Täällä taas. Alkaa muistuttaa jo huonoa tapaa. Ruoaksi tein lihapullakastiketta ja spagettia: helppoa, nopeaa ja jopa ihan syötävää. Jos olisi silleen edes keskiverto normaali-ihmisen tuloissa niin luulen että tulisi aina kokkailtua kaikkea HYVÄÄKIN :D Sohvalla tuossa olen pohdiskellut että tulisiko sitä kipeäksi vai ei. Katselin ohjelman jostain "alkuasukkaista". Mies oli ystävystynyt manaatin kanssa, yhdessä sukeltelivat. Manaatti oli ainoa manaatti sillä seudulla ja taisi olla vähän yksinäinen. Näytti siltä että halaili alkuasukkaan manaatin mallista venettäkin...multa pääsi suusta että "voi pientä!" vaikka eihän manaatti mikään kauhean pieni eläin ole edes, painaa varmaan tuhat kiloa? Sitten yksi toinen alkuasukas kalasti kolmen sadan metrin syvyydestä ja kalaonni ei oikein käynyt. Siispä luonnollinen selitys oli että hänen päälleen oli laskeutunut jonkinlainen kirous koska sai vain puolikkaita kaloja... Luonnollinen jatkotoimenpide oli mennä tulivuoren miesten luokse pyytämään tulivuorelta neuvoa. Olisipa elämä täälläkin noin "mutkatonta".

Kävi taas mielessä yksi aihe. Aina välillä käy. Mä joskus lapsena ajattelin että meidän äiti oli "kauhean" vanha kun sai isosiskon, siis sen ekan hänen lapsensa(isällähän oli ne veljet jo tehtynä). Ja sitten ihan "sairaan vanha" kun mut teki. Sitten ajattelin että minä ainakin tulen tekemään lapset hyvissä ajoin enkä sellaisena ikäloppuna. Mutta mutta. Elämässähän ei tunnetusti kaikki mene niin kuin suunnittelee. Voin näin jälkikäteen sanoa että joskus varmaan 18 vuotiaana mulla oli jopa jonkinlainen "vauvakuumekin". Ja jälkikäteen voin sanoa että luojan kiitos etten silloin ole tullut raskaaksi silloiselle poikakaverille...kai niin saa sanoa, vai onko se rumasti sanottu. No se meni sitten ohi jotenkin... Aina mulla on kuitenkin ollut ajatuksena että niitä lapsia jossakin vaiheessa voisi tullakin. Ja aina ajattelin että mä ainakin hankin niitä lapsia nuorempana kuin äiti ja isä. Mutta kuinka sitä on käynytkään. Tässä sitä ollaan jo ohitettu se ikä eikä tulevaisuudessakaan ole mitään näkyvissä. Mä olen alkanut ajatella että ehkä se ei sitten ole vaan mun juttu lisääntyä. Että niin on määrätty. En mä osaa selittää mutta parempi kai edes yrittää muodostaa se jotenkin sanoiksi. En tarkoita sitä että tässä nyt oltaisiin kauhealla höngällä vääntämässä jotain jälkikasvua, tai olisi edes halua siihen. En todellakaan. Mä vaan tarkotan sitä että tätä menoa mun kohdalta loppuu aika kesken sen asian suhteen. Toki en nyt mikään ikäloppu VIELÄ ole mutta kohta olen, aika menee pelottavan äkkiä. Ja sitten joskus se voi olla liian myöhäistä. Sama pätee muihinkin asioihin. Pitäisi koittaa aina muistaa se että elämä on "tässä ja nyt" eikä odottaa sitä huomista päivää. Mutta aamulla kun mä herään niin varmaan se on taas sitä samaa samariinia. ;)...hmn.

Ei muuta nyt. Piti vaan purkautua. Tarpeen vaatiessa täsmennän ajatuksia myöhemmin

P.S. Kauniita unia ja oman kullan kuvia