Moikka pitkästä aikaa.

 

Tässä on taas tovi vierähtänyt ilman blokia, aika pitkäksi venähti edeltävän kirjotuksen jatkaminen...

Mitäs tässä on tullut tehtyä... No töissä tietysti oon käynyt. Olen harjoittanut nykyään jopa satunnaisesti liikuntaa, käynyt kävelemässä Aurajokivartta ees taas, ja jopa ollut kaksi kertaa luistelemassa. Luistinpuuhia T on ollut vahtaamassa; yksin kun ei uskaltanut mennä kun noita luistelukertoja muuten oli kertynyt sitten peruskoulun vain yksi. Joskus pari talvea sitten ennen U:n palaamista tuomarihommiin käytiin Parkin kentällä kokeilemassa vieläkö luistimet pysyy jalassa. No sillä pysy paremmin ja mulla vähän huonommin, kertaakaan en kuitenkaan kaatunut, niin kuin en nytkään noilla parilla luistelukerralla. Toisella kerralla uskalsin jopa yrittää luistimilla jonkinlaisia käännöksiä (sitä voi pitää saavutuksena..). Oishan se upeeta kun osais luistella kuin Kiira Korpi tai Laura Lepistö.

Mitäs tässä muuta. No niitä töitä on tosiaan tullut tehtyä. menihän tuossa kolme viikkoa etten edes kotona konetta avannut. Kaikki vapaa-aika meni on mennyt töistä toipumiseen ja uuteen päivään (henkisesti) valmistautumiseen. Tää nyt saattaa kuulostaa kauhealta valittamiselta ja itsenyyhkytykseltä, mutta ilman minkäänlaista itsesääliä voin todeta fyysisesti olevani kireä kuin viulunkieli. En siis tarkoita että olisin fyysisesti niin timmissä kunnossa, vaan sitä, että olen kai jollakin tavalla onnistunut ylirasittamaan itseäni henkisesti siihen pisteeseen, että näkyy jo kropassakin. Ei vaan osaa rentoutua. Ei kiva. Siispä päätin huolestua ja varasin ajan työterveyslääkäriltä tälle päivälle. Ei tästä muuten tule mitään, pakko saada joko saikkua, tai jotakin paniikkihäiriönappeja, tai muuten oikeasti juoksen joku päivä johonkin puskaan mätänemään kun se viulunkieli katkeaa. En mä ole mitenkään masentunut tai mitään sellaista, mulla on vaan henki&ruumis jäänyt kierroksille. Ja sitten mä koko ajan pelkään että saan (taas) jonkun paniikkikohtauksen töissä, minkä miettiminen on johtanut siihen että nykyään hermostumistilan voi laukausta melkein minkälainen ärsyke tahansa, ja loppuaika menee sitten itsensä lepyttelyssä, että ei tässä mitään syytä paniikkiin. Sellanen on aika väsyttävää, että jos siihen joku (tehokas) nappi on keksitty, ni tänne nappia vaan.

Ehkä oikea aika hankkia sellaisia nappeja olisi ollut jo puoli elämää sitten, mutta minkäs teet, parempi myöhään ku aikasin, vai miten se meni... Joskus teininä sitä meinaan kärsi noista paniikkihäiriön kaltaisista oireista, ne vaan oli potenssiin kymmenen mitä nyt on ollut. Mitenköhän sitä siitäkin on oikeen selvinnyt (nähtävästi ei mitenkään). Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Silloin paniikkia aiheuttivat melkein mitkä sosiaaliset tilanteet tahansa, nyt ei sentään mikään muu kuin töissäolo, "hahhah" (vielä). Sen takia sitä tuli kaikki soittoharrastukset ynnä muut jätettyä aikoinaan kun pelkkä soittotunnillaolo aiheutti paniikkia. Sitten lopetinkin radikaalisti soittotunnit seinään yhden kerran kun isä oli viemässä mua soittotunnille ja kieltäydyin menemästä sisälle rakennukseen, kun koin etten enää yksinkeratisesti voinut. Isä sai sitten selvittää kuulemma itkevälle soitonopettajalle että miksi mä en sinne enää halunnut mennä. Soitonopettaja luuli että vika oli jotenkin hänessä, mä en totuutta kertinut edes omille vanhemmille. Siitä sain sitten huudot isältä kun en antanut mitään selitystä soitonopettajalle. Vanhemmatkin kai luulivat että olin vain kyllästynyt soittamiseen, mikä sekin oli osittain totta.

 

Muistan myös aina kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Silloin luulin että olin pimahtamassa. Soitin niihin aikoihin oppilasorkesterissa, ja meillä oli aika mielenkiintoinen persoona orkesterinjohtajana...no ei siitä enempää, mutta kerran tämä yhtäkkiä karjaisi kauhean kovalla äänellä jollekin jotakin, ja silloin se oli menoa. Kiitti vaan siitäkin vitusti.

 

Niin että nyt mä kyllästyin jännittämään jokapäiväistä elämääni ja menen sinne lääkärille ottamaan selvää että voiskos tälle tehdä jo jotakin. Kuopion aikoina yhdelle lääkärille (joka siihen aikaan muutoin diagnosoi mulla keskivaikean masennuksen(vai liekö ollut oikeasti vaan seurausta se "masennus" noista paniikeista jälkikäteen mietittynä)) kerran tilitin että tietyissä tilanteissa (no se oli se tupakkakoppi) meinaa pukata paniikkikohtausta päälle, niin tämän resepti asiaan oli että "no ainahan sitä voi olla menemättä sinne tupakkakoppiin"... Aika hieno ja asiantunteva neuvo kouluteltulta terveysalan ammattilaiselta. Voiskohan samaa soveltaa nykyhetkeen: "No ainahan sitä voi olla menemättä sinne työpaikalle (meluisiin paikkoihin(ja vältellä ihmisiä ja muita inhimillisiä tilanteita)) --> "Ainahan sitä voi lakata elämästä". Noin kuvainnollisesti. Ainahan sitä voi alkaa eläväksi kuolleeksi.

 

Ja kaiken tämän voisin kertoa lähikaupan Svetlaanalle.

Jos vain haluaisin.

 

<3Hepoliini