Moikka,

taas pitkästä aikaa. Lueskelin aamuteetä juodessa ja T:n eilen paistamaa pitsaa syödessä eilistä Turun sanomien Extra-liitettä - sen nuortenpalsta aikoinaan sai mutkin melkein yrittämään kirjoittaa (kamalia) runoja aikoinaan (huonolla menestyksellä(ihan vaan omaan vihkoseen)). Siinä oli juttu blogeista (taas vaihteeksi jossakin...), jossa meidän Vuodatuksemme perustaja Tuomas ilmaisi jotakin tyyliin ettei blokiin kannattaisi laittaa mitään, mitä ei voisi jakaa jonkun kanssa kaupan kassalla. Siihen nähden, että mun ja lähikaupan Svetlaanan avautuminen siinä kassalla on tähän asti rajoittunut sanoihin hei, ole hyvä ja kiitos (ja Svetlaanan mulkoiluun kulmien alta(osaa olla aika nyrpeä tyyppi)), niin taidan jatkaa täällä kuitenkin ihan omilla vanhoilla linjoilla. Eli jaetaan kaikki vaan mitä ikinä päähän pälkähtää. Oishan se aika perseestä toistella vaan "hei", "hei", "hei hei"...

Jotenkin tää elämä on tuntunut ihan persereiältä kokonaisuutena viime päivinä. Tuntuu että sitä vaan juoksee töissä. No nyt mulla on yksi vapaapäivä, mutta sekin menee niin saakelin nopeasti kun nukkuu univelat (joita pakosta kertyy(kun ei saa unta syystä ja toisesta)) pitkään aamulla, ja sitten vaan haahuilee, ja kattoo vähän telkkaria, ja lukee lehtiä, joita muina päivinä ei huvita tai ehdi lukemaan. No ei elämä nyt ihan persereiältä tunnu (ennoo pahemmin persereikiä tunnustellut edes sitä paitsi...), onhan mulla T ja plii ja plaa ja... Mutta ehkä se lähti tuossa tiistaina siitä, kun töissä oli vaihteelsi ihan hirveä hälinä, ja just olin käynyt vielä tupakilla, nikotiinit siinä veressä, ja kun palaan tauolta omalle paikalle (jossa yleensä en istu, eli ei se nyt niin oma ollut), niin pukkaa sitten pitkästä aikaa kamalaa paniikkikohtausta päälle. Kirjasin jo itseni siihen työpisteeseen sisään, mutta noin viisi sekuntia siinä oltuani tajusin että eihän tästä tule vittuakaan, että nyt täytyy vaihtaa paikkaa ja äkkiä. Toinen vaihtoehto olisi ollut juosta ulos siitä talosta ja lujaa, mutta eihän sitä nyt voi, kun sitten on joku toimiston akka niskassa, että mihis sitä nyt työajalla mennään saamaan sellasia paniikkikohtauksia, että eihän homma näin tule tehtyä. No, kuhan sanoin vain, eihän se nyt niin sanoisi. Muka. Siinä sitten vaihdetulla paikalla tärisin ja ajattelin että nyt pitää koota ittensä. Vähän tuollainen pistää masentamaan. Sitten koko viikon olen kävellyt kuin ajastetun pommin päällä, että milloin homma uusii, ja eikös sitten toissa päivänä pukannut vähän samanlaista, kun tulin tauolta. Mä tulin siihen lopputulokseen pienessä päässäni, että pelkästään tiettyjen henkilöiden läsnäolo - tai tietoisuus siitä, että voivat olla läsnä - voi saada tuon paniikin aikaiseksi. Sinänsä vituttava tieto, että ei niitä oikein voi sieltä deletoidakaan, korkeintaan koittaa vältellä. Ja vältellä myös niitä ruuhkapaikkoja, koska toinen altistava homma on just se meteli.

Edeltävästä tuli mieleen yksi ohjelma, jota katselin tuossa viikolla. Siinä ihmiset lähettävät jonkun paketin vanhoille tutuilleen. Ohjelmassa oli Riku Korhonen, sen eksä (en muista nimeä), eksän sisko (en muista nimeä, näyttelijä se on) ja sen vanha opettaja, joka oli sanonut Rikun eksän siskolle, että ahdistus on itsekkyyttä. Mä siinä mietin, että miten ahdistus nyt olisi jotakin suurta itsekkyyttä, pikemminkin pahimmillaan aika paha henkisen heiton paikka. Onhan se totta, että ahdistuva varmaan tuijottaa omaan napaansa, juu-u, mutta kuka sinne saatana tässä maailmassa sitten tuijottaa, ellet sä itse (voi jumalauta). Ja tuskin kukaan suuresti ahdistunut nyt nautiskelee siitä suuresta syntisestä itsekeskeisyyden tilastaan.

Mitäs muuta tässä... Pyykit pyörii koneessa. Ihmetellen katselen ikkunasta että kenen saatanan lahopää-idiootin idea oli raiskata suurimmat ja komeimmat vaahterat tämän talon pihasta. Eilen töistätullessa odotti sellainen miellyttävä näky tuolla pihalla. Ihan kamalan näköinen toi piha nyt, puhumattakaan siitä että nyt tuolta vastapäisen talonsiiven puolelta näkee ihan esteettä tänne. Pitäisiköhän alkaa harkita muuttoa. Ihan muutenkin, saataisiin vähän lisätilaa T:n kanssa. Toisaalta tässä kopissa asuminen tulee aika halvaksi, säästyy rahaa; ja mitä sitä tilalla tekisikään, kun on aina töissä. Ja mitä sitä rahalla tekisikään, kun ei sitä kerkeä perkele edes sinne saatanan sänkyostoksille koskaan (mä haluaisin kyllä sen isomman sängyn), kun seuraavankin kuukauden aikana mulla ja T:llä on tasan YKSI samaan aikaan oleva vapaapäivä. Sekin vielä. Nyt ne alko sahaamaan niitä saatanan puita tuolla pihalla. KOSKA TÄÄLLÄ SAA PERKELE KORVAT LEVÄTÄ!???

Mä menen nyt katsomaan Frasierejä, palataan myöhemmin ja jatketaan tästä...