Howdy.

Ukkeli sitten pihahti aamulla tekstiviestin muodossa olevansa hengissä. Ihan kiva tietää. Oli kuulemma ollut eilen puhelin äänettömällä koko päivän, mikä nyt on ihan ymmärrettävää, joskus tekisi meinaan itekkin mieli heittää luuri seinään. Joskus aikoinaan muuten teinkin niin, kun jälleen kerran tokaeksän kanssa tuli riitaa, ja mulla keitti päässä ja nakkasin ensin eksän luurin seinään, ja sen hajoamisesta vittuuntuneena vielä omani perässä. Muistaakseni sen jälkeen lätty vähän lätisi... Äiti silloin ihmetteli kun kumpaakaan ei saanut langan päähän muutamaan päivään, jolloin valehtelin (hyihyi mua!!) että olin pudottanut kapulani Kallaveteen. Ei saisi valehdella, se on niin rumaa.

On varmaan taas ne päivät tulossa. Lueskelin tuossa Oho-lehteä(ilmainen näytenumero), ja melkein sain tipan linssiin kun ensin luin, miten mallikelpoinen äiti Reese Witherspoon on, ja heti sen perään liikutuin siitä ettei promoottori Kalle Keskinen rehentele rahoillaan. Hohhoijaa! Voisinkohan saada lobotomian kaltaisen aivokevennyksen, kiitos?! No mutta säästyin itkukohtaukselta ainoastaan muutamalla tosi syvällä huokauksella. Paitsi että sitten mä selasin myös Hevoshullun näytenumeroa(WTF?!) ja taas meinasin liikuttua, kun siinä oli niin traaginen sarjis. Se kertoi vissiin jostakin tytöstä, jota ei enää kiinnostanut treenata hepalla niin ahkeraan mutta sitten se ei uskaltanut kertoa sen vanhemmille siitä, koska ne olivat uhranneet niin paljon AIKAA ja RAHAA tyttärensä harrastukseen... No, oli siinä onnellinen loppu, mutta ei mun lapsuusaikana heppahullussa mitään burn outteja muistaakseni saatu. Vissiin ajan henki on muuttunut kultaisista lapsuuden kasarivuosista?

Mä tässä aamulla soitin lähikauppaan ja kerjäsin niiltä pahvilaatikoita. No se kaupan setä (taisi olla itse kauppias luurissa) sanoi, että keskiviikkona ja perjantaina hänellä on isommat kuormapäivät, että tulepa silloin hakemaan laatikoita. Mä kiitin kauniisti ja kuuklasin seuraavaksi nykyisen vuokranantajan puhelinnumeron netistä, ja soitin että milloin mun pitää palauttaa tämän kämpän avaimet. Maanantaina kello 12.00 pitää viimeistään olla avaimet niiden tiskillä siellä. Sitten mä kysyin, että mites se uusi asukas sitten saa ne avaimet, mutta totesin sivulauseessa, ettei se periaatteessa kyllä olekaan yhtään mun murheeni ja kiitin kauniisti tästä tiedosta tiedusteltuani ensin takuuvuokrarahan palautuspäivää. Kuulemma parin viikon päästä muutosta olisivat tilillä. Sitten vasta! Mikä hitto siinäkin voi maksaa niin kauan, en tajua. Pääasia että tulevat ne rahat, muunlainen ratkaisu ei tule kyllä kyseeseenkään, tai muuten hepoliini käy vähän huutamassa siellä toimistolla jonkun raskaan työpäivän päätteeksi.

Nyt odottelen että kello liikahtaisi eteen päin sen verran että pääsen tekemään sitä työsopimusta. Löysin jopa sen verokortin eilen. "Isitaksi" tulee hakemaan mut, koska olen niin laiska paska, etten voi käyttää julkisia... No eikun käydään samalla metsästämässä mulle niitä laatikoita, mä kun en rupea odottamaan mihinkään keskiviikkoon, että saan pakata loput kamat pakettiin. Ajattelin käydä samalla reissulla myös kinuamassa uuden kämpän avaimia. Eikös nyt ole viikko 22 tai joku sellainen? No oli mikä oli, niin tällä viikolla saan käydä hakemassa ne avaimet mun pikku kopperoiseeni. Sitten voisikin jo alkaa raahata tavaraa sinne vaikka samoin tein.

Että sellasta. Pikku ahdituspahdistusta meinas pukata ja nyyhkistä typeristä asioista näin aamutuimaan (ai aamu...), mutta sen siitä saa, kun murehtii liikaa. Tarinalla oli siis kai opetuskin: lisää empatiakyvyttömyyttä kehiin? Hyvää päivänjatkoa itse kullekin säädylle.

<3Hepoliini