonkin äkkilähdön etelään, jos uskaltaisi. Ei mua pelota että työnantaja saisi tietää pikku irtiotosta. Eikä siitä varmaan ole mitään sääntöjä mitä sairaslomalla saisi tai ei saisi tehdä, mutta jotenkin mulla on lapsuudesta jäänyt sellainen muistikuva että "kipeänäolosta" ei saisi nauttia vaan olla kotona ja kärsiä. Meidän äiti ei ainakaan päästänyt mua pentuna pihoille juoksentemaan (toisin kuin joidenkin pihakavereiden) sairaana, tai edes toipilaana. T: sairaanhoitajan tyvär.

Tänään kun vein roskia - olen siivonnut hulluna tänään, mikä lie maaninen kohtaus - sain oudon ahaa-elämyksen että minua on vain YKSI. Että vaikka mitä tapahtuisi ja kuka tekisi mitä, minua on vain yksi. En osaa sitä sen paremmin selittää. Ja yhtenä päivänä sain ajatuksen että mitä tahansa tapahtuisi, niin minulla on aina itseni. Vaikka kuka tekisi mitä, ja vaikka tuntuisi miten pahalta, vaikka olisin miten yksinäinen (sitä oikeastaan olen aika harvoin), niin minulla on aina MINÄ. Niin kauan kuin henki pihisee. Vaikka kukaan muu ei minusta välittäisi, niin silti yksi ihminen välittää. Minä.

Olen jo pidemmän aikaa, männä vuosina, pelännyt sitä aikaa kun vanhemmista aika jättää. Edelliseen viitaten mä teideän että vaikka kukaan muu kuin MINÄ ei väittäisi musta, vanhemmat välittävät. Ja sisko. Ainakin. Mua pelottaa se että äiti tai isä kuolee. Viime talvinen isän sairastelu antoi aika kovaa esimakua siitä ahdistuksesta, jota menettäminen aiheuttaa. Mua pelottaa että isä (on vanhempi kuin äiti) kuolee ennen kuin mä ehdin saada lapsia. Jos niitä koskaan tulen saamaan. Äidin kuolema.. no, jotenkin mä olen aina ajatellut, että se elää kauemmin kuin isä, onhan se nuorempikin. Sitten kun äiti ja isä on mennyt, niin sellaisia ihmisiä, jotka täydellä sydämellä jaksaa olla kiinostuneita mun pienestä elämästä on aika vähän. Kiitos heille jo valmiiksi siitä kaikesta, mitä ovat mun eteen tehneet. Ovat huomenna ajamassa tänne pohjoisesta, ja mua aina hirvittää kun ovat tien päällä. Turvallista matkaa teille!

Mä en muista, sanoinko mä jo, että joskus tuntuu niin kuin kelläkään ei olisi koskaan ikävä mua. Okei. Mä tunnustan, että olen liian saamaton tai pelokas osoittamaan itse ikävää muita ihmisiä kohtaan (esim. O!) ja siten en edes oikeastaan odota, että kukaan (tai niin kuin meillä täällä sanotaan, ketään) ottaisi yhteyttä muhun. Kukaan ei kaipaa mua. Se on saanut mut miettimään paljon. Mä olen ollut aika paska ihminen jos ketään ei kaipaa mua. Toisaalta kaikki on nykyään feispuukissa, mä en ole,. Sitä kautta ne kai pitää yhteyttä toisiinsa, en tiedä. Luulen niin. Mulla vaan tämä "sosiaalinen ahdistus" on rajoittanut niin paljon kanssakäymistä ihmisten kanssa etten halua edes ajatella. Huomiseksi olisi illaksi ohrelmaa, kun (meinasin sanoa entin, mutta ei ole, kuin nykyinen) yksi työkaveri, jonka kanssa olen jossakin määrin hengaillut, pyysi mua paariin kanssaan. Olen harkinnut. Omassa sisäisessä puheessani (joten psykiatrit ilmeisesti kutsuvat ajatuksia :D) olen miettinyt että millä verukkeella pääsisin eroon tästä kutsusta. Vaikka ei kai se tekisi pahaa että kävisi ihmisten ilmoilla vähän ihmettelemässä. Jotenkin vaan ahistaa sellainen. En tiedä mikä.

Asiasta kuudenteen. Olen miettinyt, että jospa alkaisi ihan uuden elämän. Tatuoijana. Alkaisi siis tehdä tatuointeja. Tällainen ajatus on pikku hiljaa hautunut päässä, en tiedä pääseekö tuo ajatus koskaan ajatusta pidemmälle, viivaksi vieraan tai tutumman iholle. Itselläni ei ole yhtään tautointia. Enkä ole varma, haluankokaan. Olisi ehkä outo ilmestys - tatuoija ilma tatuointeja. Kaipa sitä pitäisi olla ikään kuin kävelevä käyntikortti, mutta jos miettii niin harva varmaan (en mä tiedä??) tatuoi itseään, joten mitä väliä sillä on, onko itsellä tatuointeja vai ei. Kaipa sitä olisi vakuuttavampi maalattuna mutta väliäkö sillä, elämää tämä vain on. Mä tunnustan olevani sen verran nipo, että en kenen tahansa tekemää kuvaa iholleni loppuelämäksi hyväksyisi. Suurin osa näkemistäni tatskoista on sellaisia, mutta enpä niitä paljon ole nähnytkään. Toki joitakin ihan hienojakin on olliut seassa..

Jos jotakin kiinnostaisi ottaa vaikka oppilaaksi, yhdeksi päiväksi vaikka, katsomaan miten tatuointi syntyy, niin laittaa säpoa osoitteseen hepoliini.hotmail.com. Turku ois se paikkakunta, jossa suunnilleen liikuttais. Mutta ihmeessä liikutaan kyllä pidemmällekin. Ihan vaan kokeilin onneani. Ihan kuin tätä nyt kukaan näkis. Mutta ei se ota jos ei laitakaan, vai miten se sanonta meni. :D

Öit.

Heppa.

Viime kerrasta on jo vierähätnyt tovi. Ei ole "huvittanut" kirjoittaa. Tai paremminkin "ei ole ollut aikaa", kun multikansallinen, vai mikä se nyt oli, yhtiö vie ihmisestä kaikki mehut. Mä olenkin nyt sairaslomalla neljättä viikkoa, heti putkeen kesäloman jälkeen. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sanoi psykiatki kun siellä kävin tarkistuttamassa nappireseptiä. Sanottakoon että pari lasillistä on tullut juotua, mutta ei sen enempää... ehkä.

Mä jatkan myöheminn, en jaksa nyt lisää. Heippa

No niin, nyt jatketaan. Partneri ei suostetteluista huolimatta suostunut ähtemään kaveriksi yön rientoihin, joten eipä kamalasti muutakaan viihdykettä löytynyt. Oikeasti se taitaa olla aika kamalan väsynyt (?) ja mulla menojalka vipattaisi. Ei se muuten vipattaisi mutta kun täällä alkaa juotava loppumaan niin..

Osasyy "pienoiseen"  taukoon on siinä, että mua alkoi mietityttämään että jos vaikkapa partnerin eksä tiettyjä yhteyksiä kautta päätyisi lukemaan tätä roskaa. mitä en todellakaan halua. Eli toivottavasti keneltäkään ei ole sivulauseessa lipsahtanut että tällainen paskatuubi on täällä olemassa. Sinänsä on varsin helpottavan tuntuista kirjoittaa tänne koska todellakin tuntuu ettei tätä kukaan sen tarkemmin seuraa kuitenkaan.

Mitä tulee siihen "yleistyneeseen ahdistuneisuuteen". Se oli sen lääkärin nimi tälle "tilalle" (pakko käyttää taas noita merkkejä), vaikk en ole laisinkaan varma että kyse on mistään psyykisestä häiriöstä. Paremminkin musta tuntuu että tällainen mä olen aina ollut. Ja yhteiiskunta nykyään nyt on sellainen että rahanteko on tärkein, tehdään rahaa osakkeiden omistajille ja pikku piipittäviltä työntekijöiltä revitään viimeisetkin mehuta nahasta, ja jos sitten tämä "ahdistunut" ja ahneud eivät kohtaa, niin se on sitten sairautta.. Okei, myönnän toki että tosiaan varmaan kärsin tällaisestä, josta nimikin on annettu, mutta ketä se paskaakaan kiinnostaa. Ei ainakaan tätä koneistota. Auta armias, jos menisi työkkäriin ja sanoisi että näinä aikoina olisi sanonut itsensä irti vakituisesta työpaikasta sillä perusteella että ei enää pystynyut olemaan neljän sadan ihmisen kaveri päivässä. Karenssihan siinä pukkaisi. Siitähän mulla onkin kokemusta. Toista kertaa en ehkä jaksaisi turhaan taistella koneistoa vastaan. Onneksi mulla on nyt tällä kertaa niin vahva läähitys että asia ei varsinaisesti liikuttaisi kauhean paljon edes. Heh heh. Mutta se on ihan totta. Aamulla kun ottaa nappia, niin parin tunnin päästä on sellainen olo kuin olisi ollut valtamerilaivalla kuukauden putkeen. Vaikka ihan niin kuin mä tietäisin miltä se tuntuu. Jotkut sukulaiset tietäis. Ne teki sen joskus kauan sitten, mutta sekin on jo toinen tarina.

Mun oli oikeastaan tarkoituis purkaa tunteitani siitä, miltä musta on tuntunut jo kauan, mutta nähtävästi en osaa. Ja jos tätä nyt lukee jotkut toisten eksät tai omat eksät ja joku erehtyisi kertomaan vaikka mun porukoille tästä blokista tarkotuksella niin varmasti keksisin tavan hoitaa jotakin vastaavaa infoa heidän elämästään eteen päim tahoille, joille ei välttämättä haluaisi kertoa kaikkea. En ole kostonhimoinen mutta olkoon se vaikka uhkaus sitten. Ihan vinkkinä vaan. Joo, tosi rakentavavaa.. hah. Hah.

Mulla on ollut tämä paniikkihäiriö varmaan jostakin yläasteikäisestä. Mä en edes aiemmin ole tajunnut, miten paljon se on mun elämääni vaikuttanut, ja rajoittanut. Todennäköisesti mä olisin jossakin ihan muualla, vähemmin henkisin vammoin kuin nyt olen, jos olisin ihan "normaali", mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Lopetin aikoinaan soittoharrastuksen, koska en pystynyt enää käymään soittotunneilla, kun jännitti niin paljon. Musta olisi voinut tulla hyvä muusikko, niin kuin hyvää tarkoittava (??) sykiatrikin totesi. Jep jep. Paljon on vältellyt tekemästä asioita, joita olisi halunnut, koska olisi pitänyt olla tekemisisssä pelottavien uusien ihmisten kanssa. Opiskeluista ihme kyllä selvisin, tosin vuoden myöhässä. Joskus olin niin ahdistunut että itkin koulun rappukäytävässä kun en pystynyt menemään tekemään hommia. Muutenkin tuntui että oli porukoista ihan ulkopuolinen. Niin kuin vaikka lukiossakin. Mulla ei ollut yhtään kaveria siellä, ennen kuin lukion kolmannella kun tutustuin yhteen aikuisopiskelijaan, joka jostakin syystä sattui tykkämään musta, ehkä säälistä, kun olin niin säälittävä paska, kuka tietää... No, "Anneli" oli vartsin fiksu ja viehättävä ihminen, joka selviytyi lukiosta kahdessa vuodessa ja kirjoitimmen samaan aikaan.

Telkkarista tulee yksi mun lempisarjoista. Frasier. Aika paljon kaikkea kamalaan paskaa sieltä muuten tulee ylipäänsä. Sairasloman aikana jossakin vaiheessa kehitin addiktion MTV:n sarjaan "16 and pregnant". Vai olikohan se nimi edes tuo mutta jotain sinne päin kuitenkin. Vissiin mä olen jonkun sortin masokisti kun katon telkkarista LAAKISTA PAKSUKSI PAMAHTANEITA neitosia, mutta minkä sitä luonnolleen mahtaa, niinpä. Mä olen tässä nyt parisen vuotta totutellut ns. äitipuolen asemaan. Oikein kivoja lapsia, kyllä kyllä, todellakin. Sitten tulee ajatuksia että "mitä nekin mahtaa musta ajatella". Mä en edes lapsena osannut puhua teini-ikäisen pojan kanssa. Mistä mä NYT tietäisin, miten sen kanssa olla. Taikka pienempi. Se on sellanen energiapakkaus, että vie mehut terveemmästäkin ihmisestä, saarti sitten tällasesta, joka ei vaan jaksa mitään melua ja pölinää. Ammatin tuomia vaikeuksia. Mutta eihän siinä voi sanoa, että "voisittekö ykdeksi viikoksi lakata tulemasta kun hepo-täti tarviis vähän hermolomaa". On kokeiltu ja riitaa tulee. On se kumma kun lasten vanhemmilla (lue:äitillä) on oikeus käydä bilettämässä vaikka "EKSÄNSÄ SISKON" kanssa mutta isillä ei nykyisen horonsa kanssa. Ei sillä, että mihinkään bilettämään haluaisin (tosin mietin tästä lähdettyäni käyväni lähibaarissa parilla, sano mies mitä sano, kun ei halua mukaan, nukkuu kai jo tuolla, kun kaikki vie siitä mehut(!!)) mutta haluan käydä jossakin. Hengähtämässä.

Ja jos O sattuisi lukemaa tämän, niin laita viestiä, mä en ole varman tuliko sun numero mun uuuteen puhelimeen.

Tsau.

Hepo.

taas pitkästä aikaa. Aika menee niin äkkiä, ja niin pois päin. Pohdiskelin tuossa taannoin että lopettaisin koko "Elämäni tuuliviirinä" soopailun ja jatkaisin kirjoittelua jollakin muulla hiekkalaatikolla mutta pittää nyt kahtoa, niinku savolainen sanosis, sanos turkulainen.

Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Pääsääntöisesti elämä kuitenkin on kulkenut ihan normaalia arkea eteen päin; on tullut käytyä töissä, istuttua bussissa työmatkoja, istuttua kotona telkkarin ääressä... tullut käytyä jopa luistelemassa aika paljon viime aikoina, viimeeksi tänään, tosin lumituisku hieman hidasti jäällä liikkumistamme.

On tullut myös pohdittua elämän päättymisen mahdollisuutta lähiaikoina kun isukki joutui sairaalaan. No henki siinä pihisee vielä, leikkaukset tehtiin ja sen sellaiset mutta laittaahan tuo miettimään sitä mahdollisuutta että henkikin voi lähteä. Aika pelottavaa sellainen. En mä tosin sitä ole alkanut pelätä että itse kuolisi vaan sitä että olisi mukava että isä koittaisi nyt pysyä hengissä vaan, ei me vielä olla valmiita siitä luopumaan. Mutta ihan hyvässä hapessa se on siihen nähden mitä se voisi olla. En mielestäni ole mitenkään ennakkoasennoitunut tk-lääkäreitä kohtaan, mutta tässä raossa meinasi tulla - ja tulikin - lekurilla hippasen verran väärää diagnoosia tapauksen laadusta. En nyt erittele että mikä sairaus oli kyseessä, mutta tk-lekurin arviota tilanteesta voisi verrata siihen että sanoisi sydänkohtauspotilaalle että hänellä on vain vähän sydänsuruja... huhhuijaa. Kaikenlaisia puuaivoja.

On tullut myös totuteltua olemiseen "pahana" äitipuolena. On pitänyt sisäistyttää itselleen että mun nykyisen kultani eksä seuraa messissä hamaan hautaan saakka enemmän ja vähemmän taustalla, lasten takia (..). Hänen lastensa äiti, ja ex-vaimonsa, jopa sellaiseksi aikoinaan vihitty. Joskus välillä on tuntunut että sitä on vain joku outo "kolmas pyörä" jonkun toisen perheen kuvioissa kun lapsien viemisistä ja tuomisista soitettaan, viestitellään ja sovitaan, ja ehkä siinä sivussa joku joskus muistaa että "hei, hepoliinikin on kuvioissa nykyään, ehkä sen mielipiteelläkin oikeasti voisi olla jotakin painoarvoa jossakin asioissa välillä". Mutta pääasia että lasten äiti pääsee välillä bilettämään. Okei, vähän liioiteltu ja nauran hapanta naurua tähän väliin, en ollut kokonaan tosissaan. Mutta kokeilkaa itse, ei se ole aina niin helppoa olla tässäkään roolissa. Silti tämä on paljon mieluisampi rooli kuin moni muu aiemmin tässä elämässä. Ja mukavia lapsiahan ne on. Sitä mä en vaan vielä oikein purematta niele että lasten äiti, hänen eksänsä, siis minusta riippumatta "sanelee" että milloin lapset tulevat siis MINUN(kin) kotiini ja sitten kiltti kulta vaan että "joo joo, madam, sanasi on lakini, tehdään niin kuin sanot, pliiplaa".  Vaikka eihän se nyt ihan kai noinkaan ole, kai. Jotkut vaan tekee mitä vaan ettei tarvii alkaa riitelemään... köh. Mutta mukavia lapsiahan ne on, ei sillä. Sen äitin vaan voisi haihduttaa johonkin kolmanteen ulottuvuuteen :D (*mustikka*). Toisaalta siihen on varmaan syynsä miksi HÄN on ex, ja MÄ olen nykyinen.

Että jos on vaikeaa olla erossa omista lapsistaan, ymmärrän sen oikein hyvin. Ymmärrän senkin, että lasten kanssa asuvan pitää päästä joskus bilettämään. Ymmärrän myös sen, että PAHAN ÄITIPUOLENKIN pitää joskus saada olla omassa kotonaan vapaallansa tuulettamassa päähernettänsä rauhassa. Mun nähdäkseni pahat äitipuolet on vaan aika unohdettu ja vaietettu kansanosa, joiden tarpeet menevät aina viimeiseksi muiden tarpeiden jälkeen. On lasten tarpeet; "lapsilla on oikeus tavat isäänsä". On myös lasten isän tarpeet; "lasten isällä on oikeus tavata lapsiansa". On myöskin lasten äidin tarpeet; "no pitäähän silläkin joskus olla omaa aikaa. No entäs sitten lasten isän ja äitipuolen yhteiset tarpeet tai äitipuolen tarpeet. Mä tunnustan, olen itsekäs kun haluan omaakin aikaa itseni ja lasten isän kanssa, mutta jossakin määrin se on jopa terveellistä, sanotaan. Ja eikö se ole ihan normaalia?

Huhhuh. Sainpas sanottua. Ja onhan näistä puhuttukin, joskus vaan tuntuu ettei kukaan oikein kuule mitä mä oikeasti sanon. Tehdään vaan virhetulkintoja että "mikä tässä nyt on niin vaikeaa..." tai pahimmassa tapauksessa kuvitellaan etten halua olla "lapsipuolien" kanssa tekemissä. Saatana, ihminenhän mäkin sentään vaan olen, vaikka ex-Ukkelin sanoja lainaten olkenkin tällainen "täydellinen" prinsessa. ;P

Että tais lokille olla kuitenkin vielä käyttöä, eli lopetusneuvotteluja jatketaan sitten syssymmällä jos tuotanto näyttää lakkaavan kokonaan. Sii juu.

<3Heppa

Viime kerrasta onkin sitten vierähtänyt jo pidempi tovi. Jotenkin ahistanut koko paska bloki ja kun muutenkin saa päivät läpeensä näpytellä konetta ja tuijotella ruutua niin kai sen ymmärtää että välillä haluaa pitää vähän taukoa sellasesta toiminnasta. Eikä muutenkaan ole ollut haluja tilitellä asioita täällä, mikä joidenkin ajatusten suhteen saattaa jopa olla ihan järkevää kun muistaa että kaikki mitä tästä tuutista tulee ulos on ihan kaikkien luettavissa. Joo.

Operaatio paniikkihäiriön eliminoiminen on edelleen prosessissa. Sellasta pikku hiljaa paranevaa (ellei ota huomioon välttelykäyttäytymistä?) toipumistahan tämä on ollut sieltä keväästä asti. Nappia vedellän naamaan entiseen tahtiin, eikä tietyt asiat ahista enää niin paljon, ja jos alkaa ahistaa niin sitten on aina olemassa Nappi, jonka voi hulauttaa kurkusta alas. Lääkekehittelijöille kiitoksia vaan kovasti keskushermostoa laamaavista aineista. Hyvin toimii.

Kävin viime - mikäs päivä se nyt oli..no sanotaan - viikolla työpsykologin juttusilla. En varmaan ole vielä kirjoittanut että mut vakinaistettiin sinne työsorvin ääreen. Pomotäti vielä oikeen erikseen mainitsi ettei hän ajatellut mun paniikkihäiriön olevan mitenkään palkkaamista ehkäisevä tekijä. No, suoraan sanottuna, en mä sitä ollut epäillytkään ja olematta mitenkään itseriittoinen (sitä mun huonolla itsetunnolla nyt tuskin pystyisi edes olemaan vaikka haluaisi) mä olin melko varma että olin siinä porukassa, jolta tultaisiin kysymään halua vakiintua kyseiseen työympäristöön. Vaistoa tai jotain? En mä tiedä. No mutta siis mä kävin siellä työpsykologin juttusilla ja sain muutamia kotitehtäviä, kuten pohtia rentoumiskeinoja (kun se kysy miten mä rentoudun, vastasin että en osaa tuohon kyllä vastata mitään - huonosti). Sitten mun pitää ottaa selvää mitä paniikkihäiriöstä kirjoitetaan. Kolmanneksi, sen sijaan että velloisi vaan siinä paniikinpelkäämisen tunteessa, pitää alkaa tutkiskella omaa sisäistä puhettaan. Ja siispä päädyin taas tänne. Ei sillä että välttämättä tässä nyt alkaisin pohtia sitä negatiivista sisäistä ilmaisua, mutta kumminkin ajatusten "ylöslaittaminen" saattaisi selkiyttää vähän asiaa. Toisaalta, en mä tiedä onko siinä nyt mitään sen kummemmin epäselvää; kyllä mä tunnistan että maalailen päässä aina ties miten kamalia kauhukuvia kaikesta mitä kaikkea kamalaa saattaisi tapahtua. Eipä kovin tervettä pääherneelle. Sitä vaan pistää miettimään mistä moinen oikein juontaa... En mä väitä että se olisi kenenkään muun kuin itseni syy.

Mistä pääsinkin siihen että jos kehtaisin, ja ellen uskoisi (vähäsen) että "onni pitää piilottaa"(vai miten se meni), niin sanoisin että jollei tota typerää panikoimista oteta huomioon, olen pitkästä aikaa ihan helvetin tyytyväinen ja onnellisen oloinen. Saa "seesteisesti" (no kai sitä vähän saa aina liiotella) elellä ihana ja kultaisen T:n kanssa ilman että tarvii koko ajan olla varpaillaan että mitä toinen ajattelee. Vaikka kyllähän elämällä aina on varastossa tukku märkiä rättejä päin naamaa pläjäytettäviksi jos alkaa liikaa olotilastaan nauttimaan. Mutta kai sitä jos saa, saahan. Ei kai aina tarvii vaan murehtia ja kärsiä, eihän. Jotenkin sitä on vaan oppinut sellaseen "entisessä elämässä", niinhän. Kaippa sekin liittyy siihen sisäiseen puheeseen itsensä kanssa, että miten sitä asioihin suhtautuu. Perkele, mä meinasin vaan vetää hymyn korviin tästä lähin vaikka pommi putoisi keskelle lattiaa, T pettäis mua tusinan isotissisen älykön kanssa tai vaikka mitä tapahtuisi. Ja ellei hymy irtoo, ni sitten vaan Nappi poskeen ni ei tunnu missään. Mitähän se psykologi tästä ajattelisi. Mutta mun tee jäähtyy, ei kerkee jorisemaan nyt enempää. So long.

<3Heppa