Koiran kanssa kun käy ulkona, on aikaa miettiä samalla kaikenlaista. Tänään kun päiväkävelyllä (tai siis se oli aamukävely, mutta vasta "päivällä") mietin opiskeluaikoja ja sitä kun sen jälkeen tuli silloin pakonomainen tarve päästä niin sanotusti "oikeisiin töihin". Eihän nyt ammatti, johon valmistuin, ollut muuta kuin jotain hömpänpömppää, jos olisi kysynyt vaikka keskiverto vastaantulijalta. Liekö sitten ollut enemmän sisältä vai ulkoa päin luotua painetta mutta kyllähän mä järjestin itseni silloin niihin oikeisiin kunnon hommiin, jossa työnteon huomasi luissa ja ytimissä asti. Ilmeisesti luulin että sillä tavalla olisin jollakin lailla parempi ja hyväksyttävämpi ihmisyksilö :) No, kahden ensimmäisen viikon jälkeen siinä paikassa, kun olin vain varamiehenä(naisena) tuuraamassa joulunalusaikaa, vannoin etten jalallanikaan astuisi siihen puljuun enää koskaan. Siitä on nyt jokunen vuosi aikaa. Mutta loppujen lopuksi vietin siinä loukossa sitten sen kaksi vuotta, joka henkisesti tuntui ainakin kymmeneltä. Nyt kun miettii jälkikäteen niin ei mitään elämän järkevimpiä ratkaisuja, missään mielessä. Ja sitten siinä tuli se kuuluisa lähtö "ovet paukkuen" ja mentaalipuoli kainalossa... En tiedä, miksi tuli taas mieleen siellä ulkoillessa, ehkä siksi että se on varoittava esimerkki väärän elämän polun valitsemisesta vaikkakaan ei sitä koskaan voi tietää mitä mikin valinta eteensä ennen pitkään kiikuttaa. Koskaan. Ja kai se tuli mieleen siksi että pitäisi kai tehdä sitä minkä parhaiten osaa. Itse en tiedä (vieläkään) mitä se kohdallani voisi olla ja sen vuoksi todennäköisesti kohta löydän itseni taas keskeltä jotakin hullua päähänpistoa. Vaikka ne ovatkin hauskoja, niin toivoisi että johtaisivat joskus johonkin pysyvämpäänkin... No, tässä on yksi elämä aikaa haahuilla.

Sitten mulle tuli mieleen se ukkelin tokaisu että "kirjotat vaan sitä blokia..." ja plaaplaaplaa. Mutta eikös se ole hyvä että TEEN kuitenkin jotakin edes täällä kotona? Välttämättä se nyt ei ole mitään yleishyödyllistä, niin kuin vaikka pyykinpesu (sen teen nyt jo muutenkin) mutta mä kehitän koko ajan itseäni tässä lokijutussa ja opin uusia taitoja kun värkkään kuvia ja kirjoittelen. Olkoonkin sitten tekstini paskaa ja kuvat keskinkertaista höttöä, mutta joku päivä voi olla niin, että olen oikeasti tajunnut jotain, osaan jotain, ja silloin siitä voi olla hyötyä siellä kaikkien niin yliarvostamassa työmaailmassa. Jos multa kysyttäis niin (mutku ei kysytä, tiedetään..) töitä tehtäis paljon vähemmän ja elettäis elämää enemmän;). Työ, työ ja työ - onko se joku autuaaksitekevä lääkeresepti henkiseen tyhjiöön? Ei, jos multa kysytään. Sitten asia erikseen on ne niin sanotut kutsumusammatit, jotka eri ihmisillä on tietysti aina ihan erilaisia.

Katselin myös aikani kuluksi telkkarista mäkihyppyä. Tunnustan, mut pakotettiin. Tai ei nyt pakotettu, mutta ukkeli halusi katsoa miten Ahonen hyppää, ja jäin siihen itsekin ihmettelemään. Pienenä muuten tykkäsin Matti Nykäsestä. Jos joku nykylapsista ei muista, niin kyllä, Matti oli aikoinaan menestyksekäs mäkihyppääjä. Isä aina töllötti urheilua ja pikku hepoliini toki siinä sivussa piti peukkuja pystyssä kun iskä sanoi että "nyt tytötkin peukut pystyyn, Matti hyppää"... Olen piirtänyt Matista jopa ihailijakuvan silloin tyttösenä...heh.
No mutta. Mulla on ollut sellaiset harmaat karvalapaset, jotka sain aikoinani lahjaksi eräältä ystävältäni, jonka sittemmin kadotin (maailman tuuliin/Helsinkiin/jonnekin). Toinen lapasista lienee vielä tallessa mutta toista en ole näinä vuosina löytänyt sitkeistä hakuyrityksistä huolimatta. Tänään sitten kun katsoin sitä mäkihyppyä, näin ruudussa Itävallan lahjan maailmalle: Morgensternin. Ja mitä sillä oli päässään? Jotain, mikä etäisesti muistutti toista mun "Ransuani" (juu, hanskoilla oli nimet:))! Siis sen pojan tukka näytti ihan karvareuhkalta. Mä kyllä ensin luulin että se oli sen hattu mutta ukkeli sanoi että se on sen hiukset. Siis, Ou, Mai, Gaad... Ei se sitten ollutkaan mun kateissa oleva Ransuni. Damn!

Piti sitten tuulettaa päätä hieman ulkona illallakin ja sisälle tullessani pihamuksut olivat rappukäytävässä, ilmeisesti kylmää karussa. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, joista toinen oli se jolle ärjymisestä poden huonoa omaatuntoa. Tämä pikku enkeli sitten totesi (taas) että "muistatteko kun tuo koira oli ihan pieni". Mä sitten sanoi että paljon on kasvanut ja liirumlaarum (yrittäen puheilla(vieläkin)sovitella aiempaa, jo kaukaista, huonoa käytöstäni), ja sanoin että painaa varmaan enemmän kuin kukaan teistä. Toinen pojista sanoi että "mä painan 40 kiloa" ja toinen tytöistä "mä painan 42 kiloa" jotta "paljonkos se koira painaa?" No, koira painaa 38 kiloa...
Ihan herttasia nuo lapset, ehkä mä alan vaan unohtaa millaista se oli silloin pienenä. Kun juostiin kellarissa talkkaria karkuun tai leikittiin pimeässä metsässä taskulampuilla mitä kaameampia jahtausleikkejä. No hei, muistinhas mä jotain...

Ei mitään pointtia näillä jutuilla, kunhan jutustelen tässä aikani kuluksi. Kusettaa koko ajan, en tiedä miksi...hehheh. Auts. Taas tekis mieli mennä vessaan. Kai se luonto rankaisee sitten että varmasti kärsin kaikesta aiheuttamastani pahasta varmasti korkoa huonon omantunnon lisäksi. (Vaikkakaan jatkuva kusihätä ei siihen omaantuntoon mitenkään liity.) Vaikka mitäpä tuo nyt hyödyttää "itkeä", ei kukaan kummiskaan tajua mistä mä puhun. Ja jos tajuaakin niin...onko pointtia "olla polvillaan" kun viesti ei tavoita kohdetta...kai. En mä jaksa selittää, pitää kohta juosta vessaan taas. Saunakin on lämpeemässä, jos auttas raihnasta oloa. Ja jotta kaikki olis täydellistä niin koirakaan ei ole syönyt kahteen päivään, se vaan makaa eteisessä. Mä luulen että se on masentunut. Siltä se ainakin vaikuttaa - depressiiviseltä. Voi pientä, sääliks käy, ei tiennyt mihin joutui, kun tähän taloon haettiin.

Apua, vessaan, bai!!! --->