Moikka.

Kattelin tuossa telkusta elokuvan Hidalgo. Oi oi, että hevoset on sitten ihania otuksia. T (ihana kulta-tee) lähti siinä suorittamaan öistä velvollisuuttaan työn parissa, ja pähkäilin parin muunkin kanavavaihtoehdon välillä kunnes päädyin lopulta katsomaan tuota Hildalgoa. Siinähän painetaan täyttä laukkaa pitkin hiekka-aavikkoja. Tuli ihan juuri nyt tässä mieleen, että pikkasen harmittaa kun tuli siellä Tunisiassakin joskus käytyä eikä sillä reissulla käyty "yön yli aavikolla- kameliratsastuksella", kun oli niin tiukka budjetti. Kaipa sitä luulee voivansa tehdä jotkut asiat kaksikin kertaa tässä elämässä, että jos sitä vielä saisi tilaisuuden laskea pulkalla mäkeä vaikka sitten hiekkadyyniä pitkin, ellei lunta ala Taikkarin mäelle tippumaan... T:lle tuossa joitakin päiviä tai viikkoja (alkaa ajantaju katoamaan tässä) sitten toitotin haluavani häämatkalle. "Mä tahdon häämatkalle johonkin lämpimään!". Mutta kuulemma häämatkalle meneminen edellyttää sitä, että ensin olisi mentävä myös naimisiin. Miksei muka voisi mennä häämatkalle ilman häitä? Kun ei mua kukaan oo naimisiin pyytänyt, ja matkalle ois kova hinku. ;)

Hevosista puheen ollen, ostin tänään auton. Tai ostettiin T:n kanssa. Viikko takaperin kun olin raahannut edellisenä yönä kolme tuntia nukkuneen T:n joululahjakaupoille puoliväkisin (vaikkei se sitä sanonukkaa), törmäsimme paluumatkalla autolla partioineeseen poliisipariin. Tai ei me mitään törmätty, kun ihan rehellisesti valoja vilkutellen pistivät meidät pysähtymään. Mä siinä jo aiemmin kattelin että yksi poliisiauto teki uukkarin meidän takana, ja arvelin josko oisivat halunneet jotakin tarkistaa. Ilmeisesti meikäläisten ajoreitti oli kuitenkin niin (tahattomasti) harhauttava, että "pääsivät jäljille" vasta jossakin Markulantiellä. Kaksi naispoliisia tuli siihen kyselemään ajokorttia ja rekisteriotetta, ja toinen niistä sohi sivuikkunan läpi mua taskulampulla, kuin jotakin pahinta rikollista. Jalkojenkin väliin se valaisi, mutta ei mulla siellä ollut muuta kuin joulutähti jemmassa - tällä kertaa. No mutta alkaa tää toinen, virkaintoisempi, täti siinä tilittämään että poijjaan auton kanssa on nyt käynyt sellainen pikku kämmi, että viikko liian aikaisin on kesällä käyty katsastamassa, että nyt ois niinku sellanen "pikku" homma, että ei oo autossa katsastus voimassa ollenkaan. No kyllähän mä tiiän, mitä se normaalisti ois tarkottanu. Kilvethän siitä ois lähteny kävelemään. T siinä ihmetteli että mitenkä tässä nyt niin oli päässyt käymään, jne.. Poliisitätit olivat kuitenkin vissiin sen verran joulumielellä, että eivät ruuvanneet kilpiä pois, vaan sanoivat että huomenna (eli viime maanantaina) suoraan katsastukseen, niin homma on sillä ok, ja että näissä merkeissä ei enää Turussa sitten tavata.

Noo... Vedettiin siinä parit hermosavut naamariin, sen kummemmin kuitenkaan hermoilematta, kuitenkin taidetaan olla perusluonteiltamme aika rauhallisia tietyssä mielessä kumpikin. Että ei mitään hermoromahdusta siitä ruvettu repimään, vaikka taisi T:n päässä kyllä vähän laukata, että mitäs vittua tässä nyt sitten. Kun meinaan se katsastusmies ei sitten ollukkaan enää niin reilu, kun T tiistaina sitä kävi vilauttamassa. Oli sen verran vikaa jos toista T:n sporttiautossa, että antoi noin melkeen pyöreesti tasan vuorokauden aikaa ajaa sillä autolla korjaamolle, ja laittaa kosla kuntoon. Tai oli siellä kuulemma ihan hyvät glögitarjoilut ollu. Mä vaan sitä paperia tuijottaessa mietin, että kukahan remonttireiska oikeen mahtaisi muka jouluaattona olla autoa fiksaamassa... No mutta ajatus kehittyi siihen suuntaan, että T alkoi katsella jotakin muutakin sen ex-auton tilalle, remppakin kun ois voinu tulla kustantamaan aika ison pinon eurosia. Oli se korjauslista meinaan sen verran pitkä. Ja itekin kaikenlaisia romuja (anteeks vaan ex-taholle ;))vierestä katelleena, ja siinä sivussa autoista viisastuneena, tajusin, että vaihto johonkin toiseen menopeliin voisi olla kaikista järkevin ratkaisu.

Tänään sitten T:n herättyä kipitimme bussilla katsomaan nykyistä hevosen korviketta. Mä lähdin mukaan ihan vaan sen takia alunperin, että Ukkelin kanssa niitä autoja katselleena mulle oikeasti kehittyi sellainen kyky katsoa kristallipalloon, että jo niitä autoja (ja niitähän oli(sori taas)) päältä päin katsoessa saattoi ennustaa miten monta päivää ko lajinsa edustaja kykeni liikkumaan eteen päin ilman totaalikosahdusta. No, ukkelin eduksi täytyy kyllä sanoa, että siperia opettaa ja kyllä sille lopulta tuli sitten kantapään kautta oppia niihin autoihin, ja ihan hyviä ostoksiakin teki juu. No mutta siis mentiin katsomaan sitä autoa. Myyjä oli sellainen ulkomaalaistaustainen, vissiin jostakin enklannin suunnalta. Kaikki se autosta kertoi, ja vähän enemmänkin, totesi itsekin siinä vaiheessa kun ääneen mietti, että "mitähän vikoja tässä nyt voisi olla", että taitaa olla aika huono myyntimies. Halvalla me se mun mielestä saatiin, siihen nähden missä kunnossa on ja minkä vuotinen. Toivottavasti mun kristallipallo ei tällä kertaa ole tehnyt tepposta. Myyjäkin vaikutti oikein luotettavalta, ei miltään väsyneeltä autojobbarilta, joka kierrättää paskoja pelejä ihmiseltä toiselle ties minkälaisilla tarinoilla höystettynä. Vaikka kun auto-ostosten päätteeksi haettiin T:n kanssa pizzat kulmakunnan parhaasta pizzapaikasta (en mainosta), ja sen jälkeen haettiin vähän maitoa kaupasta, niin totesin siinä S-marketin tuulikaapissa että toivottavasti se myyjäukko ei sitten ollut mikään ammattinäyttelijä, kun kerta oli niin lyhyt työmatkakin kotoa siitä keskustasta, kun ei autoa enää sen takia tarvii. Varmaan näyttelijältä irtoaisi kuitenkin sellainen pikku esitys vilpitöntä kuin luonnostaan meinaan?

Joo. Jospa T sitten vaikka opettaisi mut joskus ajamaan, kuka tietää. Se muuten oli sitä mieltä mun edellistä juttua luettuaan, että mun lokutukset on aina kamalan negatiivisia, ja mä kun sitä edellistäkin kirjoittaessa oikeen tsemppasin varta vasten ja koitin olla hieman pirteä. Tai en tsempannut, muttei ollut mitenkään erityisen negatiivinen olokaan sitä kirjoittaessa. Ehkä mä sitten olen vaan vähän perusnega ihminen? Tai synkkä? En mä tiedä. Tai paremminkin se kai sanoi että mä en koskaan kirjoita mistään hyvistä asioista. Hmn. No, pitäiskö yrittää kirjoittaa? Nega kuulemma "myy" paremmin, mutta koska kaikki lukijat(jos heitä koskaan on ollutkaan) ovat jo muutenkin kadonneet johonkin (ja muutenkaan ennoo ollu mikään kävijätilastoiden kyttääjä(vaikka siitä aina napisenkin;)), niin kai sitä pari lausetta siirappia vois kaataa loppuun. Niin. Ehkä se hyvistä asioista kirjoittamattomuus johtuu enemmän siitä että sitä pelkää ne menettävänsä jos alkaa liikaa hehkuttaa, kuin siitä, että sellaisia ei olisi. Kai se on jonkinlaista menettämisen pelkoakin, josta olen muutenkin kärsinyt pienessä mittakaavassa pääni sisällä tämän viikon aikana. Ja kai siinä voi olla sitäkin, että jos antaa itsensä tarjottimella sille tärkeimmälle ihmiselle, niin kuin joskus on tehnyt ja joskus on käynyt, niin pelkää, että toinen alkaa pitää itsestäänselvyytenä, ja pahimmassa tapauksessa käyttää kursailematta hyväkseen sitä tietoa, että olet niin toisen pauloissa että tekisit melkein mitä vaan sen takia. Mites tollanenkin nyt pääsi lipsahtamaan. Mutta kai sitä voi aina yrittää kirjoittaa niistä hyvistäkin asioista ja siirappia.

Sisko on raskaana. Ne saa ensi kesäkuussa pikkusisaruksen kummipojalle. Mun mielestä se on tosi hienoa. Ja paljon onnea heille.

Ja mä tykkään ihan kamalasti T:stä. Ei se varmaan edes tiedä että miten paljon, enkä mä osaa sille sitä kertoakaan ehkä riittävän hyvin. Jotkut asiat kuulostaa pään sisällä paljon paremmilta kuin ääneen sanottuna. Jospa mä yritän kehitellä sen kanssa sitä telepaattista yhteyttä. Eikö olisi hienoa että kerran tässä elämässä oikeasti voisi tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu? No, heti perään pitää heittää, että ei se välttämättä mitään herkkua olisi. Joskus ainakin toisen ihmisen menneisyyden tutkailu ja käsittely, vanhoista jutuista kuuleminen, voi olla yllättävän mustasukkaisuutta ja pahaa mieltä aiheuttavaa toimintaa. Mä keväällä muistaakseni päätin, että mä en aio olla enää koskaan kenestäkään ihmisestä mustasukkainen. Hehheh. Hyvältä tuntuu kuitenkin huomata, että sitä osaa käsitellä sellaisia tunteita ihan eri tavalla kuin vaikka joskus 10 vuotta sitten. Kai siihen vaikuttaa sekin, että kenen kanssa sitä on tekemisissä. Siis että jos toinen "tahallaan" ja koko ajan antaa aihetta (oikeasti) vetää mustikoita nenukkaan, niin kyllähän se syö naista ja miestä. Ja kai se mustikkailu osittain kulkee luottamuksen kanssa käsi kädessä. Jos luottaa toiseen, niin ei ainakaan tarvii pistellä puukkoja keskelle ristiä väärin päin mattoon maalattua. Huhhuh. Nyt alkaa taas ajatus laukkaamaan niille negatiiveille, että ehkä mä lopetan nyt tähän, sanon hyvää yötä ja jään odottamaan että saan rutisteltavan kultaisen ja väsyneen T:n viekkuun aamulla tuhisemaan kainaloon.

Onnea muuten eräälle muullekin tulevan perheenlisäyksen johdosta, jos sattuu tätä lukemaan. Nyt kun ollaan näillä positiivisillä linjoilla (ja se taas riippuu, mistä roikkuu). :)


<3Hepoliini