Howdy.

 

Teitin oma kotihullu täällä pihisee taas. Tässä on uusi viikko ponkaistu taas vauhtiin.. tai no, vauhtiin ja vauhtiin.

 

Kävin siellä lääkäritätillä tänään. Aamulla kun heräsin niin en siis ollut lainkaan varma, että mihinkä sieltä lääkäriltä tie johtaa, kotiin vaiko töihin (vaiko vaatekaupan ja apteekin kautta kotiin). Taas piti vähän psyykata itseään, ettei mene sanat solmuun, niin kuin siellä terkkarilla meinasi mennä kun oli niin yllättävä se tieto siitä "ei ole oikeutta työpsykologiin"- tiedosta, vai miten sen nyt sanois. Nythän tässä menee kirjotussormi kohta solmuun... No mutta siis, oikeen kiva lääkäri oli, ja käytiin pikatsusti läpi asiat, jotka olin viime viikolla tilittänyt ensin sille lääkärille, ja sitten tiivistettynä ("paniikkia pukkaa") sille terkkarille. Sitten se vähän kyseli, ja mä vähän vastailin. Ja sitten se sanoi, että kyllä hän näkisi että aloitetaan tällainen pikku lääkitys nyt siihen paniikkihäiriöoireisiin kahden viikon sairasloman siivittämänä. Mulla meinas siinä vaiheessa suu loksahtaa auki kun kuulin ne maagiset ja ihanat sanat "kaksi viikkoa sairaslomaa". Siis ei sillä, että taaskaan mitään saikkua olisin sieltä ollut kalastelemassa sen takia, että työteko ei vaan nyt "huvita", vaan ihan sen takia, että kun tuntui (onneksi ei tarvinnut alkaa vakuuttelemaan) olon olevan pienen breikin tarpeessa. Kiitos lääkäri!

 

Sitten se sanoi, että yleensä noita paniikkisysteemejä pukkaa ihmisillä kaikenlaisissa elämän solmukohdissa. Ei se varsinaisesti kysynyt että mitä solmuja mulla on ollut, mutta mä ajattelin kertoa kysymättäkin sen, että vuoden sisään on kyllä oikeastaan tapahtunut aika paljon. Jos ajattelee, että kahdentoista kuukauden sisään sitä on ollut ensin muuttamassa Kuopioon, todennut ajatuksen syystä tai toisesta mahdottomaksi omalle kohdalle, mikä johti osaltaan eroon U:sta, minkä totesin vasta aika myöhäisessä vaiheessa kun oltiin jo yhteisiä kamoja pakattu laatikoihin. Samaan syssyyn piti purkaa vanhat lootat ja pakata omat pikku nyssykät omiin pikku laatikoihin, hommata kämppä parin viikon sisään (toukokuussa), ja samaan syssyyn aloitin työt tuossa nykyisessä työpaikassa, että ei siinä kerennyt paljon pysähtymään. Siitä saakka sitä on sitten painanut kuin höyryjuna tuota työtä, työtä ja työtä. Ja siinä jossakin välissä tutustuminen T:hen, ja sen pikku nyssyköiden muuttaminen tänne mun - meidän - luokse. Se lääkäri siihen vaan sanoi, että joskus sitä tuntuu, että sitä on ihan ookoo, ja kaikki asiat on jo käsitelty jne., mutta sitten elimistö muistuttaa niistä hommista just järjestämällä jotakin vaikka paniikkioireiden kaltaista. Ja se syy/muutos elämässä voi olla niin ikään nega- kuin positiivinenkin.

 

No nythän mulla oli melkeen koko viime viikkokin saikkua, ja ehdin pitkästä aikaa jopa ajatella jotakin. Varmaan se, ettei tännekään ole tullut kirjoiteltua johtuu vaan siitä, ettei ole liiemmin ollut aikaa ajatella, kun on ollut niin kiire vaan stressata. No nythän mä tietysti tunnollisena työntekijänä koen huonoa omaatuntoa tästä saikulla olemisesta, mutta lääkärikin totes, ettei siihen ole mitään syytä, että työnantajakin saa olla vaan tyytyväinen kun töihin palaa levännyt (ja lääkitty) ja työhönkykenevä työntekijä. No, katotaan sitten sitten, mutta eiköhän tää tosiaan tästä kun saa vähän aikaa hengähtää, jos vaan osaan ottaa tästä nyt irti sen minkä pitäisi.

 

Samoja nappeja se määräsi mitä olen joskus aiemminkin popsinut. En mä tiennytkään, että niitä käytetään myös paniikkihäiriön hoitoon, ja samat napit tepsii kuulemma myös PMS-oireisiin! En mä siinä vastaanotolla viittinyt alkaa kiljumaan riemusta, mutta siis toihan on ihan mahtava nappi, jos PeeäMäSsäkin lähtee siinä samaan syssyyn. Aika lievänä annoksena sitä nyt on tarkoitus vedellä, jostakin syystä kuitenkin tuntuu vähän epämääräisesti epämiellyttävältä kun pitää alkaa taas nappia popsimaan, mutta jos (ja kun) se sen vaatii, niin olen valmis siitä hyvästä lääkitsemään itseäni, jos se tekee musta taas paniikittoman. Puol vuotta ois kuulemma sellanen minimi, mitä tuohon vaivaan niitä pitäisi syödä.

 

Onnistuneen lääkärisession päätteeksi palkitsin itseni käymällä Indiskassa rättiostoksilla, ja työnantajan ilmoituksella pitkähköstä saikusta. Ihan pakko sanoa ääneen, että (miten sen nyt suomeksi sanoisi..) mä näin tämän tulevan. Siis mitenkään ketään syyllistämättä, mutta mähän pyysin sitä palkatonta vapaata, kun tuntu, että alkoi olla sen tarpeessa, ja sitähän en nyt sitten silloin saanut, niin nyt ollaan sitten palkallisella "vapaalla". Millonkohan ne työelämässä oppii kuuntelemaan pientä rahaatuottavaa työntekijäyksikköänsä ja tämän pienen pieniä tarpeita.

 

Tietty ellen mä olisi tällainen "rikas länsimaalainen", niin eihän mulla olisi mitään mahdollisuuksia pitää/saada tällaisia palkallisia sairaslomia. Tuolla sitä miljoonat ja miljoonat ihmiset painaa pää kainalossa, ja tekee mitä pitää, koska on pakko, hengenpitimiksi. Että kai tässä pitäisi vaan koota pääherneensä ja olla tyytyväinen siihen mitä on... ja niinhän mä olenkin. Mä vaan mietin, että mitä niissä köyhyysloukoissa sitten tehdään, kun pääherne alkaa hajoamaan. Tuskin siellä tulee joku slummitohtori ja antaa kolmen viikon vapautuksen elämästä, vai mitä luulette? Muistui tässä nimimerkki yön-Timon lausahdus jostakin etuoikeutetusta nartusta, vai miten se oli. Mut ei voi mittää, joskus se on nartunkin levättävä ja pidettävä pällolomaa, jos haluaa olla hengissäoleva etuoikeutettu.

 

Hyvää viikonalkua kaikille terveille, hulluille ja siltä valiltä!


<3Hepoliini, etuoikeutettu länsimaalainen hyväosainen narttu (?)