Heip.

Huomentapäivää. Katselin tuossa Simpsoneiden uusintaputkea telkkarista ja kuuntelin (joo, ei salakuunnella saisi) siinä sivukorvalla kun ukkeli jutteli - itse asiassa se on puhelimessa vieläkin - koiran kasvattajan kanssa. Mulle iski siinä samalla tarve hieman yrittää tilittää (kun se onnistumisprosessi siinä yrityksessä on jotain korkeintaan sen fifty-sixtyn luokkaa...heh) ja löysin itseni jälleen Elämäni tuuliviirilästä, jota myös hepolandiaksi tuttavallisemmin tykkään kutsua.

Ukkelilla ja kasvattajalla tuntuu meinaan olevan jälleen missio kasvattaa hepolinen-ukkelilan elukkamäärää yhdellä koiralla. Sen päättelin siitä, kun ukkeli totesi kasvattajalle että "ehkä toinen samanrotuinen voisi olla kuitenkin ihan kiva". Varmaan voisi juu, mutta kai mullakin on jotain sanottavaa asiaan niin kauan kuin saman katon alla asutaan?

Sitten mä olin taas kuulevinani jotain siitä Kuopioon muuttamisesta. Mitäänhän ei ole lukkoon lyöty, mutta siitä huolimatta yksi elää(?) jo kuten sinne oltaisiin lähdössä. Mulle tuli sellainen olo, että mä en välttämättä tarvitsisi mitään suurta elämänmuutosta jälleen; juuri kun tuntuu että olisi voinut pikku hiljaa jo olla siinä jamassa että saa jotakin järkevää TÄÄLLÄ aikaiseksi. Niin sitten yksi saa päähänsä TAAS että poishan täältä pitää päästä. Mutta tuollaista tapahtuu kun ei(?) tippaakaan välitetä toisten ihmisten herkistä sielunelämistä ja ajatellaan vaan omaa parastaan. No, okei. Ehkä hieman liioittelen mutta joskus tuntuu että ukkelilla pitää olla aina jokin vakiomäärä jotain ihme säätödraamaa käynnissä. Ja mä taas kaipaisin ihan normaalia tasaista elämää vaihteeksi. Siinäpä pähkinä purtavaksi. Ja kun mä en tosiaan jaksa aina uudestaan aloittaa alusta, ja taas alusta ja taas alusta; oon jo niin monta kertaa tehnyt sen tavalla tai toisella. Nyt joku voisi sanoa että "sellaista elämä on!", mutta mun näkemys on se, että ei elämän tarvitsisi sellaista välttämättä olla. Joo, ja ei. En osannut taaskaan kuvailla miltä tää asia musta oikeasti tuntuu. No vähän siltä kai kun joku heittelisi kapuloita rattaisiin.

Tuolla ulkona aamukävelyllä meinasi mennä hermot tuon koiran kanssa. No eihän se sen vika tietysti ole mutta joskus toivoisi että saisi YHDEN päivän olla rauhassa kotona, sisällä, ilman että tarvitsee juoksennella ihmisten ilmoilla mistään syystä. Aina kun koira käy mulla hermoon - se ei aina ole maailman yhteistyöhaluisin ja "kostaa" ylimääräiset hihnastanykimiset nykimällä takaisin (voimalla) - mä alan pilkkoa mielessäni halkoja. Kuvittelen suuren halkopinon, otan kirveen ja laitan palasiksi. Kai sitä jonkinlaiseksi vihanhallintakeinoksi voisi kutsua. Ja ellen mielikuvitushakkaa halkoja (jos se ei auta), niin mielikuvitusotan hihnan käteen ja pyöräytän pari kierrosta koiran kaulan ympärille...ja puristan. Siis ihan kuvitteellisesti. Nyt kai joku siellä ajattelee että hullu akka, mutta ei kai ajatus voi vahingoittaa? :D

Että sellaista. Eipä muistuta yhtään viime kevättä ei. Tavallaan ei muistutakaan, me ei meinaan riidellä samalla tavalla kuin silloin, mutta jotain yhtäläistä tässä asiassa nyt kuitenkin on. Yksi sana: sanelupolitiikka? Saa nyt nähdä, että mihin tässä vielä hepoliini päätyykään.

<3 Hepoliini

P.S. Nyt ukkeli vissiin suunnittelee alkavansa joksikin mitä voisi kutsua myös kennelinpitäjäksi...??? *vääntää ristinmerkkiä*. Mitä pahaa mä olen tehnyt että ansaitsen tällaisen elämän. Heh. Heh...