Heippa.

Tulin vähän aikaa sitten sieltä synttärireissulta takaisin kotio, ja pikkasen on nyt "hepoliinista puristettu mehut pois"-olo. Se on meikäläisellä yleensä ihan normaali reaktio tuollaisten kekkereiden jälkeen, varsinkin kun pitää istua suuntaansa ennen ja jälkeen melkeen pari tuntia autossa.

Aamulla siinä vielä viimeistelin "asukokonaisuutta", mikä oli aika hankalaa, koska en meinannut löytää mitään normaaleja sukkiksia sen armeijanvihreän(joo, punanen vaihtu vihreään, en halunnut olla liian "porno"(kevyt liioittelu..) mun kiltin pienen kaksmetrisen veljenpoikani synttäreillä) hameen kanssa. No, löysin kuitenkin laatikon kätköstä yhdet mustat pitsisukkikset ja päätin, että sopi tai ei niiden vaatteiden kanssa, niin ne pannaan jalkaan. Kyllähän nuo veljet hieman kuittaili mun pitsiksistä, mutta on kai ne tottuneet jo siihen vuosien varrella, että mulla on päällä aina vähän mitä sattuu...  Mutta ainahan mä voin vedota siihen, ettei "tämän alan"(mitä se sitten meinaakaan, tulkitse itse..) ihmisen tarvii niin sovinnaisesti pukeutunut ollakaan, ahaha. Vaikka mun mielestä kokonaisuus oli kyllä ihan siedettävä kuitenkin. Ai niin, eihän tää ollutkaan se tyylibloki, shit...

Siellä sitä kuulkaa istuivat sulassa sovussa niin isän entinen kuin nykyinenkin vaimo(äiti), vierekkäin sohvalla rupattelemassa. Äiti siinä sitten siitä veljien äidillekin totesi jopa ääneen, miten kiva on, kun nuo pojat ovat aina hänetkin kutsuneet joka paikkaan, ja ollaan kaikki hyvissä väleissä. No, kai sitä 35 vuoden aikana luulisikin olevan tottunut moisiin järjestelyihin. Ja niin edelleen... Mutta tosi jees.

Veljenpojat ne vaan kasvaa ja komistuu. Pieninkin on perhana jo pidempi kuin mä, ja mähän en ole mikään tappis kuitenkaan... Pysähdyin siinä sitten ihailemaan mun kummipoikani aikaansaannosta elikäst löytykauhaa. Veli käski kysymään kummipojalta että saisinko mä sen kauhan mutta ei mun tarvinnut itse kysyä, kun poitsu siinä ovella pyörähti ja lupasi että "hepoliini-täti" saa sen ottaa. Sisko paluumatkalla sanoi (tulin niiden kyydissä takaisin), että poikien äiti oli ollut lievästi traumatisoituneen näköinen kun tajusi, että hänen pikku murunsa löylykauha lähtee heppaliinin matkaan sieltä. No, mä lupasin, että mä lähetän jonkinlaisen lahjuskirjeen pojalle vastalahjaksi tästä ennenkuulumattomasta eleestä. En muista, että olisin saanut kummipojalta meinaan koskaan mitään ennen tätä. Kiitos.

Siinä sitä sitten katselin taas veljiä ja vanhempia ja siskoa perheineen, ja mietin että mitäs minä tässä näin. Onneksi kukaan ei sentään alkanut kysellä miksi ukkeli ei tullut mukaan. Se on meinaan aika perseestä alkaa selitellä toisen puolesta sellaisia, kun ei kuitenkaan kehtaisi sanoa suoraankaan, että toinen ei vaan jaksanut tulla. Ja onneksi joku oli niillekin jo rallattanut siitä hepon muuttohommelista, niin sitten saattoi senkin asian ohittaa vaan myöntelemällä että "sinne sitä vissiin sitten juu...". Joo. Väsyttää. Musta tuntuu että viljelin taas vähän liikaa hepoliinihuumoria veljenvaimon kuullen, meinaan että se taitaa liikkua noissa hauskuutusjutuissa vähän korrektimmalla tasolla kuin heppa itte. En mä tiedä. Mutta ei mitään pahaa, ihan kivaa oli ja kaikki tullaan toimeen keskenämme ja se on pääasia. Ja synttärisankarin mielestä varmaan myös se, että tilipussi karttui muutamalla rahalla, heh.

Että sellasta täällä tänään. Ei tässä jutussa ollut varmaan mitään tolkkua, mutta ei kai sitä voi aina ollakaan, varsinkaan jos pääherne on lepotilassa. Mä ehdotin muuten siskolle, että ne joko ottais mut AU-pairiksi niille, tai sitten adoptoisivat mut siskonpojan kaveriksi, kun niillä oli aikast hyvä palvelu siinä paluukuljetuksessa; oli Dumlea ja juomakin tarjottiin taukopaikalla, kun vesselin piti päästä välipalalle. No, tuli sellanen olo, ettei ne mua halua adoptoida, perkele. Kai mä oon sitten jo liian vanha sellaseen. Vai, häh?? Ottaisko joku mut AU-pairiksi? (joo, en olisi ahkera ja nöyrä)

<3Hepoliini