Heippa.

Huomenta. Viettelen tässä hyvin ansaittua vapaapäivää kera Unikaverin ja kissan. Aamukaffit on vedetty naamaan ja leivät myös. Istuskelen tässä ikkunan äärellä vanha punainen kalsaripaita päällä, jota käytän myös yöpaitana, jalassa punaiset samettiverkkarit. Ei kauhean himojaherättävä yöasu mutta mun nähdäkseni himotuksen pitäisikin lähteä jostakin muusta liikkeelle, kuin siitä, onko tyypillä mummopökät jalassa vai jotain muuta, tai ei mitään... Mutta se on toki vain mun näkemykseni. Ja sitä paitsi, en mä tässä millään parittelutuulella ole kyllä muutenkaan kun tamppooninvaihtajaisia näin jälleen heppalassa vietetään.

Ja siitä tuli mieleen ihan vaan "vahingossa" miten toissayönä heräsin jälleen vitunmoiseen (kirjaimellisesti) vatsakipuun, eikä tietenkään särkynapin särkynappia koko saatanan torpassa. Ei jumalauta, mä kiroilin, ja taisin tirauttaa pari kivunsekaista tuskankyyneltäkin siinä sivussa kissan turkkiin, kun se ystävällisesti kipusi mun tyynynkulmalle kehräämään lohduttavasti. Oikeasti, tuntui niin kuin se olisi aistinut että nyt ei ole oikea aika yrittää tökkiä kynsillä naamaa, pureskella varpaita ja hyökkiä jalkapohjiin. No mutta aamulla sitten heräsin - ihan niin kuin olisi paljon nukkunutkaan sinä yönä - ja kipuineni mietin työhönetenemisstrategiaa, ja päädyin sellaiseen, jossa poikkesin keskustassa apteekissa ostamassa kunnon tukevan pakkauksen bura-nappeja Kauppatorin apteekista. Myyjä katsoi mua mun mielestä vähän epäilevästi alta kulmien kun latasin 30 nappulan paketin tiskiin, mutta en antanut sen haitata pätkääkään ja iskin rahan tiskiin ja avasin paketista pillerin samantien nautittavaksi.

Soitin töihin, että tulisin myöhästymään vähäsen, koska piti käydä apteekissa. Töihin asti ehdittyäni totesin olevani myöhässä vaivaiset viisi minuuttia, mutta ystävällinen toimistoassari totesi ettei apteekissakäyminen ole mikään hyvä syy myöhästyä, ja sitä paitsi heillä on töissä kyllä särkylääkettä. Mä en sitten jaksanut sanoa, että olin kahden vaiheilla kipuiluni kanssa jaksanko raahata persettä työsaralle lainkaan, vai menenkö suoraan lekurille itkemään että alapäässä on jotakin vikaa varmaan kun sattuu aina niin saatanasti. No, päivän loppuun mennessä assari otti hieman kevyemmän kannan asiaan ja kysäisi ohimennen että auttoivatko ne särkylääkkeet. Joo, auttoivat, kun otin 800mg melkein kerralla, ja kerran vielä kiellon päälle.

Ukkelikin tuolla totesi lähettäneensä mulle ne kuvat vihdoin ja viimein, hieno homma. En tiedä, pitäisikö todeta, mutta häneltä tuli tuossa toissapäivänä vahingossa (?) tekstiviesti, joka selkeästi oli tarkoitettu jollekin muulle. Oli sellainen kuvaviesti, jossa joku vaalea tyttö poseerasi koiruuden kanssa ilmeisesti Ukkelin luona. Siinä oli myös kysymys jostakin lauantaisesta baariinlähdöstä. Ilokseni saatoin todeta, että koko tekstari ei aiheuttanut mussa oikeastaan minkäänlaista tunnereaktiota. Ei varmaan täydy olla kauhea ruudinkeksijä keksiäkseen kuka siinä kuvassa oli, kun tunnustan satunnaisesti U:n lokia kuitenkin lueskelevani.

Mistä tuli mieleen, että mun kanssa ollessaan Ukkeli ei järin koskaan osoittanut minkäänlaisia tarpeita "läheisyyteen". Junou? Siis tajuamme kaikki, mitä tarkoitamme kun puhumme läheisyydestä ja lähelläolemisesta? No, en tiedä, pitäisikö mua pistää tikulla silmään, mutta muistan U:n joskus mulle todenneen, että ei hän ymmärrä, mitä mä tarkoitan sillä että "meillä ei ole sellaista läheisyyttä", ja kysyneen siihen samaan hengenvetoon, että ei hän osaa olla sillä tavalla "lähellä", tai ei ymmärrä, että pitäisikö sitä sitten vaikka jossakin sängyssä maata "tuntitolkulla" vain "lähekkäin. Nooo... Siksi mulle oli aika iso ylläri, kun herra tuolla jossakin lauloi kaipaavansa päivittäistä läheisyysannostansa ja miten hyvältä tuntuu olla Sen lähellä. Mun tai muidenkaan ei liene kamalan vaikea vetää viimeistä johtopäätöstä siitä, että mun keväinen päätökseni lähteä kävelemään ei ainakaan ihan kamalan väärä ollut. Ja luulen U:kin sen jo tajunneen tovi sitten. Kiitti vaan kaikista niistä läheisyydettömistä vuosista. Sori, ei millään pahalla, mutta niinhän se on, että sen oikean lähellä on vaan niin hyvä olla? Köh.

Joo, tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Mun mielestä ei silti ole mitään erityistä syytä pyyhkiä kaikkea entistä täysin kartalta, vaan on aika terveellistä välillä muistaa mistä sitä on oikein tullut, ja minkä kaiken läpi.

O tuolla pihahti itsestään, ja tuli ihan kauhea ikävä O:ta siinä samalla. Hitto, kun saisi hieman vapaata, niin voisi lähteä käymään siellä Tamppereen suunnallakin joskus! Mutta mihkäs täältä lähdet, kun olet naimisissa työpaikkasi kanssa... Rahaa sentään virtaa tilille tasaista kerta/kk- tahtia, mikä on toki jees. Harmi vaan, ettei sitä paljon kerkeä missään käydä tuhlaamassa; vaatekaappikin kaipaisi pikaista päivitystä mutta varmaan pakko turvautua johonkin postimyyntiin, kun ei missään kaupoissa ehdi (huvita) juoksennella. Ellei sitten mennä Unikaverin kanssa käsikynkkää romanttisesti Ikeaan katsomaan uutta sänkyä ynnä muuta rompetta. On meinaan aika kapea kahden ihmisen nukuskella tuolla nykyisellä patjakkeella. Unikaverille voisi samalla ostaa uuden tyynyn (jos on sen tarpeessa), en halua meinaan enää toista yötä nukkua ilman omaa tyynyäni(päättelen että on sen tarpeessa), se kun juuri sinä kamalana toissayönä pihisti mun tyynyn, ja mä jouduin nukkumaan sen tyynyn kanssa. Tunnustan olevani pikkumainen, kun mulla käy hermoon tuollaiset pikkuasiat joskus. Kaippa mä U:n kanssa eläessäni opin siihen, että kummallakin oli aika tarkka oma henkilökohtainen reviiri kuitenkin, ja kun Unikaverilla ei sellaista tunnu olevan lainkaan, niin liekö tuo ihme, että vanhan koiran kestään vähän aikaa oppia uusia temppuja. Vanhalla koiralla viittaan tässä yhteydessä sitten itseeni, juu döörti ould dogistaillavin dooog!


Have a nice day.

<3Hepoliini