Howdy Stangers!

N
yt loppu sitten valokuvaamiset. Äiti kävi hakemassa kameralapsensa pois äsken. Mun mielestä kamera oli kyllä kotiutunut tänne jo niin hyvin että olisi voinut jäädäkin... No ehkä mäkin ansaitsen toimivan kameran siinä vaiheessa kun saan töitä ja säännöllistä rahaa (paljon). Ihan niin kuin Suomessa nyt työnteolla pääsisi rikastumaan. En vaan tiedä, miten tulen toimeen ilman että saan räpsiä kuvia, kun se oma räpsytin on ollut epäkunnossa siitä asti kun ukkelin kolmekymppisillä sitä humalassa hieman hienosäädin.

Äiti ja iskä olivat matkalla mummolaan, sinne ne vaeltaa säännöllisin väliajoin lankakuorman kanssa ettei mummo vahingossakaan pääsisi eroon käsitöistä ainakaan ennen kuin täyttää 80 vee syksyllä. Pyysivät muakin mukaan mutta ei oikeen ollut sellainen olo. Sitä paitsi mun pitää päivystää puhelimen kanssa jos vaikka kurssittajat kaipaavat, eikä reissata pitkin maakuntaa. No, näkis vaan että niillä olisi jotain asiaa... Ja toisekseen, ei ollut sellainen olo että jaksaisin vastailla mihinkään "no mites menee"-kyselyihin kun mä en oikeen osaa näytellä tunne-elämää muunlaiseksi mitä se on. Siis, en mä sillä, että mun tunne-elämä olisi jotenkin sekaisin mutta olisi saattanut lipsahtaa jotain "...on niin perseestä..."-tyyppistä luonnehdintaa asiainkuluista. Enkä mä tiedä, onko se sitä mitä haetaan sillä kun kysytään joltakin mitä kuuluu. Paitsi jos mä kysyn joltakin mitä kuuluu niin mielellään saisin rehellisen ja kaunistelemattoman vastauksen. Joskus tuntuu että ihmiset "suojelevat" elämiltään kun vastaukseksi saa jotain tyyliin "ihan hyvää". Tai sitten jos kuuluu ihan hyvää niin on se tietty ihan hyvä...en mä tiedä.

Surffailin tuossa aikani kuluksi netissä ja siinä samalla paikkoja katsastaessa(!) mietin miten kaikki on nykyään vähintään jossakin Irc-galleriassa, Facebookissa ja vaikka missä tuubissa. Ja mä en ole. Niin että pitäisiköhän sitä liittyä siihen samaan kerhoon, toisiko se jotain uutta ulottuvuutta tähän nettielämään? Joku jolla on kokemusta, kertoo? Mutta eikö olisi kamalaa kun olisit vaikka siellä feispuukissa ja kukaan ei haluaisi olla sun "kaveri" tai miten siellä ne kuviot meneekään. Sitten napotat yksinäsi jossakin hepokerhossa siellä...ehei. Kokeilinhan mä jo kerran liittyä koulukaverit.comiin ja yhden ainoan kerran sain yhteydenoton yhdeltä lukiokaverilta, joka ei varsinaisesti ollut todellakaan mikään kaveri. Mun mielestä edelläkuvaamani on(?) ihan pätevä syy pysyä poissa niistä paikoista. Mä luulen kuitenkin että jos joku (tuttu) haluaa ottaa yhteyttä, se osaa tehdä sen muutenkin. Tai ainakin pitäisi osata... Mutta jokainen tyylillään. Musta on ihan ookoo että on kaikkia tuollaisia jutskia. Eniten siinä feispuukissa epäilyttää kuitenkin se, että siellä esiinnytään omalla nimellä. En mä halua että kuka tahansa (vihollinen:D) voi vakoilla mua. Joku nyt kertoo, joka asiasta tietää, jos haluaa. Mä jätän nyt aiheen, ihan huvikseen vaan louskutin leukojani. :)

Tekstiviesteistä. Tuli tästä meidän ulkoministerin tekstiviestijupakasta puhetta ukkelin kanssa aamulla. Aaamu-TV oli siinä auki, ukkeli teki kouluun lähtöä ja samalla kuunteli miten teeveessä informoitiin (taas..) aiheesta (ketä oikeesti kiinnostaa!). Ukkeli siihen sitten toteamaan että mitä se kenellekään kuuluu jos Ile on lähettänytkin niitä viestejä. Mä sitten siihen totesin että periaatteessa olen ihan samaa mieltä, että eikös se ole yksityisasia. Pohdin samalla että mistäköhän on se tieto näistä viesteistä vuotanut julkisuuteen, johon ukkeli totesi että eikös se ämmä ole rallattanut tietonsa jollekin tiedotusvälineelle. Mä sitten siihen taas sanoin että kannattaisi varmaan ministeristason ihmisen kuitenkin miettiä että kenelle niitä viestejä lähettelee ja minkälaisia. Ukkeli siihen taas totesi että varmaan kuka tahansa muija olisi tehnyt samalla tavalla, siis kertonut tietonsa eteenpäin. Mä siihen sanoin että mä en ainakaan olisi kertonut, johon ukkeli sanoi että no suurin osa naisista kuitenkin olisi. No en jaksanut ottaa siihen kantaa. Sitten siinä pohdin vielä ääneen että eikös se muutenkin ole hieman arveluttavaa kun parisuhteessaoleva mieshenkilö lähestyy "perseenpyörittäjää" muutamalla sadalla tekstiviestillä, kun tuntui että ukkeli puolusteli (no ihan vapaasti saa toki puolustaa, en mä sillä) asian "miesnäkökulmaa". Ukkeli siihen sanoi merkitsevällä äänellä että niinkö mä ajattelen... Mä sille sitten sanoin että no "onhan meillä vastaavasta asiasta ennakkopäätös täällä hepola-ukkelilassa", viitaten johonkin mikä tapahtui hämärässä lähimenneisyydessä sen tarkemmin yksilöimättä... T: ennakkopäätöksen eräs uhri

Sellaasta. Eli jos Ile lähettää jollekin naiselle vaikka 300 tekstiviestiä, niin se on ihan ookoo, varmaan myös Ilen naisystävän mielestä. Mutta - jos hepoliini lähettää jollekin 300 tekstiviestiä niin se on vähintään katastrooffi ja maailmanloppu. No sanottakoon, että eipä ole pahemmin puhelin viime aikoina laulanut, että siltä pohjalta. Voisiko ystävällinen satunnainen lukija heittää nyt arvion siitä että mikä voisi olla tämän tarinan (tai tarinoiden) opetus? Ihan huumorilla tai vaikka tosissaan, jos on totisempaa sorttia. Kiitos. :)


P.S. Kristiina Brask - Silmät sydämeeni
Nätti ääni nätillä tytöllä...

P.S.2: Uniklubi - Huomenna

P.S.3: Ja jälleen kerran: Teleks - Tuulilasin nurkkaan