Heippa taas pitkästä aikaa!

Täällä sitä kainuusssa kirjotellaan taas. Ehkä. Istuskellaan kuistin rappusilla ja maistellaan maukasta punkeroa. Siis vinkkua (mitään muita punkeroita tässä ei meinaan maistella). Kesälomaa vietellään toista viikkoa, tosin T:llä loma alkoi myöhemmin.

Vettä satelee nyt, mutta tänään oli muuten helvetin nätti päivä. T. on tässä mulla kirjurina (ou rili), koska omat näpit eivät toimineet niin että kirjoittamisesta olisi tullut yhtään mitään (ei johdu humalasta (ai ei vai??) vaan pikemminkin siitä että on pimiää eikä nää mittään ja näpitkin kohmeessa ja keskittymisessäkin on jo täs vaiheessa häikkää. Ja on pissahätä.

Heissan murut.

Taaspa on vierähtänyt aikaa viimeisestä. Tässä vaihteeksi taas viettelen flunssaa. Jo seitsemättä päivää (voi perkele). Viikko takaperin alkoi tuntua että nuhaa pukkaa, ja siitä saakka on sitten pukannutkin. Tänään aamulla (no, oli se jo puol ykstoista) heräsin siihen että äiti soitti kysyäkseen että joko olen varannut lääkärinaikaa kun eilen siitä kimppakauppareissulla sittarissa oli puhetta (kun hilasin kärryjä silmänaluset mustana, puolikuolleena). Mä rohisin luuriin sille että en mä mitään lääkärissä ole käynyt, enkä mene, vaan töihin. Lopeteltiin puhelu ja mä raahauduin sänkyyn takasin nukkumaan. No enhän mä mitään unta siinä enää saanut, vaan aloin availla ääntä laulamalla - tai yrittämällä laulaa.. - pientä laulunpätkää. Totesin siinä sitten, että eihän siitä töihinmenosta perskele mitään tule jos mä en saa ääntä suustani ja soitin työnantajalle ja totesin luuriin tilanteen. Varmaan mun raakkuna oli niin vakuuttavan kuuloista että työnantajatäti lupasi vapauttaa mut töistä täksi päiväksi ihan siinä luurissa siltä istumalta (ja huomennahan mulla on muutenki vapaa). Kiitin kauniisti ja jatkoin "Jodie shoppailumatkalla"n katsomista (;)).

Että tässä sitä sitten ollaan hiljaa ja koitellaan parannella ääntä. Mä olen viimeisen vuoden aikana ollut kyllä enemmän flunssassa kuin koskaan yhden vuoden sisällä. Sitä se työnantajakin puhelimessa tiedusteli että onhan kaikki töissä ihan ok, ettei sen takia ole "flunssaa". Mä sille sanoin että paniikkihäiriö on ihan tässä hallinnassa, että ei mitään sellaista. Terveyskeskuksestakin onnistuin saamaan puhelinajan lekurille huomiselle kun tajusin että mun pilleripurkissa on joku saakelin salapohja, joka saa pilleritason pinnan kohoamaan purkin puoleen väliin vaikkei siellä ollut kuin muutama nappi jäljellä. Mutta tuskin se nyt luurissa sitä reseptiä uusii, en usko ainakaan. Mutta ihan sama sinne on sitten perseensä raahata jos haluaa naaman nähdä, kun ei tässä ole kuitenkaan mistään reseptikusetuksesta kyse. Se tyyppi joka tk:n päässä vastasi kuulosti vaan vähän vainoharhaiselta sen lääkkeen suhteen kun kerroin mistä nappulasta oli kyse. Ehkä pilleriveikot sitten yrittää huijata niiltä kovinkin paljon lääkkeitä?

Käytiin T:n kanssa käymässä rannikkoa sataviiskyt kilsaa ylöspäin tuossa viime viikolla vähän sen lähisukua moikkaamassa. Ihan kiva reissu, harmi vaan, että oli jo silloin tässä pirun nuhassa ja koko ajan piti ryystää ja tuhista ja olla muutenkin vähän puolikuollut... Parasta (?) tässä flunssassa on kuitenkin ettei paljon tupakkaa ole voinut poltella vaikka halua siihen välillä olisi ollutkin (ja välillä ei edes sitä haluakaan kyllä).

Mitäs tässä muuta... No, töissä tietty on tullut käytyä ahkeraan, ja kevät on taas jälleen kerran tullut ihan huomaamatta. Kuljen vieläkin talvitakissa. Pitäis hommata kai joku kevyempi takki. Kaippa tuolla kellarissakin jotakin rättejä olisi jos vaan jaksaisi kävellä portaat alas ja mennä penkomaan. Ja sitä paitsi kohta on jo toivottavasti niin kuuma kesä, ettei mitään takkia edes tarvii. Toppatakit ynnä muut villatakit silti voisi kiikuttaa keltsuun säilöön, joten reissua alakertaan tuskin voi välttää vaikka olisi kuinka laiska olo.

(ex-)Ukkelikin laitteli tuossa viime viikolla viestiä ja kysyi että käykö se nyt että koira tulisi hoitoon heinäkuussa (pariksi viikoksiko se oli?) tänne. No eikun tervetuloa, johan se onkin pitkä aika kun hauvelia on päässyt viimeeksi näkemään.  Mahtaako elukka enää edes tunnistaa. Ja mahtaakohan se syödä T:n elävältä? No, tuskin. Joku turkulainen koiranpaskiainen (luin lehdestä) meni muuten äitienpäiväaamuna Turun Majakkarannassa tappamaan jo muutenkin kovia kärsineen joutsenparin toisen osapuolen kuoliaaksi. Sitä edeltävänä päivänä joutsenparin pesä oli myrskyssä lähtenyt kellumaan kaislikosta ja uponnut mukanaan seitsemän munaa. Ei oo helppoo kellään. ...Nyt rupes ajatus pätkimään, joten taidan mennä keittämään vettä Carmolis-tippoja varten.

Mukavaa keväänjatkoa, sii juu. :)

<3Hepoliini

Heippa.

Pitkästä aikaa. Aika menee niin nopeeseen, että yhtäkkiä sitä huomaat että on melkeen kuukausi vierähtänyt ilman yhden yhtä blokitusta. Välillä käynyt mielessä, että pitäiskö hieman raapustaa, mutta toisaalta sitä ei ole ottanut mitään paineita tänne kirjoittelun säännöllisyydestä; kirjoittaa sitten kun siltä tuntuu ja jos tuntuu.

Muutaman kerran on kyllä ollut aikeissa ihan tuoreeltaan tänne kirjotella fiilareita, niin kuin vaikka silloin kun sairasloman jälkeen palasin töihin takaisin sorvin ääreen. Voi JESUS että mua pelotti ja jännitti sillon työpäivää edeltävänä päivänä ihan sikana. En mä edes muistanut että niin paljon voi jännittää, melkein olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin ja pistämään pään pensaaseen. Rohkaistuin kuitenkin rauhoittavan nappulan voimalla, jollaisia silloin sain tähän paniikkihäiriöön noiden normipillereiden ohelle tarvittaessa otettavaksi. Äiti terveysalan ammattilaisena kehoitti ottamaan yhden jo illalla ennen nukkumaanmenoa, näin tein, ja toisen vetäisin aamulla ennen töihinmenoa. Oli se aika iso kynnys istua siihen työpisteeseen taas tekemään hommia, mutta kiva oli huomata että sen verta tätä työtä on jo tehnyt että tietty rutiini itse työtön löytyi aikast äkkiä. Mutta eihän se ongelma tuossa työssä ole ollutkaan varsinaisesti vaan siinä työympäristössä, melussa, kiireessä ja kellon mukaan juoksemisessa. Nykyään koitan ottaa vähän rennommin varsinkin kellon tuojottelun suhteen. Maailma tuskin loppuu siihen jos kahvitauko venyy kaksi minuuttia...

Pomo-tätikin silloin työhönpaluun päivänä mua tuli jututtamaan ja kysyi että pitäisikö hänen olla musta huolissaan. Mä sitten avoimesti kerroin että miksi olin ollut sairaslomalla ja se suhtautui siihen tosin hyvin. Kertoi, etten ole ensimmäinen sillä työpaikalla jolla vastaavia oireita on ollut. Sitten se sanoi, että heti vaan lääkärille jos siltä alkaa tuntua ja taputti jopa olkapäälle ja oli muutenkin tosi ymmärtäväinen. Mähän mietin täällä kovasti ennen saikun loppumista että mitä mä sanon työkavereille jos kysyvät missä mä olen ollut. Ja voin sanoa, että yllättävän moni oli jopa huomannut ettei mua ollut töissä näkynyt kolmeen viikkoon;). Mä päätin sitten ottaa linjaksi, että kerron suoraan miksi olen ollut sairaslomalla, eikä kukaan niistä kysyjistä ole katsonut mitenkään kieroon, ja pari niistä oli itse jopa kärsinyt samoista oireista aikoinaan enemmän tai vähemmän.

Siellä se töissä on mennyt sitten aika taas. Oikeastaan vasta nyt pikku hiljaa tuntuu että niiden lääkkeiden vaikutus on alkanut kunnolla, ja vaikutus on alkanut myös tasaantua siinä mielessä ettei koko ajan ole paha olo ja yrjötä. Paitsi ennen töihinmenoa on kyllä ollut ihan psyykkistä yrjötystä... siis siinä mielessä että muisti tavallaan muistaa vielä panikoida vaikka mitään varsinaisia paniikkioireita ei olekaan ollut. En mä osaa selittää. No mutta siinäkin on yksi syy miksi sitä on vaan elbaillut vapaa-ajat ja pääasiassa maannut sängyllä ja katsonut telkkaria. Juu, kehtaan ylpeänä tunnustaa että vapaa-ajan harrastukseni ovat viime aikoina olleet noinkin yleviä... Mutta kaipa se tästä. Itse asiassa tänään pitkästä aikaa kun töiden jälkeen istuin sohvalla, ja oikeastaan jo työpäivän aikana tunsin sellaisen elämisen ilon pilkahduksen, ihan vaan tavallisista asioista. Siinä mielessä pitkästä aikaa, ja pilkahduksen, että sillä hetkellä tänään en muistanut ollenkaan jännittää "olemista". Tarkoitan sitä, että tään paniikkioireilun kanssa pitkään on ollut silleen että kotonakin sitä on vaan tuijotellut kelloa vapaa-aikana ja miettinyt että "nyt on kolme tuntia aikaa että pitää mennä nukkumaan, ja kun pitää mennä nukkumaan, niin sitten pitää herätä aamulla TÖIHIN, ja siellä odottaa taas jännitys siitä, että onko olo paniikkinen vai ei". Niinku että hohhoijaa. Kuka tollasia jaksaa kelata ilman pään leviämistä kovin pitkään. Ei kauhean rentoa toimintaa mustakaan.

Jooh. Sitten kun mulla lopulta (olen ollut taas siis aika paljon töissä) olisi oikeasti ollut aikaa kirjoittaa tänne, ja jopa halua, niin sain jonkun pirun influenssan ja puoltoista viikkoa olo oli niinku jollakin fakin zombilla. Pääsiäisenä mulla oli vapaata neljä päivää, ja oikein odotin sitä että sais tehdä jotakin tavallisesta poikkeavaa (lue: poistua vaikka neljän seinän sisältä), mutta tietty "tunnollisena" sairastuin juuri kun pääsin töistä ja vapaa-aika alkoi. Silloin kotiin päästyäni mittasin kuumeen, 38,6, ja samaa kuumeilua jatkui ainakin seuraavat 6 päivää. Pahimmillaan mittasin lukemat 39,5 parina päivänä ja jos olisi jossakin vaiheessa yöllä niinä päivinä työntänyt mittarin kainaloon (tai johonkin muuhun koloon) niin väitän, että kuumetta olisi ollut vieläkin enemmän. Vapaat meni siinä ja sitten juoksin lääkäriin ja sain vielä kolme päivää saikkua kaupan päälle. Sen jälkeen oli aika palata töihin vaikka aika heikossa hapessa olin vielä monta päivää senkin jälkeen.

Ja nyt olen sitten tässä. Pikku hiljaa mennään kevättä kohti. Eilen kävin moikkaamassa siskoa ja kummipoikaa hetken mielijohteesta kun pihalla vedin röökit töistä paluun kunniaksi. Tai toki mä soitin ennen kuin juoksin pihan poikki niille; tässä samassa pihapiirissä asustellaan. Yllättävän harvoin siihen nähden kyllä nähdään.

Mitäs muuta... No T oli pohjosessa käymässä ja kohta tulee kotio takas. Junalla puksutteli ees taas. Varmaan joskus tunnin päästä on täällä taas. Jännä oli pitkästä aikaa vietellä aikaa ihan itsensä kanssa. Mutta nyt mä taidan lopetella ja mennä vetäsemään röökin ranskikselta. Nähellään taas, ja aurinkoisia kevätpäiviä kaikille maantallaajille sinnenii!

Heippa!

<3Hepoliini

Heippa.

Mennyt taas muutama päivä tässä ilman raapustuksen raapustusta, mutta niin se välillä menee. Viime viikonloppuna tuli pitkästä aikaa vedettyä suomeksi sanottuna lärvit sekä perjantaina että lauantaina, ja alkuviikko menikin hyvin ihan vaan niistä toipuessa. Perjantaina maisteltiin T:n kanssa margaritoja täällä ja päädyttiin lähikuppilan kautta läheiseen karaååkkepaariin. En ole ihan varma lauloinko, joku hämärä muistikuva mulla jostakin "Lulusta" saattaisi olla. Paluumatka siitä kippolasta oli sinänsä hieman outo, että kävelimme kotiin ja kylkiäisiksi saatiin joku ihme tyyppi, jonka alkuperästä kummallakaan ei ollut mitään hajua. Kai se sieltä baarin edestä tarttu matkaan. Ällöttävää vaan oli, kun se tyyppi pokkana koitti hipeltää mun kädestä kiinni vaikka kävelin T:n kanssa käsi kädessä. Joillakin on pokkaa.

Lauantaina nähtiin sitten T:n veljeä ja pikkusiskoa, myöskin laulun ja iloliemen merkeissä. Kävin laulaa luikauttamassa Mombasan, ja jännitti ihan sikana vaikka olin jo muutaman rohkaisevan/krapularyypyn siinä ottanut pohjaksi. Mutta jännittäjä jännittää vaikka kolmen promillen humalassa jos niikseen tulee. Loppuillasta sainkin sitten jonkun vaihteen taas päälle ja alkoi tanssijalkaa vipattamaan... Lohduttautua voi sillä, että todennäköisesti kukaan siellä baarissa ei meidän seuruetta lukuunottamatta tuntenut tätä, joka niitä kummallisia tanssikuvioita välillä yksinkin siellä lattialla suoritti. Terveisiä Jorma Uotiselle: Muutan lausuntoani; harrastanhanpa mä tanssia! ;)

Eilen käytiin T:n kanssa seikkailemassa luontopolulla tuolla vähän kauempana Turusta. Ihan kiva pikku reissu oli, pitkospuita pitkin kipitettiin ja juotiin nuotiopaikalla teetä ja syötiin ruisleipää juustolla. Joku pieni karvamatokin nähtiin siinä polulla. Susia ei valitettavasti onnistuttu bongaamaan (ou rili...).

Tänään mulla olikin sitten se kontrollikäynti sillä omalla lääkärillä. Sängyssä väsyneenä arvoin että lähtisikö myöhemmällä bussilla, jolla ehkä juuri ja juuri ehtisi, vai aiemmalla, jolla ehtisi salettiin, ja kerkeisi vielä käydä vähän shoppailemassa ennen lekuriaikaa. No, menin sillä aiemmalla mutta shoppailu nyt rajoittui bussilipun täydentämiseen bussioffisella ja uuden hiustenhoitoaineen ostamiseen (joo tunnustan, kävin tuhlaamassa stokkalla..). Kun olin juuri astelemassa Hansasta Stokkalle inekseen, niin vastaan käveli pitkä mies, se kirjailija Riku Korhonen. Sellasen kahden metrin mitan nyt huomasi kauempaakin. Mulla kävi siinä salamana mielessä että muistelen lukeneeni jostakin tämän Rikun sanoneen että kun tuli tiettyyn ikään, niin huomasi etteivät naiset katso enää. Käsitin, että sitä on ikään kuin muuttunut naisten silmille näkymättömäksi (korjatkoon joku jos nyt puhun ihan omiani..). No mähän reippaana tyttönä ajattelin että katsotaan nyt sitten oikeen kunnolla, niin saa vähän naisten silmäyksiä sekin, ja katsoa napitin koko vastaankävely ajan minkä silmistä kerkesin. Mutta eihän se huomannut, eijjei. Mikä tragedia. Mä sitten ajattelin, että ehkä "vika" ei olekaan siinä, etteivät naiset ja tytöt häntä enää katsoisi ja huomaisi, vaan siinä, ettei hän huomaa, että häntä katsotaan ja huomataan (luulis kyllä että katsotaan nykyisellä julkisuusasteella). Tai sitten häntä eivät katso sellaiset naiset, jotka hän itse huomaa ja noteeraa vaan tällaiset tavalliset hepoliinit, jotka ovat menossa pällitohtorille stokkan hiusosaston kautta. Mä olin muuten se punaiseen huopatakkiin pukeutunut pitkä pitkätukka, joka käveli sua vastaan, terkkuja vaan Korhos-Rikulle!

Joo, palataas taas maan pinnalle. Lääkärin kanssa juteltiin että jos nyt maanantaina koitan mennä töihin ja katsotaan miten sujuu. Se kysy multa että miltä se nyt tuntuu, ja mä ite sanoin että kaipa se vois olla ihan jees kokeilla sitä töihinpaluuta. Vaikkakaan noi mömmöt ei kyllä vielä oikeen varmaan vaikuta kunnolla. luulen. Ja niin se tohtorikin sanos, että kahdesta neljään viikkoon voi mennä että alkaa vaikuttamaan. Sen takia, ja muutenkin, se määräsi lisäksi mulle jotakin rauhoittavaa lääkettä siltä varalta jos tulee paniikkikohtauksia. Siis sellasia mömmöjä, jotka vaikuttaa nopeesti, melkeen saman tien, ja joita voi tosiaan ottaa tarvittaessa. Näähän mitä mä nyt syön vaikuttaa vasta pidemmällä aikavälillä. Pikkasen kyllä jänskättää että miltä se työnteko maanantaina mahtaa "maistua", mutta onneksi on se takaportti, että voi häippästä jos alkaa ahistaa. Katotaan nyt miten tytön käy. Sitkäkin mä oon miettiny että mitä sanon mahdollisiin uteluihin saikkuloman syystä, mutta en ole vielä päättänyt kerronko asian niinku se on, vai valehtelenko. Niin joo, ja sitten se lääkäri nosti tään lääkkeen annostelua 20mg/pvä, joten katotaan lentääkö täällä kohta yrjö kun muutenkin on kuvottanu ja ollu huono olo niistä lääkkeistä.

Lekurin jälkeen kävin kirppiksellä äitimuorin kanssa. Löysin pari kivaa paitaa ja yhdet helmet. Ja tuli siinä hyllyjen välissä juoruttua niitä näitä ja vaikka mitä, sekä pohdittua siskon tulevan lapsen sukupuolta pikku potkuhousuja hypistellessä. Oli kuulemma siskonpoika laulanu mummollensa "Magdaleenaa" kun olivat jutelleet puhelimessa. Toisaalta, on siskonpojan suusta kyllä kuultu tilitystä pikkuveljestäkin, että en mä usko hänenkään tietävän kumpi sieltä tulee. Eikä ehkä pikkuväelle kannata kertoakaan moisia jos haluaa pitää salaisuuden synnytykseen asti. Äiti serkun pikkupoika joskus aikoinaan oli äitin ja isän luona perheineen kylässä, ja äiti oli antanut pikkupojalle sellaisen venäläisen maatuskanuken (vai mitä ne on joissa on mummoja sisäkkäin?)leikittäväksi, ja tää oli vetässyt sisemmän nuken sieltä ison nuken sisältä ja tokassu ääneen että "pikkusisko!". Ja pikkusiskohan sieltä oli sitten tullutkin lopulta.

Mutta nyt on niin nätti päivä, että pakko mennä pihalle sen kunniaksi yhdelle röökille. Olen tässä viime aikoina onnistunut vähentämään polttamista aika paljon, ellei laske viime viikonloppua mukaan. Mut kivaa torstaita vaan kaikille!

<3Hepoliini