"Miljoonasade - Kuun levoton kauneus"...

...Kävinpä koiran kanssa ulkona. En ole vieläkään syönyt. Kohta loppuu henki kun eijjoo tarpeeksi energiaa. Onneksi on tuo otus, muuten ei varmaan saisi itseään liikkeelle mihinkään täältä sisältä. Käveltiin vähän puiden lomassa kun välteltiin vastaantulevia koiria. Sinänsä onnistuu metsäpolulla erittäin hyvin. Ei vaan jaksa sitä riuhtomista minkä lajitoveri aiheuttaa eläimessä. Kai sille pitäisi yrittää sitä ohittamista opettaa mutta mutta...Se meni jo silloin alussa ihan persiilleen kun muut koiranomistajat antoi otustensa tulla haistelemaan pentua ilman lupaa. Niinhän ei pitäisi tehdä. Se on siitä sen oppinut. Eli jossakin vaiheessa annoin periksi. Nykyään samat koiranomistajat pahimmillaan kiertaa kaukaa kun koira ei enää olekaan "suloinen 5 kiloinen pentu"...

...Mistä tuli mieleen kun tuossa pari päivää sitten käytiin koirapuistossa. Siellä on erikseen alue isoille ja pienille koirille. No me oltiin tietty "isolla puolella". Valmiiksi siellä oli pari koiraa, jotka sitten liukeni hiljalleen pois. Pienellä puolella oli pieniä koiria ja aina kun tuli lisää koiria niin menivät vaan sinne pienten puolelle ja oikeen ääneen piti toitottaa mihin ollaan menossa. Mulla meinas sydän särkyä kun meidän koira juoksi häntää heiluttaen sitä aidanviertä, mikä erottaa puolet toisistaan ja itki kavereiden perään. Sehän oli ikään kuin minä aikoinaan ajoittain kouluaikoina. Ja lukiossa. Ja opiskellessa. Kai siksi tulikin niin paha mieli. Jokin "rinnakkaisvaikutus" tai jotain. Että jos joku mut tunnistaa niin terkkuja vaan sinne kaikille että kivaa on ollut. Kaipa muakin siitä voi syyttää että olen valinnut aikoinaan olla yksin? Niinkö? Niin kai. Peruskoulussa löytyi kyllä ne omat piirit, lukiossa ei koskaan ja opiskellessa pakosta mutta ei siellä mitään ystävyyssuhteita oikein luotu. Paitsi Oohon. Mutta se olikin "rinnakkaisluokalla". Varmaan mussa on jokin perustyyppivika sitten ettei seura kelpaa. Tai sitten se on vaan se ettei osaa olla ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa jo samana päivänä kuin olisi aina tuntenut. Jos joutuisin Big Brotheriin, olisin todennäköisesti ensimmäinen ulosäänestetty. "Se mulkoili oudosti" tai "Se puhui ihan outoja" :D...joo, onhan niitäkin tietty, jotka ymmärtää että ihmiset on erilaisia. Harmi vaan että aina ei elämät ns. kohtaa silloin kuin eniten tarvitsisi. Nyt olen jo suht tyytynyt siihen että mulla ei varmaan koskaan mitään oikeaa sosiaalista elämää tule olemaankaan luonteeni vuoksi. Surullista ehkä. Ja nyt vihdoin ja viimein sitä ruokaa syömään.