Hyvää sunnuntaipäivää

Telkkarista tulee Ulkolinja-dokumentti "Jumalan ystävät". Katselin sitä tuossa sunnuntain ratoksi valistaakseni itseäni itseään uskovaisiksi kutsuvien (amerikkalaisten) sielunelämästä. Ajatusmaailma tuntuu olevan lähinnä sitä perusjuttua eli homot ja muut moraalittomat(ei siis minun vaan "uskovien" mielestä)joutuvat helvettiin ja "perinteiset arvot" kunniaan. Tuli taas mieleen että jos Jeesus eläisi niin mitäköhän hän ajattelisi lampaidensa tuomiomentaliteetistä. "Rakkaus on suurin", "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin kuin itseäsi" jne. Näitä kristillisiä sanontoja on vaikka muilee jakaa. Sekö taas on sitä lähimmäisenrakkautta että heitetään se kuuluisa "ensimmäinen kivi". Eikö juuri itseään kristityiksi kutsuvien esikuvanaan(?) pitämä Jeesus ollut se joka auttoi sairaita ja rampoja? Olkoon sitten vaikka esimerkiksi homoseksuaalit ja työttömät(aika laiha esimerkki joo:D) niitä nykyajan sairaita ja rampoja. Mä edelleen korostan että mä en todellakaan ole mikään uskovainen mutta mutta kristilliset arvot ovat nyt tietysti suurin piirtein tuttuja kun asutaan Suomen kaltaisessa maassa. Mä en usko Jumalaan mutta jos on jollakin tavalla (onko?) todistettu että Jeesus niminen jesse on ollut olemassa, hyvä niin. Mutta se että Jeesus olisi ollut - hmn - Jumalasta. No, ei tuu ikinä tapahtumaan. T: pakana. Mä en muista vielä törmänneeni ihmiseen (uskovaiseen), joka eläisi omien oppiensa mukaisesti. Kuulun kirkkoon mutta sieluani en ole myynyt, ainoastaan fyysisen olemukseni, liittyessäni kirkkoon siskon mieliksi. Eikö se ole lähimmäisenrakkautta jos mikä, häh? ;)

Juu, musta uskonasioista on aina ollut mielenkiintoista keskustella ja jopa väitellä. Meillä kotona aikoinaan ärräpäät lensi kun koko perheen voimin neuvoteltiin uskonasioista. Isähän (mun pakana esikuva ;)) liittyi kirkkoon vissiin(en ole varma?) silloin kun meni äitin kanssa naimisiin ja äitin vanhemmat, varsinkin mummo on ollut ikäryhmänsä tapaan tiiviisti kirkon asioissa mukana; on käynyt Jumalanpalveluksissa ja jopa aikoinaan pitänyt pyhäkoulua. Eli vähän ristiriitaista "kasvatusta" olen saanut. Ei mulle koskaan ole tuputettu uskoa mutta ei toisaalta ole kielletty uskomastakaan. Pienenä tyttönä kävin pyhäkoulussa kuten muutkin pihapiirin lapset koska siellä sai piirtää ja laulaa :D On meille opetettu myös iltarukous, joka lähinnä oli lapsena sellainen tapa sanoa hyvää yötä yhdessä. Muuten uskonto ei hirveästi näkynyt meidän perheen elämässä.

Teini-iässä, oikeastaan rippileirillä, koin (lopullisen) herätyksen. Nimittäin siitä että mua ei saa Jumalaan uskomaan kirveelläkään. Viimeisenä iltana pappi kysyi että olenko leirin aikana kokenut lähentymistä uskonasioihin, johon mä taisin vastata jotain tyyliin "en todellakaan". Samaisen viimeisenä iltana kaikki muut kerääntyivät vapaaehtoiseen iltahartauteen mutta mä yritin rämpyttää meidän huoneessa kitaralla Metallican "Nothing else matters"ia. Oikeasti, se leiri oli ihan perseestä. No, yksi aivopesun muoto kai sekin...

Ja sitten pisteenä iin päälle kun aloin myöhäisteininä seurustelemaan ekan kerran oikeasti vakavasti niin tietysti mun poikaystävä oli kunnon pitkätukka, jolla oli vielä musta tukka. Siihen aikaanhan oli kauheaa kohuilua julkisuudessa näistä saatananpalvontahommista. No, meidän äiti (juu, mun herkkä äitini...voi loord, kun miettiikin jälkikäteen:D) oli tietysti heti siinä uskossa että joku satanistihan tämä poika on kun on musta pitkä tukka ja pukeutuukin vielä mustaan. Ja sitten kun itsekin lisäsin vaatekaappiini lisukkeeksi hieman tummia sävyjä niin äitimuori vakuuttui - pakanan opissa on tyttö nyt!! No, HIEMAN sain käyttää mielikuvitusta ja herätellä äitiparan järkikultaa että tokeni tähän maailmaan ja uskoi ettei poikaystävä ole mikään muu kuin metallimusiikkia kuunteleva nuori mies, joka nyt vaan tykkäsi pukeutua mustaan. Myöhemmin tietty paljastui eksästä toki niitä pimeitä puoliakin, joista en ole tainnut sen enempää kertoa mutta kiva poika se siihen aikaan oli. Asiat vaan kehittyivät väärään suuntaan myöhemmin.

Vuonna 1999, kun opiskelin ensimmäistä vuotta, kävelin sitten eräänä kauniina kevätpäivänä kirkkoherran virastoon eroamaan kirkosta. Hitaasti mutta varmasti kypsynyt päätös. Siihen aikaan piti vielä kirjallisesti perustella miksi haluaa erota, olikohan siinä vielä joku miettimisaikakin kaupan päälle. Muistaakseni kirjoitin lappuun etten usko Jumalaan. Aika hyvä perustelu mielestäni. No sitten, kuten jo mainitsin, liityin takaisin kirkkoon viime vuonna että pääsen kummiksi. Tai paremminkin että sisko saa mut kummiksi. Siskon mies vielä jopa sanoi että on itse miettinyt eroavansa kirkosta ja häntä ei ainakaan haittaa vaikka eroaisin heti ristiäisten jälkeen uudestaan. Hmn ;). Siskon miehen siskoakin pyydettiin kummiksi mutta hän ei kuulu kirkkoon eikä halunnut liityäkään. Eli lopulta kummeina oli kaksi virallista ja kaksi epävirallista kirkkoon kuulumatonta henkilöä, jotka kaikki saimme seistä toimituksen aikana siellä edessä. Mä oli sylikummi ja voin sanoa että oli kuuma keskikesän päivä, varmaan 30 mittarissa. Kummipoika veteli sikeitä koko ajan, mähän sanoin ettei se kitise tädin läsnäollessa ;)

Tosiaan, nykyäänhän kirkosta eroaminen onnistuu helposti netissä. Vinkkinä vaan.

:)