Iltaa

N
äin viime yönä unta Emmasta. Unessa olin äitin ja isän luona käymässä ja pidin Emmaa sylissäni ja silittelin sitä kuten mulla aina on tapana oikeastikin kun käyn heidän luonaan. Siinä unessa Emma kuoli mun syliini, nukkuen vain hiljaa pois. Laittoi silmät kiinni ja käpertyi syliin. Sitten Pikku-E kutistui aivan pieneksi, niin pieneksi että se mahtui lopulta melkein vain mun kämmenelleni vaikkei muutenkaan mikään suuri ole, vain kolmekiloinen pieni maltankoira. Aistin unessa miten sen paino keveni...Emma kuoli. Liekö ollut "enneuni"?

Päivällä olin vaihtamassa sänkyyn lakanoita kun puhelin piippasi. Menin sohvalle ja arvuuttelin noin kaksi sekuntia että kuka se mahtaa olla tällä kertaa. "Äiti" komeili puhelimen näytössä. Äiti kertoi tekstiviestissä että Emma oli viime yönä kuollut pois... Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä että osaako hepoliini vielä itkeä vai ei. Siinä sitten vedet poskia pitkin valuen kirjoitin äitille suruviestiä takaisin. Voi Emma, Emmaisemme...

1169676.jpg

Emma sai oikeastaan aika pitkän "jatkoajan" elämässä, jos nyt kenenkään aikaa pitäisi voida määrätä millään tavalla. En muista, olenko koskaan edes kirjoittanut Emmasta yhtään sen enempää. Paras koirakaveri se on aina ollut, vaikkei omani ollutkaan. Meillä synkkasi heti alusta asti kun Emma tuli 5-vuotiaana "perheeseen" vanhalta äitin työkaverin äitiltä, joka oli dementoitunut eikä voinut huolehtia enää Emmasta. Muuten E olisi joutunut piikille. Sittemmin on sekä Emman alkuperäinen omistaja että tämän tytär kuollut. Emma kesti heistä pisimpään. Jatkoajan jälkeen peräti melkein 14 vuoteen ja 8 kuukauteen ylsi pikku pippurimme.

V
uonna 1998 kun itse aloittelin opiskeluja se muutti äitin ja isän hemmoteltavaksi saman katon alle. Ekan kerran kun tulin käymään "kotona", kävimme ulkoiluttamassa sitä Turun linnan pihalla... Äkänen kolmekiloinen vahtikoira otti mut heti kaverikseen, kissaihmisen. Isä oli alkuun sitä mieltä että "ei tuollainen ole edes mikään koira" mutta heistä tuli sitten ajan kanssa parhaat kaverukset eikä Dajm-karkin sisustoja säästelty kun Emmaa hemmoteltiin.
Täytyy kertoa myöhemmin lisää Emmasta kun ajatus on kristallisempi... Mutta oli myös aika lähellä ettei Emmasta tullut mun koiraa mutta kaikki pidimme kuitenkin parhaana että se jäi asumaan äitin ja isän luo koska mulla meni(?) kaikki aika opiskeluissa. No meni ja meni...heh...mutta luulen että vain äitin, isän ja Emman keskinäinen kiintymys piti sen näinkin kauan hengissä. En tiennyt ennen sitä mitä ilmaisu "ihmisen paras ystävä" voi parhaimmillaan tarkoittaa.

Huomenna menen isän kanssa hautaamaan Emma-koiraa mummolaan, metsään, vanhan mummolan koiran viereen. Viimeisen kerran nähtiin E:n kanssa jouluaattona, jolloin oli vielä ihan täysissä sielun voimissa, ja melkein ruumiinkin koska jaksoi leikkiä vanhaa potkimisleikkiä sohvalla mun vieressä. Mun sylissä se tykkäs aina istua, muut sanoi että osasin pitää sitä sillä tavalla että sen oli "helppo hengittää"...tiedä häntä. Mahtaa A ihmetellä kun seuraavan kerran käymme siellä että Emmaa ei enää ole. Emma meni ja ikävä jää, se on sitä elämää...

1169670.jpg

<3:lla kaivaten hepoliini ja pojat