No heippa.

 

Pitäisi varmaan käydä useammin vilkaisemassa mitä elämää täällä blogimaassa oikeen vietetään. Muutama tovi meni kun ihmettelin Vuodatuksen uutta ulkoasua ja kategorioiden mystistä katoamista ynnä muuta, ynnä muuta. Käyttäjäkuva on edelleen kateissa, saa nähdä mistä kolosta senkin tempoisi taas esille; mun koneessa olevat kuvat kun ovat siellä sun täällä sikin sokin, ja vissiin kuvagalleriassa pätee joku uusi sääntö että julkaisemattomat kuvat päätyvät johonkin virtuaaliroskikseen. Jooh.

 

No siis ensinnäkin, oikein hyvää uutta vuotta. Ja toisekseen, jos joku olisi sattunut kaipailemaan (en kyllä enää usko, että tässä elämässä kukaan olisi jäänyt koskaan perään kaipailemaan(paitsi ukkeli(ja sekin meni(onneksi)jo sillä ohi:) ))), niin pahoittelut, että katosin taas kuin tuhka tuuleen. Tuntuu vaan että sitä on ollut, ja on edelleen, niin kiinni tuossa työssä, että välillä ei energiaa ole muuhun kuin siihen, että keräät itsesi kasaan siihen malliin että voit kävellä sinne työpaikalle ilman minkäänlaista paniikkikohtausta. No, ehkä mä vähän liioittelen, kuten tapana on, mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä mulla menee aika iso osa energiasta ihan vaan henkiseen selviytymiseen. Tällainen murehtija kun sitä on. Ja mitä sitä sitten murehtii? Pitäisi varmaan keksiä uusia henkisiä haasteita, mutta murhetta voi repiä vaikka siitä, että joutuuko istumaan sen, tai sen lähelle tai vaikka sellaiselle paikalle mitä inhoaa. Tai vaikka että onko kahvihuone ruokatunnilla täpötäynnä. Ai että miksi se on kiinnostava murehtimisen aihe. No kysykää joltain joka on joskus saanut paniikkikohtauksia julkisista syömingeistä ja pelkää (loppuelämänsä) että se uusiutuu. Ylipäätään melu ja hälinä altistavat hermostukselle ja jännittämiselle. Ja muita ihmisiä nyt olen luonnostaan pelännyt muutenkin aina, että sen kanssa luulisi jo oppineen elämään, hahhah. Aika hyvinhän kyllä olen sosiaalisen elämäni (jota ei siis koskaan ole oikeasti ollutkaan) onnistunut kutistamaan niihin pelkäämiini (mutta ihaniin) työkavereihin, sekä Teehen (ihanin).

 

Joku arkipsykologi nyt jossakin pihahtaa ruutupaperivihkonsa ja lyikkärinsä kanssa että pitää ihmisellä olla muitakin suhteita kuin parisuhde, mutta jos ei perkele ole, niin sitten ei ole, ja sillä siisti. Ja sitä paitsi niin kauan kuin T ei ole jättämässä mua, niin nautin hänen seurastaan oikein mielellään ne liikenevät vapaa-ajan hetket, kun saamme olla OIKEASTI yhdessä. Siis ilman että jommalla kummalla häämöttää niskassa tuleva työpäivä. Meillä kun nuo yhteiset vapaapäivät tuntuvat olevan aika kortilla... No, eihän sitä tietenkään voi tietää että jos T vaikka tapaisi jonkun kauniimman ja nuoremman(?(hmn...vai vanhemman?)), ja PIENEMMÄN ja tummemman tai tulisemman vaikka jo heti huomenna, ja sanoisi että "Solong vaan heppaliini, se on moro nyt!". Tai sitten muuten vaan yhtäkkiä huomaisi että teki virheen tullessaan tänne mun luokse. Sitä mä ehkä enemmänkin pelkään aina välillä. Oishan sillä aika hyvät syyt olla jossakin muuallakin. Ja vaikka mä mielestäni olen aina entisessä elämässä karman hengessä saanut maksaa joka vitun ikisestä "töppäyksestä" tavalla tai toisella, niin en ole varma, olenko vielä maksanut siitä, että viime keväänä kaksi viikkoa ennen yhteistä muuttoa heitin R:lle päin naamaa, että mä en lähde sen mukaan. Okei, siis varmasti tein ihan oikean ratkaisun, kun jäin, mutta ihan väärällä tavalla. Mutta tulee niitä hetkiä, kun pitää ajatella mikä on itselle parasta, vaikka ympäristö siitä kärsisikin, tai muuten sitä kärsii sitte itte... joo...

 

Kuule kun piti ihan jostakin muusta jauhaa kuin jostakin jättämisistä ja eroista, tai peloista. Mutta kaipa se "silmä silmästä"-sääntö (siis mä oikeasti uskon että sitä saa mitä tilaa) on siinä mielessä armelias, että voisi mut jättää jo hetkeksi rauhaan, ja antaisi nyt sitten nauttia tästä, mitä mulla nyt on. Tarkoitan että eikö sitä voisi laskea mukaan listan "mäkin olen kärsinyt"- puolelle, jos joskus aiemmassa elämässä on saanut ite paskaa niskaan. Ja jos ei se riitä, niin sen ainakin pitäisi riittää, että sitä itte itteään tuomitsee kaikista viheliäistä tekosistaan. Ellei ajoissa, niin sitten myöhemmin. Joo, mä just päätin että kyllä se saa luvan riittää. Muussa tapauksessa mun pitäisi koko ajan elää pelossa että saisin vaikka T:n taholta kokea vastaavan kohtalon mitä itse olen kylvänyt, vai miten se sananlasku meni.

 

No siis töitä ja töitä oon paiskinut, olen syönyt kukkunut ja nukkunut, silloin kun on unta tullut. Välillä ollut ongelmia unen saamisen kanssa, ja sitten sitä silloin väsyneenä alkaa kelailemaan kaikkea, ja on poissaoleva ja henkisesti pahoinvoiva, eikä silti saa sanaa suustaan, vaikka lähellä olisi ihminen, jota salettiin kiinnostaa miten mulla menee. Siitä mä olen sata varman kuitenkin. Ja jos en siitä voi olla varma, niin sitten mut saa virallisesti jo julistaa maailman huonoimmaksi ihmistuntijaksi. No mut siis, väsyneenä sitä kelaa kaikkea: Tässä "paska"duunissa(ihan hyvä työ se oikeasti kai on) sitä vaan on, ei musta koskaan tullut/tule "mitään", kukaan ei tykkää musta, olen sosiaalisesti vammainen enkä kykene mihinkään normaaleihin ystävyyssuhteisiin, lapsia nyt en ainakaan koskaan tule saamaan (okei, mä tunnustan, kyllä mä niitä haluaisin) ja kaikilla muilla on omia lapsia ja siitä nyt ei ainakaan saa olla kateellinen, vaikka onkin ja sitten pelkää että jos joku nyt sillä siunaamalla hetkellä näkisi pään sisälle, kun sitä vetää röökiä paha silmä katseessä, mieli mustana ja valmiina taas (kerran kuussa) vetämään ne ranteet henkisesti auki, niin sitten ainakin se T:kin juoksee ja lujaa. No kyllä mä sitten yks ilta tuossa sille tunnustin, että pikkasen oli nyt ahdistanut ja tirautin pari kyyneltäkin, oikeasti aika montakin, mutta ei se sitä varmaan siinä pimeässä, kun oltiin peiton alla, nähnyt. Mutta nyt mä luulen että alkaa taas olla jo parempi aika kuusta, kun alkaa pms-ahistus helpottamaan. Tai mistä mä tiedän mistä se johtuu, mutta jos kerran kuussa ahistaa aina samoihin aikoihin, niin tarviiko siihen jotakin saatanan kristallipalloa tai tohtorintutkintoa että voi sanoa mistä se johtuu.

 

Niinpä. Siispä tämänpäiväinen työhöntulotarkastuskin meni ihan nappiin. "Sopiva" raapusti hoitsu paperiin siihen kohtaan missä kysyttiin että käykö tää tyyppi tähän hommaan. Käytiin siinä jumankauta pituutta ja painoa myöten veriarvojen kautta kaikki vanhat masennusjaksotkin suullisesti läpi. Sain tietää mm. että aamusta (kävin aamulla vaa'alla ekan kerran sitten kesän...tai kevään) olin lihonut päivään mennessä 3 kiloa, ja viime pituuden mittauksesta (muistaakseni R mittasi mut jokunen vuos sitten maalla) olin kasvanut 1,5 senttiä. Veriarvotkin kuulemma olivat ihan priimakamaa. henkisestä heitosta täti (pitäisköhän lopetta tädittely jo näinä päivinä (hei kamoon, se oli oikeasti ehkä 5 vuotta mua vanhempi)) sanoi että "tiedät sitten mitä tehdä jos tulee taas sellaisia oireita?" Mä kohautin olkapäitä, mihin se sanoi, että sinne niitten työterveyteen voi kanssa aina mennä juttelemaan jos tuntee tarvetta. Mä sanoin, että ihan hyvin menee jees, näinä päivinä, että joskus vaan tuntuu että on loman tarpeessa, ei sen kummempaa. Että ihan normaalia tää henkinen elämä nykyään on johonkin aiempaan verrattuna (sitä en sanonut vaan ajattelin).

 

Jaari jaari. Sanoinko jo hyvää uutta vuotta? No mutta uutena vuotena oltiin täällä kotosalla, juotiin skumppaa (mä sain avata pullon, jee!) ja punkkua (3 litran kanisteri, ei se ihan kokonaan mennyt)), kuunneltiin musaa ja valvottiin (muistaakseni) aika myöhään. Rankaistiin myös kameraa ottamalla hienoja näpsyjä toisistamme, ihan kuule vaatteet päällä ja asiallisina...kai. Pitänee tarkistaa kameran sisältö vielä. No mutta mulla oli kuitenkin se uudenvuodenpäivä vapaata, mutta T:llä oli (ah, kuinka en ylläty näsitä vapaapäivien eriaikaisuuksista taaskaan) töitä. Mä jäin siinä illalla itekseni sohvalle möllöttämään puolikrapulaisessa tilassa, ehkä hieman säikkynä ja lievästi ahdistuneena siitä, miten hirveän määrän sitä kykenee kaatamaan viinaa kurkustaan alas ilman oksentelua (en muista) ja sammumista (en muista). No siis istun siinä sohvalla peiton alla, kun vessasta alkaa kuulua hanan lorinaa. Mä että "mitä helvettiä!". Kissakin nukkui tyytyväisenä omassa korituolissaan (juu, se omi sen mun viime toukokuisen roskisdyykkauskeikan antimen itselleen), kuka valuttaa vettä?! Pakkohan se oli rohkaistua ja mennä vessaan katsomaan. Vielä käsienpesualtaan hana iloisesti valuttaa vettä oikeen kunnolla itekseen, siis siihen malliin että väkisinkin tulisi ummikolle mieleen että pakkohan se hana on ollut vääntää auki. Pikkasen oli silmät lautasina sen jälkeen hetken aikaa, mutta en kuitenkaan kutsunut Piiriä paikalle. Vielä. Ja sitä paitsi jos tässä kämpässä asuu kummitus, niin sen on pakko olla kiltti. Ai miksi vai. No tuu ite kattomaan.

 

Nyt mä meen tupakalle. Sekin olisi kuulemma hyvä lopettaa, kun suvussa on kaikenmaailman sydän/veri/suonitauteja. No mutta ei tänään viitti ainakaan. Öitä sit.

 

<3Hepoliini