Kävimme hautaamassa(31.12.) pikku-E:n mummolan metsään maanantaina iltapäivällä. Matkalla alkoi sataa suuren suuria lumihiutaleita; ei kai sitä valkeaa voida haudata minkä väriseen maahan tahansa.

Kauniiden pienten kuusien ja isojen lehtipuiden katveeseen eno kaivoi meidän "valkealle päältä ja punaiselle sisältä" haudan punahiekkaiseen maahan, valkeaan päältä, koska lunta tosiaan tuli vihdoin silloin. Mäkin pidin vielä Emmaa laatikossa viimeisen kerran sylissä ennen kuin isä peitti hänet syvälle maahan.

Sytytin kynttilän haudalle, ja asetin tuomamme kiven - johon olin sitonut punaisen nauhan ja heijastimen ympärille - merkiksi paikkaan. Eno lupasi laittaa haudalle oikean kivisen hautakiven, johon kaivertaa vielä nimen ja muut tiedot. Hienoa.

Viides eläinystävä, joka ollaan meidän perheestä saatettu viimeiselle matkalle. Ja ehkä rakkain niistä kaikista.