Tänään on ollut taas SE päivä kun tuntuu että minusta ei ole mihinkään. Mistään ei tule mitään eikä minusta tule koskaan mitään. Se tulee aina hitaalla rysäyksellä... Se on huonoa oloa joka tuntuu kolmiona vatsan pohjassa ja yrittää purkautua suolavetenä silmistä lenkkipolulla kun kukaan ei ole näkemässä. Kaipa sitä voi pidättää vielä pienen hetken? Tuli taas mieleen sanaparsi "miten tulla lujaksi mutta pysyä pehmeänä"...miten olisi paremminkin miten tulla niin kovaksi ettei mikään tunnu missään. Kiitollisena jo valmiina sitä tunnetta odotan tulevaksi.

Paskat minä mikään kyyninen olen. Sori, valehtelin aiemmin, ehkä itselleni. Itselleni valehtelen aina eniten kuitenkin. Muille valehtelussa olen vaan niin huono ja läpinäkyvä. Tosin ei niitä muita, joille valehdella, ole niin kauheasti. Ei sillä että kaipaisikaan juuri kenenkään läheisyyttä juuri nyt... Tällaisessa mielentilassa on paras märehtiä omine ajatuksineen. Ei sillä että ketään juurikaan kiinnostaisikaan kuunnella eikä sillä että mua juurikaan kiinnostaisi vuodattaa kellekään syvimpiä tuntojani. Yleensä se ei vaan johda mihinkään. Lähinnä saat lopulta vakuutella vasta puolta että "kaikki on kyllä ihan ookoo!". Sellanen mä oon aina ollut. En mä lapsena tai myöhemminkään yleensä kellekään ole kertonut jos menee paskasti. Ehkä joskus kun kyseisestä tapahtumasta on kulunut jo pitkiä aikoja, jotain kerron ja aikahan parantaa haavat...ainakin useimmat niistä. Taaskin joku neropatti jossain sanoi että mun pitäisi puhua asioista jollekin. Kellehän mä puhuisin? Mieluummin en kenellekään. Ei siitä koskaan aiemminkaan ole ollut mitään hyötyä. Mitä useampi pää niin sitä sotkuisempi soppa. Mä en ole autettavissa =D... :(

Niinku sanoin, tää on niitä päiviä - se päivä, josta ei koskaan tullut mitään. Kaippa sitä vois vetästä kaiken vaan "hormonipiikin" piikkiin. Jos mä olisin tyypillinen nainen, vetoaisinko siihen? En tiedä. En tunne tyypillisiä naisia. Niin kauheeta paskaa etten kehtaa enää kirjottaa sanaakaan. Ehkä huomenna on paremmin.