Huomenta huomenta hoo!

Eipäs perskutarallaa eilen riittänyt henkistä energiaa lokikirjoitteluun mutta ei kai se niin vaarallista ole. Mä siivosin meinaan koko päivän: Imuroin, pesin lattiat, pesin pari koneellista pyykkiä, vaihdoin lakanat ja imroin patjat, tuuletin erinäisen kasan tekstiilejä, tyhjensin astianpesukoneen ja pesin kaksi täyspitkää kapeaa räsymattoa kylppärissä, mikä sinänsä on jo aika suoritus mun mielestä. Ne matot meinaan. Nyt ne haisee märälle tuolla saunassa. En mä tiedä olenko mä jotenkin hidas siivoamaan vai miksi tuhraantui niin kauan aikaa. En edes pitänyt lakisääteistä kahvitaukoa siinä välissä, perhana. Mä oon sitä mieltä että jos sitä siivotaan niin sitten siivotaan kunnolla eikä hutaisten. Mitä hyötyä olisi jostakin puolihuolimattomasta juostenkusten tehdystä siivouksesta. No ei yhtään mitään ja sen takia sitä kai siivotaan että tulee puhdasta eikä saman tien juokse maton alle lakaistut villakoirat takaisin lattioille pyörimään. Nyt täytyy taas puolivittuuntuneena todeta että kyllä pyörii jo karvaa joka paikassa, mutta minkäs teet kun on näitä eläimiä.

Ja ukkeli haluaisi vielä toisen koiran. Niin että toinen koira vielä tänne sotkemaan ei kiitos. Nyt voimme kaikki yhteen ääneen vastata kysymykseen että  "Kuka tätä uutta koiraa opettaisi sisäsiistiksi ja  juoksuttaisi ulkona?". Nonni huudetaan: HEPOLIINI käyttäisi ulkona ja opettaisi sisäsiistiksi!! Meinaan vaan että kun ukkelin oma polvi on ihan paskana niin millä se sitä uutta koiraansa oikein voisi hoitaa, mun niskaanhan se kaatuisi. Mä ukkelille sanoin jo että en ala kahden koiran kanssa käymään ulkona samaan aikaan koska yhdessäkin on jo tekemistä. Ja erikseen en todellakaan ala käymään, koska mulla on muutakin tekemistä kuin lenkkeillä koirien kanssa. Kuten vaikka elää ja ajatella... Sitä paitsi tämä kämppä on ihan liian pieni jo edes kahdelle ihmiselle. Ja ihan IHAN liaan pieni kahdelle ihmiselle, koiralle ja kissalle, mikä siis on nykytilanne. Saatika että vielä joku tunnin välein paskova kakkamasiina tulisi sotkemaan kuviot niin ei kiitos. Voisinhan mäkin ilmoittaa että mä ostan shetlanninponin lemmikiksi ja se muuttaa ensi viikolla parvekkeelle asumaan? Siis jos tänne joku elukka tulee niin muistuttakaa joku pliis mua että se ei ole sitten mun vastuualuettani, okei? Jos pääsis vaikka unohtumaan. Eikä sen puoleen tässä mitään ylimääräsitä suuta tarvita enää syömään näitä tämänhetkisiä pieniä tuloja. Eri asia sitten jos joskus saan sen maaseutukartanoni.

Eilen illalla viihdytin itseäni katsomalla telkkaria. Tykkään katella kaikenlaisia dokumenttejakin, johon ukkeli yksi ilta totesi että "Mikä dokumenttihullu susta oikeen on tullut". Mä sitten sille vastasin että ei musta ole mitään tullut vaan olen aina ollutkin. Musta on ihan hauska nähdä kaikenlaisia ohjelmia. Uusi lempparini, jota voin suositella kaikille lämpimästi, on "Nynne". Se on tanskalainen sarja, jota esitetään perjantaisin noin yhdeksän aikaan illalla. Kanava taisi olla FST(Onko se edes kanava(??), no joku ruottinkielinen kummiskin). Siis Nynnehän ei ole mikään dokumentti, todellakaan, hahahaa, mutta piti nyt mainita kun tuli mieleen...

...No eilen siis päädyin katsomaan "Inhimillistä tekijää", ainakin muistelen että se se oli. Aiheena ohjelmassa oli jännittäminen. Mähän olen itse aina ollut ihan hirveä jännittämään että oli kyllä todella helppo samaistua niihin henkilöihin, jotka ohjelmassa kertoivat omasta jännittämishistoriastaan. Sitten mä koin myös sellaisen ahaa-elämyksen että ehkäpä lääkärin (josta kerroin tässä jokin aika sitten) ei olisi pitänytkään määrätä mulle aikoinaan mitään mielialalääkkeitä masennukseen. Sen sijaan sen olisi pitänyt määrätä mullekin (kuten ohjelman naisille) beetasalpaajia jännittämiseen! Mähän perkele kuvailin sille ukolle miten sosiaaliset tilanteet pelottaa mua. Siinä ohjelmassa sen vanhemman haastateltavan vuosikausia kestänyt jännittäminen meni lopulta niin pahaksi että se sairastui oikeen kunnolla ja masennus oli jännittämisen seuraus, ei sen syy.

Mulle eilen loksahti sitä ohjelmaa katsoessa joku palanen päässä. Mä aina kysyn ukkelilta kun sillä tiedossa jotain tyyliin työhaastattelu tai tärkeä peli tai muuta vastaavaa että jännittääkö sitä. Ja aina se vastaa että ei jännitä. Mä olen sitten ihmetellyt että miten kylmähermoinen voi ihminen olla kun sitä ei moiset tilanteet yhtään jännitä. Sitten ne puhuivat siinä ohjelmassa siitäkin, että kun saa tietää vaikka että viikon päästä on joku tärkeä tapaaminen, niin alkaa jo kahta viikkoa ennen pelkäämään sitä tilaisuutta. Ja viikon jälkikäteen pohtii paniikissa että miten se meni. Siis aivan oli kuin omasta elämästä paitsi että mulla ei koskaan ole käynyt mielessä että moinen jännittäminen olisi jotenkin epänormaalin suurta. Kiduttavaa se kyllä on, mutta mä oon aina vaan jotenkin alistunut siihen että se nyt vaan on niin. Perhana, mä meen nyt lääkäriin ja se saa luvan määrätä mulle sellaset salpaajat että uskallan mennä tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman että pää tyhjenee. Nyt täytyy meinaan tunnustaa että yksi syy täällä kotona olemiseen varmaan löytyy edeltävästä, jos olen ihan rehellinen itelleni...

Se pään tyhjenemisen tunne ei ole kyllä mikään mukava. Mä voin kertoa oikeen kouluesimerkkitapauksen moisesta tyhjenemisen "autuaasta" tilasta. Oikeestaan se oli varmaan eka kerta kun jännittäminen oikeen pääsi käsistä, siihen saakka olin tuntenut itseni vaan hieman ujoksi mutta sen jälkeen myös ikuiseksi jännittäjäksi ja esiintymispelkoiseksi.

Mä olin varmaan joku neljäs tai viidesluokkalainen ja olin soittanut selloa varmaan vuoden tai pari. Koko syksy siinä oli mennyt paria kappaletta esiintymiskuntoon harjoitellessa ja osasin ne ulkomuistista. Sitten hieman ennen joulua sello-opettajani (joka oli maailman ihanin ihminen) ilmoitti että nyt on musiikkikoulun oppilasilta, jossa kaikkien on tarkoitus soittaa jotakin. Opettajan silloinen poikakaveri toimi mun pianistisäestäjäni kaikissa tositilanteissa. Tosi mukava heppu hänkin. No mä olin ajatellut että se on vaan joku pienimuotoinen tilaisuus, jossa oppilaat soittaa ja muutamia vanhempia olisi paikalla. Sitten kun mentiin sinne sain kauhukseni huomata että mua ei oltu informoitu tilaisuuden hirveydestä riittävästi koska siellä oli sali täynnä väkeä. Mä meinasin että mä lähden kotiin mutta muistaakseni joku aikuisihmisistä "tsemppas" että ei nyt voi enää perua. Ei siinä perkele sitten itkut auttaneet vaan lavalle oli mentävä. No alku meni ihan hienosti, näytin pianistille merkin että nyt meinaan aloittaa. Loppu menikin sitten ihan vituiksi. Siis mä en muistanut nuottiakaan kummastakaan niistä kappaleesta, joita mä olin hinkannut mun minisellolla koko loppuvuoden! Mun pää oli ihan totaalisen tyhjä. Pianistikin oli ihan ihmeissään, oltiinhan me harjoiteltu jo ennenkin yhdessä ja ihan hyvin oli soitot menneet. Muutaman kerran yritettiin aloittaa soittamista mutta sitten mun piti todeta ettei siitä mitään tule koska en vaan muista yhtään mitään. Kaikki ihmiset katto kun mä palasin kyyneleet poskia pitkin valuen sieltä lavalta omalle paikalleni.

O
pettaja oli siitä ymmärtäväinen nainen että kiikutti mut ja poikakaverinsa välittömästi tilaisuuden jälkeen musiikkikoululle saliin soittamaan ne kappaleet läpi, ettei jäisi mitään traumaa. No kyllähän mä sitten taas osasin ne soittaa mutta trauma jäi kyllä ihan eliniäksi varmaan. Luulisin että siinä oli se hetki kun aloin pelätä kaikenlaista esiintymistä, tai alkusysäys sille ainakin. Tai loppusysäys alulle. Tai jotakin. Liekö tuo nyt ihme jos jäi kammo esiintymiseen. Pakko (Pakko ja pakko..) on silti ollut esiintyä senkin jälkeen, paljonkin. Olen soittanut ja laulanut jopa konserttisalissa (yhdessä muiden kanssa tosin) ja vieläpä (kaikki ei tätä tiedä) esiintynyt kaupunginteatterin isolla lavalla meidän luokkalaisten kanssa nukketeatterimusikaalinäytösessä. Silloin mun piti laulaa yksinkin. Lisäksi on ollut monenmonituisia muita kuoro-, orkesteri- ja yksinsoittoesiintymisiä vielä siihen päälle. Aika hyvin esiintymiskammoiselta, vai? Ja ihan ilman mitään pillereitä. No lopultahan mä lopetin soittamisen kyllä osittain juuri jännittämisen takia vaikka en mä sitä silloin kellekään kertonut. Ehkä olisi pitänyt kertoa, koska se meni sitten vaan hankalan murrosiän piikkiin ja mua jopa "rankaistiin" moisesta äkillisestä lopettamisesta. En suostunut kävelemään soittotuntirakennukseen sisälle enää sillä kerralla... Mulla on kyllä oma sello vieläkin, mutta haaveena on aina ollut että joku päivä mä ostan viulun ja alan soittaa sitä. Sitten kun mä olen jossakin töissä niin meinasin toteuttaa viuluhaaveeni.

Jeps. Palataanpas turvallisesti nykyhetkeen. Siskonpoika on menossa tänään hoitoon vanhempien luokse ja mua pyydettiin sinne myös ja ajattelin mennä. Se on niin virkistävää viettää aikaa sellaisten kanssa, joita ei vielä paljon maalliset murheet huoleta. Ja vielä kun se on niin pieni niin hepoliini-tätikin on aika kovassa suosiossa. Yks ilta juttelin pojalle puhelimessa, se kuunteli ja välillä vastasi omalla kielellään takasin. Sanastakaan en saanut selvää mutta hauska keskustelu meillä oli. Se tykkää puhelimista niin kovasti että varmaan siitä tulle isona joku puhelinmyyjä, ellei sitten valmiiksi ala kouluttaa (aivopesemään) sitä haluamaan johonkin "oikeaan" suuntaan kuten vaikka muusikoksi. ;) No ei, tietty jokaisen pitäisi saada valita ihan itse oma tiensä ja muitten pitäisi tajuta olla sillä tiellä tukena.

Haudihou! <3: Hepoliini