Ukkeli lähti katsomaan jääkiekkopeliä, joka alkaa puoli seitsemältä. Varmaan sillä menee siellä taas jonnekin yhdeksään asti. Saan viettää siis laatuaikaa itseni kanssa sen aikaa. Olisinhan minäkin tietysti voinut mennä katsomaan peliä mutta kokemuksesta tiedän että en kykene seuraamaan peliä kuin tv-ruudulta. Kerran olen tainnut olla SM-tason pelissä ja hieman oli vaikeuksia silmillä seurata sen kiekon perässä... ei sillä että jääkiekko hirveästi kiinnostaisi mua muutenkaan. Sitä paitsi ne liput ei ole mitään halpoja. Ukkelilla nyt on hyvä käydä siellä kun pääsee ilmaiseksi. Tai mistä mä periaatteessa tiedän missä se luuraa, hahahaha....joo.

Osallistuin taas kissakuvahaasteeseen ja koirakuvat-viikkohaasteeseen. Tuollahan ne ovat omissa kategorioissaan että jos kiinnostaa niin sieltäpä nuo löytyvät. Mitäköhän muuta sitä olisi tehnyt... Katselin tuossa vanhoja valokuvia lapsuusajoilta, väkisinkin alkaa hymyilyttämään. Pitäisiköhän laittaa yksi kuva näytille ihan piruuttaan kun tuntuu että tämä tekstin suoltaminen on nyt jotenkin erityisen hankalaa. Mistä tuli mieleen yläasteen äidinkielen opettaja. Kerronpa pienen tarinan:

Meillä oli yläasteella äidinkielen opettaja, niin kuin nyt kaikilla on ollut. Äidinkielen opettaja oli kusipää. Äidinkielenopettaja inhosi mua. (Onko äidinkielen opettaja muuten yhdyssana? Mulla on vaikeuksia yhdyssanoissa) Mä inhosin äidinkielen opettajaa. Mutta tykkäsin kirjoittaa ainekirjoituksia, jolloin jos aineessa oli puheosuuksia niin helposti multa lipsahti niihin puhekieltä. Ja pilkut meinas unohtua... Yhden kerran opettajamme palautti aineita ja tuli mun luo ja antoi mun aineen henkilökohtaisesti mulle kun oli ensin kaivanut jostakin sen esille. Mä katsoin ainetta, huomasin että siinä ei ollut ollenkaan numeroa ja huomautin opettajalle asiasta. Kysyin ääneen opettajalta että miksi mun aineessa ei ole ollenkaan numeroa, johon opettaja vastasi koko luokan kuullen että se oli niin huono ettei sitä voinut edes arvostella. Opettaja oli pitänyt mua jo tätä ennen silmätikkunaan ja yritti hiillostaa mua erityisoppilaiden ryhmään jonne mä en kuitenkaan suostunut menemään. Meillä oli koko yläasteen ajan sukset ristissä ja ilmeisesti tämä haaskalintu onnistui kääntämään suuren osan muistakin opettajista mua vastaan. Ihan niin kuin mä olisin muka ollut muuta kuin normaali teini-ikäinen. No sitten kun menin lukioon, sain ihanan äidinkielen opettajan, joka uskoi muhun ja kostoksi yläasteen opettajalle kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa äidinkielestä Laudaturin. Ihan vaan vittuillessaan. Hyvä mä. Terkut vaan yläasteen äikänopelle että revi siitä perkele erityisopetusta, saatanan kurppa :P

Kamala miten joskus helpottaa purkaa vanhojakin paineita :D Täytyis varmaan seuraavaksi kertoa miksi hain aikoinaan opiskelemaan juuri sinne minne hain. Onkohan se edesauttanut mun elämän "pilaantumista". Toisaalta, ellen olisi mennyt sinne silloin, niin olisi jäänyt tutustumatta moniin ihaniin ihmisiin kyseisessä kaupungissa :) Jäi siitä siis jotain hyvääkin käteen. Mutta kaikella on hintansa.