Heippa.

Pitkästä aikaa. Aika menee niin nopeeseen, että yhtäkkiä sitä huomaat että on melkeen kuukausi vierähtänyt ilman yhden yhtä blokitusta. Välillä käynyt mielessä, että pitäiskö hieman raapustaa, mutta toisaalta sitä ei ole ottanut mitään paineita tänne kirjoittelun säännöllisyydestä; kirjoittaa sitten kun siltä tuntuu ja jos tuntuu.

Muutaman kerran on kyllä ollut aikeissa ihan tuoreeltaan tänne kirjotella fiilareita, niin kuin vaikka silloin kun sairasloman jälkeen palasin töihin takaisin sorvin ääreen. Voi JESUS että mua pelotti ja jännitti sillon työpäivää edeltävänä päivänä ihan sikana. En mä edes muistanut että niin paljon voi jännittää, melkein olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin ja pistämään pään pensaaseen. Rohkaistuin kuitenkin rauhoittavan nappulan voimalla, jollaisia silloin sain tähän paniikkihäiriöön noiden normipillereiden ohelle tarvittaessa otettavaksi. Äiti terveysalan ammattilaisena kehoitti ottamaan yhden jo illalla ennen nukkumaanmenoa, näin tein, ja toisen vetäisin aamulla ennen töihinmenoa. Oli se aika iso kynnys istua siihen työpisteeseen taas tekemään hommia, mutta kiva oli huomata että sen verta tätä työtä on jo tehnyt että tietty rutiini itse työtön löytyi aikast äkkiä. Mutta eihän se ongelma tuossa työssä ole ollutkaan varsinaisesti vaan siinä työympäristössä, melussa, kiireessä ja kellon mukaan juoksemisessa. Nykyään koitan ottaa vähän rennommin varsinkin kellon tuojottelun suhteen. Maailma tuskin loppuu siihen jos kahvitauko venyy kaksi minuuttia...

Pomo-tätikin silloin työhönpaluun päivänä mua tuli jututtamaan ja kysyi että pitäisikö hänen olla musta huolissaan. Mä sitten avoimesti kerroin että miksi olin ollut sairaslomalla ja se suhtautui siihen tosin hyvin. Kertoi, etten ole ensimmäinen sillä työpaikalla jolla vastaavia oireita on ollut. Sitten se sanoi, että heti vaan lääkärille jos siltä alkaa tuntua ja taputti jopa olkapäälle ja oli muutenkin tosi ymmärtäväinen. Mähän mietin täällä kovasti ennen saikun loppumista että mitä mä sanon työkavereille jos kysyvät missä mä olen ollut. Ja voin sanoa, että yllättävän moni oli jopa huomannut ettei mua ollut töissä näkynyt kolmeen viikkoon;). Mä päätin sitten ottaa linjaksi, että kerron suoraan miksi olen ollut sairaslomalla, eikä kukaan niistä kysyjistä ole katsonut mitenkään kieroon, ja pari niistä oli itse jopa kärsinyt samoista oireista aikoinaan enemmän tai vähemmän.

Siellä se töissä on mennyt sitten aika taas. Oikeastaan vasta nyt pikku hiljaa tuntuu että niiden lääkkeiden vaikutus on alkanut kunnolla, ja vaikutus on alkanut myös tasaantua siinä mielessä ettei koko ajan ole paha olo ja yrjötä. Paitsi ennen töihinmenoa on kyllä ollut ihan psyykkistä yrjötystä... siis siinä mielessä että muisti tavallaan muistaa vielä panikoida vaikka mitään varsinaisia paniikkioireita ei olekaan ollut. En mä osaa selittää. No mutta siinäkin on yksi syy miksi sitä on vaan elbaillut vapaa-ajat ja pääasiassa maannut sängyllä ja katsonut telkkaria. Juu, kehtaan ylpeänä tunnustaa että vapaa-ajan harrastukseni ovat viime aikoina olleet noinkin yleviä... Mutta kaipa se tästä. Itse asiassa tänään pitkästä aikaa kun töiden jälkeen istuin sohvalla, ja oikeastaan jo työpäivän aikana tunsin sellaisen elämisen ilon pilkahduksen, ihan vaan tavallisista asioista. Siinä mielessä pitkästä aikaa, ja pilkahduksen, että sillä hetkellä tänään en muistanut ollenkaan jännittää "olemista". Tarkoitan sitä, että tään paniikkioireilun kanssa pitkään on ollut silleen että kotonakin sitä on vaan tuijotellut kelloa vapaa-aikana ja miettinyt että "nyt on kolme tuntia aikaa että pitää mennä nukkumaan, ja kun pitää mennä nukkumaan, niin sitten pitää herätä aamulla TÖIHIN, ja siellä odottaa taas jännitys siitä, että onko olo paniikkinen vai ei". Niinku että hohhoijaa. Kuka tollasia jaksaa kelata ilman pään leviämistä kovin pitkään. Ei kauhean rentoa toimintaa mustakaan.

Jooh. Sitten kun mulla lopulta (olen ollut taas siis aika paljon töissä) olisi oikeasti ollut aikaa kirjoittaa tänne, ja jopa halua, niin sain jonkun pirun influenssan ja puoltoista viikkoa olo oli niinku jollakin fakin zombilla. Pääsiäisenä mulla oli vapaata neljä päivää, ja oikein odotin sitä että sais tehdä jotakin tavallisesta poikkeavaa (lue: poistua vaikka neljän seinän sisältä), mutta tietty "tunnollisena" sairastuin juuri kun pääsin töistä ja vapaa-aika alkoi. Silloin kotiin päästyäni mittasin kuumeen, 38,6, ja samaa kuumeilua jatkui ainakin seuraavat 6 päivää. Pahimmillaan mittasin lukemat 39,5 parina päivänä ja jos olisi jossakin vaiheessa yöllä niinä päivinä työntänyt mittarin kainaloon (tai johonkin muuhun koloon) niin väitän, että kuumetta olisi ollut vieläkin enemmän. Vapaat meni siinä ja sitten juoksin lääkäriin ja sain vielä kolme päivää saikkua kaupan päälle. Sen jälkeen oli aika palata töihin vaikka aika heikossa hapessa olin vielä monta päivää senkin jälkeen.

Ja nyt olen sitten tässä. Pikku hiljaa mennään kevättä kohti. Eilen kävin moikkaamassa siskoa ja kummipoikaa hetken mielijohteesta kun pihalla vedin röökit töistä paluun kunniaksi. Tai toki mä soitin ennen kuin juoksin pihan poikki niille; tässä samassa pihapiirissä asustellaan. Yllättävän harvoin siihen nähden kyllä nähdään.

Mitäs muuta... No T oli pohjosessa käymässä ja kohta tulee kotio takas. Junalla puksutteli ees taas. Varmaan joskus tunnin päästä on täällä taas. Jännä oli pitkästä aikaa vietellä aikaa ihan itsensä kanssa. Mutta nyt mä taidan lopetella ja mennä vetäsemään röökin ranskikselta. Nähellään taas, ja aurinkoisia kevätpäiviä kaikille maantallaajille sinnenii!

Heippa!

<3Hepoliini