Käytiin muuten hakemassa kisu eilen hoidosta kotiin. Heti kun astuin sisään ja aloin jutustella isukin kanssa, yläkerrasta kuului vaimea maukaisu. Menin katsomaan että missä se herra lymyilee niin sieltä se lopulta löytyi äitin ja isän sängyn alta mököttämästä. Ja lihonnut oli(kuulemma puoli kiloa, vaan)! Koitin kädellä hieman tavoitella josko antaisi silittää edes itseään mutta katti oli NIIN loukkaantunutta, niin loukkantunutta, makasi vaan tassut "rullalla" turvapaikassaan. Hyvä ettei karvoja nostanut pystyyn. Yritin jopa tomaatilla(suurin herkkunsa) houkutella mutta ei. Sitten kun olin takapihalla sosialiseeraamassa porukoitten kanssa niin ukkeli tuli ovilasin taakse kisu sylissä ja sanoi että se oli tullut heti sieltä sängyn alta kun oli kutsunut. Petturikissa! MUN kissa... No, onneks se on tasan yhtä pitkävihanen kuin emäntänsä eli leppyi alle aikayksikön ja aloitti hillittömän kehräyksen ja bravuurinsa kahdella tassulla puskeminen. Nyt se on taas kuten ennenkin. Huomaamaton ja kiltti... Aamulla sain taas sen herttasen herätyksen eli kisu mahan päälle makaamaan&puskemaan&kuolaamaan. On se vaan niin paras kissa mitä on. Porukatkin kehu sen miellyttävää luonnetta: "On se kyllä mukavaluonteinen kissa" mutta eikös lemmikit ala muistuttaa omistajaansa ajan myötä vai oliko se toisin päin ;)

He is back :)