Jou (joupa jou..)

 

Heräsin tänään suht reippain mielin valmiina päivän tehtävääni, mikä siis oli käydä siellä työterveyshoitajalla tilittämässä että tarttis kuulemma käydä psykologin juttusilla...

 

...No heräsin siinä, kävin suihkussa ja sudin tukan niin siloseksi kuin sen nyt vaan pystyy, uudella perkeleen kalliilla hiuksiinjätettävällä hoitoaineella. Myös pitkätukkainen työkaveri sitä merkkiä suositteli kun kysyi että millä mä sitten hoidan hiuksia kun valittelin että tukka lähtee ja hapsottaa latvoista miten sattuu. No enivei, kampasin siis naamani ja läksin toiveikkaana kaupunkiin. Poikkesin matkalla työnantajan offisella hakemassa "lähetelapun" sinne terkkarille. Sellasen tarvii, että näkevät jonkun sitoutuneen maksamaankin sen keikan.

 

Siitä kätevästi hyppäsin kadun toiselle puolelle lääkäritaloon, ilmoittauduin, ja kipitin terkkarin vastaanoton ulkopuolelle odottamaan. Odotellessa luin aiheeseen sopivasti Hyvä Terveys- lehdestä artikkelia siitä, miten ihmiset kokevat "hyvän lääkärin" ja muuta vastaavaa. No sitten olikin mun vuoro. Terkkari huikkasi ovella että "Moi.". Mä olin ihan että, okei, moi; normaalisti niillä kun on tapana sentään kätellä ja esittäytyä. Muutenkin mä aistin heti siitä akasta että ei taida meidän kemiat oikein kulkea yksiin. No mutta ei siinä mitään, kulkee tai on kulkematta, mutta sitten kun kerroin syyn että miksi olin tullut, niin tämä sanoo että "teidän työnantaja ei kustanna työpsykologilla käyntejä". Mä olin ihan että mitä hittoa, "mutta kun se lääkäri sano(s)...". Tämä sitten selittää että "kun sä kävit siellä toisessa talossa niin ei se lääkäri tiennyt.". No onko se saatana mun vika ettei se lääkäri tiennyt. Miten vaikeaa voi olla informaation kulkeminen saman lääkäritalon sisällä toimipiste A:sta toimipiste B:hen?? Muutenkin se ämmä oli niin nuiva, ettei tehnyt sille mieli mitään tilitellä. Se kysy että mikäs nyt on olotila sitten, kun kerroin että saikulla tässä olen (ja lue sieltä paperista, lääkäri LUPAS lähettää tänne tietoa siitä käynnistä), että luulenko olevani työkykyinen maanantaina. Mä sanoin sille, että tuskin mä mitään ihmeparanemista tässä välissä tulen kokemaan. Vaikea sanoa olenko työkykyinen maanantaina, miten määritellään työkykyinen? Jos se on sitä, että selviydyn hengissä työpäivästä, niin kyllä, olen työkykyinen maanantaina. Mutta sen takia mä sinne lääkäriin menin, että voisin selviytyä työpäivästä niin kuin "normaalit" ihmiset tekevät...jesus sentään.

 

No sitten se sanoi, että omalle työpaikkalääkärille olisi aika vasta ensiviikon loppuviikosta. Mä siihen että "aha". Mä luulen että tää terkkari oli taas sarjassamme niitä ihmisiä, jotka saa kiksejä siitä kun voivat kokea "hallitsevansa" muita ihmisiä, pätemään sen kautta miten onnistuvat vaikuttamaan pienen ihmisen kalenterimerkintöihin. Niin suuressa hyvyydessään onnistui maanantaille löytämään jollekin muulle lääkärille ajan. Jotakin se höpisi joistakin "muista keskustelukanavista.." mutta mulla mielenkiinto lopahti siinä jossakin vaiheessa kommunikoida tään henkilön kanssa. Ja sekin taisi huomata sen, koska lopussa totesi että "tuskin meidän kannattaa tässä sen enempää keskustella niistä asioista", johon mä vastasin että "niinpä". Jotenkin sitä ei yhtään tuntunu kiinnostavan. En mä sillä, että tarviiskaan mun pikku ongelmat kiinnostaa, mutta eikö se nyt pitäisi koittaa edes työn puolesta näytellä vähän kiinnostunutta...

 

No sitten häippäsin sieltä, ja mietin kotimatkalla että en mä oikeastaan koe tarvitsevani mitään psykologia. Joskus niitä on tullut kokeiltua, aika huonolla menestyksellä. Tavallaan psykologilla on ihan mielenkiintoista käydä, jos on kiinnostunut psykologiasta. Kaikki on (ollut) tavallaan niin ennaltaarvattavaa. Joskus Kuopioaikoina rupes vähän nupista viiraamaan, oli epämääräistä ahdistusta yms., ja terveyskeskuslääkäri kysyi haluanko käydä viiden kerran satsin psykologilla juttelemassa (siihen oli kuulemma suoriltaan mahdollisuus), ja mä sanoin, että ei siitä kai haittaakaan ole. No ei siitä ollut haittaa, mutta eipä ollut hyötyäkään. Lopuksi psyko totesi että eipä hän susta oikeen enempää irti saanut, eikä meillä sen kummempaa yhteistä säveltä löytynyt. Itsehoitona jatkoin nappien popsimista, tietämättä mihin niitä oikeastaan popsin.

 

Seuraavan kerran tein tuttavuutta kriisikeskuksen psykologin kanssa, kun olin pettänyt ukkelia työkaverin kanssa, kokenut jonkinlaisen henkisen romahduksen, ja lopettanut samaan syssyyn työt siinä työpaikassa. Ukkelihan mut taisi sinne "pakottaa". U itse kävi siellä myös, ja tarkoitus oli käydä myös yhdessä, mutta sitten äkillinen muutto Turkuun katkaisi ne käynnit siellä. Se psyko oli oikein mukava, mutta ei siitäkään oikein mitään hyötyä ollut, kunhan jutusteltiin asioista aina tunti, ja se siinä. Tai, no oli siitä se hyöty, että se sai mut ajattelemaan että joku aiemmin koettu parisuhdeväkivalta on kuitenkin aika rankka kokemus, että olenko kertonut siitä U:lle. No, olinhan mä kertonut, jotenkin se, että saa turpaan on kuitenkin helpompi jakaa, kuin se että päässä vähän vonksottaa joskus johonkin suuntaan, "hahhah". Psykon mielestä mun olisi pitänyt saattaa se mun eksä vastuuseen teoistaan, kun totesin että mitä se ois hyödyttänyt, jos niistä rikosilmoituksen olisi tehnyt. Ja kyllähän mä sillon poliisille koitin vinkua, mutta ei niitä kiinnostanut.

 

No sitten seuraavan kerran tein tuttavuutta Turussa ammatinvalintapsykologin kanssa. Kävin silloin työkkärissä tuhlaamassa meidän kummankin aikaa tekemällä erinäisiä testejä, ja toteamassa suuntautuvuuteni niihin asioihin, jotka nyt olivat jo ennestään tiedossa. Lopulta se ammatinvalintapsykogin oli jo ihan helisemässä mun kanssa, kun en tiennyt mistään mitään. Kai se oli tottunut että ihmiset saavat jonkun ahaa-elämyksen niillä käynneillänsä? Aika iso aika muutamalla käynnillä sitten kulutettiin jauhamalla ihan muun elämän asioita, kun se kerran totesi että mun ajatukset taitaa olla vähän muualla... Tuosta on nyt pari kesää aikaa.

 

No mutta pontti oli se, että jos mä muuten oon ihan ookoo (en mä tiedä olenko;)), ja ongelma tuntuu olevan siinä, että saan paniikkikohtauksia työpaikkalla, niin eikö siihen voi vain määrätä jotakin nappia, joka vie sen paniikin pois? Siis jos sellaisia nappeja on. En mä jaksa alkaa vatvoa elämää jostakin lapsuudesta asti (niin kuin sen Kuopiopsykon kanssa olisi pitänyt), ja koittaa keksiä, ja saada päähän kaikki mahdolliset muistot, että oliko syy nyt tässä, vai tuossa, mikä oli se laukaiseva tekijä, että puoli elämää on mennyt IHAN TURHAAN(!) panikoidessa asioista, jotka ovat suurelle osalle ihmisistä ihan normikamaa, ja päivittäistä elämää. Mä tiedostan syyt, jotka ovat niitä "horrorille" altistavia tekijöitä. Eikö se riitä?  Enkä olisi uskonut päästäväni suusta jotakin tällaista. Mun mielipide kun kuitenkin on se, että ihmisiä jätetään liian paljon pelkkien nappien varaan, oman onnensa nojaan, ja sitten saadaan ajoittain kerätä näiden ihmisten palasia milloin teiden varsilta, milloin joen pohjasta, kun nappi ei olekaan auttanut. Tarkoitin vaan sitä, että aina ei ole kait edes tarkoituksenmukaista repiä vanhoja haavoja uudestaan ja uudestaan auki, vatvoa vanhaa, kun kai tässä elämässä olisi tarkoitus mennä eteen päin. Siis sillä, että jos syytä ei vaan ole, niin kai sitä voi kärsiä paniikista ilman mitään yhtä tiettyä vatvottavaa syytäkin?

 

Huh. No, no ja no. Nyt muolle tuli taas sellainen "pipipää tilittää"-olo, mutta kai se on sitten ihan oikeellinen diagnoosi. Puspus.

 

<3Hepoliini