Hei ja huomenta.

Vietän tässä vapaapäivää. Tuli nukuttua aika pitkään. Ensin heräsin siihen kun unikaveri teki töihinlähtöä ja seuraavan kerran kun puhelin soi laukussa eteisen lattialla. Se oli taas joku kaupustelija varmaan, ainakin näytti numerolta, josta jo kerran aiemmin otin selvää. Ei mulla ainakaan pitäisi olla mitään tekemistä minkään "Holiday-clubin" kanssa, jesus sentään.

Mitä tulee tuohon "unikaveriin", niin hölmömpikin varmaan tajuaa etten nyt puhu mistää kissassa, vaikka sekin kovin aktiivisesti välillä koittaa lähellä nukkua, ja lähellä herätellä keskellä yötä pomppimalla sinne telkkarin päälle. Niin siis sitä piti sanoa, että jotenkin se tuntuu kamalan vaikealta tästä ihmisestä kirjoittaa tänne suoraan, kun tietää ketkä kaikki tätäkin blokia lukevat. Onkohan jotenkin itsekeskeistä luulla, että joku siitä voisi pahoittaa mielensä että olen löytänyt jonkun ihmisen tähän mun elämääni. Varmaan se on. Enkä mä tiedä, miksi se nyt ketään (esin. ukkelia) loukkaisi, kun itsekin juuri hänen blokiaan lukeneena saatoin todeta että siellä puhutaan paljon avoimemmin kaikenlaisista vastaavista asioista. Kaipa mä olen siinäkin suhteessa estyneempi, kun suoraan en voi mitään sanoa. Jotenkin vain tuntuu siltä, että kun mä olin silloin keväällä se "jättävä" (ehkä "suhteenpäättävä" olisi oikeampi ilmaisu) osapuoli, niin pitäisi koittaa olla jotenkin hienotunteisempi noitten asioitten suhteen, tiedä häntä. Mutta ei kai sitä missään ole sellaista parisuhdelakia, jossa olisi määrätty joku lakisääteinen suruaika, jonka jälkeen vasta on sopivaa seukkailla jonkun uuden ihmisen kanssa?

Ukkelia olen miettinyt paljon tässä viime aikoina. Varmaan se laukesi siinä kun otti alkuviikosta yhteyttä ja siinä sitten alkoi pohtia että miten silläkin menee ja miten pärjää. Ja jos mä nyt sanoisin, että mulla on ollut jopa U:ta välillä vähän ikävä, niin joku muu siitä voisi taas loukkaantua. No, kai se on ihan luonnollista että joskus on ikävä ihmisiä, niin kuin muutenkin. Mä olen myös miettinyt sitä, että mahdoinko mä koskaan pyytää ukkelilta kunnolla anteeksi niitä pettämisiäni. Siis silloin ensinnäkin kun jaoin persettä Kuopiossa sille työkaverilleni ja toisekseen siitä toissakesäisestä, kun pohjanmaalaisen kanssa kävin siellä Helsingin suunnilla nusasemassa... Toissa kesänähän mä en ollut lainkaan katuva koko asian suhteen (työkaverista kyllä pyysin anteeksi jo aiemmin, vai mitä?), koska - tunnustan - olin niin lääpälläni siihen ihmiseen silloin. Taisin jopa olla niin törkeä että sanoin U:lle päin naamaa, että mua ei kaduta pätkääkään. Eli ukkeli, jos olet kuulolla, niin mä pyydän sulta anteeksi, että kohtelin sua niin huonosti meidän yhdessäoloaikana. Toivottavasti sun ei tarvii enää kokea vastaavaa koskaan.

Mietin samaan syssyyn myös, että mikä siinä mun ja U:n jutussa loppujen lopuksi oikein meni pieleen, niin kaiken (ihan kaiken, puolin ja toisin) jälkeen musta vain tuntui että luottamuspula oli niin suuri, ettei siitä tullut yhtään mitään, yhteiselosta. Kumpikaan ei luottanut toiseen.

No, menipä taas vanhain kaiveluksi, huhhuijaa, piti vain päästä sanomaan, mutta palataan kuitenkin nykyhetkeen. Olen tässä kuunnellut Tuula Amberlaa ja juonut teetä, ja nauttinut hiljaisuudesta (musiikki ei haittaa hiljaisuudesta nauttimista). Sitä kun päivät läpeensä kuuntelee ja juttelee ihmisten kanssa, niin tarvii välillä hetken ihan omissa oloissaan, tai muuten mulla ainakin pimahtaa päässä. Se, että saa nukuttua kunnolla tietysti edesauttaa pimahtamattomuutta. Kahtena yönä peräjälkeen olen tosin nähnyt unta että joku heiluu aseen kanssa tappotarkoituksella. Toissa yönä olin linja-autossa istumassa matkalla jonnekin, kun bussiin tuli joku tyypiskö, josta aistin että sillä oli pahat mielessä. Käsi povarissa se tuli istumaan mun viereiselle kohdalle keskikäytävän toiselle puolelle, ja mä luulin että nyt se ampuu mut siihen paikkaan ja maastouduin edessä olevan penkin alle, laitoin kädet silmille ja huusin paniikissa "Älä ammu mua!" ja itkin. No mutta se tyyppi sitten alkoikin tähtäillä sillä aseella omaa päätänsä, ja sanoi että ei hän mua ammu. En muista posauttiko se päätänsä toiseen ulottuvuuteen, mutta verta sillä ainakin alkoi valua ohimolta pitkin poskea. Viime yönä näin unta, että joku lapsilauma jahtasi mua sitten oikein tappamistarkoituksella. Mä piileksin jollakin oudolla omakotitaloalueella ne kakarat perässä, ja oli mulla siinä vissiin "unikaverikin" mukana. Lopulta onnistuttiin pakenemaan johonkin pimeään metsään kun ensin oltiin jo melkein umpikujassa jonkin piikkilankaiadan takana. Haluaako joku tulkita taas?

Noista tuli sitten mieleen, että joskus kauan kauan sitten näin ehkä kaikkein kamalimman uneni. Siinä istuin sohvalla yöpuku päällä, haulikko sylissä, piippu leuan alla ja ammuin itseni. Muistan sen paniikin siitä unesta kun tajusin että se oli nyt tässä.

Mukavaa viikonloppua kaikille.

<3Hepoliini

P.S. Kuuntele tästä