Tervehdys,

taas pitkästä aikaa. Aika menee niin äkkiä, ja niin pois päin. Pohdiskelin tuossa taannoin että lopettaisin koko "Elämäni tuuliviirinä" soopailun ja jatkaisin kirjoittelua jollakin muulla hiekkalaatikolla mutta pittää nyt kahtoa, niinku savolainen sanosis, sanos turkulainen.

Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Pääsääntöisesti elämä kuitenkin on kulkenut ihan normaalia arkea eteen päin; on tullut käytyä töissä, istuttua bussissa työmatkoja, istuttua kotona telkkarin ääressä... tullut käytyä jopa luistelemassa aika paljon viime aikoina, viimeeksi tänään, tosin lumituisku hieman hidasti jäällä liikkumistamme.

On tullut myös pohdittua elämän päättymisen mahdollisuutta lähiaikoina kun isukki joutui sairaalaan. No henki siinä pihisee vielä, leikkaukset tehtiin ja sen sellaiset mutta laittaahan tuo miettimään sitä mahdollisuutta että henkikin voi lähteä. Aika pelottavaa sellainen. En mä tosin sitä ole alkanut pelätä että itse kuolisi vaan sitä että olisi mukava että isä koittaisi nyt pysyä hengissä vaan, ei me vielä olla valmiita siitä luopumaan. Mutta ihan hyvässä hapessa se on siihen nähden mitä se voisi olla. En mielestäni ole mitenkään ennakkoasennoitunut tk-lääkäreitä kohtaan, mutta tässä raossa meinasi tulla - ja tulikin - lekurilla hippasen verran väärää diagnoosia tapauksen laadusta. En nyt erittele että mikä sairaus oli kyseessä, mutta tk-lekurin arviota tilanteesta voisi verrata siihen että sanoisi sydänkohtauspotilaalle että hänellä on vain vähän sydänsuruja... huhhuijaa. Kaikenlaisia puuaivoja.

On tullut myös totuteltua olemiseen "pahana" äitipuolena. On pitänyt sisäistyttää itselleen että mun nykyisen kultani eksä seuraa messissä hamaan hautaan saakka enemmän ja vähemmän taustalla, lasten takia (..). Hänen lastensa äiti, ja ex-vaimonsa, jopa sellaiseksi aikoinaan vihitty. Joskus välillä on tuntunut että sitä on vain joku outo "kolmas pyörä" jonkun toisen perheen kuvioissa kun lapsien viemisistä ja tuomisista soitettaan, viestitellään ja sovitaan, ja ehkä siinä sivussa joku joskus muistaa että "hei, hepoliinikin on kuvioissa nykyään, ehkä sen mielipiteelläkin oikeasti voisi olla jotakin painoarvoa jossakin asioissa välillä". Mutta pääasia että lasten äiti pääsee välillä bilettämään. Okei, vähän liioiteltu ja nauran hapanta naurua tähän väliin, en ollut kokonaan tosissaan. Mutta kokeilkaa itse, ei se ole aina niin helppoa olla tässäkään roolissa. Silti tämä on paljon mieluisampi rooli kuin moni muu aiemmin tässä elämässä. Ja mukavia lapsiahan ne on. Sitä mä en vaan vielä oikein purematta niele että lasten äiti, hänen eksänsä, siis minusta riippumatta "sanelee" että milloin lapset tulevat siis MINUN(kin) kotiini ja sitten kiltti kulta vaan että "joo joo, madam, sanasi on lakini, tehdään niin kuin sanot, pliiplaa".  Vaikka eihän se nyt ihan kai noinkaan ole, kai. Jotkut vaan tekee mitä vaan ettei tarvii alkaa riitelemään... köh. Mutta mukavia lapsiahan ne on, ei sillä. Sen äitin vaan voisi haihduttaa johonkin kolmanteen ulottuvuuteen :D (*mustikka*). Toisaalta siihen on varmaan syynsä miksi HÄN on ex, ja MÄ olen nykyinen.

Että jos on vaikeaa olla erossa omista lapsistaan, ymmärrän sen oikein hyvin. Ymmärrän senkin, että lasten kanssa asuvan pitää päästä joskus bilettämään. Ymmärrän myös sen, että PAHAN ÄITIPUOLENKIN pitää joskus saada olla omassa kotonaan vapaallansa tuulettamassa päähernettänsä rauhassa. Mun nähdäkseni pahat äitipuolet on vaan aika unohdettu ja vaietettu kansanosa, joiden tarpeet menevät aina viimeiseksi muiden tarpeiden jälkeen. On lasten tarpeet; "lapsilla on oikeus tavat isäänsä". On myös lasten isän tarpeet; "lasten isällä on oikeus tavata lapsiansa". On myöskin lasten äidin tarpeet; "no pitäähän silläkin joskus olla omaa aikaa. No entäs sitten lasten isän ja äitipuolen yhteiset tarpeet tai äitipuolen tarpeet. Mä tunnustan, olen itsekäs kun haluan omaakin aikaa itseni ja lasten isän kanssa, mutta jossakin määrin se on jopa terveellistä, sanotaan. Ja eikö se ole ihan normaalia?

Huhhuh. Sainpas sanottua. Ja onhan näistä puhuttukin, joskus vaan tuntuu ettei kukaan oikein kuule mitä mä oikeasti sanon. Tehdään vaan virhetulkintoja että "mikä tässä nyt on niin vaikeaa..." tai pahimmassa tapauksessa kuvitellaan etten halua olla "lapsipuolien" kanssa tekemissä. Saatana, ihminenhän mäkin sentään vaan olen, vaikka ex-Ukkelin sanoja lainaten olkenkin tällainen "täydellinen" prinsessa. ;P

Että tais lokille olla kuitenkin vielä käyttöä, eli lopetusneuvotteluja jatketaan sitten syssymmällä jos tuotanto näyttää lakkaavan kokonaan. Sii juu.

<3Heppa

Heippa.

Viime kerrasta onkin sitten vierähtänyt jo pidempi tovi. Jotenkin ahistanut koko paska bloki ja kun muutenkin saa päivät läpeensä näpytellä konetta ja tuijotella ruutua niin kai sen ymmärtää että välillä haluaa pitää vähän taukoa sellasesta toiminnasta. Eikä muutenkaan ole ollut haluja tilitellä asioita täällä, mikä joidenkin ajatusten suhteen saattaa jopa olla ihan järkevää kun muistaa että kaikki mitä tästä tuutista tulee ulos on ihan kaikkien luettavissa. Joo.

Operaatio paniikkihäiriön eliminoiminen on edelleen prosessissa. Sellasta pikku hiljaa paranevaa (ellei ota huomioon välttelykäyttäytymistä?) toipumistahan tämä on ollut sieltä keväästä asti. Nappia vedellän naamaan entiseen tahtiin, eikä tietyt asiat ahista enää niin paljon, ja jos alkaa ahistaa niin sitten on aina olemassa Nappi, jonka voi hulauttaa kurkusta alas. Lääkekehittelijöille kiitoksia vaan kovasti keskushermostoa laamaavista aineista. Hyvin toimii.

Kävin viime - mikäs päivä se nyt oli..no sanotaan - viikolla työpsykologin juttusilla. En varmaan ole vielä kirjoittanut että mut vakinaistettiin sinne työsorvin ääreen. Pomotäti vielä oikeen erikseen mainitsi ettei hän ajatellut mun paniikkihäiriön olevan mitenkään palkkaamista ehkäisevä tekijä. No, suoraan sanottuna, en mä sitä ollut epäillytkään ja olematta mitenkään itseriittoinen (sitä mun huonolla itsetunnolla nyt tuskin pystyisi edes olemaan vaikka haluaisi) mä olin melko varma että olin siinä porukassa, jolta tultaisiin kysymään halua vakiintua kyseiseen työympäristöön. Vaistoa tai jotain? En mä tiedä. No mutta siis mä kävin siellä työpsykologin juttusilla ja sain muutamia kotitehtäviä, kuten pohtia rentoumiskeinoja (kun se kysy miten mä rentoudun, vastasin että en osaa tuohon kyllä vastata mitään - huonosti). Sitten mun pitää ottaa selvää mitä paniikkihäiriöstä kirjoitetaan. Kolmanneksi, sen sijaan että velloisi vaan siinä paniikinpelkäämisen tunteessa, pitää alkaa tutkiskella omaa sisäistä puhettaan. Ja siispä päädyin taas tänne. Ei sillä että välttämättä tässä nyt alkaisin pohtia sitä negatiivista sisäistä ilmaisua, mutta kumminkin ajatusten "ylöslaittaminen" saattaisi selkiyttää vähän asiaa. Toisaalta, en mä tiedä onko siinä nyt mitään sen kummemmin epäselvää; kyllä mä tunnistan että maalailen päässä aina ties miten kamalia kauhukuvia kaikesta mitä kaikkea kamalaa saattaisi tapahtua. Eipä kovin tervettä pääherneelle. Sitä vaan pistää miettimään mistä moinen oikein juontaa... En mä väitä että se olisi kenenkään muun kuin itseni syy.

Mistä pääsinkin siihen että jos kehtaisin, ja ellen uskoisi (vähäsen) että "onni pitää piilottaa"(vai miten se meni), niin sanoisin että jollei tota typerää panikoimista oteta huomioon, olen pitkästä aikaa ihan helvetin tyytyväinen ja onnellisen oloinen. Saa "seesteisesti" (no kai sitä vähän saa aina liiotella) elellä ihana ja kultaisen T:n kanssa ilman että tarvii koko ajan olla varpaillaan että mitä toinen ajattelee. Vaikka kyllähän elämällä aina on varastossa tukku märkiä rättejä päin naamaa pläjäytettäviksi jos alkaa liikaa olotilastaan nauttimaan. Mutta kai sitä jos saa, saahan. Ei kai aina tarvii vaan murehtia ja kärsiä, eihän. Jotenkin sitä on vaan oppinut sellaseen "entisessä elämässä", niinhän. Kaippa sekin liittyy siihen sisäiseen puheeseen itsensä kanssa, että miten sitä asioihin suhtautuu. Perkele, mä meinasin vaan vetää hymyn korviin tästä lähin vaikka pommi putoisi keskelle lattiaa, T pettäis mua tusinan isotissisen älykön kanssa tai vaikka mitä tapahtuisi. Ja ellei hymy irtoo, ni sitten vaan Nappi poskeen ni ei tunnu missään. Mitähän se psykologi tästä ajattelisi. Mutta mun tee jäähtyy, ei kerkee jorisemaan nyt enempää. So long.

<3Heppa

Terve.

Viime kerrasta onkin jo aikaa. On tullut kesälomat vieteltyä ja palattua arjen ihanuuksiin jo ajat sitten. Mielelläänhän sitä olisi "maaseudun" rauhassa ollut pidempäänkin mutta tällastahan tää elämä vissiin sitten on että haudassa sitä sitten saa levätä (jos sielläkään epäilen...).

Mitäs tässä on kerennyt tapahtua, hmn. No uimassa olen käynyt enemmän tänä kesänä kuin vuosikausiin joten kai sitä jonkinlaisena tapauksena voinee pitää. Löydettiin T:n kanssa - tai se sen jostakin kartasta bongasi - ihan uimapaikka muutaman kilometrin päässä Turusta, saakeli, ihanan äkkisyvää, joten ei tarvii kaahlata puoleen väliin järveä että pääsee uimasyvyyksiin kuten Oulujärvessä pitää. Mä en edes muistanut miten paljon mä tykkään uimisesta. Täytyy varmaan talvella alkaa käymään jossakin uimahallissa.

No mutta heti tuli keskeytys, sisko soitti ja pyysi käymään. Pääsee pitämään tuhisevaa vauvaa sylissä, jee. Joten jatketaas sitte myöhemmin.

Tääl on muuten tosi kuuma päivä tänään, huhhuh. En valita, ties vaikka pääsis uimaan illalla...

Kylään -->

Heippa taas pitkästä aikaa!

Täällä sitä kainuusssa kirjotellaan taas. Ehkä. Istuskellaan kuistin rappusilla ja maistellaan maukasta punkeroa. Siis vinkkua (mitään muita punkeroita tässä ei meinaan maistella). Kesälomaa vietellään toista viikkoa, tosin T:llä loma alkoi myöhemmin.

Vettä satelee nyt, mutta tänään oli muuten helvetin nätti päivä. T. on tässä mulla kirjurina (ou rili), koska omat näpit eivät toimineet niin että kirjoittamisesta olisi tullut yhtään mitään (ei johdu humalasta (ai ei vai??) vaan pikemminkin siitä että on pimiää eikä nää mittään ja näpitkin kohmeessa ja keskittymisessäkin on jo täs vaiheessa häikkää. Ja on pissahätä.