Moi.

Vielä kerran pojat. Tällaisina päivinä on meinaan ihan pakko laittaa ainakin neljä eri blokipostia liikenteeseen, vaikka kai ne viisaat sanoo jotain tyyliin että liika on liikaa. Mutta enhän mä sellaisista horinoista ole koskaan välittänyt muutenkaan, niin miksi nyt.

Mä olen leikkinyt tässä viimeiset (just ne haki sen pois) kolme tuntia hoitotätiä siskon vajaa kaksivuotiaalle energiapakkaukselle, jota myös lapseksi kutsutaan. (Vaihtanut jopa kaksi kakkavaippaa!!) En mä tiedä, mulla kävi siinä ohessa mielessä - kun kipitin tämän hyperaktiivisen kääpiön perässä - että ehkä mä olen jo liian vanha edes koskaan hankkimaan mitään jälkikasvua. Toista olisi ollut joskus parikymppisenä mutta... Totesin siinä puoliksi itsekseni, että jossakin vaiheessa voisi tietysti tilata jostakin Kiinasta jonkun valmiiksi melkeen kouluikäisen lapsen, jos lapsikuume joskus vielä iskee. Kuten jo aiemmin olen todennut, niin aikoinaan nuorempana (nyt kun olen niin "vanha" jo) haikailin jo jälkikasvun perään (tai ellen ole todennut, niin nyt totean). Mutta mitä enemmän aikaa kuluu ja haikaraa ei näy (eikä ole kutsutukkaan aikoihin, sen puoleen), niin sitä vähemmän sitä on enää mitään kakaroita osannut kaivatakaan.

Mutta siskon vesseliä on aina ihan kiva nähdä. Jos tietäisin varmuudella ettei sisko koskaan tulevaisuudessakaan tulisi tätä lukemaan, niin sanoisin että yksi syy on se, että lapsi on vaan lainassa ;). Oonpas mä nyt kauhea, varmaan saan kaikkien "äiti- ja isäblokkajien" vihat niskaani. Mutta kuten totesin, ei kolmeakymppiä kolisuttelevalla ole enää energiaa kuten pikkulapsella. Se on syy.

Ukkeli käytti koko "lapsenhoitoajan" aika tehokkaasti epäsosiaalisena tietokoneen ääressä (kuten aina muutenkin), mikä sai taas jonkun rakennuspalikan hiertämään ajatusnystyrää tuolla mun aivoiksi kutsutulla alueella. Meinasin sanoa jotakin, mutten sano kuitenkaan.

Sen kanssa tuli vaihteeksi huudeltua muutama sana tänään tuossa ihan tuttavallisesti rahasta. Sitten se totesi jotakin mun "kotona lusmuamisesta", jossa vaiheessa mulla paloi käämi hillitysti ja totesin tyynesti - mieli raivoa palaen - että jollei meno miellytä, hän tietää kyllä mitä tehdä. Siitä se jatkoi paapattaen tupakalle. Se on meinaan sellanen homma että mä en vittu ala mitään ininää kuunnella enää omassa kotonani siitä että mulla ei ole töitä. Oli se syy sitten mikä tahansa. Joo, arvostellakin saa (kyllä jopa! Asiallisesti!), mutta vastapainona pitäisi tarjoilla myös "tukea" ja "respectiä". Kuten olen jo todennut niin mua ei yksikään tule käyttämään minään sisalmattona enää, missään muodossa. Perkele. Ei edes sanallisesti. Muistui siinä mieleen mummon suusta kuultu lausahdus jostakin puolison kunnioittamisesta... Liekö sellaista enää olemassakaan, edes käsitteenä, tässä nykymaailmassa? Enkä nyt väitä olevani itse mitenkään täydellinen. Todellakaan.

Mä luulin että tästä tulisi positiivinen kirjoitus mutta huomaan sen salakavalasti kääntyneen jo negan puolelle, perhana. Siispä on aika lopettaa ennen kuin puhun liikaa väärässä mielentilassa. Ehkä.

Naiti nait.

<3 Hepoliini