Helou.

S
anotaan nyt ensin tarkennukseksi että kun mä sanoin ettei köyhällä ole varaa mennä naimisiin niin en puhunut itsestäni. Tarkoitin vain noin ylipäänsä että köyhällä ei ole varaa mennä naimisiin ja tarkemmin ottaen mielessä oli vielä hääjuhlat, ei niinkään se itse toimitus. Se ei käsittääkseni maksa yhtään mitään. Ja sitten mitä tulee niihin hääjuhliin ja ettei köyhällä ole niihin varaa niin en tarkoittanut edes mitään kilpavarusteluhäitä, joissa tämän vuoden morsmaikku pistää parastaan ollakseen pukeutunut kaveriaan/siskoaan/kaimaansa/jne. hienompaan hörsylään, vaan ihan perussimppelihäitä, joissa tarjotaan vaikka ihan jotain suuhunpantavaa ja vähän pyörähdetään lattialla. Sitä mä tarkotin että jos köyhällä ei ole välillä edes varaa syödä niin miten siinä järjestäisi mitään hääjuhlia. Mutta se ei nyt koske mua, koska mä en edes koskaan ole halunnut mitään hääjuhlia saatika mennä naimisiin... Tietty joku nyt voisi sanoa että tarviiko sitä mitään juhlia järjestää. No tarviiko sitä tässä elämässä ylipäätään juhlia yhtään mitään, aivan.

Eilen illalla tämä elämä tuntui taas ihan sietämättömältä hetken aikaa. Tai miten mä nyt osaisin paremmin selittää. Elämän tarkoituksettomuus tuntui ihan sietämättömältä hetken aikaa. En mä kylläkään kokenut mitään sen suurempia tunnemyrskyjä pääni sisällä, kunhan vaan olla makasin sohvalla ja mietin että miten asiat voivatkin tuntua niin turhanpäiväisiltä. Ja sitten muistaakseni koin taas vahvasti että olen onnistunut jossakin vaiheessa pilaamaan elämän suuntani, jos sillä nyt koskaan mitään suuntaa on ollutkaan. "Juna meni jo" ja "Elossa pitää vaan kuolemanpelko" tuntuivat sillä hetkellä ihan järkeenkäyviltä ajatuksilta. Jopa ukkeli mainitsi että mä en ole puhunut koko iltaan yhtään mitään. En mä tiedä eikö se sitten ole muka huomannut mutta en mä yleensäkään puhu yhtään sen enempää. Mä tiedän vaan että jos mä yrittäisin selittää sille jotakin sen hetken kaltaisia ohimeneviä(?) tuntoja niin ei se pystyisi sitä sisäistämään, miksi siis edes yrittää. Olen mä joskus yrittänytkin. Ehkä parempi vaan odottaa parempaa hetkeä.

Sitten mä mietin että onko se jotenkin suvussa kiertävä rasite että päässä hieman viiraa. Tai ei nyt varsinaisesti päässäkään, mä väitän että hepoliinin suku on aika älykästä (;)) porukkaa noin ylipäänsä, kummaltakin puolelta, mutta ehkä se on sitten se tunnepuoli joka vinksottaa jossakin geeniosasessa. Voisin kertoa muutaman esimerkin miksi näin ajattelen mutta toisaalta parempi varmaan ettei kerro täällä netissä ihan kaikkea kuitenkaan, joku raja mullakin sentään. Ehkä. Että yksi tunnetasapainoinen elämä mulle tänne kiitos. Mä joskus mietin että minkäkölaista elämä olisi jos... no kaikki olisikin toisin päin. En tiedä, välittyykö mahdolliselle lukijalle se ajatus mitä haen takaa, ei varmaankaan. Sitä kai pohdin että voiko se olla sisäänrakennetuna että elämä tuntuu joskus niin fakin raskaalta ja samalla ei tunnu. Tuntuu ja ei tunnu. Raskaalta ja paskalta :) Jos ei muulla niin huumorilla kai viime kädessä siitä selviää.

Niin kuin vaikkapa tänä aamuna. Ukkeli heräsi jo kuudelta ja se päätti että mun olisi liian aikaista herätä siihen aikaan ja jätti mut nukkumaan, mikä oli siltä ihan hyvä teko kun ottaa huomioon että herääminen tänä aamuna ei mua sen suuremmin kiinnostanut edes. Oikeesti, tänä aamuna pitkästä aikaa harkitsin että jäisi sängynpohjalle ja yrittäisi nukkua pois, ainakin noin kuvainnollisesti, heh. Todella kypsää ja dramaattista mutta onko olemassa joku elämää suurempi totuus että aina pitäisi huvittaa herätä, ei mun tietääkseni ainakaan ole. No, velvollisuudentunne oli suurempi kuin halu mädäntyä elävältä peiton ja patjan väliin, joten  muista haluista huolimatta nousin ja kiikutin ison valkoisen ulos. Onpahan täällä ainakin joku joka oikeasti tarvii mua, ja tämän lausahdan nyt ilman mitään marttyyri-nyyhkynyyhky-mentaliteettia. Koira tarvii mua ja piste. Syy kai sekin on pysytellä pystyssä. Ja sitten se kuolemanpelko ;D Ja varmaan sekin että ajattelin kuitenkin saada tässä elämässä jotain aikaiseksi vielä ennen kuin kuukahdan, toisaalta koskaan ei voi tietää milloin on se viimeinen päivä, kukaan meistä ei voi tietää.

Mä olen pohtinut kahta vaihtoehtoa enemmän viime aikoina(on niitä muitakin ollut kyllä...), siis kahta työelämää koskevaa vaihtoehtoa. Tai no enemmän ja enemmän mutta pohtinut kuitenkin. En tiedä onko niissä mitään järkeä mutta onko missään sitten mitään järkeä jos mennään tarpeeksi syvälle. Ajatuksena olisi (siis vielä todellakin ihan ajatustasolla) kouluttautua oppisopimuksella joko lastenhoitajaksi tai graafiseksi suunnittelijaksi(vai mikä se nimike nyt onkaan). Joo, alat on todella lähellä toisiaan... Sitten pitäisi varmaan pohdiskella niiden hyviä ja huonoja puolia.:

Lastenhoitaja, plussat ja miinukset:
+ Työajat -> yleensä suht inhimilliset
+ Lapset on hauskoja
+ Saa olla ulkona ja sisällä
+ Saa leikkiä ja laulaa :)
- Pätkätyöt yleisiä
- Työympäristö akkavaltainen...
- Lapset on rasittavia
- Palkka on pienehkö

Graafinen suunnittelija, plussat ja miinukset:
+ Työajat -> harvemmin kai tehdään töitä öisin?
+ Luovahko ja mielenkiintoinen työ
+ Paljon mahdollisuuksia...
+ Siisti sisätyö
- Työajat -> työt seuraavat kotiin (eli tehdään töitä öisin)
- Stressaavuus&kiire
- Onko työpaikkoja olemassa ellei halua omaa yritystä?
- Istumatyö
- Ovatko kaikki graafikot itseään täynnä? -> hankalat työkaverit

Joo ja sitten se tärkein kysymys: onko musta kumpaankaan ja jos on niin mitkä on mahikset kouluttautua... ja kiinnostaako oikeasti niin paljon että tarvittaessa olisin halukas ryhtymään vielä monen vuoden opintoihin. Kun tässä voisi jo tehdä perkele muutakin kuin opiskella! Eli siihen nähden se oppisopimus olisi aika mainio. Mulla on jo ennestään opintolainaa ja tiedän mitä se kitkuttelu on, tiedän myös oman rajallisuuteni niin en varmaan voi muusta opiskelumuodosta edes haaveilla enää.

Alun perinhän (noin 10 vuotta sitten) mä olin vakaasti sitä mieltä että kyllä, hepoliinista tulee kuvataiteilija. En muista olenko kertonut mutta samana vuonna kun pääsin opiskelemaan Kuopioon niin hain myös Lahden Taideinstituuttiin opiskelemaan kuvataidetta. (Jollekin nimi Sampsa Sarparanta sanoo ehkä jotain, se haki samaan aikaan ja pääsi. No se olikin tosi taitava. Ihan vaan esimerkkinä...) Mä olin silloin yhdensäntoistavuotias pikku papana. Pääsykokeet ensinnäkin olivat kolmivaiheiset. Ensin sinne piti tehdä ns. ennakkotehtävät, eli ennakkoon oli postitse tullut tehtäviä, jotka piti lähettää Lahteen ja niiden perusteella valitsivat henkilöitä valintakokeisiin. Ennakkotehtävät olivat piirtämistä ja maalaamista pääasiassa, oli siinä yksi kuva-analyysitehtäväkin, tein sen maalauksesta "Haavoittunut enkeli"... No pääsin sitten sinne pääsykokeisiin, jotka alkoivat maanantaina. Olin juuri palannut paria päivää aiemmin Kuopion pääsykokeista ja sitä ennen paria päivää aiemmin kuukauden interraililta, ja puhkuin oikein intoa ja energiaa. Kummasti se interrail antoi itseluottamusta. Suosittelen. No, ensin pääsykokeet kestivät kaksi päivää, jonka jälkeen karsittiin siitä ryhmästä sen verran ihmisiä pois että jäljelle jäi kolmekymmentä. Muistaakseni ekassa erässä meitä oli kai sitten puolet enemmän eli 60. No hei, mä pääsin jatkoon ja vietin vielä kolme päivää lisää siellä kokeissa. Mä olin kyllä ihan varma silloin että mä joudun lähtemään sieltä jo heti, sen verta taiteilijannäköistä porukkaa siellä pyöri mutta ihmeekseni sain jäädä. Hyvin huomasi että osa porukasta oli käynyt taidekouluja ja osa tehnyt enemmän itse. Tai niin mä ainakin luulen. Koitin pistää parastani mutta kyllä mä siinä haastattelussa viimeistään tajusin että ei ollut mun aikani nyt. Siellä oli viiden ihmisen "inkvisitio" vastassa, jotka pommitti kaikenlaisilla kysymyksillä mua pientä raukkaa. Yksi kysymys kuului muun muassa siten että "Miksi tykkäät pukeutua juuri mustaan?"(mulla oli musta mekko päällä). Mä muistaakseni sanoin että en mä nyt sen kummemmin mustaan tykkää pukeutua, on mulla värikkäitäkin vaatteita. Sitten ne kysyi että tunnenko mä ketään, joka on käynyt heidän kouluaan, missä vaiheessa mä aattelin että just joo, nyt pitäis olla vielä suhteitakin. No mä sanoin että oli meillä "yks" opettamassa "yhdellä kurssilla" mutta en mä sitä mitenkään erityisesti voi sanoa tuntevani.

E
i varmaan tarvii enää toistaa etten päässyt sinne, mikä oli kyllä kamala pettymys. Viisitoista meistä kolmestakymmenestä otettiin sinne sinä vuonna että aika lähellä mä kuitenkin kävin sitä pääsemistä. Olen jälkikäteen miettynyt että jos olisin hakenut uudestaan niin olisinko päässyt silloin koska ne haastattelijat kysyivät multa että ellen pääse sillä kertaa niin aionko hakea vielä uudestaan. Mä luulen että mä olin niiden mielestä vähän liian kypsymätön vielä. Mikä varmaan olikin kyllä ihan totta. En hakenut kuitenkaan uudestaan, ei ollut energiaa siinä elämäntilanteessa enää...

Jeps. Jaarittelin jo taas niin pitkään että varmaan on aika lopettaa. Ei mulla muuta nyt. Mukavaa viikonalkua vaan kaikille.

<3: Hepoliini