Huomenta.

Nyt täytyy hepoliinin tunnustaa jo heti ensi alkuun että silmät on sen verta ristissä että tulevan tekstin sisällön laadusta ei ole niitäkään vähiä takeita mitä normaalisti. Kyllä ne olisivat jollakin taholla ylpeitä jos tietäisivät että Suomen työttömät täällä heräilevät kukon laulun aikaan kuin töissä käyvät ikään. Johan tässä oon pyörinyt valveilla jo seitsemästä asti, kun ukkelin puhelin herätti tähän loskaiseen aamuun. Eli ulkoakin tulin sen toteamasta jo kello 8.10. Vettä sataa, ei lumesta tietoakaan(ainakaan melkeen), että se siitä talvesta taas tällä erää. Mä kun olin suunnitellut että menisin kohta jo luistelemaan. Suuret ne on mullakin ongelmat... ;) Alaovelta kun porhalsin sisään niin tuli päivän ensimmäinen ihmiskontaktikin hankittua naapurin pikkupojan ruumiillistumana. Lapsi pomppi portaita alas ja kun näki että mä koiran kanssa siinä sisääntulossa hieman ilmeisesti häiritsin hänen kulkuaan totesi hengästyneenä: "Mul on kamala kiire taas!" eli suomeksi ja turuksi, "tee nyt perhanan naapurintäti jo tietä että mä kerkeen koulubussiin!" Mua alkoi huvittaa etten saanut sanaa suustani. Onhan se nuorena jo hyvä vääntää se turkulaisvitsa niin ei hypi ihmiset silmille sitten vanhemmalla iällä kun osaa avata suunsa...

O
lispa itekkin ollut lapsena yhtä sanavalmis tai ylipäätään valmis avaamaan suunsa. Mä olin kovin hiljaista sorttia joskus silloin muinoin. Ja tähän väliin en voi olla mainitsematta että jos joltakin tuntuu että hepoliini aina vaan puhuu "minä, minä, minä", niin se on juuri ollut ajatus, kun tätä lokia aloittelin että on paikka, jonne voin kaataa kaikki "minä, minä, minä"-ajatukset. Eihän niitä tosielämässä kukaan jaksa kovin pitkään kuunnella; nykyaika kun on niin hektistä ja meno kovaa ettei normaali-ihminen ehdi perehtyä kovin tarkasti kanssakulkijan sielunelämään. Eli ellen vielä ole sanonut niin sitä tätä hepolandia on: hepoliinin sielunelämää, niin hyvässä kuin pahassa. Ja mitä milloinkin nyt päähän pälkähtää. Jos joku päivä kiinnostun jostakin asiasta niin paljon, että haluan vaikkapa käsitellä ainoastaan ko. aihetta, esimerkiksi laskuvarjohyppyä, niin perustan sitä varten sitten laskuvarjohyppyblokin. Oikeastaan mulla olisi haaveena päästä hyppäämään varjolla joskus, siinä on vaan se pieni hidaste että jalat menee veteläksi heti kun nousee korkeammalle kuin kymmenen metriä maan pinnasta, ellei jo aiemmin. Mutta eikös sitä ole sellaisia tandemhyppyjä, joissa joku kokenut hyppääjä varmistaa että tulet yhtenä kappaleena maan pinnalle jos vaikka taju menee? Toisaalta, ei mulla ole koskaan mennyt taju, paitsi pari kertaa nyt olen sammunut mutta kerta se olis ensimäinen selvinkin päin. Edes silloin kun eksä veteli nyrkillä naamaan ja hakkasi(muutamaan otteeseen, kerran jopa keskellä Kuopion toria...ja siellä on hei poliisikamerat!) niin pysyin tolkuissani mikä näin jälkikäteen on joskus ihmetyttänyt.

Eksät tuli eilenkin mieleen kun pohdin avatumistani mielen heittelyistä ja lääkityksistä. Siinä vaiheessa kun ukkelin kanssa oli "pientä" kriisiä ennen tähän kaupunkiin muuttoa, kävimme kriisikeskuksessa(jotta kertoisin taas kaiken) keskustelemassa kumpikin erikseen eri psykologeilla. Silloin se psykologi heitti mulle että "olet kokenut aika rankkojakin asoita että oletkos puhunut niistä ukkelille, koska varmasti vaikuttavat taustalla teidänkin suhteeseen?". No, kyllähän se nyt jotakin tietää, mutta en tiedä tarviiko sen nyt jokaista yksityiskohtaa eksistä ja niitten aiheuttamista traumosita tietääkään(lukee täältä sitten loput joskus jos on lukeakseen;)). Sanotaan nyt että eka eksäni, jonka kanssa seurustelin jotain 5-6 vuotta, siitä saakka kun olin melkein(!) 16-vee, harrasti henkistä väkivaltaa joka sitten meni fyysisen uhkailun tasolle, tosin ei koskaan koskenut muhun varsinaisesti ja sanoi että ei sitä tekisikään. Mutta mitä kertoo se että joinakin aikoina en edes uskaltanut nukahtaa kun eksä oli baarissa ja pelkäsin että siipaloi mut vähintään palasiksi kun tulee kotiin. Kerran suututtuaan se oli laittanut mun patjan seinää vasten, maalannut siihen ristin väärin päin ja iskenyt puukon siihen keskelle, itse oli kadonnut jonnekin. Tällaisen näyn keskelle sitten tulin kotiin ja mietin että kuka on se mies, jonka kanssa jaan elämääni. Ja sitten vietiin lankapuhelimesta johto etten pääsisi soittamaan. Ja sitten se ryyppäsi loppuvaiheessa melkeen koko ajan ja uhkaili multakin mun rahat sekä muuten kiusasi henkisesti kaikenlaisilla väitteillä. Oliko sitten ihme että silloin(juu, ollaan juostu pitkin kyliä ennenkin...)kin hain "turvaa" jostakin muualta. Mähän olin perkele käytännössä lapsi vielä ja se sentään aikuinen mies! No lopulta se olin mä joka sanoi good bye.

Siinä vaiheessa meinaan kun tapasin hänen seuraajansa tokaeksän, eli ukkelin edeltäjän. Kakkoseksän kanssa oltiin sellaiset pari vuotta kimpassa. Alkuvaiheessa jouduin käymään läpi vielä (pitkään) ekan aiheuttamia mielipahoja(jos noin laimeasti sanotaan. Isä sanoi kun erosin ekasta että "hyvä hepoliini kun pääsit siitä eroon", se kun oli nähnyt mikä se oiekasti oli. Muille eksä onnistui hyvin näyttelemään normaalia. No, tokaeksä oli mua nuorempi ja kokematon. Tavallaan oltiin seurustelussa ihan eri "tasolla". Itse oli jo käynyt läpi yhtä ja toista ja se oli vielä ikään kuin äidin helmassa kiinni henkisesti vaikka itsekseen olikin asunut jo pari vuotta... Eli sillä ei ollut ulottuvuutta ymmärtää mitä mä olin käynyt läpi. No ei se varsinaisesti kai haitannut, eihän se ollut mikään mun terapeutti, vaikkakin tietynlainen elämänkokemus olisi ollut plussaa jotta asiat olisivat sujuneet mutkattomammin. Se ei vaan yksinkertaisesti tajunnut. Tai sitten sitä ei kiinnostanut. Mutta onko sillä nyt enää väliä... Kakkoseksän suurin ongelma siihen aikaan oli että saisi hankittua kaikki uusimmat sarjakuvajulkaisut, joita tykkäsi lukea, itselleen, jos noin kärjistetysti ja ilkeästi saa sanoa. Niitä se luki aina. Aina. Sen takia mä en pysty oikein vieläkään lukemaan esimerkiksi suurinta osaa ns. sarjakuvablokeista koska alan tuntea epämääräsitä pahoinvointia silloin. Pitää ihmisen elämässä olla perkele kai muutakin kuin "sarjakuvat"? No, sitten kakkoseksän kanssa meni sukset ristiin ja se alkoi säännöllisen epäsäännöllisesti "kurittaa" mua fyysisesti. Mä varmaan (joskus) sanallisesti provosoin sitten sen siihen, jos se jonkun mielestä oikeuttaa antamaan turpaan, niin olkoon sitten niin. Ekan kerran se tuli ihan puun takaa kun olimme viettämässä iltaa kaupungissa ja olimme eksän kanssa torilla, josta aiemmin mainitsin. Se vaan kaato mut maahan ja alkoi puristaa pillistä, ja mätki silmän ja posken mustaksi. Joku ohikulkijamies silloin (sen jälkeen) kysyi multa voiko viedä mut kotiin kun jäin yksin itkemään kadun varteen mutta muuten kukaan sivullinen ei puuttunut asiaan. No ihan yksin lähdin siitä kuitenkin. Se oli siis eka kerta. Seuraavana päivänä mä oksensin koko päivän, enkä varmasti krapulasta. Sitten vikan kerran se veti mua turpaan vähän ennen kuin erottiin. Siitä lisää tuolla "olipa kerran"-kategoriassa jos jotain kiinnostaa. Pakostakin on käynyt joskus mielessä että onko mun päähän jäänyt jotain pysyvää vammaa noitten kolhimisten takia kun joskus tuntuu päässä viiraavan hieman normaalia enemmän ja tämän sanon ilman mitään pilkettä silmäkulmassa.

En tiedä miksi puhun nyt noista. Varmaan siksi etten ole kai koskaan käsitellyt asioita loppun ja jos alkaisin puhua, voisin puhua asiat kuoliaaksi eivätkä ne enää vaikuttaisi missään, edes alitajunnassa. Korkeintaan ihan normaalitajunnassa varoittavina esimerkkeinä. Liekö sitten ihme että on ollut välillä masista ja ahdistusta kun ensin olet asunut (ensin normaalin?) hullun kanssa ja sitten seurustellut toisen hankalan kanssa. Ekan eksä oikeesti manipuloi mua niin pahasti ja kiusasi henkisesti etten edes KEHTAA kertoa mitä kaikkea paskaa se on mulle syöttänyt.

Että noihin nähden (ja kun laskee vielä muun paskan elämän kaupan päälle) musta on mun mielestä tullut yllättävän normaali aikuinen. Mitä nyt välillä saan selittämättömiä ahdistuksen tunteiteita ihan typeristä asoista kuten siitä että "pitää"(on se niin kamalaa) mennä kohta kylään Jiin luokse N:n kyydissä (no ei se enää ahista) tai sitten saan kamalia sisäisiä raivonpuuskia, jolloin tekisi mieli hakata vähintään pesäpallomailalla nyrkkeliysäkkiä. Että kyllä mä oon ihan normaali. Vaikka vähän viiraa päässä, enkä käy töissä vaan lusmuan kotona, ja pelkään aitoja ihmiskontakteja(viimeistään siinä vaiheessa kun joku sanoo että "tykkää musta", oli sitten kaveri tai joku muu)...jne..Ja mitä vielä kaikkea siihen kaupan päälle. Että jos joku haluaa näiden tietojen pohjalta tuntea vielä mut ja myös pysyä remmissä niin otan sinut ikuiseksi mielikikseni ;)

Jooh. Tulipas vuodatettua. Perkele(piti kirota kun en mielestäni tekstissä tehnyt sitä tarpeeksi). Niin ja kiroilu oikeasti auttaa. Kiroilemalla voi päästää sitä raivoa ulos joka muuten purkautuisi ehkä jollakin muulla tavalla. Eikös sanat ole keksitty sitä varten että niitä käytetään, kirosanatkin. Miten joku sana voisi olla muka niin paha ettei sitä voi sanoa ääneen? Mun lempikirosana taitaa olla "perkele!" ja joskus voi sanoa myös saatana(tosin harvemmin), tai käyttää sitä vahvistuksena kuten esimerkiksi "saatanan rakkine". Voin myös sanoa "vittu" ilman että pitää käyttää ilmaisua v-sana. Miksi sanoa v-sana kun siitä on parempikin ilmaisu: vittu. Tosin en ole mikään innokas vitunkäyttäjä, en ainakaan myönnä(miksi et myönnä jossei siinä oo mitään pahaa;)). Perkele on parempi ja helvettikin käy paremman puutteessa. Ja onhan niitä vaikka mitä. Mieluummin tartun kirosanaan kuin kirveeseen.

Lopetan. Pitää valmistautua vierailuun; henkisesti sekä fyysisesti.

Nähellään,
<3:lla uskollinen hepoliinisi