No hei.

Heräsin tänään vasta puoli kahdelta poran ääneen. Mieleeni palautui Irenen kommentti, jossa sanottiin jotakin pyhäpäivän lepuuttamisesta, tai sinne päin... Tällä kertaa en kuitenkaan marssinut yläkertaan, vaan ajattelin että yksi avautuminen per viikko on ihan riittävä, ja tulihan sitä kuitenkin nukuttua runsaat viisi tuntia siinä työvuoron päätteeksi.

Aika hutera olo oli, kun kömmin sängystä ylös. Tiesi taas valvoneensa. Pistin kaffet tippumaan, latasin pyykkiä koneeseen ja laitoin pölynimurin toimintakuntoiseksi kunnon pakanan tavoin sunnuntaisiivousta varten. Siinä sitten pikku sumussa imuroin ensin puoli kämppää, join välissä kahvit ja söin sämpylöitä, ja jatkoin koirankoppini toisen puoliskon kanssa operaatiota "kissankarvat (ja vähän muutkin) imussa". Sitten pesin lattiat, ja koitin piileskellä sisään paistavaa aurinkoa konetta pöydän ääressä naputellen. Siis ei kai sitä nyt turhaan voi antaa auringonsäteiden näivettää sisätiloissa kalpeentunutta hipiäänsä, eihän?

Banaanikärpäsiä ei muuten ole kauheasti näkynyt. Johtuisikohan siitä, että lakkasin ostamasta enää banaaneja tähän talouteen. Ja muutenkaan ei ole heppalandiassa pahemmin hetelmiä syöty viime aikoina. Vesimelonia kyllä ostin eilen kaupasta, kun ensin olin nähnyt unta että söin melonia (siis sitä hedelmää, senkin pervot!). Varmaan ne pirun pörrääjät löytävät seuraavaksi tiensä jääkaappiin, missä säilytän arvokasta etelän hetelmääni. En ole vielä ostanut etikkaa, en muistanut, mutta jospa seuraavalla ostosreissulla katsastaisi Siwan etikkavalikoimat lävitse (ja samalla ehdottaisi sitä niksiä myös niille kaupan eukoille...). Mähän alan kuulostaa joltakin mummolta, kun puhun vaan siivoamisesta ja tuholaisten hävittämisestä! Mut sellasta se on, vanhuus ei tule yksin (tai sitten tulee), hahhah.

Siitä tulikin mieleen, että mietin tuossa taas yksi päivä bussin ikkunasta lasittunein silmin tuijotellessani, että minkälainen määrä muiden ihmisten seuran kaipaamattomuutta on oikein normaalia. Kaipa sitä sitten saa viihtyä omissakin oloissaankin. Se on vaan niin kamalan vaikea (noin keskimäärin) keksiä joillekin puolituntemattomille (kuten työkavereille)(tai tutuillekaan) mitään sanottavaa. Olen kamala, tunnustan. Ei vaan kiinnosta aukoa suutaan jostakin ihan mistä vaan - paitsi tietysti täällä lokissa, jossa saan olla ihan niin tylsä kuin haluan. Ehkä se on sitten ihan hyvä, ettei koe mitään ylenpalttista "miellyttämisenhalua" lajitovereitaan kohtaan. Joku sanoisi sitä kai epäsosiaalisuudeksi. Lässyn lässyn, en mä taida nyt itsekään taas saada oman ajatukseni päästä kiinni. Laitetaan se vaikka väsymyksen piikkiin...köh.

Mutta sitten joskus sitä tapaa ihmisiä, joiden kanssa on sekä helppo puhua, että olla hiljaa, ilman vaivaantumisen ja pakottamisen tunnetta. Harmi, ettei niin tapahtdu kauhean usein. Vika on varmaan ihan itsessäni. Olen kuitenkin koittanut suhtautua näin "vanhemmiten" lajitovereihin suht avoimin mielin, ja ilman ennakkoluuloja. Jo nykyinen työkin vaatii tietynlaista sietokykyä ihmisten ääliömäisyyttä kohtaan...

Mistä päästään siihen, että huomenna menen taas iltavuoroon, ja sitten onkin (ihana) vapaapäivä, jonka jälkeen kolme päivää puurtamista, ja sitten ruhtinaallinen herkkupala/palkinto vaivannäöstä: VIIKONLOPPUvapaa! Paitti sama kai se minä päivänä vapaata viettelee, kun eipä tässä sen kummepia menoja ole kalenteriin rustailtu. Ja enhän mä sitä paitsi edes omista kalenteria.

Että sellaista. Taidan keitellä vähän teetä, ja odottaa menisikö tämä mystinen (valvomisesta johtuva?) fyysinen huono olo jonnekin kuuseen sen myötä. No...sanotaan nyt vielä, että en mä rehellisyyden nimissä ihan itestään nyt täällä haluaisin olla. Voisin tilata sellaisen pitkän ja tummahkon paketin(no en tarkottanu SITÄ, tuhmat!) pikapostina tänne sieltä jostakin 700 kilometrin päästä (muistakaa laittaa laatikkoon ilmareikiä!). Mutta kaikkea ei voi saada, ainakaan yhdellä kertaa. Jos koskaan. Siis kaikkea.

<3Hepoliini