Heippa.
Mä olen muuten lopettanut tupakanpolton. Paitsi että kun ottaa vähän alkkohoolia niin silloin olen sallinut itselleni pienen tupruttelun, eli tässä lasi nenän edessä taas istutaan. Viine kirjoitukseen en ota kantaa, silloin oli vähän enemmän linssit huurussa ja ylipäätään en ole varman että onko juopottelu sopivaa nykyisen lääkityksen kanssa (huomattu on, että muistamiseen saattaa jonkin verran vaikuttaa) suotavaa mutta koska en polta tupakkia ilman alkoholia niin sitten on pakkon vetää välillä pikku yömyssyt että saa norttia naamaan. :)
Olen alkanut taas harrastaa kävelyä. Pitkän aikaa oli sellainen olo ettei tehnyt mieli kävelylenkeille. Se yksi psykologi, jonka pakeilla olen käynyt muutaman kerran. suositteli liikiuntaa, eli nyt sairasloman (joo, sain jatkoaikaa aika paljoni..) aikana olen kulutellut Aurajoen rantoja aika tiuhaan radiota kuunnellen ja välillä vilkutellut muuttolinnuille toivotellen hyvää matkaa etelään. Sen verran pitkää saikkua tässä vietellän että hyvin kerkeisi itekin ottaa jonkin äkkilähdön etelään, jos uskaltaisi. Ei mua pelota että työnantaja saisi tietää pikku irtiotosta. Eikä siitä varmaan ole mitään sääntöjä mitä sairaslomalla saisi tai ei saisi tehdä, mutta jotenkin mulla on lapsuudesta jäänyt sellainen muistikuva että "kipeänäolosta" ei saisi nauttia vaan olla kotona ja kärsiä. Meidän äiti ei ainakaan päästänyt mua pentuna pihoille juoksentemaan (toisin kuin joidenkin pihakavereiden) sairaana, tai edes toipilaana. T: sairaanhoitajan tyvär.
Tänään kun vein roskia - olen siivonnut hulluna tänään, mikä lie maaninen kohtaus - sain oudon ahaa-elämyksen että minua on vain YKSI. Että vaikka mitä tapahtuisi ja kuka tekisi mitä, minua on vain yksi. En osaa sitä sen paremmin selittää. Ja yhtenä päivänä sain ajatuksen että mitä tahansa tapahtuisi, niin minulla on aina itseni. Vaikka kuka tekisi mitä, ja vaikka tuntuisi miten pahalta, vaikka olisin miten yksinäinen (sitä oikeastaan olen aika harvoin), niin minulla on aina MINÄ. Niin kauan kuin henki pihisee. Vaikka kukaan muu ei minusta välittäisi, niin silti yksi ihminen välittää. Minä.
Olen jo pidemmän aikaa, männä vuosina, pelännyt sitä aikaa kun vanhemmista aika jättää. Edelliseen viitaten mä teideän että vaikka kukaan muu kuin MINÄ ei väittäisi musta, vanhemmat välittävät. Ja sisko. Ainakin. Mua pelottaa se että äiti tai isä kuolee. Viime talvinen isän sairastelu antoi aika kovaa esimakua siitä ahdistuksesta, jota menettäminen aiheuttaa. Mua pelottaa että isä (on vanhempi kuin äiti) kuolee ennen kuin mä ehdin saada lapsia. Jos niitä koskaan tulen saamaan. Äidin kuolema.. no, jotenkin mä olen aina ajatellut, että se elää kauemmin kuin isä, onhan se nuorempikin. Sitten kun äiti ja isä on mennyt, niin sellaisia ihmisiä, jotka täydellä sydämellä jaksaa olla kiinostuneita mun pienestä elämästä on aika vähän. Kiitos heille jo valmiiksi siitä kaikesta, mitä ovat mun eteen tehneet. Ovat huomenna ajamassa tänne pohjoisesta, ja mua aina hirvittää kun ovat tien päällä. Turvallista matkaa teille!
Mä en muista, sanoinko mä jo, että joskus tuntuu niin kuin kelläkään ei olisi koskaan ikävä mua. Okei. Mä tunnustan, että olen liian saamaton tai pelokas osoittamaan itse ikävää muita ihmisiä kohtaan (esim. O!) ja siten en edes oikeastaan odota, että kukaan (tai niin kuin meillä täällä sanotaan, ketään) ottaisi yhteyttä muhun. Kukaan ei kaipaa mua. Se on saanut mut miettimään paljon. Mä olen ollut aika paska ihminen jos ketään ei kaipaa mua. Toisaalta kaikki on nykyään feispuukissa, mä en ole,. Sitä kautta ne kai pitää yhteyttä toisiinsa, en tiedä. Luulen niin. Mulla vaan tämä "sosiaalinen ahdistus" on rajoittanut niin paljon kanssakäymistä ihmisten kanssa etten halua edes ajatella. Huomiseksi olisi illaksi ohrelmaa, kun (meinasin sanoa entin, mutta ei ole, kuin nykyinen) yksi työkaveri, jonka kanssa olen jossakin määrin hengaillut, pyysi mua paariin kanssaan. Olen harkinnut. Omassa sisäisessä puheessani (joten psykiatrit ilmeisesti kutsuvat ajatuksia :D) olen miettinyt että millä verukkeella pääsisin eroon tästä kutsusta. Vaikka ei kai se tekisi pahaa että kävisi ihmisten ilmoilla vähän ihmettelemässä. Jotenkin vaan ahistaa sellainen. En tiedä mikä.
Asiasta kuudenteen. Olen miettinyt, että jospa alkaisi ihan uuden elämän. Tatuoijana. Alkaisi siis tehdä tatuointeja. Tällainen ajatus on pikku hiljaa hautunut päässä, en tiedä pääseekö tuo ajatus koskaan ajatusta pidemmälle, viivaksi vieraan tai tutumman iholle. Itselläni ei ole yhtään tautointia. Enkä ole varma, haluankokaan. Olisi ehkä outo ilmestys - tatuoija ilma tatuointeja. Kaipa sitä pitäisi olla ikään kuin kävelevä käyntikortti, mutta jos miettii niin harva varmaan (en mä tiedä??) tatuoi itseään, joten mitä väliä sillä on, onko itsellä tatuointeja vai ei. Kaipa sitä olisi vakuuttavampi maalattuna mutta väliäkö sillä, elämää tämä vain on. Mä tunnustan olevani sen verran nipo, että en kenen tahansa tekemää kuvaa iholleni loppuelämäksi hyväksyisi. Suurin osa näkemistäni tatskoista on sellaisia, mutta enpä niitä paljon ole nähnytkään. Toki joitakin ihan hienojakin on olliut seassa..
Jos jotakin kiinnostaisi ottaa vaikka oppilaaksi, yhdeksi päiväksi vaikka, katsomaan miten tatuointi syntyy, niin laittaa säpoa osoitteseen hepoliini.hotmail.com. Turku ois se paikkakunta, jossa suunnilleen liikuttais. Mutta ihmeessä liikutaan kyllä pidemmällekin. Ihan vaan kokeilin onneani. Ihan kuin tätä nyt kukaan näkis. Mutta ei se ota jos ei laitakaan, vai miten se sanonta meni. :D
Öit.
Heppa.
Kommentit