Hohhoijjaa! (varoitus: täst tuli taas NIIn pitkä että mä oon taas niiN sori, sori!)

Perinteiset aamutoimet suoritettu eli kahvit on juotu(jo ajat sitten) ja koira käytetty ulkona. Ja tähän väliin täytyy nyt ihan pakosta sanoa että pikkasen vissiin väsymystä ilmassa kun jo ekan lauseen tuottaminen tuotti melkeen ylimaallisen suurta tuskaa koska noin joka toisen sanan kirjotin ihan päin persiitä. Liekö sitten sormet käyneet ajatuksen edellä vai päin vastoin. Ei voi tietää.

Vietin tuossa aika kauan aikaa lueskellen Irenen blokia "Pohojalaanen tasa-arvo" Innostuin sinne päätymään koska Irene on jättänyt tänne niin mainioita kommentteja ettei voinut olla menemättä. Muistelen kyllä hämärästi että olen jo ennemminkin (joskus viime vuonna tai...)jo siellä piipahtanut ainakin noin ohimennen ellei muuten. Yhtä juttua kun luin niin ihan piti hakea talouspaperia keittiöstä kun piti niistä nenä koska kyynelkanavat rupesivat toimimaan hieman liian kiivaasti. Eikä se ollut edes mikään surullinen juttu, tai tavallaan oli. Tavallaan oli ja tavallaan ei :D.

No mutta sitä mun oikeastaan piti vaan sanoa että mä tykkään kuin hullu puurosta siitä heikäläisten murteesta. Maistelkaa nyt vaikkapa sanaa "pohojalaanen": Ou sou hot! Miten he sen sanoisivat? ;) En tiedä mikä siinä on mutta mä voisin kuunnella sitä päivät pitkät ilman pitkästymistä vaikka puhuja puhuisi ihan mistä aiheesta tahansa, se on ku musiikkia korville. Kai meillä kaikilla on sitten omat pimeät mielihalumme. Ei mun korvaan tämä turunmurre (ei se koira vaan kieli)(ja jota itse sekoitan ajoittain ainakin savoon, karjalaan, kainuuseen ja itse keksimääni, jne. ;D(eli varsinaista turkua(mitä se edes on?)en vissiin puhukaan)) kuulosta yhtään niin hauskalta. Vai? Eikös Kainuu olllut muinoin osa Pohjanmaata? Ehkä mun tykkääminen juontaa juurensa sieltä, koska geneettisesti olen puoliksi kainuulainen (ja puoliksi karjalainen mutta Turussa syntynyt), tai sitten se juontaa juurensa aivan jostakin muualta... *vääntää rautalankaa*

Oi että, että väsyttää. Ja ulkona on niin kamala ilma ettei siellä paljon kiinnosta hyppiä edes ulkoilemassa. Musta on tullut niin riippuvainen siitä että pääsee joka päivä kunnon happihyppelylle ja ellen pääse niin sitten hypin pitkin seiniä tai ainakin aivot hyppii pitkin pääkopan seinämiä. Onhan mulla tietty kumpparit ja sadetakki. Niin siellä sataa ihan hulluna vettä, ellen sanonut. Kumppareilla vedinkin aamukävelyn koiran kanssa mutta se sadetakki on niin epämukava että mieluummin otin riskin kastumisesta ja laitoin ylle musta paksun hupputakkini (jossa on oranssi vuori). Onneksi koira sentään suostui kävelemään vähän eteen päin, sillä on ollut viime aikoina vissiin jotenkin henkisesti vaikeeta kun koko ajan on pitänyt olla eri mieltä siitä mihin suuntaan oltaisiin menossa. Aika rasittavaa. Sitten mun tekisi mieli huutaa sille "koira perkele!!" sen jälkeen kun olen käyttänyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat eläimelliset tavat saada se siirtymään sovussa eteen päin mutta yleensä huudan vaan pääni sisällä koska tiedän että tuolle koiralle huutaminen ei oikein auta. Eikä siinä kai koiralle huutaisi vaan vitutustaan siitä että melkeen niksautat olkapääsi 500 kertaa lenkin aikana koska koira on oppinut jostakin tavan syöksähdellä yllätyksellisesti ja ennaltamääräämättömästi milloin minkin ojan pohjalle. Ja koska se painaa 40 kiloa (varmaan jo nyt) niin kyllä munkin kokoinen kesäheinä (joo, tosi kesäheinä) lentää hyvin siinä perässä. Sitä paitsi fysioteraupeutti joskus sanoi että "en suosittele sulle ainakaan mitään toistotyötä, jossa olkapääsi rasittuu jatkuvasti toistoliikkeellä koska muuten et salettiin pääse eläkkeelle asti" eli hyvin voisi nakittaa ukkelin hoitamaan kaikki ulkoilutukset? ;) Toisaalta sitten mä en saisi happea (yksinhän EN ulkoile) ja sitten hyppisin seinille. Mutta eikö lopputulos ole joka tapauksessa sama, jälkimmäisessä olkapää vaan säilyisi ehjempänä ;D

Ai niin - jotta kukaan (tai turkulaisttain: ketään) ei jaksaisi lukea loppuun asti niin kävin eilen ystäväiseni J:n luon kylässä. Kurssikaveri N ystävällisesti haki mut täältä koska olin niin pyytänyt toissapäivänä ja hän ystävällisesti suostui ehdotukseen. Asuu tuossa naapurikaupungin puolella, eli ei tullut N:lle pitkää mutkaa ainakaan matkaan. Kiitämme häntä siitä, kiitos. No N meni siitä sitten työhaastatteluun mutta palasi takaisin, toivottavasti saa sen homman. Jiin kanssa sen aikaa juteltiin kaiken maailman naisten vaivoista ja mä tulin melkeen vakuuttuneeksi siitä että pitäis käydä gynekologilla ja pakottaa se lähettämään mut jatkotutkimuksiin endometrioosin varalta. Siinäpä vatsa yleinen ja kamala tauti, joka voi aiheuttaa yhtä ja toista. Lisäksi (en ala selittää mitä keskustelukulkua päädyimme tähän päätelmään) totesimme että kondoomia on hyvä käyttää ja on tyhmää olla käyttämättä jos ei tunne vastapuolta, tai vastapuoli ei ole vakikaveri...vaikka eihän sekään mitään takaa. Ja vaikka mitä. Porukalla siinä todettiin että ollaan me vaan niin reippaita että myöhäisinkin herääjä (eli minä) oli herännyt jo seitsemältä ja aikaisin jo puoli kuudelta. Mihin tää maailma on menossa kun työttömätkään ei enää nuku pitkään ja syljeskele vaan kotona kattoon? ;)

Sitten illalla kävi äiti&isä kylässä, siis omani. Ukkelillahan oli kyllä se isä(...) hengissä ja ruumiin voimissa tuolla jossakin, en nyt sano missä mutta äitinsä on kuollut jo kuusi vuotta sitten. Ehti kuolla pikkasen ennen kuin me pakattiin kamat yhteen ukkelin kanssa kuukauden tuntemisen jälkeen. Siitä tuli mieleen että ukkeli päätti sitten joulunaikaan lähettää kortin eräälle äitinsä tuttavapariskunnalle ja laittoi siihen puhelinnumeronsa matkaan merkiksi; voisivat soittaa jos haluaisivat vaihtaa enemmänkin kuulumisia. No sieltä ukkeli sai sitten jouluna tekstiviestin, jossa tuttava kysyi "mitä äitilles kuuluu?" kaiken muun ohella. Eli ei ollut tietoinen tämän poismenosta jo ajat sitten. Mitähän on siellä päässä päässä liikkunut kun on vastauksen saanut. Ei ollut viesti mennyt kuin vasta nyt perille. Tämän kerron siksi että itse pelkään että juuri jotain tuonkaltaista kävisi joskus. Joku ihminen, jonka kanssa et ole niin kiinteästi yhteydessä tai joka vaikka asuu jossakin muualla, ja jota et näe kovin usein, kuolisi yhtäkkiä ja kukaan ei muistaisi kertoa tai tietäisi kertoa siitä sinulle. Pitäisiköhän tässä laatia itsekin joku lista ihmisistä, joille toivoisi kerrottavan kun itsestään aika jättää. Ehkä. Joku joskus sanoi että "kyllä mä oon aatellut että ne ilmottaa sitten ainakin kaikille, joiden numero on puhelimessa" mutta onko siitä mitään takeita että ihmiset osaisivat niin toimia...

Joo. Sain kameran lainaa äitiltä koska omani on epäkunnossa. Pikkasen paremmanlaatuinen masiina meinaan ku omani (oma paskani), kaikkia hienoja toimintoja ja jopa ihan zuumi :) Nyt oon sitten kuvaillut kokeeksi vaikka mistä kuvakulmista mutta ainoa paska juttu asiassa on se, että vaikka meillä on siihen käypänen muistikortti, niin se kortti ei käy meidän koneeseen (eikä johtoja tullut mukana), enkä saa kuvia koneelle (ja silmies eteen)! Eli pitänee sitten vaan yrittää olla kärsivällinen ja odottaa siihen asti että saa jollakin ilveellä ne johdot tänne. Saa nähdä kauanko siinä kestää, varmaan pitää bussilla matkustaa hakemaan koska epäilen ettei ukkeli tajua miten TÄRKEÄT ne johdot on, joten siltä ei varmaan kyytiä heru. Tietty voin olla väärässä. Se on meinaan ollut jotenkin pelottavan hyvätuulinen viime aikoina joten ehkä sen voisi ylipuhua. Onhan se bussilla matkustaminen meinaan vaan niin kamalan rasittavaa ja pitkäkestoista ja mä olen niin lyhytpinnanen(no ennoo!) ja kiireinen(no ennoo!)ihminen ;). Kyllä varmaan hepoliinipisteet vedetään taas kotia päin kun näin menee itteään ylistään...

Hitto tää venyy muttei voi lopettaakaan. Illalla tutkiskelin pyhästä wikipediasta erilaisia mielenterveydenhäiriöitä (huvikseni) ja tein diagnoosia. Jätin sitten sivun "kaksisuuntainen mielialahäiriö" näkyville ja menin pesemään hampaita. Ukkeli sitten kurkkaa vessaan ja kysyy "onko sulla kaksisuuntainen mielialahäiriö" johon mä pyöritän silmiä (kuin vanhojen elokuvien liioiteltu hullu) ja sanon että "Ooo-oo-on!" Ukkeli vaan totes että pitäiskö sun hankkia lääkitys ja mä sanoin että ei pidä. No, se nyt oli sellaista leikinlaskua toki. No kai sitä jotain häiriötä on joskus ollut...en mä jaksa nyt alkaa käydä taas sitä mielikeskustelua. Mutta sen mä sanon että en mä perkele mikään sekopää ole vaikka siltä voin jonkun mielestä kuulostaakin. Se onkin näiden blokien pelottava puoli kun vaikea aina tietää miten mihinkin pitäisi suhtautua; onko nyt tuo, tuo ja tuo tosissaan vai mitä ovat. Mutta mulla ei olekaan sitä medialukutaitoa (eikä sosiaalisia taitoja) ;)

Nyt päästän sen uskollisen (se joka jaksoi, älähdä jotain?!)lukijan joka jaksoi tänne asti, piinasta. Kiitos. Ole hyvä. Danke, Bitte schön. Ja moro.

<3: hepoliinis  1201203.jpg

P.S. Yhdyssanat tuottaa vaikeuksia taas...
P.P.S. Meinaan koko ajan kirjoittaa tietyt sanat isolla, saksankielessä kuin ikään.