Heippa.

 

Viime kerrasta on jo vierähätnyt tovi. Ei ole "huvittanut" kirjoittaa. Tai paremminkin "ei ole ollut aikaa", kun multikansallinen, vai mikä se nyt oli, yhtiö vie ihmisestä kaikki mehut. Mä olenkin nyt sairaslomalla neljättä viikkoa, heti putkeen kesäloman jälkeen. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sanoi psykiatki kun siellä kävin tarkistuttamassa nappireseptiä. Sanottakoon että pari lasillistä on tullut juotua, mutta ei sen enempää... ehkä.

Mä jatkan myöheminn, en jaksa nyt lisää. Heippa

No niin, nyt jatketaan. Partneri ei suostetteluista huolimatta suostunut ähtemään kaveriksi yön rientoihin, joten eipä kamalasti muutakaan viihdykettä löytynyt. Oikeasti se taitaa olla aika kamalan väsynyt (?) ja mulla menojalka vipattaisi. Ei se muuten vipattaisi mutta kun täällä alkaa juotava loppumaan niin..

Osasyy "pienoiseen"  taukoon on siinä, että mua alkoi mietityttämään että jos vaikkapa partnerin eksä tiettyjä yhteyksiä kautta päätyisi lukemaan tätä roskaa. mitä en todellakaan halua. Eli toivottavasti keneltäkään ei ole sivulauseessa lipsahtanut että tällainen paskatuubi on täällä olemassa. Sinänsä on varsin helpottavan tuntuista kirjoittaa tänne koska todellakin tuntuu ettei tätä kukaan sen tarkemmin seuraa kuitenkaan.

Mitä tulee siihen "yleistyneeseen ahdistuneisuuteen". Se oli sen lääkärin nimi tälle "tilalle" (pakko käyttää taas noita merkkejä), vaikk en ole laisinkaan varma että kyse on mistään psyykisestä häiriöstä. Paremminkin musta tuntuu että tällainen mä olen aina ollut. Ja yhteiiskunta nykyään nyt on sellainen että rahanteko on tärkein, tehdään rahaa osakkeiden omistajille ja pikku piipittäviltä työntekijöiltä revitään viimeisetkin mehuta nahasta, ja jos sitten tämä "ahdistunut" ja ahneud eivät kohtaa, niin se on sitten sairautta.. Okei, myönnän toki että tosiaan varmaan kärsin tällaisestä, josta nimikin on annettu, mutta ketä se paskaakaan kiinnostaa. Ei ainakaan tätä koneistota. Auta armias, jos menisi työkkäriin ja sanoisi että näinä aikoina olisi sanonut itsensä irti vakituisesta työpaikasta sillä perusteella että ei enää pystynyut olemaan neljän sadan ihmisen kaveri päivässä. Karenssihan siinä pukkaisi. Siitähän mulla onkin kokemusta. Toista kertaa en ehkä jaksaisi turhaan taistella koneistoa vastaan. Onneksi mulla on nyt tällä kertaa niin vahva läähitys että asia ei varsinaisesti liikuttaisi kauhean paljon edes. Heh heh. Mutta se on ihan totta. Aamulla kun ottaa nappia, niin parin tunnin päästä on sellainen olo kuin olisi ollut valtamerilaivalla kuukauden putkeen. Vaikka ihan niin kuin mä tietäisin miltä se tuntuu. Jotkut sukulaiset tietäis. Ne teki sen joskus kauan sitten, mutta sekin on jo toinen tarina.

Mun oli oikeastaan tarkoituis purkaa tunteitani siitä, miltä musta on tuntunut jo kauan, mutta nähtävästi en osaa. Ja jos tätä nyt lukee jotkut toisten eksät tai omat eksät ja joku erehtyisi kertomaan vaikka mun porukoille tästä blokista tarkotuksella niin varmasti keksisin tavan hoitaa jotakin vastaavaa infoa heidän elämästään eteen päim tahoille, joille ei välttämättä haluaisi kertoa kaikkea. En ole kostonhimoinen mutta olkoon se vaikka uhkaus sitten. Ihan vinkkinä vaan. Joo, tosi rakentavavaa.. hah. Hah.

Mulla on ollut tämä paniikkihäiriö varmaan jostakin yläasteikäisestä. Mä en edes aiemmin ole tajunnut, miten paljon se on mun elämääni vaikuttanut, ja rajoittanut. Todennäköisesti mä olisin jossakin ihan muualla, vähemmin henkisin vammoin kuin nyt olen, jos olisin ihan "normaali", mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Lopetin aikoinaan soittoharrastuksen, koska en pystynyt enää käymään soittotunneilla, kun jännitti niin paljon. Musta olisi voinut tulla hyvä muusikko, niin kuin hyvää tarkoittava (??) sykiatrikin totesi. Jep jep. Paljon on vältellyt tekemästä asioita, joita olisi halunnut, koska olisi pitänyt olla tekemisisssä pelottavien uusien ihmisten kanssa. Opiskeluista ihme kyllä selvisin, tosin vuoden myöhässä. Joskus olin niin ahdistunut että itkin koulun rappukäytävässä kun en pystynyt menemään tekemään hommia. Muutenkin tuntui että oli porukoista ihan ulkopuolinen. Niin kuin vaikka lukiossakin. Mulla ei ollut yhtään kaveria siellä, ennen kuin lukion kolmannella kun tutustuin yhteen aikuisopiskelijaan, joka jostakin syystä sattui tykkämään musta, ehkä säälistä, kun olin niin säälittävä paska, kuka tietää... No, "Anneli" oli vartsin fiksu ja viehättävä ihminen, joka selviytyi lukiosta kahdessa vuodessa ja kirjoitimmen samaan aikaan.

Telkkarista tulee yksi mun lempisarjoista. Frasier. Aika paljon kaikkea kamalaan paskaa sieltä muuten tulee ylipäänsä. Sairasloman aikana jossakin vaiheessa kehitin addiktion MTV:n sarjaan "16 and pregnant". Vai olikohan se nimi edes tuo mutta jotain sinne päin kuitenkin. Vissiin mä olen jonkun sortin masokisti kun katon telkkarista LAAKISTA PAKSUKSI PAMAHTANEITA neitosia, mutta minkä sitä luonnolleen mahtaa, niinpä. Mä olen tässä nyt parisen vuotta totutellut ns. äitipuolen asemaan. Oikein kivoja lapsia, kyllä kyllä, todellakin. Sitten tulee ajatuksia että "mitä nekin mahtaa musta ajatella". Mä en edes lapsena osannut puhua teini-ikäisen pojan kanssa. Mistä mä NYT tietäisin, miten sen kanssa olla. Taikka pienempi. Se on sellanen energiapakkaus, että vie mehut terveemmästäkin ihmisestä, saarti sitten tällasesta, joka ei vaan jaksa mitään melua ja pölinää. Ammatin tuomia vaikeuksia. Mutta eihän siinä voi sanoa, että "voisittekö ykdeksi viikoksi lakata tulemasta kun hepo-täti tarviis vähän hermolomaa". On kokeiltu ja riitaa tulee. On se kumma kun lasten vanhemmilla (lue:äitillä) on oikeus käydä bilettämässä vaikka "EKSÄNSÄ SISKON" kanssa mutta isillä ei nykyisen horonsa kanssa. Ei sillä, että mihinkään bilettämään haluaisin (tosin mietin tästä lähdettyäni käyväni lähibaarissa parilla, sano mies mitä sano, kun ei halua mukaan, nukkuu kai jo tuolla, kun kaikki vie siitä mehut(!!)) mutta haluan käydä jossakin. Hengähtämässä.

Ja jos O sattuisi lukemaa tämän, niin laita viestiä, mä en ole varman tuliko sun numero mun uuuteen puhelimeen.

Tsau.

Hepo.