Päivää rakkaat

K
ävin suihkussa kotvanen sitten. Ajattelin että Turun raikas ja aina niin kuivattavan virkistävä vesijohtovesi pyyhkisi ultimaattisiin mittasuhteisiin ajautuneen väsymykseni kuuseen. En tiedä mikä väsyttääkin niin kamalasti, kai se on tämä pimeä aika, joka saa ihmisen toivomaan pääsevänsä kauan kaivatuille (eikä koskaan saavutettaville) päiväunilleen. Tiedä sitten häntä että virkistyinkö siinä yhtään sen enempää kuin kolmen 0,3 litran kahvimukillisen - jotka olen tänään juonut - jälkeenkään. Epätoivoista... Mutta. Huomasin siinä lotratessani jotain muuta ja ajatus lähti harhailemaan. Muistelisin noin kaksi päivää sitten saunailtana hommautuneeni karvoituksistani eroon, noin suurimmilta osilta...tyyliin "perinteisistä"(päätelkää itse) ja sitten, no, alasetistä, tosin en ihan kokonaan... :). Huomasin taas kauhukseni - juu, varmaan viidessadas kerta kun "yllätyn" - että siellähän pilkisti jo ainakin kahden millin sänkin. Tumma sänki! Nyt jo! Sitten mulle tuli mieleen eräs hömppäohjelma, jota joskus tylsänä hetkenä varmaan joltain Subilta kattelin, missä botoxatut ja blondatut kurpat selitti miten mullistavaa on kun alapääkarvoituksillekin on nyt keksitty omat värjäysaineensa. No juuri niin. No ei siinä nyt sinänsä mitään ihmeellistä, mutta kun he perustelivat "keksinnön" sillä että "mies ei sitten huomaa että yläpää on oikeasti värjätty kun alapään voi sävyttää samaan sävyyn"! Siis what? Mulla ei ollut koskaan ennen sitä käynyt mielessänikään että voisi olla jotenkin epänormaalia omistaa eriväriset yläkiuhkurat kuin alakiuhkurat - olenko siis epänormaali? Joo...se on tää väsymys...laitetaan edellinen väsymyksen piikkiin. Mutta olipa hetken aikaa muuta pohdittavaa kuin tämä selittämätön väsymys. ;)

Mitä tulee otsikkoon niin mä olen oikeasti tainnut jäädä kiinni urheiluun, nimittäin kävelyjuoksulenkkeihini. Tai lenkkeihimme, koirahan kulkee aina mukana, jotenkin ei ole niin irrallinen olo silloin. Sitä paitsi se turvaa mun selustaani noilla pimeillä poluilla, joita iltaisin metsien keskellä kipittelen suurten kuusien, mäntyjen ja muiden lehtipuiden(!) varjoissa. Miten sitä ihminen voikin kiintyä omaan ympäristöönsä ja omiin polkuihinsa (myös kuvainnollisesti). Tosin olemme vasta hiljattain laajentaneet ulkoilualuettamme ulottumaan naapurikaupungin ulkoilualueille, toiseen suuntaan nimittäin siitä, millä suunnalla ennen tykkäsimme pyöriä. Tai ainakin mä tykkäsin, tiedä nyt, uskaltaako koiran puolesta puhua. Aikansa kutakin, nyt tutkimme uusia polkuja. Eilen illallakin pätevänä meni puolitoista tuntia kun vaan "päättelin" että kyllä "tämän polun täytyy kohta kiertää ympyrä tähän aloituspaikkaan". No kiersihän se - varmaan viiden kilometrin kuluttua... En tiedä paljonko matkaa siinä tuli taitettua mutta kohta saa varmaan alkaa tervehtiä kanssaulkoilijoita, samat naamat siellä taitaa joka ilta hillua. Sauvakävelijöitä ja juoksijoita pääasiassa. Ja sitten mä ja A. Nyt täytyy sanoa että onneksi ei ole lunta koska muuten meidän kävely siellä poluilla loppuisi siihen. Sitten kun tulee lunta niin niistä pitkistä ihanista lenkkipoluista tehdään jotain perkeleen hiihtolatuja ja sinnehän ei ole asiaa kävelijöillä, ainakaan koirien kanssa. Ja mähän en tunnetusti hiihdä, en omista edes suksia. Olen hiihtänyt viimeeksi joskus alle 15 vuotiaana. Jos olisi varaa niin miksi ei sitä vaikka hommaisi suksia ja opettelisi hiihtämään mutta turhaa taitaa olla sellainen näillä leveysasteilla. Ja ilman koiraahan mä en liiku mihinkään, on meillä sen verta kiinteä  viha-rakkaussuhde kummiskin sen kanssa. Kumpikin yhtä päättäväisiä siitä mihin suuntaan pitäisi mennä. Täytyy myöntää että välillä lentää hihna kädestä jos se alkaa "riehumaan" hihnan päässä. Sitten se laukkaa vähän aikaa ympäriinsä kuin päätön kana ja tulee takaisin. Kuten eilen kun yhtäkkiä tempas ja päästin irti niin A päätyi suuren, todella syvän ojan pohjalle ja kun kutsuin sitä, yritti räpiköidä valtavan pajukon läpi takaisin mun luokse. Siinä sitten tarkastelin kanssakulkijoiden ihmeeksi että onko koiralla vielä silmät päässä tallella. Se kun meinasi jäädä siihen ryteikköön kiinni ja putosi vaan uudestaan ja uudestaan sinne ojan pohjalle. Siperia opettaa koirapoikaa(kin). :)

Uudessa Yhteishyvä-lehdessä(juu, kaikenmaailman ketjuihin sitä kuulutaan) herra kolumnisti (Leif Lindberg) kertoo ettei käytä muistikirjoja, eikä pidä kirjaa elämästä. Ja kirjoittaa ihan hauskan jutun ja lopussa toteaa muistiinsa viitaten(?) "Että tällainen pää minulla. Joskus vaimoni yrittää kehittää minulle muistisääntöä pinoamalla tuulikaappiin joukon roskapusseja matkalle jätekatokseen, Sellainen ei toimi minun kohdallani aina, sillä jos pino ei ole korkea, onnistun mitään miettimättä harppaamaan sen yli"
Se oli vähän niin kuin kuvaus hepoliinin elämästä jos nyt näin haluaa mainostaa omaa lahoa päätään. Ukkeli meinaan tekee mulle aina samanlaisia pommeja tuonne eteiseen sitä varten että kun lähden koiran kanssa ulos niin ottaisin roskat mennessäni mukaan. Sitten mä närkästyneenä potkiskelen huomaamattani niitä syrjään jotta mahtuisi ulko-ovesta ulos ja takaisintullessa ukkeli kyselee että "veitkös sä ne roskat", johon mä että "mitkä roskat"... Minkä sitä kissa karvoillleen mahtaa. Heh. Hehheh... Ja sitten mä aina yritän parantaa tapani siinä joskus jopa onnistuen. Kai sitä sitten on niin lonti että pystyy keskittymään tasan tarkkaan (kunnolla) vain yhteen asiaan kerrallaan, tai muuten ei tule siitä yhdestäkään asiasta mitään. Eli jos mennään koiran kanssa ulos, niin sitten mennään koiran kanssa ulos eikä viedä mitään roskia. Muuten mä kyllä olen(?) ihan siisti ihminen mutta roskia en vaan osaa nähtävästi viedä ;) Vaikka ei mua sekasotkukaan nyt sillä tavalla haittaa, aina sitä on tullut siivottua kuitenkin sitten kun se alkaa haitata. Muiden käskyistä en pirullanikaan...sitten voi "ne muut" tarttua ite haravan varteen. :P T: omanarvontuntoinen emakkosika

Joo. Nyt alkaa nähtävästi pää hieman virkistymään kun on kirjoitellut että jos se päivä valkenis risukasaankin kun aurinko alkaa laskea. Mulla on muuten sormet ihan jäässä, johtuu kai tästä kaksisormijärjestelmästä, täytynee mennä liottamaan lämpimän veden alle... Mulla kun on huono ääreisverenkierto ihan ilman mitään tupakoitakaan. Ai niin. Tunnustus(en muista sanoinko vielä, jos en, niin kertaus on...): Poltin lauantaina kuin korsteeni mutta nyt olen taas matkalla puhtaisiin keuhkoihin.

Jes. Lenkkipolku kutsuu tunnin sisällä, ihanaa hikistä endorfiinihuumetta tiedossa. Ties mikä huippu-urhelija mustakin olisi voinut tulla jos olisi joskus kannustettu urheilemaan mutta ei kai koskaan ole liian myöhäistä. Juuri viime olympialaisten aikaan sain päähäni että laji, jossa olisi vielä mahdollista voittaa jopa olympiakultaa on olemassa, nimittäin ampuminen. Eri asia, onko se mitään "urheilua" mutta ainakin ilmakiväärillä olen saanut ihan hyviä tuloksia, jopa osunut tauluun :)

Mutta hei nyt, mä meen
<3: hepoliini