Huomenta.

Kävin juuri päivän ensimmäisellä tupsulla vaihteeksi ihan tuolla pihalla. Törmäsin pitkästä aikaa alakerran tytsyyn, jonka kanssa vaihdamme aina nähdessä kuulumisia vaikka ei edes toisiemme nimiä tiedetä. Yhteinen tuhkapurkki tekee läheiseksi.

Olin viime yönä vaihteeksi yövuorossa, jesus sentään, että voi väsyttää. Tuntuu niin kuin olisi kännissä. Illalla vielä pähkäilin, että kävisikö terkkarilla, kun oli hieman lämpöä, mutta päätin tsempata kuitenkin ja raahauduin töihin. Aika pahasti päätä jomotteli mutta se meni jossakin vaiheessa yötä ohi. Lueskelin siinä työn lomassa maanantaina ostamaani Lauri Tähkä&Elonkerjuu- kirjaa "Ilo joka elättelöö". Kirjakaupasta sen bongasin itselleni myöhästyneeksi synttärilahjaksi, ja kun kyselin hintaa, niin kirjakaupan täti käski käydä tiskillä vielä kysäisemässä, olisiko siellä signeerattuja versioita vielä jäljellä; kirjan kyhääjä kun oli käynyt heillä siellä vieraana paria päivää aikaisemmin. No, mähän sitten kysäisin, ja yksi kappale vielä löytyi kun yhdessä jouluapulaistontun kanssa ne kaikki pirun kirjat plärättiin läpi. Olisihan tuo ilman nimmariakin mennyt; nimi kun nyt on vaan nimi, kuten kolmekymmentäkin on vain pelkkä numero...

Kiinnostava kirjanen. Mietin siinä lukiessa, että olisipa hienoa jos itselläkin olisi vastaava tiivis porukka, jonka kanssa olisi voinut nähdä ja kokea yhteisiä asioita läpi aikojen. Tietysti ulkopuolelta katsoen homma näyttää aina eriltä kuin sisärenkaasta. Mutta olisihan se... Kateellinen? Ehkä. Tahtoo helavyön? Kyllä. :)

Viime viikkoinen ahdistuspahdistuskin meni ohi. Siis aivan kamalat PMS-oireet, veikkaisin. Pitänee hommata asiaan jotakin hoitoa, tai muuten vedän joku kerta vielä ranteet auki. Kaikkea ne hormonit sitten teettää. No, en mä varmaan ranteita auki vedä, mutta henkinen olo joskus noina aikoina tekee mielen tekemään mieli tehdä niin. Hyi olkoon. Jossakin telkkariohjelmassa oli, että jollakin ihme soijaruokavaliolla voisi luonnollisin keinoin jeesia kyseistä pirullista oireilua. Pitänee testata. Tai en mä muista oliko se soija, joku vastaava rehu kummiskin. Hyvä kuitenkin tunnistaa että mihin se olo liittyy, sitä kun välillä pelkää omaa hajoamistaan, kun siitä on kokemusta.

Mistä tuli mieleen, että välillä tuntuu niin kuin sitä yrittäisi pitää itseään jossakin pumpulikuplassa, ettei mikään pääse koskettamaan tai satuttamaan. Kauhean ylireagoiva "itsesuojeluvaisto", kehittynyt heppaevoluution kuluessa kai. Viha-rakkaus-suhde rutiineihin. Toisaalta tekisi mieli ottaa ja repäistä, mutta  toisaalta sitä on niin tapojensa orja, ettei sitä saa mitään repäistyä, perkele. Tai ei kai sitä edes repäisyksi voisi sanoa, jos hieman tekisi jotakin tavallisuudesta ja normikuvioista poikkeavaa. Ja vaikka kyllä tykkään ihan työstäni ja näistä kuvioista, mitkä tänne nyt on kehittynyt, tekisi mieli päästä vähäksi aikaa jonnekin pois täältä Turusta. Lähtisi vaan katselemaan paikkoja, irti arkikuvioista. Mutta mihkäs täältä pääset, kun olet kiinni siinä työssä... Mietin kyllä että voisi pyytää palkatonta vapaata jossakin vaiheessa kevättä, mutta eipä paljon reissailu kevättalvisessa Suomessa napeksi. Kesällä reissaamisessa on kuitenkin eri tavalla tunnelmaa (eikä ole perse jäässä, jos jää tien poskeen(ja tietty että voisi jäädä tien poskeen, olisi hyvä ensin olla se ajokorttikin...)). Ehkäpä mä hommaan ensi kesäksi ajokortin ja kesäauton, avaan ikkunat ja annan lämpimän tuulen puhaltaa naamalle kun kuuntelen hyvää poppista radiosta.. Olispa jo kesä... Tahtoo lomaa! Tai ehkä T lainaisi mulle sen autoa, kuka tietää (ja lähtisi hyvässä lykyssä mukaan seikkailemaan).

Tänä vuonna ei ollut tilaisuutta käydä edes Kainuun suunnalla, ehkäpä ensi kesä tuo siihen taas korjauksen. Joku joskus kysyi, että missä tunnen olevani eniten kotona, ja silloin vastasin, että siellä.

T on töissä. Meni lupautumaan vielä lisätöihinkin illalla pariksi tunniksi, kun muuten olisi ollut niin lyhyt päivä. Ei kuulemma osannut kieltäytyä, kun kysyttiin. Ihan ymmärrettävää niin kiltiltä ihmiseltä, toisaalta. Itelläni on joskus ollut vaikeuksia sanoa ei, mutta sitä taitoa olen koittanut opetella kieltäytymällä säännöllisesti noista tarjotuista lisätöistä. Kyllä sitä muutenkin saa olla ihan riittämiin työn parissa, ja kuten aiemmin sanottu, ei se rahakirstun kartuttelu niin kamalasti nappaile, hyvin näillä on nyt tullut muutenkin toimeen. Ja kaipa ne siellä töissäkin ymmärtää, että tarvii ihminen vapaatakin. Ei sitä kuitenkaan työlleen elä, ellei satu sitten olemaan kutsumusammatissa, vai miten se meni. En mä kyllä osaa sanoa, että mille sitä sitten elää. Kunhan vaan elelee - syö, leikkii ja nukkuu.

Bussissa eilen töihin mennessä mietin että jotakin aktiviteettia pitäisi kyllä kehittää tähän elämään. Harkitsin taas sen viulun ostamista. Tällä hetkellä olisi jopa varaa joku halpa tehdasvalmisteinen palikka ostaakin, kunhan vain tietäisi, että millaisen. Harkitsenkin rohkaistumista, ja musiikkikauppaan astelemista, jospa niiltä saisi vähemmän ylimielistä kohtelua kuin lapsuusaikoina, kun kävi Soitin Laineella kieliostoksilla, ja joku ylimielinen kusipää suunnilleen nauroi päin naamaa. Tarkemmin mietittyäni, kaksi sekuntia, taidankin ostaa viuluni jostakin muusta kaupasta, ihan vaan vanhojen aikojen muistoksi. Viuluahan mä olen aina halunnut soittaa- Lapsena kovana askartelijana kyhäsin kasaan leikkiviulun liimaamalla paljon aanelosia päällekkäin ja leikkaamalla sen viulun muotoon. Viimeistely tapahtui värillisillä tuseilla. Jousena muistaakseni toimi maalaussivellin. Sattuman kautta aloin kuitenkin soittaa sitä selloa, johon intohimoa ei koskaan löytynyt, vaikka sellon ääni on ehkä joskus kauniimpi kuin viulun. Ei siinä ole kuitenkaan samaa fiilaria kuin viulusessa.

Joo... Käläkälä. Mä taidan jatkaa itseni elvytysoperaatiota. Huomenna on varmaan pakko käydä vielä viimeisillä jouluostoksilla vaikka ei paljon kyllä vanhaa paniikkihäiriöistä kiinnostaisi ruuhkakaupoille mennäkään. Ja ei kai se pakko olisikaan. Vaikka onkin. Ja nytkin pitäisi kai juosta johonkin ruokakauppaan, mutta ei vaan oikeasti jaksa. Ehkä sitä voisi tilata pitsaa?

Heippa ja mukavaa viikonloppua!


<3Heppa