Heippa.

Viime kerrasta onkin sitten vierähtänyt jo pidempi tovi. Jotenkin ahistanut koko paska bloki ja kun muutenkin saa päivät läpeensä näpytellä konetta ja tuijotella ruutua niin kai sen ymmärtää että välillä haluaa pitää vähän taukoa sellasesta toiminnasta. Eikä muutenkaan ole ollut haluja tilitellä asioita täällä, mikä joidenkin ajatusten suhteen saattaa jopa olla ihan järkevää kun muistaa että kaikki mitä tästä tuutista tulee ulos on ihan kaikkien luettavissa. Joo.

Operaatio paniikkihäiriön eliminoiminen on edelleen prosessissa. Sellasta pikku hiljaa paranevaa (ellei ota huomioon välttelykäyttäytymistä?) toipumistahan tämä on ollut sieltä keväästä asti. Nappia vedellän naamaan entiseen tahtiin, eikä tietyt asiat ahista enää niin paljon, ja jos alkaa ahistaa niin sitten on aina olemassa Nappi, jonka voi hulauttaa kurkusta alas. Lääkekehittelijöille kiitoksia vaan kovasti keskushermostoa laamaavista aineista. Hyvin toimii.

Kävin viime - mikäs päivä se nyt oli..no sanotaan - viikolla työpsykologin juttusilla. En varmaan ole vielä kirjoittanut että mut vakinaistettiin sinne työsorvin ääreen. Pomotäti vielä oikeen erikseen mainitsi ettei hän ajatellut mun paniikkihäiriön olevan mitenkään palkkaamista ehkäisevä tekijä. No, suoraan sanottuna, en mä sitä ollut epäillytkään ja olematta mitenkään itseriittoinen (sitä mun huonolla itsetunnolla nyt tuskin pystyisi edes olemaan vaikka haluaisi) mä olin melko varma että olin siinä porukassa, jolta tultaisiin kysymään halua vakiintua kyseiseen työympäristöön. Vaistoa tai jotain? En mä tiedä. No mutta siis mä kävin siellä työpsykologin juttusilla ja sain muutamia kotitehtäviä, kuten pohtia rentoumiskeinoja (kun se kysy miten mä rentoudun, vastasin että en osaa tuohon kyllä vastata mitään - huonosti). Sitten mun pitää ottaa selvää mitä paniikkihäiriöstä kirjoitetaan. Kolmanneksi, sen sijaan että velloisi vaan siinä paniikinpelkäämisen tunteessa, pitää alkaa tutkiskella omaa sisäistä puhettaan. Ja siispä päädyin taas tänne. Ei sillä että välttämättä tässä nyt alkaisin pohtia sitä negatiivista sisäistä ilmaisua, mutta kumminkin ajatusten "ylöslaittaminen" saattaisi selkiyttää vähän asiaa. Toisaalta, en mä tiedä onko siinä nyt mitään sen kummemmin epäselvää; kyllä mä tunnistan että maalailen päässä aina ties miten kamalia kauhukuvia kaikesta mitä kaikkea kamalaa saattaisi tapahtua. Eipä kovin tervettä pääherneelle. Sitä vaan pistää miettimään mistä moinen oikein juontaa... En mä väitä että se olisi kenenkään muun kuin itseni syy.

Mistä pääsinkin siihen että jos kehtaisin, ja ellen uskoisi (vähäsen) että "onni pitää piilottaa"(vai miten se meni), niin sanoisin että jollei tota typerää panikoimista oteta huomioon, olen pitkästä aikaa ihan helvetin tyytyväinen ja onnellisen oloinen. Saa "seesteisesti" (no kai sitä vähän saa aina liiotella) elellä ihana ja kultaisen T:n kanssa ilman että tarvii koko ajan olla varpaillaan että mitä toinen ajattelee. Vaikka kyllähän elämällä aina on varastossa tukku märkiä rättejä päin naamaa pläjäytettäviksi jos alkaa liikaa olotilastaan nauttimaan. Mutta kai sitä jos saa, saahan. Ei kai aina tarvii vaan murehtia ja kärsiä, eihän. Jotenkin sitä on vaan oppinut sellaseen "entisessä elämässä", niinhän. Kaippa sekin liittyy siihen sisäiseen puheeseen itsensä kanssa, että miten sitä asioihin suhtautuu. Perkele, mä meinasin vaan vetää hymyn korviin tästä lähin vaikka pommi putoisi keskelle lattiaa, T pettäis mua tusinan isotissisen älykön kanssa tai vaikka mitä tapahtuisi. Ja ellei hymy irtoo, ni sitten vaan Nappi poskeen ni ei tunnu missään. Mitähän se psykologi tästä ajattelisi. Mutta mun tee jäähtyy, ei kerkee jorisemaan nyt enempää. So long.

<3Heppa