Heippa.

Odottelen tässä että olisi aika lähteä töihin. Joo, iltavuoroa pukkaa taas vaihteeksi ja mua väsyttää jo valmiiksi. Toivottavasti ei ole kamalan kiireinen ilta niin ehtii työn lomassa tehdä vähän muutakin kuin töitä kuten lukea vaikka kahvihuoneen vanhoja akkainlehtiä. Sanolehteen en ole koskenut varmaan pariin kuukauteen lainkaan, ja olen huomannutkin olevani paljon tyytyväisempi kun ei ole hajuakaan mitä "maailmalla" tapahtuu. Okei, voi olla vähän typerä asenne, mutta käytän mieluummin vähän vapaa-aikani tuijottamalla vaikka telkkaria ja silittämällä kissaa kuvitteellisessa kiikkustuolissa kuin seuraamalla jotakin pirun vaalilätinöitä (kai siellä jo niitä käydään) painetun sanan muodossa. Nyt joku jossakin toteaa että kehtaa vielä tunnustaa moisen, mutta ei kai siitä mitään määräystä ole että pitäisi olla selvillä siitä sekunnin tarkkudella missä milloinkin joku pommi räjähtää?

Voin sitten lukea niistä tulevaisuudessa vaikka historiana, jos joku onnistuisi joskus kirjoittamaan kiinnostavaankin muotoon värkätyn historiasiipaleen. Muutenkin tunnustan olevani ihan mummoutunut, sillä erotuksella, että mummot taitavat kuitenkin olla niistä maailman asioista jokseenkin perillä. En mä tiedä. Kolmekymppisetkin lähestyy, ja se ei ole mikään ongelma; pahimmat ikäkriiseilyt kolmen kympin suhteen kävin läpi jo varmaan vuosi sitten ja siitä taakse päin. Ja ehkä se ei sitten ole iästä kiinni kuitenkaan, siis se, että tuntuu että on maailman tylsin ja epäkiinnostavin ihminen - siis jopa omasta mielestä, ja itselleenhän pitäisi aina olla kuitenkin armollinen, vai miten se meni... Siis mä olen vaan NIIN tylsäpäinen, ja mä olen alkanut miettiä, että mitä joku Unikaverikin mussa oikeen mahtaa nähdä. Kuitenkin on fiksu ja aivot omistava ihminen. Tai ehkä työ on vaan sitten niin ahmaissut mut inekseen, etten vaan jaksa keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, että lasken kuinka paljon aikaa on seuraavaan vapaapäivään, ja vapaapäivänä taas alan jo laskea tunteja siihen kun taas pitää mennä töihin. Työpäivän alkua ennen taas lasketaan minuutteja siihen, kauanko ehtii vielä kirjoittaa blokia ja juoda teetä ennen kuin pitää juosta bussipysäkille...

Joo... Eilen taas tein lähempää tuttavuutta erään työkaverin kanssa tupakkapaikalla. Tuli puhetta, että joskus voisi lähteä yhdessä käymään jossakin kuppilassa, ja siihen samaan hengenvetoon työkaveri sitten kysyi multa kuinka vanha oikein olenkaan. No, ikäni kuultuaan lausahti ne perinteiset että "mä luulin sun olevan jotakin 23 tai jotain..", johon mä reippaana sanoin että ei, kyllä mä ihan 30 täytän jo marraskuussa. Työkaveri totesi moisen olevan vain positiivinen yllätys, siis että olen "ihmisen ikäinen", jolloin tuskin ainakaan haluaisin mihinkään pahimpaan teinihelvettiin. No en kyllä halua, enhän mä halunnut teinihelvetteihin edes teininä vaikka omanlaiset teinihelvetit mulla siihen aikaan olikin. Myöhemmin sellaisia asioita kai kutsutaan elämänkokemukseksi?

Koska olen niin mummo, puhun vain työstä ja vaivoistani...Jos alapään asiat eivät kiinnosta niin hyppää tämä osio yli (ihan niin kuin näitä nyt muutenkaan kukaan jaksaisi enää lukea). Eilen olin kahta vaille valmis lähtemään töistä kesken päivän kun vessassa käydessä tuntui ihan saakelinmoista kirvelyä, ja sitten pöydän ääressä napottaessani kusetti koko ajan. Työkaverille tauolla avauduin moisesta piinaavasta tilasta, ja päädyimme yksissä tuumin vaihtamaan vaivakuulumisiamme tupakkapaikalle. Hänen vaivoistaan kuultuani päätin, että mun täytyy kestää pikku virtsatietulehduksen ensioireet vaikka päällä seisten, niin kuin sitten kestinkin. So interesting? Ou jeah. Nytkin on vähän outo olo alavatsassa mutta jospa se siitä. Työkaveri tosin totesi jonkun kaverinsa joskus pitkittäneen lääkäriinmenoa moisen vaivan kanssa ja joutuneen sen johdosta sairaalaan pariksi viikoksi munuaistulehduksen takia. Mutta katotaan nyt miten tää etenee.

Ai niin. Joku saattaa vielä muistaa "Pojan" siltä ajalta kun olin työpaikassani vielä koulutuksessa. No tässä yksi päivä tuli juttua työkavereiden kanssa pojasta, ja yksi heistä sanoi että olivat luulleet mua ja Poikaa pariksi! Ou mai gaad... Mutta niin sitä mahdollisuutta vissiin täällä vilautteli siihen aikaan joku lokikansalainenkin. Sanotaan nyt varuilta, että mulla ja pojalla ei ollut yhtään mitään, jesus sentään, sitä on nyt ihan erilaiset "pojat" kuvioissa mukana.

Mistä tuli taas mieleen, että mua on alkanut pelottaa että tää nykyinen huomaa etten mä olekaan sitä mitä se haluaa, vaan se haluaa jotakin ihan muuta. Moisia kelatessani olen käynyt mielessäni läpi ihan ajatuksen tasolla (ja jopa ääneenkin..)niitä aikoja kun Ukkelin kanssa tutustuttiin, ja miten silloin - olikohan se jo puoli vuotta tutustumisen jälkeen? - matto vedettiin jalkojen alta pois. Itse luulin vielä elävämme jotakin vastatutustuneiden ja kimppaanmuuttaneiden auvoa, kun toinen jo vokotteli jossakin saatanan nettipalstoilla salaseuraa itsellensä. No, mennyt on mennyttä, ja jos niitä asioita ei olisi silloin tapahtunut, voin melkein vannoa (kun tarkastelee siitä seurannutta ketjureaktiota), etten olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blokia. Itse asiassa tätä blokia tuskin edes olisi. Jännä miten asiat nivoutuvat yhteen. Melkein tekisi mieli piirtää joku kaavio siitä, mutta sitten voisin joutua paljastamaan liikaa henkilökohtaista. Ehkä. Mutta siis sitä mun vaan piti sanoa, että luottamus on aika hauras asia, ja kuten Uun kanssa saatoimme huomata, sen korjaaminen voi olla mahdotonta. U kyllä aikoinaan vähätteli hyvin paljon omien hommeleidensa merkitystä, eikä halunnut niistä puhua. Ja jos hän ei halunnut puhua, asia oli silloin "loppuunkäsitelty", joo. No mitä niistä on sitten oppinut - ei pidä luottaa (liikaa) kehenkään (paitsi äitiin(jos siihenkään aina))?

Joo, ja lässyn lässyn. Mä heitän nyt loput teet naamaani, ja menen miettimään mitä ryysyjä tänään vetäisi niskaansa että näyttäisi mahdollisimman kamalalta viimeisteltyjen ja huoliteltujen mallinukkemaisten työkaverien rinnalla. Siis heidän, jotka sitä ovat. Ei, en taida jaksaa meikata tänäänkään. Sii juu.


<3Hepoliini