Hyvää Joulukuuta. Hali!

1094356.jpg

Jaahas. Onkohan mulla tänään mitään sanottavaa. Kokeillaan ainakin.
Eilen illalla, tai yötä kai se enemmän jo oli, katsoin dokumenttiohjelman miehestä, joka oli menettänyt kokonaan muistinsa. Harmi, etten nähnyt sitä kokonaan. Mulle tuli siitä miehestä mieleen sellainen tuttuuden tunne, mikä joskus harvoin tulee ihan melkein vieraista ihmisistä alusta asti. ;) Aika kiinnostava ohjelma, varmaan kamalan jännä tunne jos yhtäkkiä et tunne sinulle ennestään tuttuja ihmisiä ja kaikki (melkein) pitää aloittaa alusta. Toisaalta se voisi olla aika vapauttava tunne; dokumentin mieskään ei ollut varma haluaako edes että muistinsa palaa. Mutta pitää muistaa että se mitä toivoo, toteutuu jopa hämmästyttävällä todennäköisyydellä. Joskus. Eli en ala toivoa että muistini katoaisi, on kuitenkin asioita ja muistoja, joista haluaa pitää hampaat irvessäkin kiinni vaikka kuinka sattuisi.

Ukkeli lähti puhaltamaan B-junnujen peliä. Saan viettää taas laatuaikaa itseni kanssa. Vaikka olen periaatteessa seurustellut koko ajan siitä lähtien kun olen ollut (vajaa) 16-vuotias niin kuulun kuitenkin siihen ihmistyyppiin, joka tarvii hengitystilaa muilta ihmisiltä. Tottakai varmaan jokainen ihminen sitä tarvitsee, omaa aikaa, mutta jotkut taas enemmän kuin muut. En tiedä onko se terveen ihmisen merkki jos viihtyy hyvin jopa omissa oloissaan, toki siinäkin pätee "kohtuus kaikessa". Ja Isää siteeratakseni, on ihan kiva katella muitakin naamoja välillä (viittasi vaimoonsa, eli äitiini) ;). Hän se osaa aina sanoa tarvittaessa kaiken aika suoraan. Mutta onhan se totta että ei voi olla pidemmän päälle terveellistä jos se oma kumppani/poika-/tyttöystävä on ainoa sosiaalinen suhde. Mä nyt olen tietoisesti yrittänyt pitää taas yllä näitä kaverisuhteita kun tuppaa just arkielämässä (eli elämässä) menemään hyvin pitkälti kotona möllöttämiseen. Siis en mä nyt tiedä taas mitä mä yritän selittää mutta ehkä sitä että mulle ystävyyssuhteiden luominen (ja etenkin ylläpitäminen) on jostakin syystä ollut aina aika vaikeaa tai vähintään hankalaa. Kun on sellainen ihminen ettei joka hetki tarvitsisi olla menossa kavereiden/ystävien kanssa niin se olisi hyvä että vastapuoli ymmärtää sen kanssa. Ehkä olen aiemmin jauhanut samasta asiata, mutta jostain syystä se tuntuu taas ajankohtaiselta. Enkä mä silti sano että sen tarvitsisi olla niin, ehkä vain olen jo liian vanha(?) oppimaan uusia temppuja. Oishan se hienoa jos olisi sellainen sosiaalinen verkosto että joku kiva ihminen yhtäkkiä soittaa ovikelloa ja tupsahtaa vaikka kahville. Yleensä vaan tupsahtaa niitä ei-toivottuja vieraita. Kai mä sitten olen vähän epäsosiaalinen. Vaikka en edes myönnä sitä, kyllä mä ihmisistä pidän ihan pääsääntöisesti ja olisi mukava (ihan oikeassa reaalielämässä) tutustua kaikenlaisiin mielenkiintoisiin persooniin eli ihmisiin ylipäätään. Mä vaan haluan(?) sitä niin pieninä annoksina että yleensä vastapuolen kanssa ei "synny sopimusta". Nyt mä nauran taas itselleni vähän, buahhahahahaha... :D Typerä hepoliini! T: se toinen hepoliini ;)

Mutta pointti oli kai se että ihan kiva olla itsestään, silloin saa parhaiten keskityttyä jos on tekemässä jotakin. Ei ole joku hönkimässä niskaan ja vaatimassa tilaa. Paitsi koira. Mutta sekin nukkuu nyt. Saa tehdä ihan mitä huvittaa. Äskenkin vain muokkailin huvikseen valokuvia ja tein uuden viritetyn version käyttäjäkuvastani. Sitten kun lopetan tämän kirjoittelun niin varmaan jatkan sitä samaa. Tuntuu että olisi ollut taas miljoona kiinnostavampaa asiaa kirjoitettavana mutta silloin (eli nyt) kun olisi aikaa ja tilaisuus niin pää tyhjenee kaikista hienoista ideoista ja sitä suoltaa vaan jotain mitäänsanomatonta paskelia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa ketään.
Oikeastaan. Mä olen miettinyt että tekisinkö poikkeuksen ja kutsuisin Oon "Elämäni tuuliviirinä" lukijaksi ihan varta vasten; voisi sillä tavalla jatkotestata meidän kaukoystävyyden kestävyyttä :D. Saas nyt nähdä, mutta luulen että voisin harkita hänen kohdallaan ilmiantavani itseni sillä edellytyksellä että lupaisi pitää vain omana tietonaan. Oon kanssa tutustuttiin entisessä opiskelukaupungissa. On saattanut olla puheenakin, en muista. Olimme opiskelukavereita ja asuimme jopa yhdessä. Nyt ollaan tunnettu jo 9 vuotta, kamalan äkkiä menee aika... Joskus meillä oli puhetta sen kanssa että vaikka minne tiemme vievätkään elämässä niin tuskin koskaan tiemme täysin eroavat. Mä uskon siihen yhä. Joidenkin ihmisten kanssa sen vaan tietää... Mä sanoin Oolle joskus että jos mä saan tulevaisuudessa lapsia niin se saa luvan tulla kummiksi. Katsotaan, laitetaanko suunnitelmaa koskaan käytäntöön.

Jeps. Ei kai mulla muuta. Tällaista keskinormaalia hepoliinin elämää. Eteen päin mennään vaikka pää kainalossa. Sitä yrittää kuitenkin tulla itsensä kanssa toimeen olosuhteiden sallimalla parhaalla mahdollisella tavalla.
Nähellään :)

P.S. Ai niin. Kuopiossa oli joku kävellyt katolle unissaan. Mä asuin ennen siinä naapuritalossa. Mulla on tapana puhua unissaan mutta tietääkseni en ole kävellyt unissaan. Jostakin muistan kuulleeni että unissaanpuhujat usein myös kävelevät unissaan, onko näin? Vai oliko toisin päin.
Pari iltaa sitten olin puhunut unissaan höyhenistä. Ukkeli oli kysynyt että "mitä?", niin oli siirtynyt närkästyneeseen äänensävyyn ja jatkanut puhetta - sillä kertaa PEHMEISTÄ höyhenistä. Olis kiva tietää mitä on silläkin hetkellä päässä liikkunut. En kuitenkaan suunnittele öisiä retkiä talon katolle. Ainoastaan siitä syystä että mulla on korkeanpaikankammo. Tai melkein ainoastaan. Nyt ei muuta.